Part 7

Ja niin tunkeilivat kenraalit kantamaan hänen laahustintaan sekä hänen pöytään tullessaan että hänen pöydästä lähtiessään.

Silloin sattui eräänä iltana, kun hän istui maljailevain ukkojen joukossa, että ajutantti astui sisään epäröiden ja hämillään. Hän kääntyi Ogilvyyn.

-- Saanko puhua suoraan?

-- Luonnollisesti, poikani.

-- Ja mitä hyvänsä sanon, anteeksi annetaan?

-- Kunniani kautta. Mutta sanohan se!

-- Tsaari on matkalla leiriin.

-- No niin, hän on minun armollinen herrani. Ajutantti osotti Liina Antintytärtä.

-- Tsaari suosii pitkiä ja ruskeatukkaisia, -- sanoi Ogilvy.

-- Ylhäisyytenne, hän on viime päivinä muuttanut makua!

-- Hyvä. Käskekää joukot aseisiin... ja tuokaa kolmivaljakkovaunut!

Nyt hälyytettiin. Rummut pärisivät, torvet raikuivat, aseet rämisivät, ja poljenta ja huuto täytti yön. Juomaseura keskeytettiin, ja Liina Antintytär pantiin varusvaunuihin.

Ajajana olevan talonpojan viereen hyppäsi sotamies kädessään palava lyhty ja tyttö kuuli talonpojan hiljaa kyselevän sotamieheltä pakenemisen tarkoitusta.

-- Tsaari! -- vastasi knihti yksitoikkoisesti ja osotti peukalollansa olkansa yli tyttöön.

Silloin lyyhistyi talonpoika niinkuin viluttavassa kuurossa ja löi pieniä takkuisia hevosiaan aina hurjemmin ja hurjemmin. Hän luikkasi ja löi ja ajoi niitä jytisevää karkua. Lyhdynvalo liiti näreikköjen ja poltettujen talojen ohi, ja vankkurit jyrähtelivät ja horjuivat kivien välissä ja natisivat liitoksissaan.

Liina Antintytär makasi selällään heinissä ja katseli tähtiä. Minnekkä vietiin häntä? Mihin kohtaloihin? Hän ihmetteli ja ihmetteli. Ranteessa riippui ranneketju niinkuin taikakalu, takaus Ogilvyn kummallisen ennustuksen toteutumisesta. Sotarosvojen kuningatar! Se kuului niin ihmeelliseltä, vaikka hän vasta vähitellen oli etsinyt sanain oikean merkityksen. Hän silitteli ja poimi pieniä hopearenkaita ja nousi istumaan ja tutki lyhdynvalossa koluista tietä. Varovasti siirtyi hän yhä peremmäksi ja peremmäksi. Hän kapusi hitaasti ja huomaamatta perälaudan yli ja laski jalkojansa maahan. Musertuisiko hän ja jäisi maahan makaamaan? Muutamia askelia raahautui hän mukana. Sitten menetti hän jalansijan ja hapuroi ja putosi revittynä pensaisiin.

Yhä edemmäksi jyristivät varusvankkurit laukkaavan kolmivaljakon perässä, ja lyhdynvalo katosi. Silloin nousi hän ylös ja pyyhki veren poskiltaan ja vaelsi pois tiettömiin metsiin. Kun hän tapasi villiintyneitä pakolaisia ja he näkivät hänen kauniit kasvonsa, noukkivat he heti hänelle marjoja ja sieniä ja seurasivat hänen mukanaan. Hän sai seuraansa kokonaisen hovin rääsyläisiä ja hän piteli heitä niin pahoin, että he tuskin uskalsivat koskettaa hänen vaatteisiinsa, mutta väliin pistivät he toinen toisiansa kuoliaiksi. Viimein rupesi hän palvelukseen eräälle laivurin vaimolle, jonka piti purjehtia miehensä mukana Dantsigiin, ja tuskin ehti hämärä joutua kun rääsyläiset tulivat toinen toisensa jälkeen ja rupesivat palvelukseen ilman palkkaa. Laivuri istui kajuutallaan kuutamossa ja puhalsi luikuhuilua ja ylisteli, että oli saanut niin halukkaan miehistön, eikä koskaan ollut eukko nähnyt jaksavampaa piikaa. Mutta tuskin olivat pistäneet merelle, niin istui Liina Antintytär laivurin viereen kädet ristissä, ja kaikki rääsyläiset panivat selälleen ja lauloivat luikuhuilun nuottia.

