Part 10

Kauan kuunteli heitä Federigo, ja vetrehiset vedet alkoivat vieriä hänen poskilleen. Isä, kotimaa, kutsumus -- kaikki astui siinä hetkessä hänen sielunsa silmäin eteen. Sanomaton mielen haikeus valtasi hänet ja koti-ikävä niin voimakas, ettei hän koskaan semmoista ollut tuntenut. Nopeasti nousi hän, pakkasi kiireisesti tavaransa matkalaukkuun ja riensi alas puutarhaan.

Ihmetellen katsoi häneen herttua. Lyhyet olivat jäähyväiset. Muutamin sanoin selitti Federigo herttualle kaikki. Kotona odotti häntä isä ja morsian, ulkona maailmassa viittoili hänelle taide. Tälle oli Federigo pyhittänyt elämänsä, vaikka herttuan hyvyys oli ollut vähällä saada hänet unhoittamaan velvollisuutensa.

Polvistuen pyysi hän vanhalta herttualta siunausta matkalleen, jätti tervehdyksensä herttuattarelle ja veljentyttärille ja katosi vanhan porttiholvin taakse.

Kauan katseli herttua hänen jälkeensä. Alhaalla pienessä kalastajakylässä tapasi Federigo shur Paolon.

-- Te olette onnenlapsi, sor Federigo. Te olitte Villa Serpelonessa.

-- Niin, siellä olin, shur Paolo. Pankaa vene kuntoon ja soutakaa minut yli järven. Tänä iltana lähden Milanoon.

Shur Paolo pyörritti harmaata päätään. -- _In nome di Dio_, (Jumalan nimeen) -- sanoi hän -- jos niin tahdotte.

Fremersbergin luostarin risti

Vuonna 18... oli iloinen seurue vanhoja ja nuoria Baden-Badenista matkalla Fremersbergiin. Se on vuori, joka metsäisine rinteineen laskeutuu Reinin laaksoon. Mieli jotain nähdä Jumalan luomasta kauneudesta ja komeudesta, niin sinne sitä pitää vaeltaa. Jalkojen juuressa lepäävät Reinin laakson kaupungit ja kylät, hedelmäpuitten ja viinitarhojen suojassa; niitten välitse pistäytyy Rein hopeaisena juovana näkyviin, ja etäällä kohoaa Vogesien vuorenhuippujen sinervä jono. Harmaaseen harsoon kiedottuna kohoaa Strassburgin tuomiokirkko, ikäänkuin jokin valtava sormenviitta, ja yli metsäsyvänteen katselevat Iburg-linnan kolkot rauniot tummien kuusien välistä, tuon linnan, jonka ympärillä sadut ja muratti kiertelevät. Katsella sieltä ylhäältä auringon laskua, kun koko seutu on kietoutunut iltaruskon vaippaan, kuulla kellojen kutsuvan iltakirkkoon ja iltatuulen huhahtelevan korkeitten kuusten latvoissa -- siinä verraton näky.

Iltapäivä oli jo käsissä, ennenkuin oli kuljettu tuo rasittava matka yli monien alastomien kivikallioitten. Vihdoin saapuivat väsyneet matkamiehet suureen, ihanaan puistoon, jota korkeat malvat ja liljat runsaasti koristivat, ja istuivat kohta hauskassa majatalossa. Virkistettyään täällä itseään, asettuivat he erään varjoisan pensaston siimekseen.

-- Tiedätte kai, hyvät ystävät, -- alkoi vanhin seurassa, jalomuotoinen, hopeahapsinen mies, -- missä nyt ollaan?

-- Tokihan nyt -- Fremersbergin "Kotkassa", jossa saa hyvää Affenthaleria ja Limburgin juustoa, -- sanoi nuori, kymmenvuotias poika.

-- Niin kyllä, sinä nälkäinen herkkusuu, mutta tiedätkös myös, että täällä seisoi kerran luostari? Siinä, missä sinä nyt istut, kävelivät munkit ruskeissa kaapuissaan ja päähineissään, veisaten Hora- ja Vesper-rukouksiaan.

-- Luostari! -- huudahti poika hämmästyksissään. -- Sehän kuuluu varsin kunnianarvoisalta! Miksikäs tässä nyt on ravintola?

