Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KARTANOITA KALLIOLLA

Valikoima kertoelmia

Kirj.

EMIL FROMMEL

Tekijän luvalla suomensi Hilma Suomalainen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava.

Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1901.

SISÄLLYS:

Lukijalle Rakkautta rakkaudesta Kaksi musikaalista jutelmaa: Juhlallinen sielumessu siitä tuli sittenkin Amati-viulu Kylädiakonissa Kaksi sormusta, jopa kolmaskin Kuinka juristista tuli teologi Syvyydestä Sor Federigo Fremersbergin luostarin risti

Lukijalle.

Emil Frommelin nimi ei ole enää tuntematon suomalaiselle lukijakunnalle. Kertomukset "Kevättä ja Syksyä" sekä "Pappismiehen muistelmia," ovat jo tehneet sen meille tunnetuksi ja rakastetuksi. Harvinaisella taidokkaisuudella sirottelee tekijä kertoelmiinsa raikasta humoriansa keskelle elämän vakavinta todellisuutta, ja erinomaisella hienoudella osaa hän kuvata eri tunteet ihmissydämessä, niin riemun kuin murheen, niin vihan kuin rakkaudenkin. Ja tuokoonpa elämä niissä mukanansa vaikkapa myrskyjä ja raesateita, -- lujana seisoo se kartano, joka on kalliolle rakennettu.

Levottomuuden ja apeuden aikoina viivähtää mieli niin kernaasti tämmöisissä tyynnyttävissä, lujaa luottamusta ja järkähtämätöntä uskoa henkivissä kertoelmissa kuin ovat Frommelin Kartanoita Kalliolla.

Suomentaja.

Rakkautta rakkaudesta

Kauas maitten, merten taa Herra armons' ulottaa. Sana pyhä. Jumalan Kulkee kautta maailman.

Kukapa enää nykyaikana ajattelisi Kriminsotaa? Muinaissaduksi on se jo melkein muuttunut. Vanhat kenraalit, jotka silloin johtivat suuria armeijoja, ovat kaikki kokoontuneet tuohon suureen armeijaan hautausmaalla. Muut taasen, jotka ottivat osaa tähän sotaan ja mahdollisesti vielä elävät, ovat jo harmaahapsisia vanhuksia hekin.

Ja kuitenkin oli aika, jolloin koko maailmassa ei muusta puhuttukaan kuin Kriminsodasta, jolloin ihmiset päivä päivältä tuskallisesti odottelivat tietoja sieltä, kun sanomissa uudestaan ja uudestaan oli luettavana vaan: Ei mitään uutta Sevastopolista. Viikko viikolta, kuukaus kuukaudelta odotettiin tuon mahtavan linnoituksen valloitusta sekä Malahovin tornin, tuon etevimmän varustuksen, kaatumista. Mutta venäläiset olivat sitkeitä, ja alttiita uhrauksiin. He upottivat suuren laivastonsa Mustaan mereen, ettei mikään vihollislaiva voinut lähestyä linnoitusta meren puolelta. Tämä muistuttaa mieleemme Napoleon I:n sotaa venäläisiä vastaan v. 1812, kun nämä itse pistivät Moskovan tuleen ja uhrasivat vanhan kauniin pääkaupunkinsa.

Aukot, mitkä ampumisesta päivin syntyivät Sevastopolin rintavarustuksiin, korjattiin taasen öisin, ja vallihaudoissa saivat venäläiset kestää monta yöllistä taistelua ranskalaisia ja englantilaisia vastaan, kun nämät koettivat lähestyä ulkovarustuksia. Piirittäjien sotajoukot kärsivät myöskin paljon pakkasen ja kuumetautien tähden, ja tuhannet nuoret, kukoistavat ihmishenget joutuivat tämän sodan aikana tuonen uhriksi.

