Part 9

Herra vänrikki eli ainaisessa humalassa ja osotti naisille ilmeisintä halveksimista. Katariinasta se olikin hyvin onnellista, väitti hän, sillä olihan niin vaikeaa hänen arvoisensa henkilön ojentaa niin korkeaa herraa, ja se rupesi rasittavaksi. Eräänä aamuna herra vänrikki kuitenkin muisti lukitun holvin kellarissa, jonka me molemmat olimme unohtaneet. Hän läksi heti sinne, ja Katariinalle tuli niin suunnattoman hauska, ettei hän voinut sitä peittää. Hän puristi minun molempia käsiäni ja rukoili ja kerjäsi minua pidättämään häntä, ja niin täydellisesti olin minä sillä kertaa sen sydänkäpysen orja, että vaikka kaikki entisen epäluuloni jälkeen heräsi, taivuin minä koettamaan häntä auttaa.

Me menimme herra vänrikin perässä valoisaan kellariin, jossa hän jo oli murtamassa lukittua puuovea.

-- Anna sen olla! -- käskin minä, ja hän toisti käskyn, mutta jatkoi yhtä hyvin järkähtämättömällä itsepäisyydellään murtamista ja ponnistamista.

Silloin pyytelin minä anteeksi uikuttavalta seuralaiseltani sillä, ettei halpa sotamies niinkuin minä voinut komentaa upseeria -- ja samassa ovi aukeni.

Holvissa paloi lamppu kullatun venäläisen jumalanäidin-kuvan alla, ja pöydän vieressä, jolla oli kaikenlaista ruokatavaraa, oli tehty vuode. Vuoteen ja seinän välissä liikkui jotakin pyöreää ja mustaa, joka meidän ääreen tullessamme nähtiin kyyristyneen ukon seläksi. Kun vanhus huomasi että hänet oli löydetty, kömpi hän esille ja tarttui herra vänrikin polviin ja pyysi ja rukoili häneltä armoa. Hän tunnusti olevansa talon herra ja piilottaneensa tänne saatettuansa perheensä pois, mutta lupasi olla nöyrin palvelijamme, jos armosta jättäisimme hänet henkiin.

-- Olkaa rauhassa, -- vastasin minä ja autoin horjuvaa ukkoa maasta ylös. -- Mutta sitten pitääkin teidän olla meidän rumpalimme, kun me menemme pöytään.

Kun illalla istuimme isossa pirtissä syömässä, sai herra vänrikki tavallisuuden mukaan komeimman tuolin ja me istuimme hänen rinnallaan, minä ja Katariina. Pöydällä vähän vasemmalla seisoi talon valkopartainen herra vapisevin käsin vaskihuhmareen kanssa ja Makaari kahden padankannen kanssa. He jyristivät kyökkikoneitaan tahdissa niihin surumielisiin kansanlauluihin, joita ruma vanha Natalia lauloi istuen pöydän laidalla heidän välissään.

En tiedä, mitenkä lie käynyt, mutta hänen valittava äänensä ryösti minulta vähitellen kaiken hilpeän iloisuuteni, ja minä rupesin ajattelemaan tuhansia ja tuhansia poissaolevia tovereitani. Minulla oli liivin ja paidan välissä kokonainen tukko kirjeitä, joita levottomat omaiset olivat kirjoitelleet sodassa oleville rakkaillensa ja pyytäneet minua heille viemään, jos kerran ehtisin kuninkaan leiriin saakka. Vedin kirjeet povestani, eivätkä ne olleet mitään salaisuuksia, sillä monta niistä olin saanut avonaisina viimeisenä iltana Riiassa. Vedin kynttilää lähemmäksi ja silmäilin sattumakaupalla erästä epävakaisella kirjoituksella kirjoitettua kirjettä, ja luin:

'Anna tämä Johanneksen käteen.

Rakas poikani.