-- Niin, se on pitkä tarina. Näetkö tuota korkeata, valkoista ristiä tuolla malvojen keskellä? Menepäs sinne ja kirjoita paperille värssy, joka on luettavana jalustassa. Sitten saat kuulla enemmän.

Pian tuli poika takaisin ja luki näin kuuluvan värssyn:

Vaikka raunioksi raukeis maa, Risti ei voi koskaan horjahtaa. Vaikka sydän sortuis taistohon, Turvanani aina Kristus on.

-- Mitenkäs tuo värssy siihen on tullut? -- kysyi vaaleakiharainen tyttö, -- se on niin kaunis ja kuuluu niin uudenaikaiselta. Ja luostarihan oli vanha.

-- Kuulkaa sitten. Minä tunsin vielä luostarin viimeisen munkin; se oli pater Herman, vanha raihnainen mies, joka asui täällä kahden palvelijan kanssa. Hänellä oli viisas puudeli, joka joka päivä, kori hampaissa, juoksi vuorien poikki Baden-Badeniin hakemaan leipää ja lihaa. Se tunsi tarkoin kaikki puodit ja toimitti kaikki asiat oikein. Vanhan paterin kuoltua myötiin vanha, ränstynyt luostari huutokaupalla, ja nyt on siitä tullut ravintola. Mutta palatkaamme nyt tuohon kirjoitukseen. Katsokaas, tuolla, missä risti seisoo, oli muinoin Fremersbergin kirkon pääalttari. Armon vuonna 1411 eleli tuolla keskellä synkintä metsää erakko, veli Henrik, ammatiltaan kankuri. Siinä hän vietti ahkeraa ja hurskasta elämää. Lähikylistä tuli väkeä häntä kuulemaan, ja pian yhtyi muitakin veljiä viettämään yksinäistä elämää hänen kanssaan. Tapahtui sitten kerran eräänä yönä, että erakkoveljet heräsivät unestaan pitkään metsätorven toitotukseen. He hypähtivät ylös, sytyttivät pikisoihdun ja lähtivät liikkeelle. Silloin kuulivat he rytinää pensaikossa; vaivoin ponnisteli siellä ratsu suossa ja kivikossa, seljässään verta vuotava metsämies, ritarin asussa. Veljet tarttuivat ohjaksiin, veivät eksyneen majaansa ja pesivät hänen haavansa. Vielä puoleksi tainnoksissa ja kuumeessa puheli vanha metsämies:

Turvanani aina Kristus on.

Se ilahdutti veljiä, He huomasivat, etteivät he olleetkaan ottaneet kattonsa alle mitään peikkoa, vaan hurskaan ritarin. Eräs veljistä katseli ihmeissään kultaista koristusta, jota metsämies kantoi kaulassaan -- keisarin kuva raskaissa kultakäädyissä, -- ja oli hänellä siitä omat ajatuksensa, Kun sitten metsämies aamulla aikaisin virkistyneenä heräsi, sanoi hän veljille: "Jumala teille, hurskaat veljet, palkitkoon sen, että otitte minut suojaanne. Ottakaa nämä kultaiset käädyt palkaksi, mutta enemmänkin teen vielä. Sinne, missä teidän mökkinne seisoo, rakennetaan luostari pienine kirkkoineen, jotta siinä hoidettaisiin ja vaalittaisiin muitakin, jotka sattuvat täällä eksymään. Minä olen Badenin maakreivi Jaakko". Veljet suutelivat hänen kättään ja kiittivät häntä. Pian alkoi siellä kilke ja kalke käydä, kivi nousi kiven päälle ja hirsi liittyi hirteen, ja pieni luostari oli valmis vuonna 1426. Monet myrskyt se näki. Miekka ja tuli sitä usein havittelivat, mutta yhä se uudelleen kohosi. Moni vaeltaja raukka sai siellä suojaa ja apua, ja nälkävuosina siinä monta köyhää ruokittiin. Mutta viimein kuolivat munkit kaikki. Kun viimeinenkin jälki luostarista oli kadonnut, tahtoi suuriherttua Leopold kunnioittaa luostarin perustajaa, laittamalla ihanan värssyn tuosta hänen silloisesta hartaasta huokauksestaan ja pystyttämällä tuon suuren hietakiviristin, muistoksi siitä, että täällä muinoin oli ollut siunauksen hiljainen tyyssija. Luostari on hävinnyt, munkit kuolleet, -- mutta risti seisoo yhä. Ja risti on säilyvä aina, vaikka raunioiksi raukeis maa, ja autuas on se, joka voi sanoa:

Vaikka sydän sortuis taistohon, Turvanani aina Kristus on.

