Part 5

-- Voi, meitä ruotsalaisia, meitä Waasa-kuninkaitten heimolaisia, heidän, jotka vanhoina päivinään saattoivat vain valittaa ja nuhdella ja lopuksi istuivat omissa huoneissaankin pimeän pelossa... meillä on sielussamme musta itu, josta vuosien vieriessä kasvaa haarova puu täynnä kirpelimpiä pumpuloita!

Hänen mielensä tuli yhä katkerammaksi ja kovemmaksi kuta edemmäksi hän kulki, ja kun hän vihdoin seisoi vallilla ei hän puhutellut ketään.

Muutamia pataljooneja oli asettunut rintamaan lippuineen ja soittoineen, mutta ammunta oli jo lakannut, ja portista palasi hajanaisia joukkoja väsyneitä ja haavoittuneita, jotka äsken olivat torjuneet vihollisen hyökkäyksen. Perimmäisenä kaikista kulki kapea ja voimaton ukko, joka itse oli saanut punaisen sapeliniskun rintaansa, mutta joka sylissään suurella vaivalla raahasi ammuttua poikaa.

Eerikki Dahlberg varjosti kädellään silmiään nähdäkseen. Eikö kaatunut ollut Janni torvensoittaja. Hän tunsi hänet ruskeakiharaisesta tukasta.

Porttiholvissa vaipui väsynyt kantaja kivitolpalle ja jäi siihen istumaan haavoineen ja kuollut poika polvillaan. Muutamia sotamiehiä kumartui haavaa tarkastamaan ja repivät auki verisen paidan rinnalta.

-- Mitä! -- huusivat he ja astuivat takaisin. -- Sehän on vaimo-ihminen!

Ihmetellen kumartuivat he vielä syvempään katsomaan hänen kasvojaan. Pää oli kallistunut muuria vastaan, ja nahkalakki siirtyi syrjälle, niin että valkeat haivenet tulivat esiin.

-- Se on Gunilla aittamuori, -- Sibylla!

Hän hengitti syvään ja avasi sammuvat silmänsä.

-- En tahtonut jättää poikaista yksin tähän pahuuden maailmaan, mutta koska otin miehenvaatteet ja yöt päivät olen palvellut muiden joukossa vallilla, luulin ilman vääryyttä syöväni miesten leipää.

Sotamiehet ja upseerit katsoivat neuvotonna Eerikki Dahlbergiin, jonka käskyjä hän oli rikkonut. Hän seisoi yhtä umpimielisenä ja synkän kovana, ja keppi hänen kädessään vapisi ja kopeloi kivitykseen.

Hitaasti kääntyi hän pataljoonaan päin, ja ohuet huulet liikkuivat.

-- Liput kunniaa! -- sanoi hän.

Ranskan Mauno.

Nahalla päällystetyt sotavankkurit olivat jääneet kiini Puolan suohon ja hevonen oli jo päästetty aisoista. Vankkureilla seisoi nuori mies, joka äskettäin oli tullut joukkoihin palveluksessa yletäkseen. Toverit kutsuivat häntä Ranskan Maunoksi, sillä hän oli opettajana seurannut muutamia ylhäisiä herroja Ranskaan ja siellä koonnut arkkuunsa kaikenlaista tavatonta tavaraa. Kapteeni Olavi Oxehufvud odotti muutamain aliupseerien ja knihtien kanssa liejussa vieressä, ja lumimyrsky heitti ryöppyä heitä vasten silmiä.

-- Vankkurit ja arkku saavat jäädä, -- sanoi Oxehufvud.

Ranskan Mauno avasi arkun ja noukki sieltä esille niin paljon kuin jaksoi kantaa.

-- Onpas siinäkin kirjava yönuttu ja neulokset ja tupsut! -- huusivat Oxehufvud ja aliupseerit. -- Kylläpä on pienet ja kurjat tohvelit. Ja valepohkeet! Ja bonetti!

