Part 8

-- Kun minä tulen Moskovaan, -- sanoi Antti Lagerkrona, -- paikkaan minä ratsuhousujeni istuinpaikan tsaarin yömyssyllä.

-- Häpeä! -- vastasi Akseli Sparre. -- On vanha ennustus, että Sparre kerran on oleva Kremlin käskynhaltijana.

-- Tänne! -- huusivat vänrikit. -- Ampukaa maahan jokainen joka uskaltaa estää niin suurta ja korkeaa ruhtinasta kulkemasta mistä ikinä häntä huvittaa.

Kuningas hymyili ja hyräili: -- Ryssä se juoksee, ryssä se juoksee! -- Mutta kun hän ei enään kuullut puhuvien ääntä, muuttuivat he ja tulivat hajamielisiksi ja alakuloisiksi.

-- Majesteetti! -- huusi silloin Mazepa rehevällä latinankielellä ja säihkyvin silmin. -- Niin kauvas tunkeutuvat teidän majesteettinne voittavat aseet, että jonakin kauniina aamuna on meillä enään tuskin kahdeksaa peninkulmaa Aasiaan.

-- Siitä saanevat oppineet riidellä, -- vastasi kuningas hyvillään, mutta tapaillen latinaisia sanoja ja katse kiintyneenä Mazepan valkoisiin ja miellyttävästi liikkuviin käsiin. -- Ellei raja ole kaukana, täytyy meidän mennä sinne voidaksemme sanoa, että olemme käyneet Aasiassakin.

Äänet hävisivät, ja pappi pysähdytti hevosensa.

-- Aasia, -- mutisi hän, -- Aasia ei ole keskellä Eurooppaa. Mutta ajakaa te, ajakaa, seikkailevat herrat! Minä olen niin monta kertaa vaihtanut vaatteita ja nimiä, ettei kukaan teistä ruotsalaisista koskaan voi keksiä kuka minä olin. Mutta älkää unhottako, että se oli rääsymunkki, että se oli tienkulkuri, Mazepan lähettiläs, joka kavalilla välityksillään pani sinikylmän sormensa heidän ja teidän puolijumalanne kohtaloon ja johti teidät erämaihin. Olet oikeassa, kuningas Karoli, ja sinä, Mazepa. Kaikki, kaikki riippuu lopuksi yksityisestä ihmisestä!

Lumi ryöppysi ja ryöppysi, ja hän istui liikkumatta laihan hevosensa selässä, sillä välin kuin pataljoonat kulkivat ohitse, äänettöminä ja kärsivällisinä. Kun perimmäiset knihdit kääntyivät katsomaan tuntematonta, yksinäistä ratsastajaa ja näkivät hänen pienen kokoonpainuneen kalman kallolta näyttävän päänsä, tuli heihin pelästys ja he jouduttivat askeleitaan.

Viidenkymmenen vuoden päästä.

Kun puuro oli syöty ja molemmat haaraiset talikyntteIit, jotka paloivat molemmin puolin tinavatia, olivat enemmäksi puoleksi palaneet, nostettiin tuolit takan eteen. Kartano oli pienimpiä ja köyhimpiä paikkakunnallaan, mutta tänä iltana ei siellä näkynyt mitään puutetta. Oljet peittivät pehmeästi kuin matto lattiapalkit, tuoreita katajia oli aseteltu mustien, märkien ikkunoiden kumminpuolin, avonaisen takan hohde kellerti kalkilla maalattuja puuseiniä, ja äsken oli siellä tarjottu tuoppimalja portugiisiakin. Kaikki myös tiesivät, että illan juhlallisin hetki nyt oli tullut. Molemmat palvelustytötkin, joilla tänään oli yllään parhaat hienokuteiset röijynsä, korjasivat ruokia niin hitaasti kuin mahdollista ja unohtuivat ovelle seisomaan, sillä nyt oli kapteeni Höökillä, karoliinilla, käsilllä tupakkasarvensa ja hän istui itse kunniapaikalla takan edessä. Vasta kuitenkin kun hän oli päästänyt irti pikisaumaiset kenkänsä ja nostanut jalkansa paksuissa valkoisissa sukissa ristiin takanreunalle oikein niitä paahtaakseen, näytti hän täysin tyytyväiseltä. Tosin oli hän yksin pitänyt puhetta melkein koko illan ja nyt viimeksi puhunut Ehrencronasta, joka oli saanut miekkaritariston tähden kuningas Freedrikiltä, vaan jota ei koskaan voitu saada sitä kantamaan muualla kuin rasiassa, mutta tällä hetkellä tuli hän ankaraksi ja miettiväksi ja joutui toiseen tarinaan. Tosin väitettiin, että hän useimmiten valehteli runsaasti, mutta kukaan ei siitä pahentunut, ja pääasia oli että hän kertoi.