Vanha herra oli lopettanut. Poikanen oli sillävälin nukahtanut hiljaa hänen jalkainsa juureen ja näki nyt lämpöisenä kesäiltana unta munkeista, jotka täällä olivat vaeltaneet. Toiset taas oli vallannut omituinen äänettömyys, niinkuin monasti tapahtuu keskellä iloista seurustelua. Silloin ei kukaan tahdo ensimäisenä ruveta puhumaan. Ellei ole mitään erityisen kaunista ajatusta lausuttavana, niin karkoittaa siten vaan nekin hyvät ajatukset, joita kukin kenties itsekseen miettii.

Kaikki nousivat ylös ja lähtivät ristin luo, joka näkyi kauas.

-- Olisinpa minä elänyt luostarin aikoina, niin olisi minustakin tuonne munkki tullut, -- sanoi eräs solakka nuorukainen, noin 18 vuotta vanha,

-- Sinusta munkki! -- sanoi tyttö, jolla oli päässä suuri florentinilainen olkihattu ja siinä aimo vihko kedon kukkasia. Naurusuin hän katseli poikaa kirkkailla, ruskeilla silmillään, jotka ilmaisivat hehkuvaa elämänhalua, -- sinusta vainenkin kaunis munkki olisi tullut! Vahinko vaan ruskeita kiharoitasi ja komeata nenääsi, ne kun kokonaan olisivat kadonneet luostarin muurien taa.

-- Kentiespä ne siellä juuri olisivat paremmin säilyneet kuin maailman melussa. Vähät siitä, jos tukka ajetaan; lähtee se maailmassa kumminkin.

-- Mikä minkin mieleen -- vastasi tyttö, Veronika nimeltä. -- Minä vaadin elämältä muuta. Minä tahdon tulla täällä onnelliseksi, enkä ollenkaan ymmärrä, miksi ei saisi siihen pyrkiä. Pitää maailma murheen laaksona on minusta aina ollut varsin sairasmielistä. Ja vaikka maailma sellainen olisikin, eikö meidän pitäisi tehdä siitä ilon majaa? Katsopas vaan näitä kukoistavia kukkasia, näitä reheviä köynnöksiä; kyllä ne ovat paljon iloisammat kuin valittelevien munkkien malvapensaat ja ristikäytävät.

-- Sinäpä et sanoja säästä, rakas lapsi, -- sanoi vanha, harmaahapsinen rouva. -- Kenties sinä myöhemmin ajattelet toisin ja pidät vähempää ääntä, kunhan huomaat löytyvän voimia, joita vastaan sinä et voi taistella. Kenties voin sinulle joskus kertoa ihmislasten onnesta. Minun elämänkokemukseni on se, mitä tuossa jalustassa sanotaan.

Keskustelun kestäessä oli eräs tyttö asettunut Veronikan taakse ja kietonut käsivartensa hänen ympärilleen. Hartaasti ja mustat silmät suurina hän kuunteli vanhan rouvan puhetta. Veronika kääntyi äkkiä häneen päin.

-- Sinähän se olet, Klara! Tämä sopii juuri sinulle, joka pidät luostarielämästä.

Eräs kahdeksan vuotias poika oli hiljaa asettunut ristin juurelle. Sysimustat, suuret silmät katselivat kysyvästi ja tutkivasti ulos maailmaan ja yhtä syvästi taivaaseenkin. Löytyy sellaisia ihmeellisiä lapsenkasvoja, jotka ovat suuria salaisuuksia ja kysymysmerkkejä. Mitä heistä tulee?... Näkyi, että hän mietti tuota lausetta ristissä. Äkkiä hän nousi ylös, juoksi vanhan rouvan luo ja sanoi:

-- Äiti, hajoaakos maailma sitten raunioiksi, tämä ihana maailma? Mitenkäs se on mahdollista? Vieläkös minä sen näen, ja sinä, äiti? Kuinkas sitten käy? Sanohan!

