Part 2

-- Mutta tämä ei tule tapahtumaan, -- jatkoi ranskalainen. -- Minä olen kauan aikaa taistellut sitä vastaan, vaikk'en minä sekä isänä että ranskalaisena saata muuta kuin katsoa tätä oikeaksi. En kuitenkaan ole voinut löytää tässä päätöksessä mitään rauhaa ja tyydytystä. Minä en tahdo, että minun poikani tähden satojen veri vuotaisi, jotka ainoastaan ovat totelleet upseeriensa käskyä. Olen kysellyt tätä omaltatunnoltani, mutta vielä enemmän eräältä kirjalta, josta minulla usein on ollut suurta hyötyä. Ollessani luutnanttina, otin osaa Krimin sotaan. Silloin sain minä tuon kirjan, vaikka olenkin katolilainen, eräältä protestanttiselta sotapapilta, joka, käydessään lohduttamassa ja virvoittamassa haavoittunutta venäläistä upseeria, usein puhutteli myöskin minua. Ja tänä iltana löysin siitä nämä sanat: "Älkää itse kostako, minun rakkaani, vaan antakaat Jumalan vihan sijaa saada. Sillä kirjoitettu on: minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo Herra. Sentähden jos sinun vihollises isoo, niin syötä häntä, ja jos hän janoo, niin juota häntä; sillä koska tämän teet, niin sinä tuliset hiilet hänen päänsä päälle kokoat." -- Ja minä, joka näin tuon nuoren venäläisen upseerin kuolevan rauhassa ja vakuutettuna synteinsä anteeksiantamisesta, minä en voisi kuolla rauhassa, sellainen verivelka omallatunnollani. Mutta aivan turha on yrittää vaikuttaa maanmiehiini. Kiiruhtakaa sentähden päällikkönne luo ja kertokaa hänelle mitä on tekeillä. Sitä minä vaan pyydän, ettei yhdellekään minun kansalaisistani tehdä mitään pahaa. Antakoon päällikkö vaan hälytyksen pataljoonalle ennen kello kahtatoista, niin ei ole mitään vaaraa enää. Mutta vaijetkoon hän sen jälkeen, muutoin joudun minä kavaltajaksi ja saan siitä kärsiä. Ja nyt kiiruhtakaa, sillä kello on jo yli yhdentoista.

Talonisäntä poistui senjälkeen nopeasti. Vapaehtoinen pukeutui kiireesti uniformuunsa, herätti uneen uupuneet toverinsa ja kiiti sitten herättämään päällikköänsä, ilmoittaakseen hänelle kaikki, mitä oli kuullut. Ensin tahtoi päällikkö esiintyä ankarana, mutta heitti sen sikseen, annetun lupauksen tähden, ja sanoi vapaehtoiselle:

-- Juokse nopeasti päävartioon ja anna heti soittaa yleismarssiin!

Sotamies kiiti niin nopeasti kuin voi alas rappuja, ja ennenkuin pormestari, joka seisoi alhaalla porstuan ovella, ennätti saada hänet käsiinsä, oli hän jo kadonnut kadulle.

Mutta päävartion sotamiehet löysi hän niin surkeassa tilassa, että kaikki hänen yrityksensä ja ravistelemisensa olivat turhat. Kun hän onneksi osasi itse käsitellä torvea, tarttui hän signaalitorveen, ja silmänräpäyksessä kaikui herätysrummun ääni läpi kylän. Yht'äkkiä ilmestyi valoa kaikkiin ikkunoihin.

Tuossa tuokiossa riensi sotamiehiä joka haaralta, huutaen:

-- Mikä hätänä? --

-- Asentoon, --- huusi vapaehtoinen, -- torille niin pian kuin mahdollista!

Ja kymmenessä minutissa olivat kaikki järjestyksessä ja valmiina torilla.