Ota vastaan isäsi siunaus, vaikka erotettuna hänestä sekä maalta että mereltä ja ehkä pian jo lähellä Pakanoitten maan osaa, jossa Krokotiilit, skorpionit ja muut vahingoittavat eläimet pelkoa ja vapistusta sisälle ajavat...'

Minä ehkä vedin suutani hymyyn, mutta tunsin pyhän vastuunalaisuuteni, ja yhä raskaammaksi tuli mieleni. Huomasin, että Katariina kiivaammin kuin ennen polki minun jalkaani, mutta minä polin vastaan ja arvelin, että se vain oli rakkauden räiskeitä. Kun vihdoin käänsin kirjeen kokoon, huomasin että hän istui aivan kalpeana eikä voinut ottaa eteensä viiniä eikä ruokia. Minä kumarruin hiukkasen syrjään, että hän olisi voinut kuiskata, mutta vanha herra pöydällä tuijotti häneen herkeämättä lyöden yhä kiivaammin ja kiivaammin helähdyksiä vaskihuhmareen laitaan, jota hän riiputti niinkuin kelloa.

Minä jouduin ymmälle enkä tiennyt oikein, minkä petoksen keksisin. Silloin valehtelin, että minua paleli ja läksin makuukamariin ja huusin hetken muka haparoituani pimeässä:

-- Katariina, tyttöseni, mihin olet pannut lammasnahkaturkin?

Kun hän tuli sisään, juoksi hän suoraan luokseni ja heittäytyi nyyhkytys kurkussaan kaulaani.

-- Sinä et kuullut, kuiskutti hän, miten Makaari äsken keskellä helinää kertoi talon herralle, että hän on saanut koolle enemmän kuin kuusikymmentä orjaa ja että he, heti kun hän antaa heille merkin lyömällä ikkunanruudun rikki isosta tuvasta, tulevat sisään ja tappavat teidät molemmat.

Minä pysyin jokseenkin levollisena ja koetin häntä lohduttaa, mutta itkuun tukahtumaisillaan kertoi hän, että hänkin oli alussa ollut itse mukana vietelläkseen meitä ansaan, mutta ettei hän nyt enään luullut voivansa elää päivääkään ilman minutta.

Minä pusersin häntä kovasti itseeni ja suutelin hänen polttavia huuliansa ja tykyttäviä ohimoltaan, ja kuitenkin valtasi minut sinä hetkenä omituinen levollisuus. Meidän tuttavuutemme tuntui yhtäkkiä melkein niinkuin jo unohdetulta. Minä olen sitten harmaina vuosinani katunut sitä katkerasti ja ihmetellyt itseäni, kun juuri sinä hetkenä minulla oli niin vähän hänelle annettavaa. Kirjeen lukeminen, äkillinen vaara... En tiedä täysin, kummassako oli enin syytä. Se kai riippui molemmistakin.

-- Jos voisin ottaa sinut mukaani -- sopersin.

Hän pudisti päätänsä, kuten varsin selvästi saatoin nähdä ovenraosta tulevassa hämyisessä valossa, ja veti minua sen sijaan ikkunaan päin ja pyysi minua hiipimään pois. Silloin kiihotin itseäni jonkinlaiseen teennäiseen vihaan ja heitin hänet kauvas pois liukkaan lattian yli ja huusin kuuluvalla äänellä:

-- Miksikä luulet minua, tyttö?

Samassa vedin hukarini ja menin isoon tupaan, ja kun herra vänrikki näki minut sellaisena, nousi hän heti pöydästä ja veti myöskin säilänsä.

Silloin nosti talon herra huhmaren nuijan heittääkseen sen huuruiseen ruutuun, mutta me seisoimme suoraan hänen edessään aseinemme ja hänen vapisevat polvensa painuivat yhä enemmän koukkuun. Hän meni yhä matalammaksi ja matalammaksi, ja huhmaren nuija hoippui hänen sormissaan. Natalia teki ristinmerkkiä vaijeten, ja Makaari, joka näki herransa aivan vaipumaisillaan, tuki häntä takaapäin kainalosta ja pudotti padan kannet rämisten lattiaan. Vähän väliä koetti hän kuitenkin siepata huhmaren nuijan viskatakseen sen ikkunanruutuun, mutta silloin puristi vanha herra kättänsä sen varteen uskaltamatta sitä hellittää.