-- Sinä kyselet liian paljon yhtähaavaa, lapsi! -- vastasi äiti, katsoen hellästi poikaansa, -- mutta kuulehan. Näetkö tuolla tuota kirjavaa perhosta? Eikös se kerran madellut pitkin maata rumana toukkana, ja mitenkä kauniit värit sillä nyt on ja mitenkä keveät sen siivet! Olisitko silloin luullut, että jotain tuollaista voisi tulla ryömivästä matosesta? Niin se käy maailman ja ihmisenkin. Se, mitä nyt näet, on vaan alkua, mutta siitä tulee vielä jotain ihanampaa. Ymmärrätkös?

-- Vaikeata se on, -- vastasi poika. Niin sanoi hän aina, kun sattui jotain kummallista hänen elämässään.

-- Taasko hän kyselee, tuo pieni, mustasilmäinen filosofi, -- sanoi sisaruspari, poika ja tyttö, jotka istuivat käsityksin.

-- Kyseleepä kyllä. Se, joka ei kysele, hän ei mitään opi. Ettekö ole lukeneet kertomusta ritarista, joka ei koskaan kysellyt ja siitä syystä menetti sen, mikä paras on?

-- Sen me kyllä tunnemme. Siitähän kertovat satukirjat, tiedäthän äiti, ne Reutlingenissä painetut. Ritarin nimi oli Parzival.

-- No niin, siitäpä tekin sitte voitte jotain oppia. Vielä te ymmärrätte kirjoituksen tuossa ristissä, te ja pieni mustasilmäinen myös. --

Aurinko oli jo laskemaisillaan, mutta pieni seura istui vielä pöydässä. Hauskasti jutellessa olivat maidot, vaapukat ja mansikat ja Limburgin juustot ja punainen Affenthaleri kadonneet, ja vanhin joukosta teki lähtöä. Hilpeitä lauluja laulellen kuljettiin läpi metsän takaisin Badeniin. Mutta ei kukaan aavistanut, että yöllä muutamat unissaan näkivät valkoisen ristin loistavan ja kuulivat vienojen äänien laulavan:

Turvanani aina Kristus on.

* * * * *

Viisikymmentä vuotta runsaasti on kulunut edelläkerrotusta iltapäivästä. Mitä on tullut heistä, jotka silloin niin hauskasti jutellen istuivat siellä ja katselivat tuota vakavaa ristiä? Ovatko he oppineet ymmärtämään kirjoituksen siinä? Minä annan pikipäisin muutamien kuvien heistä kulkea sieluni silmien ohi.

Vanha herra, harmaahapsinen, -- Jumala hänen muistoansa siunatkoon! -- hänestä täytyy minun laulaa, niinkuin vanha Wandsbecker:

Sulo rauha kattaa kummun tän. Miehen hyvän tähän peittelitte. Paljon häntä tekin rakastitte, Minä -- vielä enemmän.