-- Se on cadeau ma...

-- Potkaiskaa se lumiroskaan.

--... mammalta.

-- Nähkääs pikkuperuukkia!

-- Ja väliperuukkia!

-- Ja suurta kähäräperuukkia!

Nyt ei saattanut Oxehufvud enään hillitä itseään, vaan kävi hänen koipiinsa.

-- Potkaiskaa ne hiiden laitokset lumeen, -- minä sanon! Ranskan Maunon vaaleanveriset ja hienot kasvot leimahtivat punaisiksi ja hän löi miekkaansa.

-- Herra kapteeni, niin tär...

-- Niin tärkeä henkilö kuin te saa hyvin viivyttää marssia, arvelette kai?

-- Ei, niin voitokkaan armeijan, tahdoin sanoa, ei kaiketi tarvitse kulkea malproperissa puvussa ja Aatamin aikuisissa yönutuissa.

-- Pöhöhölöttäjä! Petitmaitre! Kunnon pässinpää!

-- Kapteeni kohtelee minua kuin renkiä, vaikka minulla on edukasioonia ja olen kulkenut Franskassa, niin, seissyt itse Vaubanin edessä.

-- No, mitäs Vauban sanoi?

-- Mitäkö sanoi?

-- Niin juuri.

-- Va-t'en! -- se sanoi, sillä se oli hänen omalla portillaan ja minä olin tiellä.

-- Jeesus! Jeesus! Alas vankkurilta ja paikalla! Tänne kaksi miestä ja ottakaa se otus kultatuolille!

Ranskan Mauno kokosi tohvelit ja peruukit yönuttuun ja otti sen selkäänsä ja nosti vähän väliä nenälasia silmälleen.

Kun hänet oli kannettu kuivalle, pysähtyi Oxehufvud hänen eteensä, niinkuin oli, pitkä, kaponen ja tummanpunainen poskiltaan ja pienet mustat viikset nenän alla.

-- Kuulkaa nyt, munsööri, mitä hän oikeastaan sodassa tekee? Aikooko hän yletä?

-- Vaikken ole aatelinen, toivon minä sitä. Kuka tietää, ehkä istun kerran minäkin aateliskirja taskussani.

-- Aateloikaa itsenne tuhat tulimmaiseen helvettiin!

Tässä armeijassa ei kysytä rahtuistakaan aatelisuutta, vaan saa täällä jokainen palveluksessa ylentyä parhaansa mukaan.

Oxehufvud oli nyt esimiehenä häntä niin kauvan sättinyt, että hänen toverillinen sydämmensä alkoi sulaa, ja hymäillen lisäsi hän hiukan levollisemmin:

-- Olkaa nyt urhoollinen, niin voitte ensi aluksi saada upseerin valtakirjanne! Me olemme täällä jo ottaneet kurit moneltakin laiseltanne ruotsalaiselta keikailukukolta ja opettaneet heidät ihmisten tavoille. Tuolla viidakossa näette suuren valkeaksi laastitun talon. Asetutte sinne kunnes lähetän teille toisia käskyjä. Me muut asetumme neljännestunnin matkaa kauvemmaksi metsään. Koska meitä yhteensä ei ole enempää kuin kaksikymmentäviisi miestä, ei minulta liikene ainoatakaan miestä kanssanne. Tähystelkää ja urkkikaa ahkerasti vihollista, ettei kukaan hyökkää päällemme takaapäin.

Oxehufvud marssi pois pienen joukkonsa kanssa, ja Ranskan Mauno meni rakennukselle reppu selässään.

Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, ja hän sijoittui neuvottomana seinän suojaan. Hän oli läpimärkä ja häntä paleli ja kaikkein enin kiusasi häntä saappaisiin tahraantunut savi. Eikö hän voisi yhtä hyvin tähystellä ylhäältä ikkunasta? Oikein hyvin pöyhitettyä sänkyä ja silkkipeitettä ja jalkasäkkiä hän juuri kaipasikin.