Fusilieerit, -- sanoi päällikkö, -- meillä on syytä nyt heti marssia eteenpäin. Mutta sitä ennen täytyy joka miehen saada aimo kulaus, vahvistaaksensa itseään. Riisukaa aseet! Me asetumme nuotiolle.

Senjälkeen huusi hän vapaehtoisen sinne, missä kaikki upseerit seisoivat.

-- Te olette oleva todistajani, -- sanoi päällikkö hänelle, -- menettelyssäni tätä ryövärijoukkoa ja näitä heittiöitä kohtaan. -- Samassa osoitti hän kylän pormestarin, joka kalpeana ja horjuen seisoi upseerien piirissä.

-- Te olette antanut kunniasananne siitä, että minä menettelen säälivästi heitä kaikkia kohtaan, enkä tahdo, että sotilaan sana näin hyvässä asiassa rikottaisiin.

Sen jälkeen kääntyi hän pormestariin ja sanoi:

-- Erään jalon miehen tähden tässä kylässä en tahdo ketään rangaista, mutta minä olen pitävä huolta siitä, että tämä kylä tulee sotilaallisen valvonnan alaiseksi. Ja nyt täytyy jokaisen miehen saada litra viiniä, leipää ja lihaa. Sitäpaitsi saatte te maksaa 2000 frankkia sakkoa. Puolessa tunnissa tulee kaiken olla täällä.

-- Ja nyt, -- sanoi hän vapaehtoiselle -- tahdon mielelläni lausua kiitollisuuteni hänelle, joka on pelastanut henkemme. Saattakaa minut kenenkään huomaamatta asuntoonne.

Vapaehtoinen haki isäntänsä ja kertoi hänelle lyhyesti, miten oli käynyt. Mutta isäntä ei suostunut millään muotoa vastaanottamaan pataljoonan päällikköä.

-- Minä olen kristittynä ja ihmisenä täyttänyt velvollisuuteni, johon minua sekä raamattu että omatunto ovat kehoittaneet, enkä pyydä siitä mitään kiitosta. Sanokaa hänelle, joka on tuominnut minun sydämestä rakastetun poikani kuolemaan, että minun on mahdoton nähdä häntä nyt. Mutta jos hän jotakin tahtoo tehdä minun edestäni, niin pyytäkää häntä lahjoittamaan takaisin sakot köyhälle kylälleni. Jääkää hyvästi ja jättäkää minut nyt yksinäni suremaan.

Sen jälkeen kääntyi hän pois ja astui aivan hiljaa ulos ovesta. Sotamies vei tämän sanoman päälliköllensä.

Suurimmassa kiireessä hankkivat talonpojat sen, mitä päällikkö oli vaatinut, ja myöskin tuo onneton päävartioväestö tuotiin rintamaan. Tylsinä ja välinpitämättöminä kuuntelivat he kaikki, mitä päällikkö puhui heille jyrisevässä nuhdesaarnassaan, mutta kun hän oli lopettanut, sanoi pataljoonan lääkäri.

-- Antakaa miesraukoille anteeksi, älkääkä saattako heitä kärsimään huolimattomuudestaan. He olivat saaneet runsaat määrät unijuomaa, joka vielä kauan tulee tuntumaan heidän päissään. Opiumin haju leviää heistä jo pitkän matkan päähän.

-- Onhan se niinkin, -- sanoi päällikkö; -- käyköön siis armo oikeuden edellä, koska jalo mies on puhunut puolestanne.

Ylimääräinen kestitys maistui jokaisesta erinomaiselta, ja heti kello kahdentoista jälkeen marssi pataljoona musiikin soittaessa pois kylästä.