Tuskin olen eläessäni sittemmin kohdannut yhtäkään sellaista päivänheleätä luonnetta, kuin hänellä oli. Jo kotona, lapsena ollessaan, oli hän isänsä päivänvalo. Hän oli ainoa lapsista, joka sai kutsua "sinuksi" vanhaa, kunnianarvoisaa vanhusta, kun muitten lasten sitävastoin piti ankaran kurin ja vanhan tavan mukaan "teititellä". Jokainen oikea, jalo sävel löysi vastakaiun hänen sydämessään. Löytyypä ihmisiä, joiden käsissä kaikki, mihin kajoavat, muuttuu kullaksi. Eivät he ole mitään noitia eikä kullantekijöitä, mutta he osaavat löytää kullan kunkin asian pohjalta. Mitätön esine, johon muut eivät ole huomiota kiinnittäneet -- sen he nostavat maasta, tarkastelevat sitä ja antavat meille takaisin kultana ja jalokivenä. Ne ovat juuri rakkaudelle ja ilolle herkät silmät, joissa kaikki kuvastuu niin valoisana. Ja sellainen mieskö olisi kulkenut ristin ohi, silmäilemättä sen ääretöntä ihanuutta? Ei -- se valaisi hänen sydämeensä. Hiljainen sielujen heimolaisuus veti häntä, jonka silmä aina oli avoin kaikelle ihanalle, ihanimman ihmislapsen luo, eikä se tuottanut hänelle päänvaivaa eikä sydämen murtumista. "_Jesus katsahti hänen puoleensa ja hän rakasti häntä_", niin kuului tässäkin; hänen vastauksensa oli vaan toinen kuin tuon rikkaan nuorukaisen. Hänen elämänsä tarina ei näet jatku sanoilla: "ja hän meni murheellisena pois, sillä hänellä oli paljon tavaraa", vaan "ja hän katsoi Häneen ja rakasti Häntä takaisin ja antoi Hänelle ei ainoastaan kaiken sen, mitä _hänellä oli_, vaan myös kaiken, mitä _hän oli_." Oletkos kohdannut sellaisia ihmisiä, joille -- kuten muutamissa maissa -- aurinko koittaa ilman hämärän hämyä ja taistelun pimeyttä ja sumua vastaan heti täydellä terällään? -- Ja hänen elämänsä aurinko laskeusikin valoisana ja kirkkaana. Sairaana hän ei ollut milloinkaan ollut, -- ja kuolemakin tuli valoisana airueena vain. Vielä edellisenä iltana oli hän kirkkaalla ja vanhoillakin päivillä vielä korkealla tenoriäänellään laulanut: "Jumalan karitsaa." Pantuaan pois paletin ja pensselin -- hän oli juuri maalannut Fremersbergin vienossa ilta-auringon valossa -- kuului hänen huuliltaan huudahdus: "Se on kuolema!" ja toinen: "Rauhaan", ja viimeksi: "Herra Jesus, ota minun henkeni!" Ei kulunut pitempää aikaa, kuin tämän kirjoittamiseen -- niin silmät ummistuivat ajalliselta maailmalta, auetakseen tuolla ylhäällä riemussa.

"Vaikka sydän sortuis taistohon, Turvanani aina Kristus on."

Niin kuului kuolemassa, eikä siinä senvuoksi näkynyt eikä tuntunut kuolemaa olevankaan.

* * * * *

Kuusitoista vuotta ennen hänen lähtöään, oli viimeisen taistelunsa taistellut se sisaruspari, joka silloin kerran oli istunut käsityksin, kuunnellen pienen miehen kysymyksiä. Nuorukainen, hiljainen, hauska originaali, joka ei oikeastaan ketään tarvinnut, ollakseen onnellinen, koska hän oli muodostanut itselleen oman pienen maailman, jota ei muitten tarvinnut ymmärtää, iskikin senvuoksi aina yhteen tylyn, todellisen maailman kanssa. Se sysäili häntä ja hän sitä, ja aina oli hän sen mielestä liian lyhyt tai liian pitkä. Hänen opettajansa ennustivatkin hänelle kaikkea mahdollista onnettomuutta, ja hän oli vähällä itsekin sitä uskoa. Kumminkin katseli hän maailmaa jälleen suurilla, ruskeilla silmillään, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Ette te minua kuitenkaan kaikki ymmärrä." Raskas vamma, äitinsä perintöä, piti hänet loitolla ihmisten remuavista seuroista; sitä enemmän nautti hän sisällisesti. Harvasanainen kun oli, aukasi hän ainoastaan silloin tällöin puheensa sulut, ja silloin hänen sanansa olivat täynnä hilpeitä leikkipuheita siitä mitä kaikkea hän oli nähnyt ja kuullut, vaikka hän muutoin niin vakavalta kannalta maailmaa katseli. Mutta tulla joksikin tässä maailmassa, siihen ei hänestä ollut. Hän ajatteli ja ajatteli paljonkin, mutta ei voinut yhteenkään ajatukseen oikein toden teolla kiintyä ja panna sitä täytäntöön. Hän vaipuikin ajan pitkään välistä raskasmielisyyteen ja alakuloisuuteen, joihin hänen yksinäiset mietiskelynsä olivat panneet hyvän alun. Jokainen sydämellinen katse ja jokainen lempeä sana tuntui hänestä silloin hyvälle. Äkisti sai hän kovan tulehduksen keuhkoihinsa. Tästä hän kyllä näennäisesti parani, mutta se oli kumminkin jättänyt jälkeensä kuoleman idun. Lopulti ryhtyi hän jälleen siihen taiteeseen, jota hän aikaisemminkin oli harjoittanut. Piti kerran tehtämän joku teräspiirros ja myötämän se sairasten lasten hoitolaitoksen hyväksi. Hän pyysi saada sen toimekseen. Hän piirusti ja kaiversi ristin Fremersbergin pääalttarilla kirjoituksineen. Tuo ihana piirros levisi monissa kappaleissa ja tuotti rahaa runsaasti. Silloin välähti ilon säde noilla kalpeilla kasvoilla, joista kuumeiset silmät synkästi hohtaen katselivat. Se oli hänen _viimeinen_ työnsä. Ja jo kauan oli hän aavistellut, että tuo lause sopii _häneen_. Päivät kävivät yhä vaikeammiksi hänelle, mutta yhä suuremmaksi kävi hänen kärsivällisyytensäkin. Herkeämättä tuijotti hän tekemäänsä työhön, joka riippui seinällä hänen vuoteensa yläpuolella. Nuoruus ja kuolema, poispääsemisen toivo ja paranemisen toivo taistelivat keskenään. Mutta sielu voitti taistelussa, ja kun hän kerran eräälle vanhalle, uskolliselle ystävälle oli avannut koko sydämensä ja lapsellisesti tunnustanut kaikki, mikä hänen sieluaan ja omaatuntoaan painoi, läheni pelastus nopein askelin. "Minä olen niin onnellinen! Minä rakastan paljon teitä kaikkia, -- minä menen kotiin." Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ja katse ristiin kiinnitettynä sammuivat kauniit, tummat silmät. Hän oli täyttänyt yhdennenkolmatta ikävuotensa, kun "sydän sortui taistohon".