Huoneen alta poikittain meni pihaan pimeä ajoportti, ja sinne hiipi hän suurella varovaisuudella seinää pitkin. Pyyhittyään huurteisen nenälasinsa, kumartui hän eteenpäin ja katseli hämäryyteen.

Silloin alkoi kuulua jyminää ja kolinaa, ja hän erotti kaksi välkkyvää silmää. Poukuttavin sydämin astui hän askeleen takaisin ja veti miekkansa.

Musta hevonen karkasi ulos ja juoksi edestakaisin kartanolla ja viskoi lunta korkealle takakavioillaan.

Tuota mustaa en tahtoisi pidellä, ajatteli Ranskan Mauno. Jos tuollaisen villiintyneen hevosen selkään hyppää knihti, niin nousee kuoliaaksi ammuttu omistaja suosta ja juoksee takaapäin ja tempaa miehen satulasta. Sellaista kerrotaan joka yö nuotioilla.

Hän pelotti hevosta miekallaan ja meni käytävään ja työnsi toisella puolella olevan portin auki, niin että sieltä näki paremmin. Hän näki nyt että rakennuksen ovi oli muurattu kiini.

Korskuen ja polkien tuli hevonen takaisin, mutta Ranskan Mauno ajoi sen taas pois. Sitten meni hän ulos ja huusi ylös ikkunoihin. Harmaahapsinen naispalvelija pisti päänsä ulos.

-- Asuuko täällä kuningas Stanislauksen ystävä vai Saksin juoppolallin? -- kysyi hän.

-- Täällä asuu vanha erakko, joka ei ole kenenkään vihollinen eikä kenenkään ystävä.

-- Hyvä, silloin ei hän voi kieltää majapaikkaa paleltuneelta ruotsalaiselta soturilta.

Naispalvelija katosi ja tuli vihdoin takaisin tuoden tikapuut, joita myöten Ranskan Mauno kapusi sisään.

Huone oli suuri, ja rumat vaan siistit puutuolit seisoivat jäykästi rivissä pitkin tyhjiä seiniä. Kun hän sattui miekantupellaan työntämään yhtä tuolia, riensi naispalvelija heti panemaan sitä määrätylle paikalleen. Kaksi siniseen puettua kalpeakasvoista ja kiharatukkaista tyttöä kulki edestakaisin puhumatta sanaakaan, ja niin pian kuin toinen jäi muutamaa askelta jälkeen, juoksi hän pelokkaasti toisen rinnalle. He hivelivät toisiansa ja hapuilivat pitkillä sormillaan, ja vaikka vielä oli kirkas päivä, kantoivat he kahta palavaa lamppua.

Kun naispalvelija oli hieronut saven pois hänen jaloistaan ja tarkoin pyyhkinyt ne märät laikot, joita kengän pohjista lähti lattialle, avasi hän hiljaa ja varovasti viereisen kamarin oven.

-- Ei saa käydä kovin kovaa, -- kuiskasi hän.

-- Siellä seisoi keski-ikäinen mies, jolla oli yönuttu yllään ja mitä julkein ja terävin nenä, mutta ei kellään ollut koskaan ollut sirommin käherrettyä puuteriperuukkia, ja valkoisissa sormissa hohti jalokivisormuksia.

Ranskan Mauno laski maahan reppunsa ja tarkasteli häntä nenälasillaan. Tultuaan hyvin tyytyväiseksi hänen huolelliseen ulkopukuunsa, teki hän sitten suuren liikkeen käsillään ja kumarsi lattiaan.

-- Tarkoitukseni ovat ritarilliset, -- sanoi hän, -- ja nöyrin pyyntöni on että suotte armon tietääkseni, kenenkä ritarismiehen kanssa on onni minulla keskustella.

-- Istukaa, herrani. Minä en ole mitään muuta kuin unohdettu vanha ärmätti, mutta koska olette homme de qualité tahdon heti selittää yhtä ja toista, joka voi näyttää kummalliselta.