-- Luuletteko että minä rupean pyttyjänne pesemään! -- sanoi piika.

-- Lyö sitä, lyö sitä! -- huusi eukko, mutta laivuri siirteli itseänsä vain lähemmäksi ja puhalsi ja puhalsi luikuhuiluaan. Yöt ja päivät keinui alus kirkkailla laineilla purjeet rempallaan, ja laivuri soitteli Liina Antintyttärelle, joka tanssi rääsyläistensä kanssa, mutta alhaalla kajuutassa istui eukko ja valitti ja itki.

Kun he tulivat Dantsigiin pani laivuri huilun kainaloonsa ja hiipi yöllä Liina Antintyttären ja hänen rääsyläistensä joukossa laivasta pois. He arvasivat nyt, että hän aikoi lähteä Ruotsin joukkojen luo Puolaan ja pakottaa itse kuningasta antamaan hänelle kättä.

Kun hän seuroilleen hyräillen astui ruotsalaisten kuormastovaimojen joukkoon, oli siellä kapinaa ja melua, sillä kaksi vuorokautta olivat he istuneet vankkureillaan syömättä, ja viimeiset varat annettiin leirimyyjille ja jaettiin sotamiehille. Silloin meni hän ensimmäisen lähellä olevan korpraalin eteen ja pani kädet puuskaan.

-- Eikö häntä hävetä, -- sanoi hän, -- jättää minun naisiani nälkään, kun ei hän kuitenkaan tule aikaan ilman heitä.

-- _Sinun_ naisiasi? Kuka sinä olet? Hän osotti ranneketjuaan.

-- Minä olen Liina Antintytär, sotarosvojen kuningatar, ja nyt ottaa hän mukaansa viisi miestä ja tulee meidän mukaamme.

Korpraali katsoi kapteeniinsa, pelottomaan Jaakko Elfsbergiin, ja katsoi Liina Antintyttären kauniisiin kasvoihin ja knihteihinsä. Kuinka ollakkaan asettuivat he Liina Antintyttären ympäri musketteineen, ja naiset varustivat itsensä ruoskanvarsilla ja sauvoilla. Yöllä, kun palon hehku punasi taivaan, nousi kuningas uteliaana satulaansa, ja kun hurja joukko tuli takaisin kukkuraisimmilla kuormilla ja tuoden härkiä ja lampaita, huusivat joukot yhä riemuisammin:

-- Vivat kuningas Karolus! Eläköön kuningatar Karoliina!

Naiset tungeskelivat kuninkaan hevosen ympärille, niin että lakeijain täytyi heitä häätää takaisin, ja Liina Antintytär meni suoraa päätä hänen luokseen saamaan kädenlyöntiä. Mutta silloin nousi kuningas jalustimillaan ja huusi naisten päiden yli korpraalille ja hänen viidelle sotamiehelleen: -- Hyvin retkeilty, pojat!