Hän oli jo vanhempi mies, jolla oli pakkasen vikuuttama möhkönenä, ja hänen eteenpäin kammattu tukkansa ja nuorekkaasti käännetyt viiksensä olivat aina olleet niin vaaleat, ettei kukaan huomannut oliko aika tehnyt muutaman haivenen vielä vaaleammaksi, ja hän istui tuolilla ahtaassa ja kiinikapistetussa takissaan yhtä suorana kuin ennenkin.

-- Niin, -- alkoi hän tavanmukaisella tavallaan siirtyen asiasta toiseen, -- sinä syksynä, kuin eksyin metsässä olin pahemmassa kuin pulassa. Tarkoitan syksyä siellä etelässä Severiassa. Lewenhaupt oli juuri antanut hävittää viimeiset kuormavaunumme ja kuljetti meitä Sozajokea pitkin kaahlamon etsimistä varten, jotta me toisella puolella olisimme voineet etsiä tietä kuninkaan sotajoukon yhteyteen, mutta useita jalkaknihtejä oli jäänyt vaunuja ryöstämään. Olin siihen aikaan vänrikki ja yhdessä muutamain toisten kanssa lähetti meidät kenraalimajuuri Stackelberg takaisin miehiä taivuttelemaan, mutta venäläiset olivat heidän luonaan, ja minä tuskin tiedän millä tavoin minun pimeässä onnistui pelastua joen ylitse. Kun likomärkänä vedestä ja mudasta seisoin kanervikossa toisella rannalla, tapasin minä siellä rakuunaknihdin. Hän oli omasta rykmentistäni, ja häntä sanoimme Pitkäksi Jussiksi, koska hän oli pitimpiä ja kapeimpia urhoja, jotka milloinkaan ovat ruotsalaista miekkaa pidelleet. Hänen rintansa oli kapea, mutta hänen kätensä olivat suuret. Hänen käsivarsissaan ja säärissään näytti tuskin olevan ainoatakaan jäntärettä, eikä haituvaakaan ollut hänen laihassa ja yksinkertaisessa naamassaan, jonka kuka hyvänsä tunsi viistoista silmistä ja paksusta alahuulesta. Tiesi Herra miten hän koskaan oli saattanut mukaan päästä... Mutta sillä hetkellä olin minä yhtä iloinen tavatessani tuon kulkevan kummituksen kuin olisin kultaiseni tavannut, ja summan päiten mutta kuitenkin niin joutuisesti kuin saatoimme suuntasimme askeleemme metsään.

Aluksi juoksimme päästäksemme lämpimiksi ja saadaksemme vaatteemme kuivaksi, ja vasta päivän koitteessa panimme me levolle.

Monta vuorokautta harhailimme me sitten metsissä ja nevoilla ja vielä olivat meidän vaatteemme yhtä märät. Kerran riisuimme me ne pois ja ripustimme ne oksalle, mutta sateisessa syksyilmassa se ei paljoa auttanut, ja ne olivat vain sitä kylmempiä, kun meidän suurella vaivalla vihdoin onnistui saada ne takaisin päällemme. Saappaita ei ollut puhettakaan saada jaloista pois. Joskus ne kulussa kuivuivat, mutta vettyivät pian suossa, ja sadekuuro seurasi toistansa.