Mutta kaikki nämä, jotka juuri äsken olivat joutumassa tuon hurjan vihanpurkauksen alle ja jotka olivat vähällä heittää henkensä salamurhaajan käsiin, he, jotka nyt tuolla iloisesti laulaen kulkivat matkaansa pimeässä yössä, -- ketä oli heidän kiittäminen siitä, että jälleen voivat toivoa kerran vielä pääsevänsä kotia isänsä ja äitinsä luokse, takaisin kotimaahansa? Ainoastaan Jumalan sanan, joka kerran, monta vuotta sitten, kaukana maitten ja merien takana, syrjäisessä Krimissä, oli langennut haavoittuneen sotilaan sydämeen! Mitä muuta kuin sitä hiljaista rauhaa ja onnellisuutta, joka tästä sanasta kuvastui kuolleen kristityn sotilaan kasvoilla? Ja niin syntyy rakkautta rakkaudesta, jotta täytettäisiin lupaus, joka sanoo:

"Sillä niinkuin sade ja lumi tulee taivaasta alas, ja ei mene sinne jälleen, vaan tuorettaa maan ja tekee sen hedelmälliseksi ja antaa sen kasvaa ja antaa siemenen kylvettää ja leivän syötää; niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei sen pidä tyhjänä palajaman minun tyköni, vaan tekemän, mitä minulle otollinen on, ja sen pitää menestymän, jota varten minä sen lähettänytkin olen."

(Jes. 55: 10, 11.)

Kaksi musikaalista jutelmaa

Kumpikaan näistä jutelmista ei ole oma näkemäni, vaan olen ne kuullut kahdelta henkilöltä, joista ei toinen mitään toisestaan tiedä. Tämä heillä vaan on yhteistä: molemmat ovat jo kauvan sitten jättäneet taaksensa neljännenkymmenennen ikävuotensa ja ovat kannettomia vakkoja, s.o. ovat heittäneet naimistuumat sikseen. Mutta kummallakin on ihanat muistonsa, ja vanhassa, hyvässä muistolaatikossa on tallella vierekkäin: hiuskiharoita ja kuivattuja kukkasia, kellastuneita kirjeitä, virttyneitä nauhoja ja muuta sellaista. Niihin kumpaankin sain minä kerran hetkisen katsahtaa ja vedin sieltä esille kiireessä kaksi kappaletta ja sain myös luvan niistä muillekin puhua.

Juhlallinen sielumessu siitä tuli sittenkin.