Siitä hetkestä lähtien ei Liina Antintytär tahtonut kuulla kuninkaan nimeä mainittavan, ja missä hän vain tapasi miehiä, syyti hän heille ilkeimpiä sopimattomuuksia vasten silmiä, olivatpa he alhaisia sotamiehiä tai kenraaleja. Kun Malkum Björkman, nuori vaan urhotöistään ja haavoissaan jo maineen saanut henkivartija, ojensi hänelle kättänsä, pani hän siihen pilkalla tyhjän ja risaisen kukkaronsa, eikä hän ollut koskaan vihaisempi kuin silloin kun hän kuuli kenraalimajuri Meyerfeltin vihellellen ratsastavan rakuunainsa etupäässä tai tunsi eversti Grothusenin ruskeankeltaiset posket ja pikimustan valetukan. Mutta jos haavoitettu parka makasi tien vieressä, silloin tarjosi hän viimeisenkin pisaran levypullostaan ja nosti hänet vankkureilleen. Kylmä ja naarmut parkkasivat pian hänen kasvonsa. Ylhäällä kuormarattaillaan istui hän piiskanvarsi kädessään ja komensi koko hullua irtolaisnaisten, laillisten vaimojen ja varasmaisten heittiöiden jälkijoukkoa, joka oli kokoontunut idästä ja lännestä, ja kun öisillä tulenliekit kajastivat taivaille, niin tiesivät sotamiehet, että kuningatar Karoliina oli ryöstöretkellä.

Kun päiväin ja vuosien kuluttua ja hauskan talvimajailun jälkeen Saksissa sotajoukot marssivat Ukrainaan, käski kuningas, että kaikkien naisten piti lähteä sotajoukosta.

-- Opettakaa häntä pysymään omissaan! -- mutisi Liina Antintytär ja ajoi rauhallisesti eteenpäin.

Mutta kun sotajoukko tuli Beresinalle, syntyi hälinä ja huuto naisten joukossa. He kokoontuivat Liina Antintyttären kärryjen ympärille ja väänsivät käsiään ja nostivat lapsiaan ylös.

-- Mitä sinä nyt vastaat? Joukot ovat jo menneet joen yli ja repineet kaikki sillat! He ovat jättäneet meidät kasakkain saaliiksi.

Hän istui piiska polvellaan ja pitkät saappaat jalassa, mutta ranteessa hohti vielä hopeaketjut ja jalokivi. Yhä kovemmin nyyhkyttivät ja valittivat hänen ympärillään petetyt naiset, ja suljetuista laatikon näköisistä kuormavaunuista kömpi esille puuteroituja ja maalattuja saksilaisia ilotyttöjä. Muutamilla oli oikein silkkihameet ja kultakäädyt. Joka puolelta tuli naisia, joita hän ei koskaan ollut nähnyt.

-- Schmutzige Dirnen! -- mutisi hän. -- Nyt saan vihdoinkin nähdä mitä salatavaraa kapteenit ja luutnantit ovat vaunuissaan kuljetelleet. Mitä on teillä tekemistä köyhäin kuorma-akkaini joukossa! Mutta nyt saamme kaikki oppia, mihin mies kelpaa, kun hänen eväskonttinsa kevenee.

Silloin vetivät he häntä vaatteista ja rukoilivat häntä niinkuin hän yksin olisi voinut heidän kohtalonsa määrätä.

-- Eikö ole ketään, -- sanoi hän, -- joka osaisi virren: Mä kuljen kohti kuolemaa? Veisatkaa se, veisatkaa se!

Muutamat naisista rupesivat veisaamaan virttä pakahtuvilla äänillä ja melkein kuiskaten, mutta toiset syöksyivät virralle ja etsivät veneitä ja sillankappaleita ja soutivat yli. Jokainen, jolla oli sotajoukossa mies tai armahin, toivoi että hänet lopuksi kuitenkin otettaisiin vastaan ja salattaisiin, mutta kaikki pahimmat lutkunaiset, jotka eivät kuuluneet oikealle eikä vasemmalle, he seisoivat rievuissaan tai aistittomasti pöyhistetyissä hameissaan piirissä Liina Antintyttären ympärillä, ja kasakkaparvia, jotka olivat tulleet virran yli tavoittelemaan jälkeenjääneitä sotarosvoja, ryömi polvillaan pensastoissa.

Silloin suli hänen sydämmensä ja hän astui alas vankkureiltaan.

-- Lapsiraukat! -- sanoi hän ja taputti ilotyttösiä poskelle. -- Lapsiraukat, minä en jätä teitä... Mutta nyt pitää teidän, piru vie, rukoilla Jumalaa, että hän tekee teidän veriruskeat syntinne valkeiksi, sillä muuta ei minulla ole teille tarjottavana kuin tehdä häpeä miehille ja kaatua kunnialliseen kuolemaan.