Eräässä ranskalaisessa sotasairaalassa makasivat tähän aikaan vierekkäin nuori ranskalainen luutnantti sekä nuori, vangiksi otettu venäläinen upseeri. Molemmat olivat pahasti haavoitettuja, ja näyttipä siltä kuin eivät enää kauan täällä viipyisi, vaan ijankaikkisuuden portit piankin heille aukeaisi. Nuori venäläinen oli erittäin kaunis mies ja kuului vanhaan, arvossapidettyyn aatelissukuun, vaan hänen ihanin koristeensa oli kuitenkin se, että hän piti Jumalaa silmäinsä edessä sekä sydämessään ja etsi lohdutusta ainoasta oikeasta paikasta. Sillä jos on määrätty makaamaan tällä tavoin kuolettavasti haavoitettuna, ystävittä ja sukulaisitta, eikä voi saada unta silmäänsä, vaan kuulee yöt läpeensä toisten sairaitten valituksia ja voivotuksia, eikä ole mitään, jolla itseään lohduttaisi, silloin vasta ihminen on oikein poloinen ja kurja. Monesta, joka taistelun aikana on ollut sankari, tulee pelkuri sairaalassa, kärsimättömyydestä ja arkuudesta. Mutta niin ei ollut nuoren venäläisen laita, sillä hän oli tuonut mukanaan kodistaan Liivinmaalta jotain, joka kannatti häntä tuskan pimeinä hetkinä. Siksipä ihastuikin hän suuresti, kun eräänä päivänä ranskalainen evankelinen sotapappi astui sairaalaan ja kysyi, oliko siellä kenties sairaitten joukossa ketään, joka kuuluu evankeliseen uskontoon. Ystävällisesti ojensi liiviläinen heti kuumeisen kätensä pappia kohti ja pyysi hänet vuoteensa viereen.

-- Tulette oikeaan aikaan, -- sanoi hän heikolla äänellä. -- Te tulette vihollisen, mutta uskonheimolaisen luo, ja emmeköhän olekin kaikki veljeksiä täällä sairaalassa, vai miten, herra luutnantti? -- Hän kääntyi tätä sanoessaan naapurinsa, tuon ranskalaisen luutnantin puoleen, ja tämä nyökäytti myöntävästi päätään.

Nuori liiviläinen kertoi, niin lyhyeen kuin taisi, kodistaan ja vanhemmistaan ja pyysi pastorin antamaan heille tietoja hänestä.

-- Minä muistelen heitä alati, -- sanoi hän, -- ja moneen kuukauteen he eivät ole saaneet kuulla minusta mitään. Olen heidän ainoa lapsensa, ja kaikki toiveensa maan päällä ovat he kohdistaneet minuun, vaan nyt menee eloni päivä mailleen. En tahdo salata heikkoa tilaani tällä hetkellä, vaikka Herra tosin voi ihmeitä tehdä. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa vanhemmilleni, että olen täällä Jumalan kädessä. Kiittäkää heitä sydämellisesti kaikesta siitä suuresta rakkaudesta ja huolenpidosta, jonka he ovat minulle osoittaneet ja sanokaa, ettei edes kuolemakaan voi meitä erottaa. Sanokaa, että jos kuolenkin, kuolen urhoollisena sotilaana, kuten tuhannet muut, jotka nuoruuden keväimessä ovat löytäneet hautansa tässä ihanassa puistossa Krimin kauniilla niemellä. Tämä on nyt ensimäinen pyyntöni teille, mutta minulla on vielä toinen pyyntö, joka on minulle -- sielulleni -- vielä paljoa tärkeämpi. Tahdotteko lukea minulle Jumalan sanasta ja ennen kaikkea Vapahtajamme jäähyväispuheen sekä muita paikkoja, joissa hän puhuu rauhasta, Isänsä asuinsijoista ja jälleennäkemisestä.

Nuori pastori aukaisi heti Johanneksen evankeliumin neljännentoista luvun ja alkoi lukea, jo ensimmäisten sanojen kuuluessa näyttivät nuoren upseerin silmät loistavan ilosta ja kiitollisuudesta.

-- Miten ihanat nämä sanat ovat! -- sanoi hän. -- Ne saattavat minut unhoittamaan, että syvällä rinnassani vielä asuu kiväärin kuula. Rukoilkaa nyt minun puolestani ja tulkaa pian jälleen. Ettekö tahtoisi ensi sunnuntaina antaa minulle Pyhää Ehtoollista? Sieluni halajaa suuresti sen suomaa vahvistusta.