Minulla oli mukanani palanen sianlihaa ja kappale mustaa leipää, jonka jaoin hiljaisen ja kuten näytti nöyrän onnettomuustoverini kanssa, ja sitten me pureskelimme lehtiä ja oksia ja kaikkea mitä suinkin tapasimme. Nälkä ei kuitenkaan hetimainkaan ollut niin kuluttava vaiva kuin alinomainen kylmä kosteus, jonka tähden meidän hampaamme kalisivat unessakin. Sitä myöten kuin voimat uupuivat kangistuivat jäsenemme niin ettemme voineet niitä tuskatta liikuttaa.

Eräänä iltana kuulimme odottamatta koiran haukuntaa, ja hetkeksi tunsin ilosta punastuvani, mutta heti sen jälkeen tuli mielenmaltti ja vaaran ajatus. Käännyin vastaiselle suunnalle, ja Pitkä Jussi seurasi minua ääneti kuten aina, mutta kun olimme hetken kulkeneet, huomasin että olimme tulleet vain lähemmäksi koiranhaukuntaa. Silloin tartuin knihtiä kainaloon ja käännyin taasen toiselle suunnalle, mutta niinkuin vastustamaton, sisällinen viettelys olisi meitä vetänyt, kuljimme me lakkaamatta koiraa yhä lähemmäksi. Kun vihdoin päästin Pitkän Jussin käden, kulki hän vielä nopeammin.

-- Seis! -- huusin minä hänen jälkeensä, märkyydestä uupuneena, mutta kuitenkin haluttomana menemään suoraa päätä vihollistaloon, jossa meitä mahdollisesti otettaisiin kirveellä vastaan.

-- Seis! Seis! -- toisti Pitkä Jussi tottelevaisesti, mutta jatkoi siitä huolimatta kulkuaan.

Silloin juoksin minä kilpaa hänen kanssaan ja otin häntä kiini vyöstä, ja niinkauvan kuin pidin häntä kiini, seisoi hän aivan suorana ja liikkumattomana, mutta heti kuin päästin irti, kulki hän edelleen.

-- Seis! Pysähdy! -- pauhasin minä raivoissani ikäänkuin olisin ollut keskellä tulta ja hämmästynyt niin äkillistä ja niskoittelevaa itsepintaisuutta knihdissä, joka oli tottunut meidän raudankovaan järjestykseemme. -- Etkö tottele omaa vänrikkiäsi, mies?

-- Seis! Pysähdy! -- kertoi hän, mutta jatkoi sittenkin kulkuaan niinkuin ennenkin ja niinkuin ei hän enään olisi oman jalkansa herra.

-- No Jeesuksen nimessä, -- lausuin minä, -- pahempaa emme voi kokea kuin jo olemme kestäneet. Mutta sitten oletkin sinä tästä hetkestä alkaen ruvennut vänrikiksi, vaikka oletkin vain miehistöön kuuluva, ja minä sotamieheksi. Ole hyvä ja pane se mieleesi.

Pitkä Jussi ei vastannut mitään eikä ehkä kuullutkaan minua. Minä rupesin häntä seuraamaan, ja jo muutaman minuutin kuluttua tulimme avonaiselle tasangolle, jossa oli useampia latoja ja rakennuksia. Aivan lähellämme oli suuri monikerroksinen rakennus. Laskeva aurinko kimalteli jyreäin seinähirsien sammalissa, ja ikkunanruudut loistivat niinkuin lukemattomien kynttiläkruunujen valossa, mutta portti oli lukossa, eikä mitään savua noussut tulteista. Talo oli niinkuin ruumis, jolla on suu suljettu ja hengitys lakannut, mutta silmät kamalasti valaistut kylmästä, ulkoapäin tulevasta valosta. Luisuksi lyyhistyneen olkiriutan takana olevaan paaluun oli sidottu koira, joka kulki edestakaisin maassa ja liehutteli häntäänsä meidät nähdessään.