Hän avasi vankkurien kannen ja etsi ryöstötavaroistaan muutamia keihäitä ja puolalaisia sapeleita ja pani ne hiljaa veisaavain naisten käsiin. Sitten otti hän itse käteensä musketin ilman luotia ja kruutia, ja asettui odottamaan muitten joukkoon rattaitten ympärille. Niin seisoivat he laskevan auringon valossa rannan ylimmällä penkereellä.

Kun virralla olevat naiset näkivät kasakkain ryntäävän vankkureille ja hakkaavan heidät maahan toisen toisensa jälkeen luulleen heitä valepukuisiksi miehiksi, tahtoivat he kääntää veneensä, ja sotamiehet juoksivat päällikköjensä luota takaisin rannalle ja ampuivat.

-- Vivat kuningas Karolus! -- huusivat he sekaisin tuhansin äänin. -- Ja eläköön... Ei, se on myöhäistä! Katsokaa, katsokaa! Siellä kuningatar Karoliina keskellä lutkujoukkoa kuolee neidon kuoleman musketti kädessä.

Mazepa ja hänen airueensa.

Komeasti varustetussa makuukamarissa oli telttasänky, höyhentöyhtöt kulmissa. Puoleksi suljettujen uutimien takana makasi kuusikymmentäkolme-vuotias ukko peitettynä partaa myöten ja pitkät vaalistuneet haivenet levällään pääalusella. Koko otsa oli laastarin peitossa. Se oli Mazepa.

Vuoteen vieressä lattiamatolla olevain lääkeastiain joukossa oli muutamia latinalaisia ja ranskalaisia runoteoksia, ja ovella oli pieni nahkakuiva pappi kuiskaavassa keskustelussa kahden viheriäiseen puetun tsaari Pietarin lähettilään kanssa.

-- Tuskinpa hän ymmärtää teidän sanojanne, -- kuiskasi pappi luoden surullisen tutkivan katseen sairaaseen päin. -- Itse on hän pitkiä aikoja aivan houreissa. Kukapa olisi aavistanut, että se elämäniloinen vanhus niin äkkiä olisi joutunut kuolinvuoteelleen!

-- Iivana Stefanovits! -- sanoi korotetulla äänellä toinen muukalaisista ja lähestyi vuodetta. -- Meidän jalomielinen tsaarimme, sinun herrasi, käskee tervehtää sinua. Muistatko? Ne kolme kasakkaasi, jotka hiipivät hänen luoksensa kertomaan, että sinä salaisuudessa valmistat kapinaa hänen yliherruuttansa vastaan, ne hän antoi vangita ja lähettää takaisin sinulle ystävyyslahjaksi. Iivana Stefanovits, hän luottaa uskollisuuteesi.

Mazepan silmät aukenivat raukeasti ja huulet liikkuivat, mutta hän jaksoi höpistä vain käsittämättömän kuiskauksen.

-- Me ymmärrämme sinut! -- huusivat sanansaattajat toinen ja toinen. -- Me ymmärrämme sinut! Sinä siunaat häntä ja kiität häntä hänen armostansa, ja me sanomme hänelle, että vuodet jo ovat sinua raskauttaneet ja että sinä jo olet kääntänyt kaikki ajatuksesi niihin, jotka eivät ole tästä maailmasta!

-- Minä pelkään, -- mumisi pappi syrjään, -- että täällä on loppu lähellä.

Sanansaattajat nyökyttivät surullisesti ja poistuivat makuukamarista selkä edelläpäin.

Niinpian kuin he olivat menneet, salpasi pappi oven.

-- He ovat menneet! -- sanoi hän.