Niin seisoimme pitkän aikaa toistemme edessä, ja kuulimme kattilan pihisevän kyökissä.

Mutta pian kuulimme myös kolkuttavia askeleita, sillä orjat olivat ulkoa tirkistelleet ikkunasta ja nähneet kaikki. Kyökin ovi ahtautui täyteen likaisen harmaita lammasnahkaturkkia, joista siellä täällä kiilsi kirkas nappi. Laukaus pamahti jo ja puhalsi savua pörhöisten päitten yli.

Nyt minä unohdin koko vänrikkipelin ja työnsin Pitkän Jussin syrjään päästäkseni heidän kimppuunsa, mutta juuri nyt piti minun paremmin kuin koskaan ennen oppia tuntemaan, kuka minulla oli toverina. Hän seisoi yhtä yksipäisesti paikallaan kuin ainakin ja tarttui minua molempiin käsivarsiini kiini ja painoi minua syrjään sellaisella taipumattomalla voimalla, etten ymmärrä mistä hänen kapeat jäsenensä sen saivat.

-- Vänrikki, -- sanoi hän, -- sinä olet tehnyt itsestäsi sotamiehen ja minusta vänrikin, niinpä pitää sinun tietää meidän sotatapamme, että upseeri menee ensimmäisenä tuleen. Niinkuin ukkosilma ryntäsi hän lammasnahkaturkkien joukkoon ja piti suurilla latteilla käsillään miekkaansa, joka milloin iski oven kamanaan hänen niskansa päällä ja milloin kuori orjaraukkain nahkaa ja vaatteita. Kuulin vielä laukauksen ja näin kirveitä ja heinähankoja. Hänen oikea kätensä nytkähti ja veristyi ja hän saattoi nyt pitää asetta vain toisella kädellään, mutta minä olin hänen rinnallaan ja iskin ja pistin.

Meidät tungettiin kyökin yhteen nurkkaan, ja minun pöyhelletty hopeakankainen narrin takkini repeytyi rääsyiksi, niin että mustat kalanluiset pistivät lävistä ulos. Savusta aivan tuntemattomiksi mustuneena horjui Pitkä Jussi minun hartiatani vastaan, ja minä tartuin hänen vielä terveeseen käteensä ja pusersin sitä veljellisesti ja sanoin:

-- Nyt olen oppinut näkemään, mikä olet miehiäsi, Jussi, ja jos täältä pääsemme, emme koskaan luovu toisistamme.

Hän ei vastannut mitään. Toinen silmä oli kiini, toinen oli aivan auki, ja minun edessäni kaatui hän raskaasti lattiaan.

Se oli viimeinen kerta kuin näin Pitkän Jussin, jolle niin usein olin nauranut, mutta jolle minun nyt piti tarjota ystävän ja vertaisen kunnioittava kädenlyönti.

Hetkisen koetin ehdottomasti puolustaa hänen ruumistaan, mutta vähitellen huomasin viimeisen kunniapalveluksen hyödyttömäksi. Minuutti sen jälkeen kapuilin minä jälleen pimeässä risuissa ja savessa ja läpimärkänä sateesta sekä haavoittuneena toiseen etusormeeni.

Onneksi tapasin kuitenkin parikymmentä muuta harhailevaa ruotsalaista ja kapusin honkaan silmin huomatakseni sen pitkälle ulettuvan tulen valon alkupaikan, joka metsän yli kajasti synkeälle taivaalle.

-- Mitä näet? kysyivät toverit.

