Part 6

He ajoivat hirsien yli hurjasti kiljuen, ja ryöstäminen alkoi, mutta kun he näkivät hänen verissään ja puoleksi riisuttuna jättivät he hänet makaamaan, ja aamun koitteessa läksivät he pois.

Nyt, ajatteli Ranskan Mauno, nyt on minulla upseerin valtakirja! Aateliskirja tulee sitten.

Hän konttasi esiin ryteiköstä, ja ylhäältä talon vierestä löysi hän hangesta peruukkinsa, jotka oli heitetty hänen jälkeensä ikkunasta.

Sen heittiö! -- kuiskasi hän. -- Se on kiitos siitä että pelastin hänen pesänsä.

Koko päivän kulki hän metsiä peruukit kainalossaan, ja vasta illalla myöhään huusivat ruotsalaisten leirin esivartijat häntä.

Telttoja ja risuvajoja oli tehty metsään ilman mitään suojaavia esivarustuksia. Vankkureilla tai raajojensa edessä istuivat vaimot eri kujassa ja tuutivat lapsiaan sylissään tai kuiskuttelivat sotamiestensä kanssa alakuloisesti ja hiljaa. Nuotioiden ympärillä tuprusivat liitupiiput arpisissa käsissä, Siellä kertoivat kornetti Bråkenhjelm ja peloton luutnantti Pistol seikkailujaan. Luutnantti Örbom antoi miesten sormillaan koettaa Klissovassa saatua luotia, joka vielä löytyi oikean korvan takana ja oli mennyt sisään vasemman silmän alta ja läpi koko pään. Pietari Adlerfelt, tanssimestari, valitti että viholliset yhä vielä niinkuin Väinäjoellakin ampuivat niin matalalta, että he lopuksi pilasivat hänen kauniit koipensa. Siellä ilveili sukkela Dumky ja piti vielä käsivarressaan sitä sukkanauhaa, jonka hän hovipoikana oli ottanut silesialaiselta herttuattarelta. Svante Horn, jota hänen uskollinen palvelijansa Lidbom siteli, mutisi, ettei hän koskaan voinut käydä päälle saamatta heti kasakanpiikkiä tai miekkaa ruumiiseensa, ja hänen edessään seisoi rehtevä harmaapää-ukko välskäri Teuffenweiser, joka yhtenään asetti nenälleen ja otti pois silmälasiaan ja aina pyysi piiskaryyppyä ennenkuin ryhtyi rikkaampia sairaita hoitamaan. Kaikki keskustelivat he sotamiehen kohtalosta, joka soi toisen harmaantua vaivoissa ja kunniassa luodin koskettamattakaan, mutta salli toisen elämänsä keväässä kaatua ensimmäisestä luodista. Ei mitään juomalauluja kaikunut, mutta kuningas antoi puutorven ja oboen iloisesti soida koko yön. Se oli sotaleiri, jonka hiljainen hälinä oli niinkuin kirkkaan metsäpuron solina kesäkasteisten lehtien alla.