* * * * *

Entäs hänen sisarensa, tuo hento lapsi, paksuine palmikkoineen? Häntä täytyi rakastaa tuota hiljaista olentoa. Usein pisti hänessä veitikka esiin, mutta hän osasi silloin nauraa niin sydämellisesti, ettei häneen voinut suuttua. Kaikissa leikeissä oli hän aina rauhanrakentajana rajujen poikain kesken, eikä kukaan tohtinut häntä vastustaa. Hän varttui neitoseksi, ja hänen runokyhäyksensä ja päiväkirjansa, joihin minä kerran sain vilaista, kertovat, mitä kaikkea hänen nuoressa sydämessään oli liikkunut. Hänellä oli suuria soitannollisia taipumuksia ja heleän kirkas soprano-ääni. Felix Mendelssohnin laulut olivat juuri ilmestyneet, ja ihastuksella hän lauleli niitä. Musiikki kiinnitti hänet suloisella mieltymyksellä erääseen nuoreen taiteilijaan, mutta kaikki jäi kumminkin selvitystä vaille. Koitti päivä, jolloin salaisuus tuli ilmi, vaikka toisella tavalla, kuin hän oli ajatellut. Eräältä matkalta palattuaan sai hän yöllä kuumeenväristyksiä, jotka olivat alkuna ankaraan lavantautiin. Houreissaan puheli hän rakkaudestaan. Äiti piteli hänen kuumeenpoltteista, värisevää kättään ja lohdutteli häntä niin hyvin kuin taisi. Kuume hävisi, tauti näytti taittuneen, mutta sydän oli uupunut. Hän tunsi kyllä, että päivänsä olivat luetut, ja nuori elämä taisteli kovasti kieltäymystä vastaan. Kun hän oli saanut varmuuden siitä, ettei enää ollut toivoa kuin vähän tai ei ensinkään, kohosi hänen henkensä täyteen selvyyteen ja rauhaan. "Älkää antako minun enää nukkua -- olkaamme nämä hetket vielä yhdessä. Lukekaa minulle psalmeja! Muistatko, äiti, mitä sinä sanoit Fremersbergissä? 'Täytyy kysellä', sinä sanoit. Sinun pitää puhua minulle vielä paljon siitä, miten tuolla ylhäällä on. Nyt minäkin tiedän, mitä se värssy merkitsee, jonka veikko kaiversi." Niin kului päivä toisensa perästä, kunnes hän, ilman minkäänlaista kuolonkamppausta nukahti pois. Äiti laski myrttiseppeleen hänen otsalleen. Nuoresta taiteilijasta saimme hyvän ystävän, ja nuoren, kihlaamattoman morsiamen kuva on häntä seurannut aina läpi elämänsä. Vierekkäin lepäävät sisarukset, he, jotka kerran käsityksin istuivat luostarin mäellä.