Molemmat herrat kävivät istumaan kankeina ja suorina kädet polvillaan.

-- Ennen olin hauska ilotoveri ja kultakirjatakkini oli koko Varsovassa kuuluisa, mutta kun oli kolmaskymmenes syntymäpäiväni ja istuin yhdessä toverien kanssa maljoja maistelemassa, nostin tuopin ja puhuin jokseenkin seuraavaan tapaan. Ystäväni! Vuosi vuodelta tulee silmänne yhä kovemmaksi ja sydämmenne yhä sikistyneemmäksi. Yksi uskoo valkoposkista kuningas Stanislausta ja toinen möhömahaista kuningas Augustia. Sitten viritätte te juonenne sen mukaan ja etsitte virkoja ja palkintoja. Minä en tahdo mennä hautaan sillä kamalalla muistolla, että jokainen veljeni lopuksi muuttui Kainiksi. Minä pidän ystävyyttä paljon korkeampana kuin rakkautta, sillä se on yksinomaan sielujen yhdysside ja sen vuoksi sanon minä teille tänään hyvästit, kun vielä kaikki olemme nuoria. Minusta ette koskaan saa kuulla enään mitään, mutta sellaisina kuin teidät nyt näen tulette te silmissäni vielä kulkemaan ympärilläni kamarissa ja seurustelemaan kanssani, kun istun yksinäni ja vanhana. Kun palvelijatar oven takana kuulee minun itsekseni puhelevan, on hän sanova: nyt puhuu ukko rakkaiden nuoruudenystäväinsä kanssa.

-- Ja kun te niin olitte sanonut heille jäähyväiset?

-- Niin minä tulin kotiini ja annoin muurata portin kiini. Palvelusväkeni saa kulkea ulos ja sisään miten parhaiten taitaa.

-- Niin hienotunteisen isännän luona on vieras varmasti viihtyvä.

-- Viihtyvä... mitä te ajattelette? Molemmat kaksoistyttäreni, jotka kulkevat täällä huoneissa ja valaisevat lampuillaan, ovat heikkomielisiä... heidän äitinsä oli ryöstetty nunna... viihtyvät kaikkein huonoimmin.

-- Te kentiesi tarkoitatte että minä tulen häiritsemään,

-- No niin... enhän tahdo sitä sanoa, mutta... täällä kummittelee.

Hänen sieramensa levisivät kulmikkaiksi ja hän nousi ylös ja hieroi tyytyväisesti käsiään.

-- Katson isännän velvollisuudeksi niin ensimmäiseksi kuin viimeiseksi kertoa totuuden. Täällä kummittelee kuollut lakeija, jonka nimi on Joonatani. Hän seisoskelee ikkunakomeroissa ja ovien takana ruskeissa mustanauhaisissa vaatteissa. Virka-into on lakeija parkaan jäänyt niin visaisesti kuolemankin jälkeen, että hän palvelee ja pitää huolta vieraista, kun he vähimmin sitä aavistavat. Onneksi käy täällä harvoin vieraita. Sanokaa minulle oletteko kreivi?

-- Minäkö? En.

-- Oletteko vapaaherra?

-- En... vapaaherra en vielä ole.

-- Ettekö ole kuitenkin tavallinen aatelismies.

-- Onko herran tarkoitus herjata?

Ranskan Mauno punastui hämillään. Kyllähän aateliskirja on ollut rakkain unelmani, ajatteli hän, ja Jumala suokoon että se jo olisi takintaskussani. Silloin ei enään kukaan huutaisi petit maitre. Silloin sanottaisiin: siinä miehessä näkyi aatelisleima jo kauvan ennen kuin hän sai kirjan.

-- Kuinka saattaa niin yksinkertainen kysymys teitä loukata? -- lausui erakko vielä tyytyväisemmin.

-- Olen kyllä aatelinen. Sukuni on rutivanha.