Tämä tapahtui monta, monta vuotta sitten viheriän Reinin rannoilla. Siellä saivat pojat käydä koulussa, vaikka tuo ihana virta ja linnat ja korkeat tuomiokirkot olisivat heistä olleet paljon mieluisampia opiskelupaikkoja. Tässä kimnaasissa harjoitettiin innokkaasti erästä ainetta, joka muissa kokonaan laiminlyötiin, nimittäin musiikkia, ja olikin täkäläinen laulukuoro paraita Reinin varrella. Juhlatilaisuuksissa, kuten suurina kirkkojuhlina, laulettiin, ja lähellä ja kaukana ylistettiin tätä koululaisten kuoroa. -- Kimnaasin penkeillä ei istunut yksistään rikkaitten lapsia, vaan löytyi joukossa sangen köyhiäkin, jotka saivat koko lailla kiristeliä nälkävöitään, ja joiden täytyi komentaa itselleen "silmät vasempahan", kulkiessaan leipuri- ja makkarapuotien ohi. Muitten muassa oli siellä eräs katolilaisen talonpojan poika, kotoisin lähistöltä, muutaman peninkulman päästä. Vanhemmat olivat perin köyhät. Mutta poika oli heidän ainoansa, ja vanhalla ijällään olivat he hänet saaneet, siksipä äiti sanoikin, kuten Hanna Vanhassa Testamentissa: "Tätä nuorukaista minä anoin: nyt on Herra minulle antanut minun rukoukseni, kuin minä häneltä rukoilin. Sentähden annan minä hänen Herralle jälleen kaikeksi elinajaksensa, että hän Herralta rukoiltu on." Ja niinpä äiti rukouksillaan ja lupauksillaan pyhitti poikansa papiksi. Pojan täytyi kovasti ponnistella, saavuttaakseen toiset, hän kun vasta myöhään oli tullut kyläkoulustaan kimnaasiin. Siksipä hän, päästyään viimeiselle luokalle, olikin jo yhdenkolmatta vanha ja istui siinä kuusitoistavuotisten joukossa kuin mikäkin ukkopappa. Kaikki ne vaan pitivät "Josepista", hän kun oli hiljainen poika, auttoi jokaista ja elätti itseään, antamalla yksityisopetusta neljäsluokkalaisille. Usein ottivat pojat hänet mukaansa retkilleen Drachenfelsin linnalle. Sitäpaitsi oli hän erittäin lauluntaitava mies ja osasi kansanlauluja loppumattomiin. Mutta viideskolmatta ikävuosi on paha vuosi nuorelle väelle, joitten rinta ei ole niin aivan luja, ja jotka eivät ole olleet kunnollisen ruoankaan varassa ja ovat sitäpaitsi saaneet paljon istua. Ja niinpä se oli juuri laita tässäkin. Poika alkoi kuihtua, eikä tuo poskien arveluttava puna ja suurten silmien outo hohde mitään hyvää tiennyt. Niinhän se on ihmisen laita kuin on syksyisen metsänkin. Siinäkin kun lehdet muuttuvat niin heleän punaisiksi ja keltaisiksi ja aurinko niin täytenä ja kirkkaana heiastelee niiden silmistä, silloinhan tiedämme, että loppu lähenee ja talvi piankin peittää tuon petollisen ihanuuden suureen kääriliinaansa. -- Tuli syksy, ja silloin tulivat vanhemmatkin noutamaan kuoleman kielissä olevaa lastaan, toivoen hänen kotona kenties toipuvan raittiin ilman ja lehmänmaidon avulla. Mutta kun lukukausi taasen alkoi, ei häntä näkynytkään enää koulunpenkillä, ja kun kevät saapui maihin, koitti hänelle jo toinen kevät. Hän antoi henkensä Herran käsiin, lohduttaen äitiään sillä, että hänestä kumminkin tulee pappi, joka tuolla ylhäällä on messuava paljon ihanammassa kirkossa kuin Kölnin tuomiokirkko, ja pyysi vanhempiansa ilmoittamaan hänen kuolemastaan tovereille ja kiittämään heitä kaikesta uskollisesta rakkaudesta, jota olivat hänelle osoittaneet. Vanha isä läksi itse kaupunkiin, kutsutti luokseen yläluokan primuksen ja kertoi poikansa viimeisen pyynnön.

Primus kutsui kokoon luokan ja laulukuoron. Päätettiin miehissä lähteä saattamaan toveria viimeiselle matkalle. He tulivat rattailla ensin kuolintaloon ja läksivät sieltä sitten kirkkoon sielumessuun. Sikäläinen pastori arveli, että pelkkä messun lukeminen riittäisi tuon köyhän nuorukaisen muistoksi. Mutta vainajan toverit olivat toista mieltä. He seisoivat ylhäällä urkuparvella, ja sieltä kajahti nyt, pastorin ihmeeksi, ihana, vieno preludio, jota eräs koululaisista mestarillisesti soitti, kahden muun pojan toimittaessa taiteen sääntöjen mukaan urunpolkijan virkaa. He olivat näet salaa hankkineet avaimen urkurilta. Yhtäkkiä yhtyi nyt koko kuoro laulamaan: "Requiem aeternam dona cis", Pastori ei ollut huomaavinaan poikain tarkoitusta ja alkoi lukea messuttavia sanoja. Mutta lukiolaiset tiesivät ihan tarkalleen, milloin urkujen ja kuoron oli kulloinkin vuoro vastata, sillä monasti olivat he jo Requiemia laulaneet. Tätä kesti sitten hetken aikaa: alhaalla vaijettiin ja ylhäällä laulettiin. Lopuksi antoi pappi alttarilla sittenkin perää ja hän alkoi messuta, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, ja viimein tuli siitä suurenmoinen sielumessu, jommoinen ainoastaan varakkaitten ja ylhäisien osaksi tulee.