Pastori rukoili hänen puolestaan, siunasi häntä ja lupasi pian tulla takaisin. Hyvästi jättäessään ojensi pastori kätensä myös ranskalaiselle upseerille ja vaihtoi muutaman sanan hänenkin kanssaan. Kun molemmat sairaat taas jäivät yksikseen, sanoi nuori ranskalainen liiviläiselle:

-- Ne olivat oikein ihania ja ylentäviä sanoja, joita pyysitte kuullaksenne. Onko teillä myös itsellänne se kirja, jossa ne löytyvät?

--- Kyllä minulla on raamattu, vaan se on äidinkielelläni, saksankielellä. Mutta kernaasti tahdon siitä kääntää teille, niinhyvin kuin osaan. Lukekaamme huomenna yhdessä luku siitä.

Seuraavana aamuna muistuttikin ranskalainen häntä tästä lupauksesta, ja raukealla äänellä käänsi venäläinen evankeliumin sanaa hänelle.

-- Kaikki tämä on minulle aivan uutta, -- sanoi ranskalainen. -- Meille on aina sanottu, ettei kukaan voi ymmärtää raamattua, ja kuitenkin on kaikki tämä minusta niin selvää ja selkeätä, että pieni lapsikin voi sitä ymmärtää.

-- Niin minäkin luulen, -- sanoi venäläinen. -- Sanat ovat niinkuin terveysvesi meidän kylpypaikoissamme, vapaat kaikille, ja jokainen voi kylpeä siinä, olkoonpa hän sitten oppinut professori tai tietämätön talonpoika. Tämä vesi parantaa kaikki samalla tavalla, ja vaikka te olette ranskalainen ja minä venäläinen, puhuu se samaa kieltä meille molemmille.

Kaksi päivää sen jälkeen oli sunnuntai, ja nuori pappi tuli taas venäläisen sängyn ääreen. Suurella hartaudella seurasivat kaikki sairaat salissa hiljaista, mutta ylentävää juhlallisuutta. Kovalla äänellä ja yksinkertaisesti luki nuori liiviläinen synnintunnustuksensa, ja syvälle painui hänen päänsä, kun pastori julisti hänelle Jumalan anteeksiantamuksen ja luki siunauksen hänelle. Ihmeellinen loisto silmissä otti hän vastaan sakramentin. Kaikista sairaista tuntui kuin olisi valo ja rauha virtaillut hänestä, vastakohtana lumimyrskylle, joka ulkona pieksi seiniä. Silmiänsä pois kääntämättä tarkkasi ranskalainen upseeri sairasta venäläistä, vaikk'ei sanaakaan voinut ymmärtää. On nimittäin suuri ero kuulemisen ja kuulemisen, ymmärtämisen ja ymmärtämisen välillä. Oikea korva ei aina ole päässä, vaan sydämessä, ja on olemassa kieli, jota kaikki tajuavat, ja joka puhuu _ainoastaan_ kasvoista, ilman sanoja. Vaieten puristi hän nuoren venäläisen kättä, kuin olisi tahtonut sanoa: -- Kuinka onnellinen sinä sentään olet!

Kun nuori pappi varustautui lähtemään, ojensi ranskalainenkin hänelle kätensä ja sanoi ranskaksi:

-- Eikö teillä satu olemaan Uutta Testamenttia ranskankielelläkin, niinkuin venäläisellä ystävälläni on se saksaksi, ja ettekö tahtoisi lainata sitä minulle joksikin aikaa? Te saatte sen kyllä varmasti takaisin.

-- Onpa kyllä, rakas ystävä, -- sanoi evankelinen pappi. -- Tässä on ja sen saatte kernaasti pitää. Olkoon se muistona tästä hetkestä ja lohdutuksena koko elämällenne.

Nuori ranskalainen tarttui kiivaasti kirjaan ja piilotti sen pieluksensa alle.

Jonkun aikaa näytti siltä kuin nuoren liiviläisen terveydentila rupeaisi kohoamaan. Voimat lisääntyivät, ja vähemmän kärsi hän haavastansa nyt. Täten sai nuori pappi tilaisuuden lähettää useita toivorikkaita kirjeitä sairaan vanhemmille. Monta sanaa vaihdettiin nyt myöskin molempien upseerien välillä. Yhdessä lukivat he Uutta Testamenttia ja puhuivat keskenänsä kodista.