Henkivartijat olivat vastoin kuninkaan tahtoa peittäneet hänen telttansa olilla ja panneet olkien päälle turpeita, niin että se näytti sysihaudalta. Se ei seisonut leirin keskellä vaan kaikkein äärimmäisenä ja melkein pimeässä. Sisälle telttapatsaan viereen olivat he rakentaneet kivistä tulisijan ja kantoivat sinne vähän väliä hehkuvan kuuman kanuunanluodin. Pesuvati oli puhdasta hopeaa, ja pöydällä seisoi Aleksanteri Suuren elämänkertomuksen ja kultalyötteisen raamatun vieressä pieni hopeoitu kuva Pompe-koirasta, joka oli kuollut, mutta tuolin ja telttasängyn vaaleansininen silkkipäällys oli jo kulunut ja tahrautunut. Keskellä sänkyä makasivat koirat Turkki ja Nuuskuri, mutta kuningas nukkui havusijalla maassa. Kalja oli loppunut, ja Hultman-lakeijalla ei ollut muuta tarita hänelle illalliseksi kuin pikarillinen sulanutta lunta ja kaksi teräskovaa korppua. Sitten oli hän levittänyt viitan hänen ylitseen ja pannut kudotun yölakin hänen päähänsä. Siinä nukkui nyt voittojensa kukkuloilla Ruotsin kuningas, ja hänen kapea päänsä oli kääntynyt viimeisen hehkuvan kuulan himmenevään hohteeseen päin. Kaukaan aikaan ei hän ollut lukenut sitä iltarukousta, jota hän muinoin tavaili kamarissaan, kun tuuli hohisi Karlbergin puiston lehmuksissa. Hänen jumalansa oli vähitellen muuttunut vanhan testamentin ukkosjumalaksi, kostavaksi Herraksi Seebaotiksi, jonka käskyt hän kuuli sielussaan tarvitsematta rukoilla, ja Taara ja Aasat ajoivat yömyrskyn jyryssä ympäri leiriä ja tervehtivät torvillaan nuorinta poikaansa maan päällä.

Silloin alkoivat koirat vainuta ja murista, ja puolikasvuinen Max Würtembergiläinen, Pikku Prinssi, tuli haltioissaan ja onnesta säteillen teltan suulle.

-- Majesteetti, -- huusi hän kirkkaalla lapsen äänellä, -- herätkää, herätkää! Viisikolmatta smoolantilaista on ollut ulkona ottelemassa vihollisen kanssa!

Hänen takanaan seisoi Ranskan Mauno nojaten urheaan kapteeni Schmiedebergiin, joka itse vielä kulki kainalosauvoilla kuormastolla tapahtuneen taistelun jälkeen, jolloin hän kahdentoista miehen kanssa oli taistellut kolmeasataa puolalaista vastaan.

Ranskan Mauno ei koskaan kantanut päätänsä ylpeämmin ja tyytyväisemmin, vaikka hän herposi väsymyksestä, mutta kun hän kuuli olevansa kuninkaan teltalla, pysähtyi hän arasti. Hän kumartui ja pesi kiiruusti veritahrat käsistään. Hatun ja väliperuukin ja pikkuperuukin heitti hän maahan, ja sääntöjä ajattelematta pani hän suuren kähäräperuukin päähänsä. Kun hän oli reilassa ojensi hän kätensä pitkin sivujaan ja astui teltan suulle ja kertoi ja sopersi ja hampaat tärisivät.

Kuningas, joka istui yhä havuvuoteella, kertoi sitten itse hitaasti ja tutkien joka sanan ettei menettäisi pienintäkään osaa seikkailusta. Hän iloitsi niinkuin lapsi ihmeellistä satua kuullessaan. Viimein ojensi hän hänelle kätensä.

-- Oxehufvud puhui oikein, -- sanoi hän. -- Herroilla on ollut kelpo löyly vihollisen kanssa. Koska se puolalainen ärmätti pilkalla pyysi saada lainaksi viittä louisdoria, tahdon minä, antaa kymmenen, ja herran pitää mennä takaisin heittämään rahat ikkunasta sisään.

Ranskan Mauno poistui takaperin teltan aukosta, ja Schmiedeberg otti häntä vyöltä kiini ja vei hänet uteliaina odottavain toverien piiriin. Siinä oli vänrikkejä ja luutnantteja ja kapteeneja, jotka olivat hänen ikäisiään, mutta jo nousseet arvossa ylemmäksi häntä.

-- Ranskan Mauno! -- porisivat he. -- Nyt ei uskalla kukaan enään nauraa sinun nenälasiasi ja peruukkiasi. Mutta kuinkas kävi valtakirjan ja aateliskirjan? Aateliskirja!

-- Vaiti, vaiti! -- sanoi Schmiedeberg. -- Palkinnot ovat raukkoja varten. Jos kuninkaallinen majesteetti saisi vallita, ei hän antaisi mitään palkintoja, vaan tahtoisi, että kukin taistelisi ja kaatuisi yksin vain kunnian vuoksi.