-- Tepäs minut pulaan saatoitte, -- sanoi pastori, kun kimnasistit astuivat alas parvelta, -- älköönkä tämä tavaksi tulko. Nyt kait tahtovat kaikki saada samanlaisen hautauksen kuin Jooseppi. "Mutta kuka rakkautta vastaan seisoa taitaa?"

Vanhemmat puristivat kelpo toverien kättä, ja äidin katseesta saattoi melkein lukea sanat: "Pappina se meidän Jooseppi sittenkin haudattiin." Toverit keräsivät vielä keskuudestaan rahoja ristiksi haudalle. Pastori se vaan ei saanut mitään ja kumminkin sai, sillä hänen sydämeensä oli sattunut uskollisen rakkauden kirkas säde, ja hänen täytyi kuten Jobin muinoin huudahtaa: Ah, jos minä olisin niinkuin minä olin nuorena ollessani, koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä.

Ja näin ollen oli hän saanut kylläkin runsaan palkinnon toimittamastaan "juhlallisesta sielumessusta".

Amati-viulu.

Toinen jutelmani, erään vanhan neiden kertoma, vie meidät Italiaan, jossa ei yksistään sitronat ja oransit puissa kuki, vaan parhaat viulutkin tehtaissa kypsyvät, kuten Cremonassa aikoinaan. Siellä eleli tuo kuulu mestari Amati, jonka viulut levisivät ympäri maailman, ihastuttaen tuhansia sydämiä ja pusertaen silmistä kyyneleitä, kun vaan joku osasi niitä soittaa. Viulu se on vaan sellainen kuollut kapine, ellei henkevä käsi siihen kajoo. Siihen on kätkettynä mitä ihanimmat sävelet; ne pitää vaan herättää unestaan. Ja tuollainen mestari saa kokea hyviä, mutta myös pahoja hetkiä, jolloin hänen osakseen tulee maailmalta ei ainoastaan ylistystä, vaan myöskin häväistystä ja kiittämättömyyttä. Ja mestari Amatinkin oli kait käynyt niin, että kenties monikin taiteilija oli tullut kuuluisaksi hyvän viulunsa kautta, kun sitä vastoin viuluntekijä itse oli jäänyt unhotuksiin. Olipa miten oli, tuntiessaan loppunsa lähenevän, otti hän viimeksi tekemänsä, ihanarakenteisen viulun, katseli sitä vielä kerran joka puolelta ja sanoi sitten: "Kaikki sävelet, jotka sinussa ovat, nukkukoot ja uinukoot, mutta kerran jouluaatto-iltana ne herätkööt, ja silloin ne tuottavat omistajalleen suuren onnen." Pian senjälkeen nukkui mestari pois, mutta hänen omaisensa kirjoittivat nämä hänen viimeiset sanansa paperille, joka kiinnitettiin viuluun. Viulu kulki suvussa kädestä käteen, mutta sen sävelet olivat kalseita ja karkeita. Monen mestarin käsissä se oli ollut, mutta jokainen oli laskenut sen jälleen pois, sanoen: "Se ei ole ikipäivinä mikään amati ollutkaan."

Niin joutui viulu eräälle köyhälle sukulaiselle, joka kuljeksivan seurueen kanssa läksi vaeltamaan Saksanmaalle. Hän oli jo ijäkäs mies, sillä hänellä oli kaksikymmen-vuotias, ainoa tytär mukana. Tätä ei hän ollut hennonut jättää, sitten kuin äiti oli kuollut. Eräässä pohjois-Saksan pienessä kaupungissa sairastui tuo vanha viuluniekka pahasti; seurue matkasi edelleen, jättäen hänet jälkeensä. Säästöt hupenivat hupenemistaan. Ukko nousi kyllä sairasvuoteeltaan, mutta hänen mielensä himmeni eikä ajatukset olleet täysin selviä. Hänen ainoa selvä ajatuksensa oli se, että kerran ne sävelet hänen amatistaan vielä vapaina helähtävät. Siksi ei hän voinutkaan erota siitä, vaikka nälkä usein puri ytimiä myöten ja viulu olisi kumminkin ollut ainoa myötäväksi kelpaava kapine. Mutta se ajatus, että silloin jonkun toisen hallussa sävelet pääsevät lumouksestaan, sai hänen kernaammin kärsimään vaikka mitä.