-- Näen sysimustaa pimeyttä. Mutta jos ummistan silmäni, näen vielä enemmän. Silloin näen edessäni vihollisleirin. Allani näen vetelät mättäät, jotka imeytyvät kiini jalkoihimme, himoiten sitä kunniaa että saisivat olla muutamain köyhäin raukkain kuolinvuoteena. Takanani näen peninkulmittain erämaata, jossa veljiemme ruumiita kellastuu putoavain syyslehtien alla, missä ei ainoakaan kana kaakata poltettujen talojen edessä eikä hevonen löydä einettä muualta kuin varvuista. Mutta vielä kauvempana on meri, ja sen takana näen pitkän tanhuan kaatuneine aitoineen vievän mäelle köyhään punaiseksi maalattuun taloon. Siellä on nauriit juuri kannettu pöydälle, ja kun kunnianarvoisa ukko aukaisee kansikirjan, jossa teeren sulka on merkkinä Ilmestyskirjan ensimmäisessä luvussa, joutuu hän tutkistelemuksiin ja ihmettelee, olemmekohan juuri nyt päässeet apuväkinemme kuninkaan leiriin ja lukevatkohan hänen rakkaansa juuri nyt nuotiotulilla hänen puolittain lukemattomaksi tährittyä kirjettään.

Varmaan en sanonut kaikkia sitä sillä hetkellä, mutta tiedän että niin minä ajattelin. Katariina oli jo melkein haihtunut muisto.

-- Mitäs nyt näet? -- kysyivät toverit. -- Olet kavunnut ylemmäksi.

Latvain yli näin vartiotulia eli leirinuotioita riippuvan keltaisessa sumussa niinkuin sulavan raudan möhkäleitä, ja kun silmiäni siristin, muistutti harmaitten telttakattojen rivi sumuista rantaa tulimajakkain tervasvalossa.

-- Tuo tulenleimu, -- kuiskasin tovereilleni, -- on korea omena, jossa on monta sydäntä, ja saamme pitää säilät valmiina. Mutta odottakaahan, se ei ollut venättä... Kuulitteko kahta esivartijaa, jotka huusivat toisilleen! Niin totta kuin elän, eikös ollut se omaa kallista äidinkieltämme? Ellen kuullut seitsemää pirua, niin vieköön piru!

Kuinka tulin alas hongasta? Sitä tuskin muistan. Joka puolella ravistui ojennettuja käsiä ja minua heitettiin sinisten ja keltaisten lakkien välillä syleilystä syleilyyn. Kuinka monia kaivattuja terveisiä oli minulla tuotava tänne etäiseen erämaahan, kuinka monta kestettyä vaihetta kerrottavana. Kuljin yhä edemmäksi leiriin, väliin kannettuna, väliin vedettynä, väliin saaden tervehdykseksi rähähtävän naurun, kun näkivät repaleisen narrintakkini, jonka joka paikasta esiinpistävät kalanluunytteet tuikkivat joka liikkeessä. Sisässäni kuohui ilo.

-- Minulla on kirje kapteeni Baggelle! -- huusin minä.

-- Jo kauvan sitten ammuttu!

-- On minulla kirje Cederstjernallekin, luutnantille...

-- Kaatunut!

Kompastuin kuolleeseen hevoseen, joka kangistuneena irvistykseen oli kärventyä kytevästä nuotiosta. Sade oli sammuttanut liekit, ja valaistussa savussa kekäleitten takana näin minä ryhmän ankaroita upseereja istumassa. Heidän keskessään makasi pitkänään maassa mies, joka oli vetänyt karvalakkansa alas ja kääntänyt viitan kauluksen kasvoilleen. Aijoin astua hänen ylitsensä ja huiskutin kirjepakkaa, mutta käsi tarttui olkapäähäni, ja lyhyesti ja koreasti seisauttivat minun seuraavat sanat:

-- Oletko järiltäsi? Etkö näe, että se on hänen majesteettinsa?