-- Se on toinen asia. Silloin kaikki käy hyvin. Vaikka Joonatani on kristillisesti kuollut ja kuopattu, on hän niin häijynkurinen ylhäisölakeija, että hän tekee jos joitakin kepposia niin pian kuin hän tapaa jonkun nousukkaan tai aatelittoman.

Ranskan Mauno veti pieniä viiksiään pikkusormen kynnellä ja heilutti rasittuneena nenälasiaan.

-- Onko herrani syracusa-viinin suosiskelija? -- kysyi hän.

-- En.

-- Minäkin panen paljoa suuremman arvon pikarilliseen frontignacia. Mieliruokani on ragout herkkusienten kanssa, vaikka en suinkaan tahdo källätä lammasleikettä ja ajuruohoa. Paljon tässä maailmassa riippuu kastikkeesta. Oo! Enpä ikävöi kotimaan jauhoruokia ja tervapimeyttä.

-- Tervapimeyttäkö? Ajattelette kesäöitä?

-- Ne ovat valoisia.

-- Ja talviyöt ovat myöskin valoisia, sillä silloin on teillä lunta. Jos te olette pimeän pelko, niin älkää koskaan enään lähtekö etelään! Onko teillä kotimaassanne mitään suuria taiteilijoita ja oppineita.

-- Ei meillä ole eikä koskaan tule.

-- Te ette pane liiaksi arvoa kansalaisiinne.

-- Olen nähnyt liepeen suurta maailmaa, herrani. Olen matkustellut Ranskassa runsasta kaksi kuukautta, herrani. Olenpa ollut kokonaisen illan yhdessä itse roi Soleil'in kanssa.

-- Tekö? Oletteko te ollut Ludvig neljännentoista seurassa?

-- Olenpa niinkin... teaatterissa... vaikka sain vain kurjan seisomapaikan parterilla. Augustuksen jälkeen ei täällä ole elänyt toista niin majesteetillista hallitsijaa. Näkisittepähän hänen tervehdystapaansa.

-- Ruotsin kuningas on mies myöskin.

-- On kyllä, sillä hän tekee meidät huomatuksi ulkomailla, vaan miten köyhä yhtäkaikki!

-- Vieläpän köyhä Varsovassakin äskettäin. Stanislaus kulki kruunauskirkkoon aina säikähtyneen ja vapisevan puolisonsa kanssa, eikö vain ollut saanut ruotsalaisilta lahjaksi vasta tehtyä kruunua ja valtikkaa ja valtaomenaa ja miekkaa ja kärpännahkoja ja vyötä ja kenkiä, vaan vielä lipunkin ja verhot kirkon seinillä ja lautaset pöydällä ja kruunausrahat, joita viskattiin ympäri ja knihdit, jotka pitivät vahtia ja ampuivat riemulaukaukset... ja lopuksi kiitti hän ja suuteli hänen ylhäisyyttään Piperiä kädelle. -- Oletteko itse köyhä?

-- Köyhä... minäkö?

Ranskan Mauno muisti niitä kahta karoliinipahaista, jotka olivat neulotut takin vuoriin ja joka oli kaikki mitä hän omisti, mutta hän noputti nenälasiaan pöytään ja kiiruhti sanomaan:

-- Minulla on suunnattomat kulungit... ja peli huvittaa minua... en kulje koskaan ilman kymmentä louisdoria taskussa.

-- Lainaisitteko minulle viisi louisdoria? Ranskan Mauno katsoi kattoon.

-- Juuri tänään unohtui pahaksi onneksi kukkaroni takkiini teltan orrelle. Mutta pidän onnenani saada lähettää tuon vähäpätöisen summan ensi tilaisuudessa. Herrani, älkää pitäkö meitä kömpelöitä ruotsalaisia suuriherroina. Vaikka korkeallekin kohoon, pilkistää aina meidän Matti saumoista.