Mazepa kavahti ylös ja repi laastarilapun otsastaan ja heitti sen kauvas pois lattiamaton yli. Hänen tummat avonaiset silmänsä säihkyivät ja ilvehtivät. Punastus nousi ja katosi hänen poskillaan, ja kauniskaarteisen nenän alla kimaltelivat valkoiset ja terveet hampaat niinkuin nuorukaisella. Hän työnsi pois peitteen, ja täydessä asussa kiireestä kantapäähän saakka, takissa ja kannussaappaissa, hyppäsi hän vuoteesta ja nipisti pappia kyljestä.

-- Sinä pieni pappivekkuli! Sinä maantien roisto! Tällä kerralla emme tehneet huonompaa temppua. Moskovassa uskotaan, että vanha Mazepa makaa voimattomana ja vaarattomana. Jumala auttakoon hänen hurskasta sieluaan! Hahahei! Sinä pikku pappivekkuli! Sinä pääveitikka!

Pappi nauroi kuivasti. Hän oli viralta pantu piispa Bulgariasta, ja hänen pyöreä päänsä ja lyhyt nenänsä ja syvällä olevat silmänsä näyttivät kuolleen pääkallolta.

Mazepa tuli yhä iloisemmaksi.

-- Mazepa kuolemassa! Kyllä, kysyppä hänen hentuiltaan! Kysyppä vain! Eipä, sinä suuri Moskovan tsaari, nyt tahdon minä elää ja päästä sinusta.

Tsaari epäilee sinua, herra, vaan hän tahtoo voittaa sinut jalomielisyydellä. Sellainen saattaa hän olla.

-- Ja sillä olisikin minut voitettu, ellei hän olisi eräänä yönä juomapöydässä, päissämme ollessa, lyönyt minua korvalle. Minä pidän korvaani yhtä pyhänä kuin hänkin, ja häväistystä en koskaan voi unhottaa. Se jää sieluun ja kuluttaa ja kalvaa. Jos en ole suvultani kuningas, niin olen mieleltäni. Ja miksi tahtoo hän tupata saksalaisia takkejaan oivallisten kasakoitteni päälle. Nyt asiaan! Kerro vaiheesi, sinä valehtelija!

-- Herra, kerjäläismunkin puvussa kuljeskelin teitä pitkin ruotsalaisten pääkortteeria kohden, mutta välistä otin kapakkatytön polvelleni ja juomakannun pöydän kulmalle, ja kun silloin katsoin alas ja näin varpaan pistävän esille rikkinäisestä kengästäni, ajattelin itsekseni: Tämä se on Mazepan lähettiläs!

-- No hyvä, minkälainen oli keikailija?

-- Keikailijako?

-- Luonnollista! Ruotsalaisten majesteetti! Kuningas Karoli! Etkö luule, ettei hän keikaile yhtä paljon nokisilla repaleillaan kuin mikään ranskalainen hajuvesiprinssi silkkisukillaan! Ja hänessä on tuo ihmeellinen pohjoismaalainen kevytmielisyys, joka aina vain läimäyttelee ratsupiiskaa ja huutaa: Pihkaa, joutavia! Schadet nichts! -- Hän ei ole koskaan voinut surra onnettomuutta yhtä yötä kauvemmin. Siinä on ollut hänen voimansa salaisuus. Voi häntä ja hänen kohtaloansa silloin, kun hän istuu unettomana yöt yhyksin! Olen utelias näkemään häntä. Minä ikävöin. Mutta kerrohan toki!

-- Ensiksi löysin hänet valetukassaan ja aseissaan kapakkatytön olkahuivista tai esiliinasta ja lasista, josta join, ja sokerileivoksesta, jota söin, ja pöytäliinoista ja arkunkansista ja tupakkarasioista ja markkinakopista. Ei kukaan puhunut muusta kuin hänestä, ja lapset kokoontuivat ja leikkivät ruotsalaisten jumalanpalvelusta. Talonpoikais-ukot kutsuivat häntä itse Jumalan valitsemaksi protestanttien miekkapaaviksi ja nostivat sitä sanoessaan lakkiaan.

-- No niin, mutta minkälainen oli hän itse kun tulit pääkortteeriin.

-- Minä varoitan sinua. Ennustan onnettomuuksia. Minä näin ennustusmerkin. Näin hänet pöyhkeänä ja ylpeänä...