Mutta eräänä yönä sai nuori venäläinen äkkiä kovia puistutuksia ja kadotti tajuntansa joksikuksi aikaa. Luoti rinnassa oli painunut syvemmälle, ja kauan oli hän tunnotonna. Ikäänkuin sisäisen äänen käskemänä tuli silloin evankelinen pappi aikaisin aamulla sairaalaan. Täällä löysi hän nuoren ystävänsä jo kuolonkamppauksessa, mutta tajunta oli hetki sitä ennen palannut.

-- Minä kuolen, -- sanoi hän, -- mutta kirjoittakaa vanhemmilleni, että minä kuolen uskossa Vapahtajaani, vakuutettuna Jumalan anteeksiantamisesta niin itseni kuin rakkaitten vanhempienikin puolesta. Sanokaa heille, että minä viimeisellä hetkelläni olen rukoillut Jumalan armoa ja kiitollisena muistellut heidän rakkauttansa.

Viimeiset sanat tulivat enää vaivoin, suurella ponnistuksella. Senjälkeen vaipui hän uupuneena taas patjoillensa. Kuitenkin oli hän ehtinyt ojentaa ranskalaiselle kätensä hyvästiksi. Pappi siunasi häntä ja rukoili liikuttavalla tavalla hänen edestänsä Isä meidän rukouksen, jonka aikana nuoren ranskalaisen kyyneleet juoksivat virtana. Aina viimeiseen hengenvetoon saakka seisoi nuori pappi sängyn vieressä, pitäen kädessään kuolonhien kostuttamaa kättä. Aivan hiljaa, ilman kamppausta nukkui sairas ikuiseen uneensa, ja hänen kauniilla kasvoillansa kuvastui ihmeellinen rauha. Pappi painoi umpeen hänen silmänsä, kehoitti sitten kaikkia sairaita yhteiseen rukoukseen, ja kaikki panivat kätensä ristiin. Tuntui kuin olisivat enkelit liidelleet läpi sairaalan, sylissänsä kantaen kohti taivaan asuntoja äsken pois nukkuneen henkeä.

-- Oliko tämä kuolema? -- sanoi nuori ranskalainen papille. -- Ei vainkaan tämä ollut kuolema, vaan riemuvoitto. Minä olen katolilainen, mutta tuollaiseen taivaalliseen rauhaan en ole vielä kenenkään nähnyt nukkuvan. Se ei mene mielestäni milloinkaan.

Silloin tällöin tuli evankelinen pappi edelleenkin sairaalaan, tervehtimään ranskalaista upseeria. Sillä välin oli Malahovin torni väkirynnäköllä valloitettu, Sevastopoli kukistunut, ja sotajoukot alkoivat asettua laivoihin. Mutta sairaalan kuumetauti tarttui pappiinkin, ja hän makasi nyt siellä toivottomasti sairaana. Tästä tiedon saatuaan kiiruhti nuori upseeri nyt vuorostaan papin luokse.

-- Minä tulen kiittämään teitä vielä kerran, -- sanoi hän. -- Sanomattoman paljon olette te minulle tehnyt.

Pappi ojensi hänelle kuumeisen kätensä.

-- Viekää tervehdys ihanaan Ranskaani, -- sanoi hän, -- jota en enää koskaan saa nähdä. Ja lukekaa elämän kirjasta, että elämä koittaa minulle nyt kuolemassa. -- Pitäkää aina sydämenne kiinni Kristuksessa, mihin ja minkälaisiin oloihin tulettekin, sillä Kristuksessa olemme me kaikki yhtä, niinkuin olette nähnytkin, ranskalaiset niinkuin venäläiset, katolilaiset kuten protestantitkin. Eläkää onnellisena ja Jumalan rauha olkoon aina kanssanne.

Muutamia päiviä senjälkeen kannettiin nuoren papinkin ruumis pois ja kätkettiin likelle nuorta venäläistä ystäväänsä. Ei kumpikaan heistä saanut enää kotimaatansa nähdä, mutta molemmat olivat he sen sijaan yhdistyneet taivaallisessa kodissa, tuolla ylhäällä.

* * * * *

Nuori ranskalainen palasi kotiansa ja otti eron rykmentistä. Vaimoineen ja lapsineen vetäytyi hän takaisin yhteen Ranskan pienimmistä kaupungeista. Syttyipä silloin sota Ranskan ja Saksan välille vuonna 1870.