Pitkä Jussi meni suoraan portille ja kolkutti, mutta ei kukaan avannut. Silloin veti hän esiin miekan ja löi kahvalla säpäleiksi lähimmän ikkunan, ja samassa kuulimme me sisältä säikähtyneen naisen äänen moneen kertaan huutelevan jotakuta, jolla oli nimenä Varvara. Lasipalaset putosivat helisten, lyijypuitteet taipuivat joka puolelle pitkiksi riippuviksi kaistaleiksi, ja juoksuaskelia kuului rakennuksen sisältä. Melkein samassa tuokiossa avasi portin suurikasvuinen ja komea piika, jonka leveä vaalea palmikko riippui selälle ja jonka mustassa päähineessä ja punaisessa ja viheriäisessä liivissä hopeakoristeet kilisivät. Kädessä oli hänellä sytyttämätön lyhty, jonka hän luultavasti peloissaan oli tottumuksesta siepannut.

-- Me emme aijo tehdä mitään pahaa, -- sanoin minä ja koetin niin hyvin kuin taisin tulla touhuun visaisella kielellä. -- Olkoon kaukana sellainen kauheus, armollisin neiti. Mutta me olemme nälissämme ja ennen kaikkia me tarvitsemme...

-- Kuivia vaatteita, -- sekausi Pitkä Jussi hytisten puheeseen.

Ensi kerran koko pitkän vaelluksen aikana kuulin nyt kummallisen roikon puhuvan omin päin, ja sitten oli hän päälle päätteeksi niin hävytön, että otti sanat minun suustani. Kun tyttö kääntyi ja jätti portin puoleksi auki, astui hän kyllä syrjään tehdäkseen minulle tietä, mutta minä vastasin kiusalla:

-- Herra vänrikki tekee hyvin ja menee edellä.

-- Jumala varjelkoon siitä, -- vastasi hän ja löi kantapäitään yhteen, mutta puolittain iloissani rauhallisesta vastaanotosta ja puolittain vielä suutuksissani lisäsin minä sellaisella äänen kovuudella, ettei hän voinut epäillä vakavuuttani:

-- Taikka otti piru vänrikin.

Silloin veti hän pitkät koipensa ovesta sisään minun edelläni, ja kun ei talossa ollut mitään eteistä tulimme me heti suureen saliin, jossa oli kirjava kaakeliuuni keskellä lattiaa niinkuin torni. Pitkin seiniä, jotka olivat hakatuista ja sammaleella tiivistetyistä hirsistä, seisoi muutamia mustaksi lakattuja tuoleja, ja hyllyllä hohti tinakannuja.

Palvelustyttö juoksi edestakaisin ja huusi Varvaraa, joka puoli-unissaan ja pelästyksissään viimein ilmestyi pimentyvän salin perimmäiseen nurkkaan. Sinne jäivät molemmat tytöt pelokkaasti kuiskailemaan.

Hetken kuluttua he kuitenkin rauhoittuivat, eivätkä he malttaneet olla toisiinsa vilkaisematta ja säyseämmiksi tulematta, kun minä myötäänsä kutsuin heitä armollisiksi neideiksi enkä ollut ymmärtävinäni että he olivat orjaraukkoja. Se oli pisara kuumaa öljyä kovettuneelle vahalle, ja he kertoivat nyt, että korkeat herrasväet jo kaksi viikkoa sitten olivat lähteneet tiehensä kun huhut kertoivat ruotsalaisten lähestyvän, ja erityisesti vakuuttivat he ettei koko rakennukseen eikä koko taloon oltu jätetty rahtuistakaan minkäänlaista arvotavaraa, vaan että he mielellänsä tekisivät parastaan vieraitten palvelemiseksi.