-- "Minä annan teille 30 taaleria tuosta kunnottomasta soittokoneesta; teidän tähtenne vaan, Giovanni", -- sanoi eräs kaupustelija hänelle joulukuun alussa.

Ja nytkö, kun taas jouluaatto oli tulossa, nytkö hän möisi viulunsa? -- Ei, sitä ei hän voi tehdä. Joka kerta joulun lähestyessä tykytti hänen sydämensä, eikö muka nyt testamentti täyttyisi. -- Ja taas oli jouluaatto. Tyttö istui, neuloen himmeän öljylampun valossa melkein silmänsä piloille, ansaitakseen edes sen verran, että voisi maksaa nuo muutamat hiilet, jotka uunissa hehkuivat ja heidän niukkaa ruokaansa lämmittivät. Ulkona myrskysi, ja lumihöytäleet ajelivat toisiaan alas maahan. Silloin otti vanhus viulunsa.

-- Ethän toki lähde ulos tässä ilmassa, isä? -- kysyi tytär. -- Nythän on niin kirpeä pakkanen, eikä sinulla ole minkäänlaista viittaa!

-- Sinä tiedät, että nyt on jouluaatto. Tänään, jos koskaan, täytyy viulun hellittää äänensä. Tiedät myöskin, että hätä meillä nyt on noussut korkeimmilleen. Minä en enää saata katsella, kuinka sinä pilaat ihanat silmäsi, Anrella. Anna minun koettaa vielä kerran. Lähden markkinapaikalle. Sinnehän tulee rikkaitakin ihmisiä katselemaan itselleen tavaroita. Giovanni palajaa takaisin, tuoden rahaa lapselleen.

Sitten riensi hän ulos, viulu käärittynä nenäliinaan. Yhdeksi siellä yhtyivät hänen tuulen häilyttämät, lumivalkeat hiuksensa ja lumihiutaleet, ja tuima pakkanen tunki kangistuneihin jäseniin. Anrella katseli hänen jälkeensä syvällä kaipauksella. Hän olisi lähtenyt isänsä kera, mutta hänen täytyi saada työnsä valmiiksi vielä tänä iltana.

-- Hyvä Jumala, anna hänelle onnea tahi vapahda meidät molemmat täältä tänä pyhänä iltana! -- huokasi tyttö.

Kului tunti, kului parikin. Tyttö oli noutanut kamarista joulukuusen, oman koristamansa, ja pistänyt sen alle villaisen liinan, jonka hän oli itse valmistanut. -- Silloin syöksi vanhus sisään.

-- Kaikki on turhaa! Käteni ja jalkani ovat melkein hervottomat. Armahda minua, Jumala! Mutta ei kukaan kuule minua! He ovat ivanneet minua tänään pahemmin kuin koskaan ennen. Voi, ettei löydy yhtään armahtavaisuutta enää maan päällä!

-- Taivaassa kuitenkin löytyy, -- sanoi Anrella. -- Tule, isä, täällä on sinun joulukuusesi; minä annan sinulle lahjan, niinkuin ihmiset täällä vieraalla maalla tavallisesti tekevät.

Surumielisenä katseli vanhus kuusta.

-- Sinä olet hyvä lapsi, mutta maailma on paha. Minä soitin ihanimmat lauluni, tiedäthän, nuo Campagnan paimenlaulut, kaikki mitä osasin, vaan äänet olivat vaan niinkuin salvan takana. Voi, minulta on vaihdettu ja varastettu amatini, muutoin olisi se kajahtanut tänä iltana!