Silloin löin minä kantapäitä yhteen ja nostin käteni kirjetukkoineen ohimolle, ja kyyneleet, jotka pulpahtivat esille, juoksivat pitkin poskia.

* * * * *

Kapteeni Höök nousi ja lopetti kertomuksensa ja sanoi hyvää yötä, mutta kun hän tuli porstuaan, kuulivat toiset, miten hän jäi seisomaan ylisten portaille.

Silloin otti toinen palveluspiioista palttinaröijyn päälleen ja irroitti haarakynttilästä pöydältä viimeisen pätkän. Kantaessaan sitä piti hän toista kättään alla, ettei karsta putoisi olkiin. Varovasti meni hän sitten valaisemaan kapteenille tietä, sillä kaikki tiesivät miten hän, kaarlelainen, oli niin pimeän-pelko, ettei hän koskaan uskaltanut yksin kulkea vintin läpi.

Linnoitettu kartano.

Talvipakkaset olivat yllättäneet ruotsalaiset ja ahdingossa ja sekasorrossa olivat he majoittuneet Hadjatshin muurien taakse. Pian siellä ei ollut ainoatakaan taloa, missä ei olisi ollut tuvat täynnä kylmän vihoissa makaavia ja kuolevia. Valitushuutoja kuului kadulle ja pitkin porraskiviä oli nakattu leikattuja sormia, jalkoja ja sääriä. Ajoneuvot oli ajettu toinen toiseensa kiini ja ne seisoivat yhtenä rymärivinä kaupungin portilta aina torille saakka, niin että valkoiseksi paleltuneet nihdit, joita tuli joka puolelta läämänään, saivat konttailla pyörissä ja jalaksissa. Valjaisiinsa sidottuina seisoivat hevoset tuulensuojassa, kyljet valkoisessa huurteessa, ja monta päivää ilman einettä. Ei kukaan niitä hoitanut ja muutamia kuormamiehiä istui kuoliaaksi paleltuneina kädet pistettyinä hihoihin. Muutamat vaunut näyttivät pitkulaisilta laareilta tai ruumisarkuilta ja tasaisen kannen alta kurkisteli synkkiä naamoja, jotka lukivat rukouskirjaa tai kuumeen houreissaan ja ikävöiden katselivat huoneita, joissa olisi ollut suojaa. Tuhannet onnettomat rukoilivat ääneensä tai hiljaisesti Jumalan armahdusta. Pitkin kaupungin muuria suojassa seisoi rivittäin nihtiä kuolleina, monilla punaiset kasakantakit vedettynä risaisten ruotsalaisten univormujen päälle ja jalat lammasnahkoihin käärittyinä. Metsäkyyhkysiä ja varpusia, jotka olivat niin jähmettyneet että niitä sai käsin kiini, oli istunut seisovien ruumiiden hatuille ja olkapäille, mistä ne räpyttelivät siipiään, kun sotapapit kulkivat ohi antamaan muutamalle kuolevalle Herran ehtoollista, paloviinaa viinin sijasta.

Torin varrella oli poltettujen talonpaikkani keskellä suurehko talo, josta kuului kovapuheisia ääniä. Muudan sotamies vei risutaakan vänrikille, joka seisoi ovessa, ja kun sotamies palasi katua pitkin, kohautteli hän hartioitaan ja sanoi jokaiselle, joka halusi häntä kuulla:

-- Kanslian herrat siellä vaan riitelevät!

Ovessa seisova vänrikki oli vasta tullut Lewenhauptin joukkojen mukana. Hän kantoi risutaakan huoneeseen ja heitti sen takkaan. Äänet huoneessa vaikenivat heti, mutta heti kun hän oli päässyt oven taakse, alkoivat ne uudella kiihkolla.

Itse ylhäisyys Piper seisoi keskellä lattiaa, ryppyisenä ja uurteisena, posket kuumottavina ja sieramet täristen.

-- Minä sanon, että kaikki on hulluutta, -- tiuskasi hän, -- hulluutta, hulluutta!