Varvaralla oli kauniit hampaat, mutta hän oli liian pieni ja lihava ja mustanvillava, ja vähän ajan kuluttua päästi hän niin raikuvan naurun, että se kiusasi minua. Mutta kultatukkaista tyttöä, jonka nimi oli Katariina, en sitävastoin voinut olla leikillisesti nipistämättä korvaan kun hän kantoi puita pesään. Sillävälin oli Pitkä Jussi ilman muita mutkia riisunut risaisen sinisen takkinsa, ja kun ei hänellä ollut paitaa eikä liivejä oli hän pian alasti vyöhön asti kurjassa laihuudessaan, niin ettei kukaan voinut enään pysyä vakavana -- ei kukaan paitse hän itse. En koskaan ollut minä nähnyt iloisuuden värähdystäkään hänen jäykässä naamassaan. Kun olimme saaneet kumpikin yllemme lammasnahkaturkit ja tyydyttäneet pahimman nälkämme naurismokolla ja kaljalla, panimme maata uunille hukari polvien välissä, ja minä rohkenin käskeä herra vänrikkiä vuoron perään valvomaan kanssani, jos mahdollisesti meitä vastaan olisi ollut jotain pahaa hankkeissa. Myöskin kielsin minä molempia palvelustyttöjä lähtemästä salista, ja lukien rukoukseni kuuluvalla äänellä äidinkielellä uskoin itseni kaikkivaltiaan huomaan.

Mutta! Kaikkivaltias antaa meidän ihmisten joskus tuottaa toisillemme hämmästyksiä. Kun ei kukaan puhutellut minua, nukuin minä nukkumistani tuntikausia kunnes heräsin tukahduttavaan kuumuuteen, jota muuten olisin sanonut tuskaksi, mutta joka nyt kuitenkin muistutti minulle etten enään ollut kuljeskeleva luuranko vaan jälleen elävä ihminen. Ja kuitenkin! Kuka ymmärtää hämmästystäni, kun näin lämmitetyn salin tyhjäksi ja autioksi ja kuulin huutoa ja kolinaa viereisestä huoneesta.

Tartuin heti hukariini ja juoksin ovelle. Silloin näin kyökistä leimuttavan tulen, jonka edessä seisoi Pitkä Jussi ruudukkaassa yönutussa ja korkeakorkoisissa kengissä. Nähtävästi osasi se heittiö muonitustaidonkin, sillä lintu oli jo vartaassa, ja porisevaan pataan heitti hän sekaisin kaikki mitä saattoi anastaa puolittain nyyhkyttäviltä tytöiltä. Väliajalla otti hän aukimurretusta kaapista komean lasin toisensa jälkeen ja rikkoi ne palasiksi takan kulmaan ja nakkasi sirut lattialle. Minä menin viereen ja tartuin sen junkkarin vyöhön, mutta en kyennyt saamaan häntä paikalta. Hänen suunnaton itsepäisyytensä antoi jättiläisen voimat hänen hoikalle ruumiilleen ja itse olin vielä kaikkien kestettyjen kärsimystemme masentama. Kun hän käänsi kasvonsa minuun päin, olivat kuitenkin hänen silmänsä lasimaisen kankeat, ja minä tunsin viinin löyhkän hänestä. Nyt päästin minä hänet kaksinkerroin hämmästyneenä. Hän oli päissään.

Kultatukkainen Katariina, jota asia oikeittain näytti enemmän huvittavan kuin pelästyttävän, tuli sillävälin luokseni ja kertoi pehmeällä äänellään -- hoi! vanha kapteeni Höök oli nuori siihen aikaan ja pulska poika... Missä olimmekaan? Niin, hän kertoi että Jussi oli kulkenut huoneesta huoneeseen ja etsinyt kaikki paikat ja lyönyt rikki vaaseja ja kelloja. Viimein oli hän kellarissakin kaivanut kaikki holvit paitse yhtä... paitse yhtä... yhtä... yhtä, jonka avain oli hukkunut, lisäsi hän kiiruusti.