-- Niinkuin ainakin suuri luonne, jota maailma alkaa pitää halpana.

-- Marlborough läksi keskustelusta Saksista hänen leiristään olkapäätään kohottaen, ja hallitsijat alkavat nauraa hänelle selän takana... Hänen omat kenraalinsa ovat väsyneet.

-- Hänestä on tullut rahvaansankari, tarkoitat. Entäs sitten! Sellaista miestä tarvitsen minä kokoomaan hurjia laumoja! Ellet sinä vakuuta minulle, että olet nähnyt hänen syövän ja juovan, en voi uskoa että hän on elävä ihminen. Silloin täytyy minun sanoa: Ruotsalaisten nuori ruhtinas kaatui Narvan voittopauhussa, mutta hänen varjonsa ratsastaa yhä vielä eteenpäin joukkojen etunenässä, ja lunta sataa ja sataa ja rummut pauhaavat ja täräjävät, eivätkä harvenneet pataljoonat tiedä eivätkä ymmärrä, minnekkä hän vie heitä. Kun viholliset tuntevat hänet ruudinsavussa, laskevat he taikauskoisesi muskettinsa eivätkä uskalla ampua, eikä hän huomaa, että hän joskus hakkaa maahan miehiä, jotka aikovat langeta polvillensa. Palkatut salamurhaajat heittävät aseensa hänet nähdessään ja antavat itsensä ilmi, ja hän antaa heidän mennä rankaisematta. Älä puhu hänelle valtioista ja sopimuksista! Hän ei taistele tavaroista niinkuin ihmiset; hän pitää Jumalan miekkaa kostoa ja palkitsemista varten. Mitä vaati hän voittopalkaksi äskettäin rauhaa tehdessä? Rahojako? Maatako? Itävallalta pyysi hän kamariherran, joka oli parjannut häntä päivällispöydässä, ja joukon venäläisiä sotamiehiä, jotka olivat paenneet sinne rajan yli... ja omantunnonvapautta protestanteille. Preussilta vaati hän vankeutta everstille, joka oli neuvonut tsaaria, ja maanpakoa kirjurille, joka oli pilkannut hänen asetuksiansa pietistejä vastaan... Saksilta vaati hän Patkullia ja kaikkia ruotsalaisia pettureita, mutta vapautta Sobieskin ruhtinaille ja kaikille saksilaisille, jotka olivat ruvenneet ruotsalaisten puolelle. Kuningas Augustin itse pakotti hän latomaan vanhat Puolan kuninkaankalleudet samettilippaaseen ja lähettämään ne kuningas Stanislaulle. Pantuansa kuningas Augustin viralta Puolassa, tahtoo hän nyt erottaa tsaarin tai haastaa häntä kaksintaisteluun, mutta heidän kruunujansa ja hallitushuoliansa ei hän ottaisi ilmaiseksikaan. Muinaisuudesta saakka ei olo kukaan kummallisempi mies pitänyt miekkaa tai valtikkaa!

Mazepa oli puhuessaan tarttunut niin lujasti sängyn patsaaseen, että silkkihimmelin höyhentöyhtöt tutisivat, mutta pappi nosti kolmea sormea ja vastasi:

-- Olen varoittanut sinua! Kaikki mihin hän koskee, saattaa hän kurjuuteen ja kuolemaan. Mutta hän on seikkailijain suojelusenkeli. Hän on tehnyt seikkailun kestävyydeksi ja suuruudeksi. Sinäkin, herra, olet seikkailija, ja minä itse olen pahin seikkailija teistä kaikista. Siksi tahdon mukaantua.

Hän laski kätensä ja lähestyi ylenkatseellisella tuttavallisuudella.

-- Sinä, Iivana Stepanovits! Etkö koskaan ole kummastellut, että olen kuljeksinut juuri sinun ovellesi?

-- Sinut ajettiin piispanvirastasi epäuskosi ja konnuutesi tähden.

-- Oikeittain koski asia vain pientä vähäpätöistä näpistystä. Jumalan kuvassa oli pari jalokiveä...