Ei kukaan uskaltanut vastustaa Schmiedebergiä, ja hän päästi uuden suojattinsa käden ja kompuroi kainalosauvoineen pari askelta lähemmäksi tulta.

-- Ettekö nähneet? -- kuiskasi hän. -- Ettekö nähneet, että kuninkaallinen majesteetti otti häntä kädestä melkein kuin vertaistaan?

-- Silloin sain aateliskirjan ajaksi ja ijankaikkisuudeksi! -- sanoi Ranskan Mauno.

Tuuheassa kähäräperuukissaan ja repaleisessa paidassaan seisoi hän yhä vielä pystysuorana ja kädet pitkin sivujaan, ja hän soperteli vielä puheessaan ja hampaat kalisivat.

-- Ja vapaaherrakirjasi, -- vastasi Schmiedeberg hiljaa, -- sen sinä saat, kun kaadut.

Sotarosvojen kuningatar.

Kellojen humina oli tauvonnut Narvan kirkontorneissa. Muurinmurrossa mäsäksi ammutulla linnoitusvallilla makasivat maahan hakatut Ruotsin sankarit, joiden raastettujen ja alastomain ruumiitten yli venäläiset hurjasti kiljuen ryntäsivät kaupunkiin. Muutamat kasakat, jotka olivat neuloneet elävän kissan ravintolanisännän vatsaan, nauroivat vielä piirissä uhrinsa ympärillä, mutta jättiläisen mittainen Pietari Aleksievits, tsaari, raivasi jo tietä itselleen keskeltä katujen ja kartanoiden tungosta ja hakkasi maahan omia miehiään hillitäkseen heidän hirmutöitään. Hänen oikea hihansa oli olkapäähän saakka lionnut omain alamaisten veressä. Murhaan kyllästyttyään oli vihdoin joukkoja toisensa jälkeen kokoontunut toreille ja kirkkomaille. Etsien tekosyyksi että kirkkomaihin haudatut uskottomat häpäisivät kirkkoja, alkoivat knihtijoukot raiskaamaan ja ryöstämään hautoja. Vipukangilla nostivat he kivet kirkonpermannoista, ja ulkona avattiin hautoja lapiolla. Vaskiarkut ja tina-arkut jakoivat väkivallan tekijät kappaleiksi ja heittivät arpaa hopeisista kantimista ja levyistä. Kadut, joille asukkaat ensi kahakassa olivat heittäneet kekäleitä ja kattotiilejä ja missä tapettujen veri tulvi katuojista, olivat monia päiviä täpötäynnä ruosteisia tai puoleksi lahoja arkkuja. Muutamain ruumiitten tukka oli kasvanut niin että se roikkui lautain välistä. Muutamat vainajat olivat palsameerattuja ja hyvin säilyneitä, vaikka ruskeita ja kokoon kuivuneita, mutta useimmiten arkuista irvisteli keltaisia luurankoja laskehtineissa ja homeisissa kääreissä. Arasti hiipivät ihmiset lukivat hämärässä arkkujen levyjä ja tunsivat joskus läheisen sukulaisen nimen, äidin tai sisaren. Joskus näkivät he väkivaltarien raastavan lahonneita jäännöksiä pois ja heittävän niitä virtaan. Joskus taas onnistui heidän yön varjossa itse viedä niitä pois ja haudata ne ulkopuolelle kaupunkia. Niinpä saattoi pimeässä tulla vastaan vanha mies tai vaimo, joka lapsineen ja palkkapiikoineen vaivaloisesti hiipi arkkukuorman kanssa.

Eräänä yönä piti joukko ryöstäjiä nuotiota erään kirkkotarhan kulmalla. Hui, kuinka oli hauskaa kasata tulirovioksi sängynpohjia ja patjoja ja tuolia ja ruumiinarkun päitä ja mitä ikinä käsille saatiin! Liekit ja kipunat leimusivat yhtä korkealle kuin pappilan räppänä. Yliympäri oli arkkuja pinottu toistensa päälle, ja eräästä päällimmäisestä oli pohja ratkennut, niin että sisällä oleva rahastomestarivainaja seisoi ihan pystyssä kähäräperuukki päässään niinkuin olisi ajatellut: Bitte, mihinkä seuraan olenkaan joutunut?