Terävänenäinen Hermelin liikutti alituisesti silmiään ja käsiään ja juoksi edes takaisin huoneessa niinkuin pieni kesy rotta, mutta sotamarski Rehnskiöld, joka kauniina ja komeana oli jäänyt takan ääreen seisomaan, vain vihelteli ja hyräili. Ellei hän olisi vihellellyt ja hyräillyt, olisi riita nyt loppunut, sillä kaikki olivat he kerrankin täysin yksimielisiä, mutta se että hän vihelteli ja hyräili sen sijaan, että olisi ollut äänettä tai edes puhunut, sitä ei pitkälle käyden saattanut kestää. Lewenhaupt ikkunassa nuuskasi ja koputti nuuskasarveaan. Hänen pippurinruskeat silmänsä pullottivat päästä ulos ja hänen lystikäs valetukkansa näytti tulleen yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ellei Rehnskiöld olisi jatkanut vihellystään ja hyräilyään olisi hän hillinnyt itsensä tänään niinkuin eilenkin ja joka kerran ennen, mutta nyt nousi viha hänen otsaansa, ja hän löi kiini nuuskasarvensa viimeisen kerran ja mutisi hampaittensa välistä:

-- En minä pyydä, että hänen majesteettinsa ymmärtäisi valtiotaitoa. Mutta osaako hän johtaa sotajoukkoja? Näyttääkö hän todellista taitoa ainoassakaan kohtauksessa tai ryntäyksessä? Harjaantuneita ja koeteltuja vanhoja sotamiehiä hän uhraa joka päivä turhan urhoollisuuden tähden. Jos miestemme pitää rynnätä muuria vastaan, pidetään turhuutena, että he sitovat itselleen suojelevia risukimppuja tai suojuksia, ja siksi joutuvat surkeasti tapetuiksi. Suoraan sanoen, suosiolliset herrat, Upsalan teinille saatan antaa anteeksi monta poikamaista ilkivaltaisuutta, mutta toista vaadin leirissä olevalta sotapäälliköltä. Toden tottapa ei tule kellekään parannukseksi olla sotatoimissa sellaisen herran komennuksessa. -- Myöskään, -- vastasi Piper, -- ei hänen majesteettinsa nykyänsä vaivaa herra kenraalia millään raskaammalla päällikköviralla. Alussa ennenkuin yksi oli ehtinyt kunnostamaan itseänsä paremmin kuin toinen, meni kaikki paremmin, mutta nyt saa hänen majesteettinsa kulkea pitkin välittämässä ja sovittamassa sellaisella tyhmällä hymyilyllä, että siitä saattaa raivostua.

Hän nosti käsivartensa ylös vihoissaan yli äärien ja rantain, vaikka hän oli täysin yhtä mieltä Lewenhauptin kanssa. Kesken puhettaan hän vielä kääntyi ympäri ja meni pikaisesti pois muihin huoneisiin. Ovi lensi kiini sellaisella paukkeella, että Rehnskiöldin piti ruveta vielä enemmän viheltämään ja hyräilemään. Olisi hän edes sanonut jotakin! Mutta ei, sitä ei hän tehnyt. Gyllenkrook, joka istui pöydän ääressä tutkimassa partiomatkalippuja, oli tulen punainen kasvoiltaan, ja pieni kuiva herra hänen vieressään kuiskutti hänelle sapekkaasti korvaan:

-- Pari timanttikorvarenkaita Piperin kreivinnalle voisi ehkä vielä auttaa Lewenhauptia uusiin virkoihin.