Lähellä erästä pientä kaupunkia kulki kerran pataljoona saksalaisia sotureita metsää myöten. Ei missään näkynyt jälkeäkään vihollisesta. Iloisesti puhellen ja mitään pahaa aavistamatta marssi joukko metsätietä pitkin. Äkkiä kuului kiväärin paukauksia pensaikosta. Kaksi sotilaista kaatui heti kuolleena maahan ja useita haavoittui. Pian jakaantui pataljoona tiraljööriketjuun, tarkastaaksensa metsän. Silloin tällöin paukahti kivääri, mutta pian hiljeni kaikki. Noin pari, kolmekymmentä ranskalaista, sinisissä mekoissa ja aseilla varustettuina, oli siellä ollut väijyksissä. Sieltä olivat he ampuneet vaaraa aavistamattomia saksalaisia. Suurin osa heistä pääsi pakoon, viskattuaan aseensa, mutta kaksi oli haavoittunut ja otettiin vangiksi.

Harmistuneet sotamiehet laahasivat vankinsa päällikön eteen. Toinen kiinniotetuista oli vanha mies, joka edelleen uhkamielisesti poltteli lyhyttä piippuaan. Raa'alla ja epämiellyttävällä äänellä sanoi hän:

-- Me olemme vankeja, tehkää meille mitä tahdotte.

Toinen oli nuori, kaunis mies, hieno tavoiltansa. Mustat, haaveksivat silmät säkenöivät, ja pitkä kiharainen tukka valui hartioille. Hän oli saanut luodin jalkaansa; toiselta käsi oli murskautunut. Nuori mies oli kalman kalpea eikä sanonut sanaakaan. Joukkueen saavuttua aukealle kentälle, pidettiin kiireimmiten sotaoikeus. Tutkistelu ei vienyt paljoa aikaa. Molemmat vangit tunnustivat käyttäneensä aseitansa saksalaisia vastaan.

-- Me olemme vaan tahtoneet täyttää lapsen velvollisuudet, -- huudahti nuorempi innokkaasti, -- me olemme ainoastaan tahtoneet puolustaa kallista äitiämme, ihanaa Ranskaa, valloittajaansa, julmaa sortajaa vastaan. Ankara vihollinen tuomitkoon meidät kuolemaan, me emme sitä pelkää. Te voitte kyllä henkemme ottaa, mutta ette voi ryöstää meiltä sitä kuihtumatonta kunniaseppeltä, minkä isänmaa meille antaa. Me kuolemme ilolla huutaen: Eläköön Ranska, kallis äiti!

-- Ranskalainen kantapäästä kiireeseen, -- sanoi päällikkö, -- kiihkoisa, mutta jalo- ja ylevämielinen. Vahinko vain, että tuota kaunista poikaa pitää kohdella kuin rosvoa.

Sotaoikeuden päätös julistettiin pian: vangit tuomittiin ammuttaviksi. Sotalain mukaan olisivat he oikeastaan tulleet hirtetyiksi, mutta päällikkö tahtoi heille sotilaan kuolemaa, erittäinkin nuoremmalle vangeista. Ja koska niin moni saksalaisista tässä kahakassa oli menettänyt henkensä ja useat haavoittuneet, ei minkäänlainen armahdus voinut tulla kysymykseen. Vangit saivat sentähden puolisen tuntia, järjestääkseen asioitansa ja valmistuakseen kuolemaan. Molemmat kuuntelivat horjumattoman tyyneesti tuomiotansa. Vanhempi pyysi ainoastaan kulauksen viiniä; muuta ei hän halunnut. Nuori mies, jonka haava yhä edelleen vuoti, vahvisti myös itseänsä viinillä. Sitten pyysi hän saada lähettää terveiset vanhemmillensa erään kuormarengin kautta, jonka hän oli taampana tuntenut oman kylänsä asukkaaksi. Tämä myönnettiin hänelle, ja hän sai toimittaa asiansa tulkin kautta. Sen jälkeen pyysi hän vielä muutamia silmänräpäyksiä, rukoillaksensa. Muuan reiniläinen otti repustaan esille ristiinnaulitun kuvan, jonka nuori mies kiitollisena otti vastaan uskonveljensä kädestä. Rukoiltuansa nousi hän ylös ja sanoi:

-- Minä olen valmis.