-- Mutta sinä raukka tarvitset myöskin jotakin, -- sanoi hän minulle ja työnsi minut toiseen huoneeseen, jota sopi sanoa kuninkaalliseksi. Seinillä riippui kudottuja vihertäviä tapetteja, joissa oli kuvattu Diaana hirveä ajamassa. Komeimpia vaatteita oli raahattu pitkin liukasta ja kirkasta lattiaa, nojatuolit olivat kullatut, ja padan vieressä keskellä pöytää seisoi tuoppeja, joissa ei ollut inhottavaa kaljaa, eikä edes olutta, vaan kirkasta keltaista viiniä.

Nyt menetin minäkin malttini nähdessäni kaiken tämän ihanuuden, ja epäluuloani rauhoitti jonkin verran se, että molemmat tytöt itse näyttivät sydämmensä pohjasta iloitsevan kun kerrankin saivat tuhlata ja hävittää, sillä hekin tunsivat olevansa vihollisalueella siinä talossa, missä he muuten olivat saaneet kulkea tottelevaisina ja nöyrinä orjattarina. He riemuitsivat kuin voitosta saadessaan hävittää herkkuja, joita he eivät koskaan olleet maistaneet, saadessaan heittäytyä nojaselkäisiin ylpeisiin tuoleihin, joiden edessä he olivat saaneet kumartua maahan asti, ja polkea kalliita vaatteita, joita koskemaankaan ei heitä oltu pidetty mahdollisina. He valitsivat minulle kankeasta hopeakankaasta tehdyn takin, jonka helmukset oli ommeltu lohenpyrstöön, niin että ne näyttivät pöyhistetyltä hameelta, ja jalkoihin, joista illalla suurella vaikeudella olin saanut saappaat vedetyksi, sain sukat ja punaiset kengät. Kuitenkaan en uskaltanut päästää hukaria vyöltäni, sillä en ollut täysin voittanut kaikkia epäluulojani salahankkeista.

Pienen sydämmenryöstäjän koko lapsellisella suoruudella taputti Katariina käsiään, jotka eivät kuitenkaan olleet oikein valkoiset eikä pehmeät, ja tunnusti, että hänellä oli oikein hupaista, sillä minun kanssani, joka olin samaa säätyä, saattoivat he olla niin kuin tahtoivat, mutta vänrikin edessä, joka oli suuri herra, täytyi heidän olla aina varuillaan.

Minä istuin aterialle nojatuoliin, joka melkein peittyi kiiltävän takinhelmukseni alle, ja kummallenkin puolelleni kutsuin tytöt ja kilistin heidän kanssaan ja join.

-- Herra vänrikki on hyvin korkeaa sukua, -- sanoin minä. -- Hänestä tulee lopuksi kukatiesi... niin kukatiesi neuvosherra, -- (se oli siihen aikaan pahin hävittömyyteni, sillä ihmiset jotka tappelevat kynätikuilla...) -- mutta armolliset neidit tietävät että korkeasukuiset joskus onnettoman sattuman kautta voivat syntymästään tulla sekä yksinkertaisiksi että tiedottomiksi, ja sen vuoksi katson velvollisuudekseni joskus niin sanoakseni vääntää hänen älliään oikealle tolalle.

Minulla sotamiehenä on aina ollut yksi vika. Olen kyllä osannut oikeana hetkenä sekä lyödä että rutistaa, mutta itse asiassa olen ollut liian hyväntahtoinen ja säyseä. Senvuoksi annoin nytkin Pitkän Jussin metelöidä kyökissä mielensä mukaan ja söin ja join itse sillä aikaa sydämmen pohjasta. Mutta joka ryypyltä tunsin kuinka viini vei ymmärryksen. Etten ruvennut enemmän lähentelemään iloisia emäntiäni, riippui vähemmin siitä hyveestä, jolla Kaikkivaltias joskus viisaasti kyllä on varustanut kauneuden, kuin niistä rasituksista, joita olin kestänyt ja jotka pian muuttivat viinin unijuomaksi. Järki käski työntämään tuoppia sivulle, mutta viime päivien kärsimysten jälkeen oli viiniä mahdoton vastustaa. Minä vaivuin uneen istuilleni kädet ristissä miekan nupun yli.