-- Tyynny, isä. Jouluyön lapsi ei unohda sinua, joskin kaikki ihmiset sen tekevät.

Vanhus laskeusi kovalle vuoteelle sillä välin kuin Anrella sytytti joulupuuta. Silloin kuului kova koputus ovelle.

-- Siellä he tulevat, siellä he tulevat! -- huusi vanhus, -- he vainoovat minua tännekin.

-- Asuuko täällä mielipuoli viuluniekka Johannes? -- huusi ulkoa matala miesääni.

-- Kyllä hän on täällä -- sanoi tyttö, murtaen saksaa.

Hän avasi oven ja valaisi arasti miehen kasvoja. Yhdellä silmäyksellä oli tuo pulskavartaloinen ja jalomuotoinen vieras nähnyt, miten asian laita oli.

-- Tämähän on teidän isänne?

-- Niin on, herra.

-- No niin, minä tulen juuri markkinoilta. Siellä minä näin, mitenkä kansa ivasi ja ahdisti erästä vanhaa miestä, joka soitti viulua, ja se tapahtui tämän ihanan juhlan aattona, jonka pitäisi kaikille, köyhimmillekin tuottaa iloa. Mutta kun minä, lykittyäni jotenkin kovakouraisesti väkijoukkoa syrjään, päästäkseni miehen luo, etsin häntä, ei häntä enää näkynyt. Silloin sain kuulla, että hän asuu täällä. Minä olen viuluniekka minäkin. -- Kas tässä, antakaa hänelle tämä pullollinen viiniä ja nämä rahat. En tahdo, että hän olisi ilmaiseksi soittanut.

-- Voi amatini, voi! --- huudahti vanhus huoneen perältä. -- Näetkö, Anrella, se alkaa jo helähdellä.

-- Enkös minä ole sitä sinulle sanonut, isä, ettei sinun pidä joutua epätoivoon? Katsos tätä hyvää herraa.

-- Mitä hän puhuu amatilaisesta? -- kysyi vieras kiireesti.

Anrella kertoi hänelle koko asian ja mainitsi mikä juttu liittyi viuluun. Vieras otti sen kuusen valoon, kuunteli ja naputteli. Tutkittuaan kauan aikaa viulun kaulaa, pohjaa, kantta ja hepoa, kierteli hän tappeja ja astui vanhuksen vuoteen ääreen.

-- Uskotteko viulunne minun huostaani, Giovanni?

-- Uskon kyllä, teille minä sen uskon, jalo herra; siitä saakka kun läksimme ihanasta kotimaastamme, ei ole kukaan meille puhunut, niinkuin te.

-- Kuulkaa sitten. Teidän viulunne on oikea amati, ja se, mitä te siitä saatte, auttaa teitä ensi hätäänne ja auttaa vastedeskin. Ja nyt saatte kuulla sen ääntä.

Vieras veti silloin taskustaan rasian, josta otti esille kieliä ja kiinnitti ne viuluun. Ja nyt rupesi hän soittamaan, ensin hiljaa, mutta sitten antoi hän kielten helähdellä yhä kovemmin ja kovemmin. Ja nyt alkoi kuulua koneesta kokonainen sarja mitä ihanimpia säveleitä, milloin riemahtavia, milloin valittelevia. Lopuksi muuttui soitto vienoksi joululauluksi.

Mestarilla oli viulu yhä käsivarrellaan, kun Anrella suuteli hänen kättään. Sitten läheni hän vanhan Giovannin vuodetta, Anrellan valaistessa kynttilällä ukon kasvoja. Niissä lepäsi iloinen hymy, niinkuin makeata unta uinuvan lapsen kasvoissa. Mutta hengitystä ei enää kuulunut. Uinuvasta viulusta vapautuneitten sävelten mukana oli hädästä ja kahleista vapautunut sielukin lähtenyt rauhaan.