-- Joiden sijaan sinä panit lasipalasia ja jotka sinä kaikessa hiljaisuudessa möit voidaksesi elää hiukan leveämmin ja kirkonpalvelijalle arvokkaammalla tavalla.

-- Älkäämme siitä enään puhuko! Silloin kuulin minä Mazepasta, Johan Kasimirin entisestä hovipojasta, joka puuteriperuukissaan niin kauvan palveli lankeemukseen viettelevää sukupuolta, että muudan mustasukkainen aviomies lopuksi sitoi hänet alastomana hevosen selkään ja ajoi hänet pois erämaihin. Ja siellä rakensi hän itselleen seikkailuvallan. Pyhä Antti sinua suojelkoon Mazepa! Minä tarvitsin pientä herraa, jota hävettäisi lyödä poikki hyvää päätä ja joka antaisi minun rauhassa lukea kreikkalaisia teoksia ja Machiavellin kirjaa ja jolle saattaisin sanoa: Hei, äijäseni! Kaikki on vaihtelevaa varjoa, sekin että sinä olet herra ja minä palvelija. -- Senvuoksi tulin sinun luoksesi. Mutta seikkailuveri ei siedä seisomista. Ja se on tyrtynyt sinun vetiseen viiniisi, sillä sinä olet suuri visukinttu, Mazepa, ja koska sinä nyt mietiskelet suurta rahakauppaa musketin luotien kautta, niin seuraan minä sinua. Ja koska Ruotsin kuningas ei enään kuule kenraalejansa eikä isoäitinsä ja kansansa rukoilevia kirjeitä ja koska vaarallisin ja mahdottomin tie kulkee tännepäin, tahtoo hän suostua sinun liittotarjoukseesi. Sinun ja kasakoittesi kanssa tahtoo hän mennä sinun herraasi vastaan. Tässä ovat paperit.

Pappi heitti yltään kaapunsa ja seisoi kasakan puvussa pistoolit vyössä, ja rinnasta veti hän esille kokoonkäärittyjä papereja.

Mazepa kalpeni ja tempasi ne ja piti niitä kauvan huuliinsa painettuna lyykistyen ja kumartaen ikäänkuin näkymättömän pyhimyskuvan edessä.

-- Rummut! Rummut! -- sopersi hän mielenliikutuksessa.

Mutta kun pappi oli ehtinyt ovelle, esti hän häntä.

-- Ei, älä anna lyödä rumpuja ennenkuin huomenna.

Sen jälkeen meni hän pieneen sivuhuoneeseen yksinkertaisen puupöydän ääreen ja rupesi tutkimaan tilikirjojansa. Hän kutsutti voutinsa ja laski ja määräsi suurempaa säästäväisyyttä noudatettavaksi maitokamarissa. Puolittain niinkuin lystikäs rosvoritari ja puolittain kuin oppinut vaan säästäväinen tilanhaltija valvoi hän lopuksi monien arkkujensa ja laatikkojensa sullomista. Välistä kumartui hän itse auttamaan. Viimeiseksi otti hän seuraavana aamuna ylleen muinaisaikaisen ja hyvin korean kasakkapuvun. Kiihkoisena ja liikkuvana hypähti hän ylös tuolilta heti kun oli istunut, mutta peilin eteen jäi hän seisomaan tuntikaudeksi ja siveli vähän väliä partaansa hienoilla pienillä valkoisilla käsillänsä.

Vasta kun sotasoitto kuului, nousi hän satulaan, ja hän piti ratsuansa aina laukassa.