-- Ahaa, äijäpaha! -- huusivat ryöstäjät hänelle paistaessaan omenanraakiloita ja sipulia tulessa. -- Tekisikö mielesi saada jotain maistavaa suuhusi siellä!

Tulen loimu valaisi pappilan arkitupaa, ja säkenet lensivät sisään rikotuista ruuduista. Siellä oli ainoastaan halkinainen pöytä ja tuoli ja sillä istui pappi nojaten otsaansa käsiinsä.

-- Kuka tietää! Ehkä se onnistuisi! -- mutisi hän ja nousi seisomaan niinkuin olisi löytänyt ratkaisun kauvan mietittyyn arvoitukseen.

Hänen hopeanharmaa partansa peitti koko rinnan ja hänen hiuksensa riippuivat hartioille. Sotapappina ollessaan nuoruudessaan oli hän ollut mukana yhdessä ja toisessa, eikä hän koskaan ollut hyljännyt tarjottua pikaria. Sitten leskimiehenä pappilassa eläessään oli hän palvellut Herraa Jumalaa ilossa ja riemussa täpötäysien tuoppien ääressä, ja puheet kertoivat ettei hän ensiksi, tarttunut kirjaan, jos hyvänkasvuinen ilotyttö sattumalta istui joukossa. Sen vuoksi otti hän nyt vastaan onnettomuudenkin rohkeammin ja sovinnollisemmin kuin muut ja hänen sydämmensä oli yhtä turmeltumaton kuin hänen sotilasmainen ruumiinsa vuosista vääristämätön.

Hän meni eteiseen ja veti varovasti pois ne viisi kuusi ruostunutta naulaa, joilla pari lautaa oli kiinnitetty pienen ahtaan portaanaluskomeron eteen. Sitten nosti hän laudat sivulle.

-- Tule ulos, lapseni! -- sanoi hän.

Kun ei ketään kuulunut, tuli hänen äänensä ankarammaksi ja hän uudisti käskynsä.

-- Tule ulos, Liina! Molemmat toiset palvelustytöt sidottiin ja kannettiin pois. Olipa tosiaan viime tinka että sinut sain tänne piiloon. Mutta siitä on pian jo vuorokausi kulunut, etkä sinä voi elää ruuatta ja juomatta. Noh?

Kun ei häntä sittenkään toteltu, heitti hän suutuksissaan päätään taaksepäin, ja hän puhui nyt jäykästi ja käskevästi.

-- Miksi et tottele? Luuletko että ruoka on täällä? Ei suolanrakeistakaan ole taloon jätetty. Sinut pitää viedä pois, ymmärrätkö. Jos sinulle käy huonosti ja sinä joudut tiellä vainolaisten vangiksi, niin silloin, lapseni, niin silloin en voi muuta kuin sanoa: Pane kätesi hänen kaulaansa ja seuraa häntä hevosselässä vaikka maailman ääreen. Olen monta kertaa sodan pauhinassa nähnyt sellaisen rakkauden liiton, ja silloin olen heittänyt sotilasviitan papinkauhtanan ylle ja nostanut lakkia lorun korealle lopulle. Etkö kuule, tyttöseni? Kun isä vainajasi, joka oli juoppo -- totta puhuakseni, -- oli tallirenkini ja kerran veti minut avannosta, lupasin minä sen jälkeen pitää huolen hänestä ja hänen lapsistaan. Ja sitten oli hän ruotsalainen syntyään, niinkuin minäkin! No enkö aina ole ollut sinun isällinen isäntäsi, eli mitä on hänen armollaan sanottavana? Onko pääsi pyörällä, häh?