Nyt kuulen sipsuttavia askeleita! sanoin itsekseni unessa. Ne tulevat yhä lähemmäksi tuolin takaa. Nyt täytyy minun vetää miekkani. Mutta mitä on tämä? En voi liikuttaa käsiäni enkä jalkojani, vaikka olen niin valveillani että voin nähdä Diaanan ja hänen koiransa tapeetissa. Koko ilma on tanssivaa höyryä, joka humisee tyttöjen jaarittelevaan kasvojen ja vahakynttiläin liekkien ympärillä. Minä olen saamattomasi päissäni. Siitä ei puhettakaan, mutta nyt nukun jälleen ja tuolin takana kuuluu sipsutus. Piilossa ollut orja seisoo siellä kirveineen. Juuri nyt nostaa hän sitä... Seuraavassa silmänräpäyksessä olen tunteva sen päässäni niinkuin salaman ja sitten on kaikki lopussa... Miksi ei tuoli saa pysyä alallaan? Minä en voi pysyä jos sinä juokset... Ptruu, läsipää! Tiedätkö mitään maailmassa, joka voi minua säikähdyttää! Mutta pysyä takaperin kuninkaan laukkaavan käsihevosen lautasilla -- sitä en voi... Pang! Kas niin, nyt makaan siellä keskellä kivikatua! Hyi! Warum lachen? Ja sitten kellarin holvi... Miksi sanoit juuri että se oli... oli... yksi kaksi, yksi kaksi, yksi kaksi, kolme neljä, viisi kuusi, seitsemän ja kahdeksas, Kaarle kuningas.

Nousin viimein ylös pakottavalle käsivarrelleni ja veisasin koko virren numero kuuden alusta loppuun saakka ja niin vahvalla äänellä että minusta näytti kaiken pahan täytyvän peljästyneenä paeta.

Olen monasti ollut humalassa, mutta en koskaan mokomassa. Kun aamulla heräsin, hyppäsin heti pystyyn lattialla, missä makasin pitkälläni selkä tuolin vieressä. Olin vielä niin varma salahankkeesta että aivan hämmästyin kun näin molemmat tytöt nukkumassa lampaannahalla pöydän jaloissa ja kynttilät palaneiksi loppuun saakka. Ulkona kyökistä kuulin outoja ääniä ja tapasin siellä vanhan silmäpuolen ämmän, jonka nimi oli Natalia, ja partasuisen orjan, jonka nimi oli Makaari ja joka pienintä myöten oli sen näköinen, josta olin nähnyt unta. He tunnustivat olleensa piilossa ullakossa, mutta tulleensa nyt esille kun huomasivat, ettemme tahtoneet mitään pahaa. He kertoivat että läheisessä kylässä oli myöskin vielä yöllä ollut muutamia perheitä, mutta että ne kuultuansa meidän tulleen heti olivat kuormittaneet omaisuutensa vaunuihin ja ajaneet pois täyttä neliä.

Nyt vasta saatoin todella tuntea vapautuneeni kaikesta epäluulosta, ja iloissani menin minä takaisin saliin ja kumarruin tyttöjen ylitse ja suutelin Katariinaa hartaasti ja kauan.

Hän heräsi ja nauroi ja käänsi kylkeään unta jatkaakseen, mutta minä suutelin häntä vielä kerran ja silloin torjui hän minua ja hyppäsi jalkeille reippaasti ja iloisesti.

-- Sinä olet kunnon tyttö, Katariina, eikä minun enää tarvitse epäillä sinua, -- sanoin minä. -- Toimita nyt minulle raitista vettä ja suolaa.