-- Tämä oli teidän isällenne, Anrella, juhlan aatto. Suurin onni on nyt häntä kohdannut, niinkuin tuo keltaisen lapun satu kertoo. Mutta teistä kyllä pidetään huoli; sisareni ottaa teidät luokseen.

Tuo taiteilija oli sen neitosen veli, joka minulle tämän kertomuksen kertoi.

Niin oli tässä ihmisrakkaus saanut henkiin sävelen ja laulanut univirren vanhukselle, samoin kuin edellisessä jutelmassa rakkaus oli papin rinnassa sävelen eloon herättänyt ja luokkatoverille univirren laulanut.

Kylädiakonissa

Sinä, hyvä lukija, et kyllä tunne häntä, jota minä tarkoitan. Minä hänet sen sijaan tunnen. Näen hänen yhä vieläkin seisovan edessäni, valkeaksi tärkätty tanu, kauniine läpiommeltuine tähtineen päässä ja musta verkahame yllään ja silkkinen kaulaliina hartioillaan. Selvimmin näen kumminkin hänen kirkkaat, siniset silmänsä, jotka katselivat tuuheitten kulmien alta, niinkuin sininen taivas kahden tumman kuusenoksan välistä. Hän ojensi minulle silloin kätensä, sanoakseen ikuiset jäähyväiset ja kumminkin vaan näkemään asti. Hänen päivänsä olivat luetut, sillä hän oli jo sillä rajapyykillä, josta Moses, Jumalan mies, kirjoittaa 90 psalmissa. Sen koommin en häntä enää ole nähnyt. Mutta vaikk'et sinä häntä tunnekaan, niin tunnet kumminkin vanhan Rein-virran, -- sen rannalla hän asui. --

Edellisellä vuosisadalla oli Reinin läheisyydessä linnoitus, johon siihen aikaan oli sijoitettu itävaltalaista ja baierilaista sotaväkeä ja pestatuita joukkoja kaikilta maailman haaroilta. Ne olivat osa entistä valtakunnan armeijaa. Ranskalaiset tulivat linnoituksen edustalle ja hävittivät kohta etuvarustukset ja senjälkeen myös muurit ja vallit, joitten sijalla nyt on peltoja. Mutta sotamiehistä oli moni mieltynyt seutuun eikä tahtonutkaan lähteä kotiin, jossa heitä ei enää tunnettu, vaan piti parempana asettua asumaan jonnekin linnoituksen lähistölle. Ja niin tuli sinne eräskin itävaltalainen aliupseeri telttarattailla. Siinä oli hänen tavaransa ja vaimonsa, kaksi lasta käsivarrellaan. Kuormaa oli vetämässä vanha husaariratsu, joka joskus oli uljaastikin tepastellut taisteluissa, mutta lynkytti nyt eteenpäin pää nuokuksissa. Ensimäisessä kyläkunnassa aliupseeri pysähtyi ja kääntyi voudin puoleen, kysyen, otettaisiinko hänet perheineen vastaan. Vouti nyrpisti nenäänsä, mutta kun aliupseeri veti esille raskaan, kultarahoilla täytetyn massin ja selvän erokirjan ja lopuksi näytti ruhtinaspispan, suojelijaherran, antaman kirjoituksen, jossa sanottiin, että tämän kirjan omistaja täytyi ottaa vastaan, silloin tuli loppu voudin aprikoimisista. Aliupseeri otti takaisin raskaan kukkaronsa ja antoi sieltä yhden kultarahan köyhille ja yhden kunnioitettavalle voudille, ja niin tuli hänestä paikkakunnan porvari.

Mutta että tämän aliupseerin tänne muutto olisi tehnyt Eva Mariasta diakonissan, sitä ei olisi luullut ei hän, eikä vouti, et sinä, enkä minä. Ja kumminkin se oli niin.