Nyt alkoi jokin liikkua pilkkopimeässä komerossa. Kyynäspää sattui seinään, sieltä kuului teputusta ja raappimista, ja sitten tuli Liina Antintytär ulos aivan paitasillaan ja paljain jaloin ja yllään hihaton repaleinen punainen jakku, jossa kuitenkin oli ehjä selkäkappale, jonka yli ruskea palmikko riippui.

Tulenvalo näkyi ikkunan läpi. Hän piti paitaansa polviensa välissä ja kyyristyi, mutta hänen terveet kumartuneet kasvonsa ja niiden leveät avonaiset juonteet olivat yhtä iloiset kuin jos hän juuri olisi noussut seinäsängystä kauniina talviaamuna aamuruskon valossa.

Veri kuohahti kyllä vielä kiivaassa tahdissa valkotukkaisen sotasaarnaajan suonissa, mutta tällä hetkellä oli hän ainoastaan isäntä ja isä.

-- Minä en tiennyt, että minun yksinkertaisessa talossani on opittu niin korkean-ylhäistä häveliäisyyttä, -- sanoi hän ja taputti häntä ystävällisesti paljaalle olkapäälle.

Liina Antintytär katsahti ylös. -- Ei mutta se on vain sitä, -- sanoi hän, -- että minua palelee niin kovin.

-- No niin, se on toista. Niin minä tahdon että minun talossani pitää puhua. Mutta minulla ei ole mitään vaatteita annettavana sinulle. Omani ovat siekaleina. Milloin hyvänsä saattaa talo palaa. Minä itse voin kentiesi hätyyttämättä hiipiä tieheni, ja taskussani on minulla Riian riikintaaleri. Kukapa kysyy repaleista vanhaa ukkoa! Toista on sinun laitasi, Liina. Minä tunnen ne villit rakkarit. Minä tiedän vain yhden keinon sinun pelastamiseksesi, mutta minua itseäni kammottaa sanoa sitä. Sinä olet kai liian pelko.

-- En minä pelkää, käyköön minulle kuinka käynee. Enhän liene parempi kuin muutkaan. Kun ei vaan palelisi.

-- Tule siis tänne ovelle, vaan älä pelästy! Katsos, tuonne porttikäytävään ovat ne roistot panneet pienen puisen arkun. Se ei voi olla erin raskas, mutta kenties sovit sinä sinne. Jos uskallat ruveta arkkuun, niin ehkäpä saan sinut kaupungista sutkautetuksi ulos.

-- Kyllä minä uskallan.

Hänen hampaansa kalisivat ja tärisivät, mutta hän suoristi itseänsä hiukan ja antoi paidan vapaasti riippua ja astui kiviä pitkin porttikäytävään.

Pappi nosti pois kostean arkunkannen, joka oli irrallaan, ja ryöstetystä arkusta ei hän löytänyt muuta kuin höylänlastuja ja ruskean peiton.

-- Sitä minä juuri kaipasinkin, -- hytisi Liina Antintytär ja veti esiin peiton ja kääri sen ympärillensä ja nousi ylös ja laski selälleen höylänlastuihin.

Pappi kumartui hänen ylitsensä ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä rohkeisiin silmiin. Hän saattoi olla kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta. Hiukset oli kammattu sileästi taakse aina palmikkoon saakka.

Kun hän siinä seisoi, tuntui hänestä, ettei hän kaikkina aikoina ollut katsellut häntä niin puhtaalla ja isällisellä mielellä kuin hän itse olisi toivonut ja kuin hän oli näyttänyt. Mutta nyt hän teki sitä. Hänen pitkät valkeat hapsensa riippuivat aivan tytön kasvoihin.

-- Käyköön sinulle hyvin, lapseni! Minä olen vanha. Vähän on väliä, kestääkö minun elämäni vielä hetkisen vai loppuuko se tänäpäivänä. Minä olen ollut tekemässä monta konnankoukkua ja pahaatyötä elämässäni, ja syntein anteeksi saamiseksi tahdon minä kerran tehdä jotain hyvääkin. Hän nyökkäsi ja nyökkäsi hänelle ja ojensi itsensä.