Kun hän puuhasi minulle aamiaista kaappasin minä usein häntä ei varsin hoikasta vyötäröstä kiini ja suutelin häntä. Viimein suuteli hänkin minua takaisin ja nojautui hopeakangasta vastaan rinnalleni ja itki ja nauroi sekaisin. Me kuljimme edestakaisin talon monien huoneitten läpi, mutta eräällä ovella pysähtyi hän aina, sillä sinne oli herra vänrikki suvainnut asettua levolle korkean herrasväen oinaan töyhtökulmaiseen sänkyyn. Vihdoin istuimme me keltaiseen nojatuoliin, ja minä otin hänet polvelleni ja kiersin hänen paksua palmikkoansa käsiranteeni ympäri. Eikä se ollut valetta, kun kuiskasin hänen korvaansa, että minun karaistu sotilassydämmeni harvoin oli sykkinyt lämpimämmin.

Kaiholla muistelen minä niitä onnellisia päiviä, jotka nyt seurasivat, ja ennemmin kuin muistelen niitä tunti tunnilta, kehoitan teitä toisia ja varsinkin nuorempia käyttämään mielikuvitustanne. Joka ilta asetin kuitenkin Makaarin vartioimaan talon ulkopuolelle enkä koskaan jättänyt miekkaani. Välistä riipaisi Katariina sen piloillaan minulta ja pitäen molemmin käsin kahvasta kiini kulkea tömisti pitkin huoneita syksysateen piiskatessa ikkunaruutuja. Löyhästi kiinnitetyt gobelinit liikkuivat vedosta hänen takanaan, niin että kuvat niissä näyttivät elävän ja kumartelevan. Huone kaikui joka kerran kuin hän musta hiippa vedettynä pään yli niinkuin vanhanaikuinen kypäri huusi: Eteenpäin! Silloin minä rakentelin pöydistä ja kultanahkatuoleista varustuksia, kunnes keskellä rynnäkköä äkkiä juoksin esiin ja valloitin sekä sotineidon että hänen aseensa. Minä en enää laisinkaan ajatellut tovereitani, jotka sillä aikaa kukaties kulkivat nälissään ja verissään, ja minun ainoa toivoni oli saada aina jäädä sinne, missä nyt olin.

Katariina tuoksui aina mintulta. Me olimme erottaneet nurkkahuoneen itseämme varten, ja sinne hän toi suuren arkkunsa, joka oli kokonaan päällystetty siniruutuisella paperilla. Siellä olivat hänen vaatteensa ja muu omaisuutensa eikä sitä koskaan avattu, ettei se täyttäisi koko huonetta mintun tuoksulla. Hänen rakkain huvinsa oli maata polvillaan arkun ääressä ja nostella siellä kaikki vaatekappaleet ja koko joukon pieniä toosia ja rasioita ja sitten jälleen laskea kaikki arkkuun suurimmalla huolella. Kun se minusta joskus tuntui ikävystyttävältä tai kun huone joskus tuli liian kylmäksi, puhuttelin häntä tulemaan kanssani isoon tupaan, jossa istuuduimme uunille. Silloin koettelin minä herättää hänen ajatuksiansa kertomalla hänelle pitkän hukarini elämäkerran enkä silloin juuri sanoja säästänyt. Minä tiedän varmasti, että sillä jo silloin oli yhdentoista ihmisen kuolema omallatunnollaan, ja käsivarrestani saatoin hänelle näyttää arpia sekä luodin-kiskomista että iskuista. Mutta niitä ei hän paljoa kysellyt. Kun kerroin hänelle prinssi Gideon Maxibrandarin satua, tuli hän kärsimättömäksi. -- Sellaista ei koskaan ole tapahtunut, -- sanoi hän ja alkoi kiivaasti neuloa kokoon viheriäisiä ja punasia veranpäitä nahkapieksuihin, joista nähtävästi piti tulla mestariteos laatuansa.