Rummut pärisivät. Tuomiota toimeen panemaan määrätty plutona otti vangit keskeensä ja läksi kappaleen matkaa etemmäs kentälle. Kuului päällikön komennushuuto, aseitten kalsketta, ja huolimatta pitkästä välimatkasta saattoi erottaa nuorekkaan äänen, joka sanoi:

-- Hyvästi Ranska! Ota tervehdykseni, kallis äiti! --

Heti sen jälkeen kuului komennushuuto: Olkaa valmiit! Lauaiskaa! Yksi ainoa laukaus, ja kuolon hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Tuomio oli täytetty, molempien mainen elo oli loppunut. Syvä haikeus vallitsi mielet, ja kovin liikutettu oli päällikkökin: olihan jotain aivan toista, taistella aukealla sotatanterella, rinta rintaa, silmä silmää vasten, kuin näin olla pakotettuna tuomitsemaan lähimmäisensä kuolemaan. Ruumiit haudattiin ammuntapaikkaan, mutta omat kuolleensa käärivät he vaippoihin ja panivat vankkureille, haavoitetut toisille. Vakavana ja hiljaisena jatkoi pataljoona kulkuansa.

Noin tunnin perästä tulivat he erääseen suureen, kauniiseen kylään. Ensiksi suuntasivat he kulkunsa kirkolle, jonka tarhaan he nopeasti loivat suuren haudan ja hautasivat siihen kuolleet toverinsa, vieretysten. Sitten kun yhteinen kiväärin laukaus oli täyttänyt sotilaalliset kunnianosoitukset, piti päällikkö lyhyen, mutta sydämellisen puheen, rukoili hiljaisen Isä meidän, ja niin hajaantui miesjoukko asuntoihinsa. Neljä haavoittunutta, joitten joukossa myöskin kaksi yksivuotista vapaehtoista, saivat yömajansa suurenlaiseen maakartanoon. Mutta koko talo oli autio, ei yhtäkään ihmistä siellä näkynyt. Pimeässä hapuillen saivat nuo neljä kulkea eteenpäin, miten parhaiten taisivat. Vihdoin kuitenkin ilmestyi isäntä, ja haavoitettujen olisi tehnyt mieli tuntuvasti maksaa hänelle pitkällinen viipymisensä. Mutta mykiksipä he jäivät, nähtyänsä hänen kasvonsa. Solakka oli hänen vartalonsa, ja hienot, tuntehikkaat kasvot osoittivat syvintä surua. Kaikki muistelivat he nähneensä nuo kasvot ennenkin, mutta missä, siitä eivät he päässeet selville.

-- Mitä haluatte? -- kysyi ranskalainen kumealla äänellä, ja aivan sävyisästi ilmoittivat he asiansa.

-- Heti paikalla, -- sanoi hän ja poistui samassa.

Heti sen jälkeen tulikin nuori tyttö, joka sanaakaan sanomatta järjesti pöydän. Kun yksi sotilaista koetti laskea leikkiä hänen kanssaan, loi hän häneen katseen, joka sai kaikki heti vaikenemaan.

-- Minusta tuntuu kuin olisimme joutuneet eriskummaisen poppamiehen taloon, -- sanoi yksi heistä.

-- No, -- sanoi toinen, -- mitäpä siitä, kun hän tarjoaa meille näin herkullisen aterian?

Ruoka ja juoma olivat, kuten sanottu, oivallisia, mutta ei kukaan osannut selittää, miksikä heitä kaikki niin kovasti kammotti. Heti syötyänsä läksi kolme heistä ulos, etsiskelemään tovereitansa. Neljäs, huomattuaan isännän kävelevän pihalla, tahtoi kiittää häntä hyvästä kestityksestä. Mutta isäntä viittasi vaan kädellään, sanaakaan sanomatta. Nähtyänsä jälleen nuo peräti surulliset kasvot, ei sotamies malttanut olla jotain sanomatta.

-- Näyttää siltä kuin olisitte saanut paljon kärsiä sodasta, oi, niinkuin me kaikkikin, ja mieleni on paha, että olemme tuottaneet niin paljon vaivaa. Mutta, Jumala paratkoon, sehän on sodan kulku.

-- Niin, -- huusi isäntä kovalla äänellä, -- sota on nyt! -- Sitten nosti hän kätensä kohti taivasta, ja syvintä surua leimusivat hänen silmänsä.