Ulkoa kuului yhä hurjempi meteli. Hän pani kannen paikalleen ja kiersi pitkät siihen jääneet kierrenaulat kiini niin hyvin kuin taisi. Sitten pani hän polvilleen ja kietoi köyden arkun ympäri poikittain ja nosti väkevillä käsivarsillaan raskaan kuorman selkäänsä ja kulki kumarassa ja horjuen ulos.

-- Katsokaa! -- huusi muudan väkivaltari tulelta, mutta vierustoveri käski häntä vaikenemaan sanoen:

-- Anna ukkorähjän mennä. Sehän on kurja köyhäin arkku.

Hiki nousi vanhuksen kasvoihin ja hänen selkäänsä ja käsivarsiansa pakotti ja kirveli raskaan taakan alla. Askel askeleelta yritti hän eteenpäin pimeitä katuja pitkin. Vähän väliä täytyi hänen laskea arkku maahan puhaltaakseen, mutta silloin piti hän kättään kannen päällä ja pelkäsi koko ajan että häntä huudettaisiin ja työnnettäisiin pois tieltä tai että joku harhaileva knihtijoukko pistäisi hänet kuoliaaksi. Monta kertaa täytyi hänen väistyä syrjään kuormain tieltä, jotka olivat täynnä miehiä ja naisia, joita piti viedä satoja peninkulmia Venäjän sisämaihin kansoittamaan korpia. Suuri, voittava tsaari oli kylvömies, joka ei lukenut kylvämiänsä siemeniä. Kun vihdoin vanha sotilaspappi tuli kaupungin portille ja vahti meni häntä vastaan, ponnisti hän tuskan koko yhtyneellä tahdolla voimansa viimeiseen yritykseen. Toisella kädellään piti hän arkkua selässään ja toisella otti hän riikintaalerinsa taskustaan ja antoi sen vahtisotamiehelle lahjoakseen hänet.

Knihti viittasi häntä menemään eteenpäin. Jälleen tahtoi hän astua eteenpäin, mutta ei jaksanut. Kaupungin porteista näki hän joen luikertelevan vapaassa luonnossa, mutta sitten musteni hänen silmissään. Hiljaa ja avuttomuudessaankin peloissaan kuormastaan laski hän varovasti arkun viereensä katukiville. Sitten kaatui hän suulleen ja kuoli.

Toiset vahtimiehet juoksivat paikalle ja alkoivat torua ja riidellä. Porttiholviin ei arkku saanut jäädä seisomaan.

Upseerit, jotka istuivat pelaamassa vallihuoneessa, tulivat myös paikalle. Yksi heistä, pieni kuiva ja ohennut olento, jolla oli nelisnurkkaiset silmälasit ja joka oli enemmän kirjurin kuin soturin näköinen, kaappasi lyhdyn ja meni arkun ääreen ja raotti hiukan kantta miekan tupella.

Ensi kerralla oli hän vähällä pudottaa lyhdyn ja vetäsi äkkiä päänsä takaisin. Toisella kerralla, kun hän kumartui ja katseli lyhdyllä, viipyi hän vähän kauvemmin ja tutkivammin ja pyyhkäsi sitten kädellään koko naamansa yli ikäänkuin ajatuksiansa peittääkseen. Sitten nosti hän pois silmälasit ja seisoi miettivänä. Kun hän kolmannen kerran kumartui, kuljetti hän lyhtyä raossa edestakaisin, ja sisällä makasi Liina Antintytär aivan rauhallisena ja tirkisti häntä lyhdyn valossa tietämättä itse mitä oli tekeillä.

-- Minulla on nälkä, -- sanoi Liina Antintytär.

Upseeri pani pois lyhdyn ja kulki pari askelta edestakaisin holvissa kädet ristissä takanaan. Sitten ilmautui ilkeä ja riemuisa tärinä hänen jäykkiin piirteisiinsä, ja kenenkään huomaamatta otti hän takinpussistaan muutamia omenanraakiloita ja pisti ne arkkuun. Sitten alkoi hän komentaa.