Jos Rehnskiöld nyt olisi herennyt viheltämästä, olisi Lewenhaupt vielä voinut hillitä itsensä ja ottaa esille povestaan paperikäärön ja istua pöydän päähän, mutta sen sijaan suuttui tuo kunnianarvoisa ja muuten niin harvapuheinen mies yhä pahemmin ja pahemmin. Hän kääntyi kahdella mielellä ja meni ulko-oveen päin, mutta siinä hän äkkiä pysähtyi, ojensi itsensä ja löi kantapäätä yhteen niinkuin halpa sotamies. Nyt lakkasi Rehnskiöld. Ovi aukeni. Jääkylmä tuulenhenki puhalsi kamariin ja vänrikki ilmoitti niin korkealla ja venytetyllä äänellä kuin vahti, joka kutsuu tovereitaan aseisiin:

-- Hää-änen majesteettinsa!

Kuningas ei enään ollut entinen soaistunut ja ihmettelevä puolilapsi. Ainoastaan poikamainen vartalo ja kapeat hartiat olivat entiset. Takki oli nokinen ja likainen. Uurre vähän ylöspäin nousseen ylähuulen ympärillä oli tullut syvemmäksi ja hiukan irvistävämmäksi. Nenää ja toista poskea oli pakkanen vikuuttanut, ja silmäluomet olivat reunasta punaiset ja turvonneet pitkällisestä palelemisesta, mutta ennen aikojaan paljastunutta päälakea seppelöi ylöskammattu tukka niinkuin okainen kruunu.

Hän piti nahkalakkiaan molemmissa käsissään ja koetti peitellä kainouttaan ja ujouttaan kankealla ja kylmällä koukeroimisella ja kumarsi hymyillen kullekin läsnäolevalle.

He kumartelivat monet kerrat vielä syvempään ja kun hän oli ehtinyt keskilattialle, pysähtyi hän ja kumarsi rasittuneena vielä pari kertaa molemmille puolille, vaikka vähän lyhemmin ja nähtävästi aivan sitä ajatellen mitä hän aikoi sanoa. Sitten jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa aivan ääneti.

Sitten astui hän Rehnskiöldin luo ja tarttui lyhyesti kumartaen hänen takinnappiinsa kiini.

-- Tahdon pyytää, -- sanoi hän, -- että ylhäisyytenne hankkii minulle pari kolme tavallista sotamiestä vartioksi pienelle retkelle. Minulla on jo kaksi henkivartijaa kanssani.

-- Mutta, teidän majesteettinne! Tällä seudulla vilisee kasakoita. Jo se, että on ratsastettu teidän majesteettinne leiristä tänne kaupunkiin niin pienellä vartioväellä, oli kovin uskallettua.

-- Noo, joutavia! joutavia! Ylhäisyytenne tekee niinkuin olen sanonut. Joku läsnäolevista kenraaleista, jolla on aikaa, voi myöskin nousta satulaan ja ottaa miehen mukaansa.

Lewenhaupt kumarsi.

Kuningas katseli häntä hiukan neuvotonna vastaamatta ja jäi seisomaan lattialle, sittenkuin Rehnskiöld oli rientänyt ulos. Ei kukaan muista ympärillä olevista katsonut sopivaksi ruveta puhumaan tai liikkumaan.

Vasta sangen pitkän hetken kuluttua kumarsi kuningas jälleen kullekin erikseen ja lähti ulos.

-- Noo? -- tiedusteli Lewenhaupt ja taputti vänrikkiä olkapäälle entisellä luonnollisella hyväntahtoisuudellaan. -- Vänrikki pääsee mukaan! Nyt on vänrikki ensi kerran nähnyt hänen majesteettinsa silmästä silmään.

-- En minä olisi luullut häntä sellaiseksi.

-- Hän on aina sellainen. Hän on liian kuninkaallinen käskeäkseen toisia.

He seurasivat kuninkaan perässä, joka kipusi vaunujen ja kaatuneiden eläimien ylitse. Hän liikkui notkeasti, mutta ei koskaan nopeasti, niin ettei hän koskaan silmänräpäykseksikään unohtanut arvokkaisuuttaan. Kun hän vihdoin oli päässyt tungoksen läpi kaupungin portille, nousi hän satulaan seuramiehinensä, joita nyt oli seitsemän miestä.