* * * * *

Kun hän jonkun ajan kuluttua oli ehtinyt ruotsalaisten luo ja eräänä aamuna ratsasti kuninkaan seurueessa, tuli pappi ikäänkuin sattumalta hevosineen hänen rinnalleen. Joka puolella heidän ympärillään marssivat joukot ohi likaan ryvettyneinä ja aseet ja tykit peitettyinä, jotta ne eivät ruostuisi. Kuormastovaunut ratisivat kuljettaessaan muonasäkkejä ja sairaita ja joskus peitettyä ruumisarkkuakin. Perimmäisenä ajettiin kokoonhaalittuja karjalaumoja. Juopuneita saporogeja, rientäviä kasakoita ja ahkerasti rummuttavia Puolan valakkeja ratsasti viheriäisissä ja punaisissa viitoissa ja päässä korkeat vaskikypärit, joissa kulkuset helisivät. Muutamat heiluttivat tupsutettuja keihäitä ja jousipyssyjään tai hopealla ja luulla silattuja pitkiä piilukkopyssyjään. Toiset soittivat jonkinlaisilla valittavilla puuhuiluilla. Se oli kirjava tarujoukko, joka raivaamattomia ja tuntemattomia metsäteitä pitkin jäätyneiden hetteiden yli ja lumisten kuusien alla vaelsi salaperäistä itämaata kohden.

-- Mazepa, -- alkoi pappi matalalla äänellä puhua. -- Sinä lupasit tulla ruotsalaisten luokse kolmenkymmenen tuhannen kasakan kanssa, mutta tuskin neljäätuhatta seurasi sinua.

Mazepa piti yhäti hikistä raudikkoansa nelissä ja nyökkäsi myöntäväisesti, eikä pappi väsynyt häntä ivaamaan.

-- Toissapäivänä meni puolet heistä tiehensä. Eilen läksi vielä useampia. Pian ei sinulla ole muuta jäljellä kuin parisataa miestä, vain rengit, jotka ovat vartioimassa arkkujasi ja kahta kultatynnöriäsi. Kapina on ilmiannettu, kaupunkisi on poltettu, sinun harvat uskolliset miehesi naulattu lautoihin ja heitetty virtoihin. Pian et ole muuta kuin korea ratsumies Ruotsin kuninkaan seurassa.

Kun Mazepa oli vaiti, jatkoi pappi:

-- Tänään hylkään minäkin sinut, sillä ruotsalaisten kalja on minusta hapanta, ja varvas pistää jälleen liian pitkälle ulos kengästäni. Lähettilääsi tarvitsee rikkaamman herran. Jää hyvästi, Iivana Stepanovits!

Mazepa vastasi:

-- Niin kauvan kuin minulla on pääni tallessa ja filosofiani, pysyn Mazepana. Kun kasakkani käänsivät hevosensa ja pakenivat pois, annoin minä vain kantaa hetmanin sauvaa ja nuijaa edelläni, ja ratsastin kuninkaan luo niinkuin olisin tullut Xerxeen miljoonain etunenässä. Ja hän, jonka valtakunta on rutiköyhtynyt, kenraalit tyytymättömiä ja jonka aurinko on laskussaan, otti minut vastaan niinkuin ruhtinaista onnellisimman. Mitä liikuttaakaan häntä ja minua, kuinka monta takanamme ratsastaa! Hänellä on kylläksi kuningaskunniaa, hän tahtoo olla myöskin jumalan erityinen ihminen. Hän ajattelee historiaa niinkuin rakastunut mies armastansa: hän ei tahdo voittaa hänen suosiotaan suvullaan vaan omalla itsellään. Jos me kumpikin, hän ja minä, kerran olemme ainoat kaksi jäljellejäänyttä ja istumme aron luolassa, jatkamme me kuitenkin filosoofisia keskustelujamme ja kohtelemme toisiamme niinkun kruunauspöydässä.

-- Sinä puhut hänen laskevasta auringostaan. Sinä olet huomannut ennustusmerkin, sinäkin! Hän ei saata enään puhua lörpöttelemättä kuin kuormarenki.

-- Helppo on olla häveliäs, kun kaikki kiittävät.

Mazepa heitti taaksepäin valkokutrista päätään ylpeällä halveksimisella ja ajoi kuninkaan luo, joka nosti hattuaan ja kumarsi satulassa.

Ympärillä pauhasi muutamia kenraaleja niin äänekkäästi kuin mahdollista että kuningas kuulisi heitä.