-- Tänne miehet! Kahdeksan miestä kantamaan arkkua kenraali Ogilvylle ja tervehtikää ja sanokaa että se on halpa lahja hänen nöyrältä palvelijaltaan, Iivana Aleksievitsiltä. Kahdeksan muuta, jotka äsken ovat tulleet vallityöstä, kulkevat perässä ja käärivät kerstukkinsa torviksi, joihin te toitotatte rykmentin marssia. Mutta ihan etupäässä kulkee kaksi miestä ruokosoihduilla. Eteenpäin!

Hurjat knihdit katselivat toisiansa suu selällään ja tottelivat. Arkun nostivat he nauraen musketeilleen. Kaksi pitkää tervattua ja olilla käärittyä tankoa otettiin holvin nurkasta ja sytytettiin lyhdystä, ja kun joukko alkoi marssia ulos kentälle leiriin, toitottivat soittajat marssiansa kerstukkiin:

-- Kun musketti soturilla toverina on, Mitä huolisi suruista lainkaan! Kapakoissa on hällä elo verraton, Aina tyttöjä, kirppuja hänellä on, Vaan rahaa ei ole lainkaan!

Kun he tulivat leiriin, ryntäsivät sotamiehet koolle soihtujen ääreen. Kenraali Ogilvy, joka oli istunut aterialla, tuli ulos teltasta.

-- Rakas taattoseni, -- sanoi yksi kantajista, -- Iivana Aleksievits, luutnantti, lähettää sinulle nöyrästi tämän lahjan.

Ogilvy kalpeni ja puri huultaan harmaitten viiksiharjastensa alla. Hänen arpiset ja ponnistellun tuimat kasvonsa olivat pohjaltaan sävyiset ja hyväntahtoiset.

-- Onko hän järiltään? -- jyrisi hän teeskennellyllä vihalla, vaikka hän itse asiassa säikähti kuin poika. -- Laskekaa arkku maahan ja murtakaa kansi auki!

Knihdit kingoittivat miekoillaan ja lahonnut kansi romahti maahan.

Ogilvy tuijotti. Sitten päästi hän naurun. Hän nauraa kohotti, niin että hänen täytyi istua maapenkille. Knihdit nauroivat myöskin. Nauroivat pitkin koko telttakujaa, niin että he nytkivät ja horjuivat ja nojasivat toisiinsa niinkuin kapakasta tulleet juoppolallit. Liina Antintytär makasi arkussa omenanpuolikas kädessään ja katseli silmät pystyssä. Hän oli taas lämminnyt ja hänen poskensa kukoistivat niinkuin nukella.

-- Kaikkien pyhien nimessä! -- huusi Ogilvy. -- Ei edes pyhän Antoniuksen hautakammioissa ole sellaista ihmettä nähty! Sepä on ruumis, jonka pitäisi lähettää edelleen itse tsaarille.

-- Ei vainkaan, -- vastasi eräs hänen upseereistaan. -- Minä lähetin toissapäivänä kaksi vaaleanveristä sipulia, mutta hän ei nyt välitä muista kuin ruskeatukkaisista ja kaidoista.

-- No niin olkoon! -- vastasi Ogilvy ja kääntyi kumartaen Narvaan päin. -- Viekää Iivana Aleksievitsille terveiset, että kun arkku lähetetään takaisin, on siellä oleva kapteeninkirjat pohjalla. -- He, he, he, sokeriruusuni!

Hän meni arkun viereen ja silitteli Liina Antintytärtä leuvan alta.

Mutta silloin tyttö nousi ylös ja otti häntä kiini tukasta ja antoi hänelle raikuvan korvapuustin ja sitten vielä toisen.

Kenraali ei ollut milläänkään, vaan jatkoi nauruaan.