Hevoset kompastuivat iljameisella tiellä, ja muutamia kaatuikin, mutta Lewenhauptin huomautukset vain viettelivät kuningasta vielä säälimättömämmin kannustamaan hevostaan. Pöydänkattaja Hultman oli koko yön lukenut hänelle kovaa kirjasta tai kertonut satuja ja vihdoin saanut hänet nauramaan sille ennustukselle, että jollei Jumala olisi häntä asettanut kuninkaaksi, olisi hän ollut koko ikänsä ihmispelko kamarissa-istuja, joka olisi ajatellut paljon kummallisempia runoja kuin Messenius vainaja Disa kirjassaan, mutta varsinkin mahtavia taistelulauluja. Hän koetti ajatella Rolf Göttrikin poikaa, joka aina itse ratsasti miestensä etupäässä, mutta tänäpäivänä ei hän tahtonut ajatuksiaan pysymään satujen lapsikamarissa. Levottomuus, joka viime aikoina oli iskenyt hänen mieleensä, ei tahtonut päästää kuninkaallista saalistaan. Hän oli äsken nähnyt tulistuneet naamat kansliassa. Lapsuusvuosiensa temmellyksistä saakka oli hän ollut oman muinaisaikaisen kuvitusmaailmansa vankina, vihlovat hätähuudot tien varsilta kuuluivat kuuroihin korviin, ja hän tuli epäluuloiseksi jokaista kohtaan, joka näytti hellätuntoisempaa kuuloa. Tänään hän tuskin huomasi enemmän kuin muulloinkaan, että hänelle oli annettu parhaiten levännyt hevonen ja lämpöisin leipä, että hänen kukkaroonsa aamulla oli pantu viisisataa tukaattia ja että ratsumiehet ensimmäisessä kahakassa ympäröisivät hänet ja uhraisivat henkensä siihen surmaan, johonka hän oli heidät houkutellut. Sitä vastoin hän kyllä huomasi, että sotamiehet olivat tervehtineet häntä kamalalla äänettömyydellä, ja onnettomuudet olivat tehneet hänet epäluuloiseksi lähimpiäkin miehiä kohtaan. Varovaisimmankin vastustamisen, salatuimmankin moittimisen huomasi hän paljastavan itseään, ja jokainen sana oli jäänyt hänen sieluunsa ja katosi siitä. Hän luuli jokainen tunti menettävänsä upseerin, johon hän oli luottanut, ja hänen sydämmensä tuli aina kylmemmäksi. Hänen loukkaantunut kunnianhimonsa kärsi tuskaa ja vuoti verta epäonnistumisen painosta ja hän henki kevyemmin kuta kauvemmas hän pääsi päämajasta.

Äkkiä pysäytti Lewenhaupt ja käänsi hevosensa poikki puolin ajatellen siten vaikuttavansa kuninkaaseen.

-- Kunniallinen Affjaksini! -- sanoi hän ja taputti höyryävää hevostaan. Tosin olet sinä vanha soimenpurija, mutta minulla ei ole varaa pakahduttaa sinua ilman niitäkään hyötyä ja itsekin alan minä tässä vanhastua niinkuin sinä. Mutta Jeesuksen nimessä, miehet! Seuratkaa kuningasta, joka voi!

Kun hän näki vänrikin tuskallisen syrjäkatseen kuninkaaseen päin, puhui hän hiljaisella äänellä:

-- Ole rauhassa, poikani! Hänen majesteettinsa ei koskaan kiivastu niinkuin me muut. Hän on liiaksi kuninkaallinen riitelemään tai torumaan.

Kuningas ei ollut mitään huomaavinaan. Aina hurjemmin ja hurjemmin jatkoi hän jäiden ja lumien yli äänetöntä kilparatsastustaan ilman päämaalia ja ajatusta. Hänellä oli enään ainoastaan neljä seuralaista.