Ja Klara sitten? Niin, Veronika oli oikeassa. Ei hän tosin mennyt luostariin, mutta kyllä armeliaan rakkauden palvelukseen. Eipä sillä, että hänen olisi ollut juuri helppo erota rakkaan kodin piiristä, mutta hänen isänsä, joka itse oli erään sairashuoneen esimiehenä, oli hartaasti toivonut, että joku hänen lapsistaan, toinen tytär esimerkiksi, antautuisi sairaanhoitajaksi. Hän uhrasi itsensä muiden tähden, tuo liikuttava, epäitsekäs ihmislapsi. Kaksikymmentä ajastaikaa oli hän uskollisesti tuossa toimessa, pysyen lujalla rakkauden siteellä kiinni kaikissa niissä, jotka kerran olivat hänen kanssaan ristin juurella istuneet. Nyt kantoi hän ristiä itse rinnallaan ja sydämessään. Jälkeen jääneitten tavarain joukossa löytyi Fremersbergin ristin kuva.

* * * * *

Ja tuo elämänhaluinen, vallaton lapsi, joka elämältä niin paljon onnea vaati, minnes hän on jäänyt? Veronika! Täysin purjein laski hän elämään, etsien kaikissa asioissa ja ihmisissä paraita puolia ja löytäenkin niitä. "Sinä vedät aina kerman päältä", oli hänen äitinsä nauraen sanonut, "ja me saamme sitten juoda piimän." "No, hyvälle se maistuukin, kun vaan on oikein lämmintä", vastasi tyttönen ja tämä lause se kulki kauan sananpartena perheessä. Sattuvilla sukkeluuksillaan ja luontaisella humorillaan veti hän pian ihmiset puoleensa. Siksipä kerrottiinkin hänelle tapahtuneen kaikenlaisia rakkausseikkailuja, huolimatta hänen siveellisestä ankaruudestaan. Kun häntä joku ystävättärensä nuhteli siitä, että se tai se nuori mies oli astunut liian lähelle tulta ja saanut hänestä sydämenpolttoja, vaikka eräs toinen oli häneen mieltynyt, sanoi hän: "Ei se sellainen mitään rakkautta ole. Jos minä toista kohtaan osoitan vähänkään intressiä, niin luulee hän heti, että nyt pitää mennä kihloihin. Miks'ei voisi löytyä ystävyyttä nuorten, eri sukupuolta olevien välillä? Pitääkös sitä sitten heti mennä naimisiin?" Sama vanha rouva, joka hänelle kerran Fremersbergissä oli sanasen sanonut, otti hänet jälleen sanasta kiinni, kuullessaan hänen taas puhuvan samaan tapaan.

-- "Rakas lapsi, niin sinä luulet, mutta uskopas minua: se ei pidä paikkaansa. Raja, jossa kunnioitus ja lempi muuttuvat rakkaudeksi, on liian hieno. Nuoret ihmiset, jos ovat luonteeltaan ihanteellisia, panevat ihanteensa johonkin luotuun olentoon ja rakastavat hänessä oikeastaan _itseään_, -- eikä toinen enempää kuin toinenkaan pääse ilman pettymyksiä. Niin kauan sinä leikittelet tulen kanssa, kunnes poltat hyppysesi. Sinun olisi paljoa parempi, että ottaisit jonkun kunnon miehen, joka voisi sinua johdattaa ja taluttaa vakaalla, mutta lempeällä kädellä. Silloin voisivat luonnonlahjasi kehittyä ja tulla siunaukseksi sinulle ja muille. Nyt en luule niistä olevan siunausta kellenkään."

Tyttö ajattelemaan. Hän ei koskaan unohtanut näitä sanoja, ei edes niiden pitkien vuosien kuluessa, jotka hänen, terveytensä vuoksi, täytyi viettää Ranskassa ja Italiassa. Orgaaninen sydänvika pakotti hänet näet jo nuorena lähtemään kotimaastaan, koska ilmanala täällä oli hänelle epäterveellinen. Riittää sanoa, että hänen elämänsä oli jakso hauskoja hetkiä, mutta vielä enemmän pettymyksiä. Paraikaa kun hän luuli elämänsä saaneen vahvan tuen ja pohjan, silloin, viimeisessä silmänräpäyksessä, joutui toivo haaksirikkoon, ainakin kärsimysten karille.