-- Niin sen pitää olla, -- sanoi hän, -- niin sen pitää olla! Minä teen sinusta sotarosvojen kuningattaren, ryyniseni, ja merkiksi siitä annan minä sinulle tässä rannerenkaan, jonka lukossa on jalokivi. Joukko pahinta roskaväkeämme varasti sen taannoin kreivitär Hornin arkusta Narvassa.

Hän ravisti ketjut käsiranteestaan ja Liina Antintytär kieppasi ne ahnaasti itselleen.

Kun sitten iltaisin teltassa istuttiin aterialla, istui Liina Antintytär pöydässä Ogilvyn vieressä. Hän oli nyt saanut ranskalaisen puvun kukitetusta kankaasta ja silkkipitsisen pääkoristeen. Mutta mitkä kädet! Hänen piti aina syödä hansikkaissa, mutta niiden alta turvottivat hänen suuret ja leveät sormensa ja punainen nahka paistoi nappien välistä.

-- Hohoo, hohoo! -- huusivat kenraalit. -- Noista käsistä tulee lystimpi kuin kokonaisesta kannusta Unkarin viiniä, Auta meitä! Kiristäkää vöitämme! Tue meitä! Tätä ei voi kukaan halkeamatta katsella.

Ja miten hän käyttäytyi ja popsi makeisia ja istui lusikka ilmassa! Jos jokin maistui pahalta, niin irvisti hän. Syödä hän osasi. Mutta sitä vastoin ei hän tahtonut juoda, vaan otti kulauksen suuhunsa ja ruiskutti viinin kenraalien päälle. Mutta kaikki heidän kiroilemisensa ja sopimattomimmat puheensa otti hän opikseen, ja aina istui hän yhtä iloisena ja kukoistavana.

-- Vie, vie! -- huusivat kenraalit, haljetakseen nauruun. -- Sammuttakaa kynttilät, ettei häntä tarvitse nähdä. Purista meitä otsasta! Saapiko ehkä olla pienet savuset, mademoiselle?

-- Mitä helvettiä, eikö täällä saa rauhassa istua! -- vastasi Liina Antintytär.

-- Yksi seikka oli kuitenkin, jonka Ogilvy taiten salasi, etteivät naurajat olisi kääntyneet häneen ja nipistäneet kyljestä ja nykineet takin liepeestä ja sanoneet: Niinkö, taattoseni, oletkos saanut pitkän nenän, kaljupää. Pidä hyvänäsi, taattoseni! Pidä hyvänäsi pienet vastoinkäymisesi!

Hän oli aina kohtelevinaan Liina Antintytärtä hiukan kylmäntuttavallisesti, mutta hän ei koskaan istunut niin lähelle tyttöä, ettei hänen koiransa voinut hypätä heidän väliinsä, eikä hän koskaan koskenut häneen kenenkään nähden, eikä koskaan kenenkään näkemättä, sillä silloin tiesi hän saavansa häneltä vasten naamaa, niin että hansikas halkesi ja punainen käsi paistoi koko voimassaan. Sattui niinkin, että tyttö siitäkin huolimatta joskus antoi hänelle iskun keskelle taulua, eikä ketään hän nenästellyt pahemmin kuin häntä, mutta kaikelle sille nauroi hän vain niinkuin muutkin, niin ettei koskaan ennen ollut leirissä ollut sellaista melua ja hälinää.

Väliin ajatteli hän antaa tytölle nyrkistä, vaan hän häpesi toisia, sillä kaikki kuului teltan läpi, ja hän pelkäsi, että he sitä helpommin olisivat arvanneet, kuinka asia oli ja kuinka vähän hän saattoi tulla aikaan sen tyttösen kanssa. -- Odota, -- ajatteli hän, -- kerran kyllä olemme itseksemme suljetussa huoneessa. Odotahan! Siihen saakka menköön kuinka menee.

-- Vie, vie! -- huusivat kenraalit. -- Mitenkä hän kantaa laahustaan! Me tulemme kantamaan. Kas, kas, ei, mutta nähkääs!

-- Kantakaa te! -- sanoi Liina Antintytär. -- Kantakaa te! Se sopii teille.