Vapaehtoinen palasi tovereittensa luokse ja kertoi mitä oli tapahtunut. Mutta he eivät paljoa häntä kuulleet, sillä jokaisella oli jotain tärkeätä juteltavana. Yksi puhui hyvästä ruuasta, toinen ikävästä talon väestä, mutta kolmas sanoi:

-- Minun isäntäni taas on liiaksi avulias: hän olisi tahtonut vetää saappaatkin jalastani, mutta eipä häneen silti liene luottamista.

Heti senjälkeen pärisi iltarumpu, ja jokainen vetäytyi asuntoonsa. Mainitun maakartanon kolme asukasta heittäytyivät heti pehmoisiin vuoteisiinsa. Oi, miten hyvältä sellainen tuntuu, kun on viikkomäärin lepuutellut jäseniään missä milloinkin eikä aamulla tiedä, mitä jäsentä enimmän kolottaa. Mutta vapaehtoinen ei voinut nukkua. Jotakin hän lienee aavistanut. Hän nousi ylös, otti kiväärin viereensä, kohensi tulta kamiinissa ja koetti lukea. Mutta ei sekään tahtonut käydä, ja miten ollakaan, alkoi uni vähitellen tulla. Pysyäkseen valveilla, meni hän ikkunan luo, kuuntelemaan, oliko kaikki hiljaista. Kun ei mitään kuulunut, meni hän takaisin kamiinin luo ja alkoi lukea. Lienee hän kuitenkin siinä torkahtanut, koska äkkiä heräsi siihen, että joku taputti häntä hartioille. Se oli hänen isäntänsä. Sotilas tarttui kivääriinsä, mutta isäntä sanoi:

-- Antakaa vaan kiväärin olla rauhassa, sillä täällä ei teidän tarvitse mitään pelätä. -- Ja istuen tuolille hänen viereensä, puhui hän puoliääneen:

-- Minä tahdon sanoa teille jotakin hyvin tärkeätä, mutta sitä ennen täytyy teidän kunniasanallanne luvata tehdä kaiken voitavanne, ettei kukaan tulisi tästä kärsimään.

Koneen-omaisesti ojensi sotilas hänelle kätensä ja isäntä jatkoi:

-- Kuunnelkaa tarkasti älkääkä minua keskeyttäkö, sillä hetket ovat kalliit. Teidän päällikkönne on iltapäivällä ammuttanut kaksi ranskalaista.

-- Se on kyllä totta, mutta he olivat sissejä, ja niitten kanssa me emme käy sotaa.

-- Minä tiedän sen kyllä ja tunnen sotalait, sillä minä olen itsekin palvellut armeijassa. Mutta me teemme kaikki, mitä voimme, vihollistamme vastaan, eikä siitä voida meitä moittia eikä paheta siihen.

Vapaehtoinen aikoi tähän vastata, mutta toinen keskeytti hänet käden viittauksella ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Yksi niistä, joita te tänään ammuitte, se nuori mies, oli minun poikani.

Kauhistuneena hypähti sotamies ylös. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle kaikki, ja nyt ymmärsi hän isäntänsä surulliset kasvot.

-- Poloinen, onneton isä! -- huusi hän.

-- Niin, siinä olette oikeassa, -- sanoi tämä. -- Hän oli jalo lapsi, korkea- ja puhdas-aatteinen, meidän kaikkein ilo. Hän tuli kotia silloin, kuin sota alkoi, mutta sitten sai hän tasavallan hallitukselta toimeksi järjestää kansanmiehet aseisiin tässä seudussa. Tänään hän ei tahtonut päästää noita toisia yksinään, vaan meni itsekin mukaan, vaikk'ei se oikeastaan olisi ollut hänen tehtävänsä. Sentähden on hän mennyt kuolemaan, antanut henkensä isänmaansa edestä. Tämä, että hän on tullut ammutuksi, on herättänyt suurinta katkeruutta kylässä, ja nyt on päätetty sekä valalla vannottu tänä yönä kello kaksitoista hyökätä teidän toverienne päälle ja surmata joka mies, niin ettei yksikään pääse pakoon.

Sanatonna tuijotti nuori saksalainen puhujaan vieressänsä.