-- Olittepa koko kömpelöitä äskettäin meidän Puolamme kuningasvaalissa, jossa Arvid Horn istui muistikirja kädessään ja kirjoitti kaikkien nimet, jotka äänestivät Ruotsalaisten käskyjä vastaan, ja jossa maamarsalkka kiukuissaan löi poikki sauvansa. -- Mutta pitäkää nyt taloani kotonanne. Tupakkapiippu on hajuvesipullon vieressä, ja hajuvesipullo on puuterirasian päällä ja puuterirasia on tupakkalaatikolla ja tupakkalaatikko yöpöydällä... Sitä taas saatte hakea, niin kuluu aika huvemmin.

Hän otti sitä sanoessaan käteensä nahkasiteisen kirjan ja istui lukemaan.

-- Kiitoksia, kiitoksia, -- vastasi Ranskan Mauno ja katseli häntä syrjästä nenälasillaan alkaen häntä epäillä, mutta itsessään hän ajatteli: Odotahan, kun kerran istun aateliskirjoineni suurissa juhlavammissani! Silloin sitä sanotaan: se on uusi ritarillinen Mauno Gaabriel herra!

Molemmat tyttäret sipsuttivat vähän väliä ohitse huoneen läpi ja valaisivat häntä lampuillansa, ja joka kerran nousi hän seisoalleen ja kumarsi. Kun erakko kuitenkin jatkoi lukemistaan ja vähitellen näytti kokonaan unohtavan hänen läsnäolonsa, otti hän viimein reppunsa ja meni takaisin eteiskamariin.

-- Alkaa pimetä, -- sanoi hän palvelijattarelle, -- ja olen niin väsynyt, etten enään jaksa pitää seuraa.

-- Herralle olemme laittaneet vuoteen tänne vasemmalle suureen saliin. Se on ainoa lämmitetty huone.

Sali oli valkeaksi sivuttu ja pitkä ja siellä oli kolkkoja tuoliriviä ja pari karkeaa vetopöytää. Aivan oven vieressä oli vuode ja sen uutimet Hollannin palttinaa. Eukko sytytti neljä kynttilää jalustassa ja jätti hänet yksikseen.

Hän katseli palellen ympärilleen ja pani miekkansa pöydälle. Sitten aukaisi hän reppunsa. Kolme kynttilää hän sammutti ja niiden päälle ripusti hän pienen peruukin ja väliperuukin ja kähäräperuukin, mutta neljännellä katsoi hän sängyn alle ja ikkunakomeroihin ja pani sen sitten takaisin jalkaan.

-- Julkeata joukkoa! -- hymisi hän. -- Kernaammin olisin jäänyt ulos hankeen, mutta kun kerran täällä ollaan, niin täytyy pysytellä valveilla ja tämän tästäkin käydä ikkunassa kuuntelemassa ja tähyämässä.

Hän koetti lukita ovea sisäpuolelta, mutta siinä ei ollut salpaa eikä avainta. Koetettuaan kauvan turhaan saada jaloistaan märkiä saappaita, joiden umpea ilma häntä vaivasi, otti hän ylleen yötakin ja heittäytyi saappaisillaan vuoteelle.

Väliin kuului villin hevosen kumeaa poljentaa ja korskumista ajoportista salin lattian alta, mutta hetken kuluttua tuli hiljaisempi olo ja hänestä alkoi tuntua, ettei kynttilä kylläksi valaissut, sillä kaikki nurkat ja loukot olivat pimeitä. Hän nosti nenälasiaan ja pinnisti näköään ja käänsi silmänsä joka puolelle, mutta makasi muuten aivan liikkumatta.

Silloin näki hän ovipielessä heti päänalus-uutimen takana pitkän, suoran lakeijan ruskeassa mustanauhaisessa takissa.

Kouristava kauhistus tarttui hänen kurkkuunsa, ja hänen silmiänsä pyörrytti, mutta hän ajatteli: hyvä jumala tahtoo vain minua koetella, koska uneksin arvomerkkejä ja aateliskirjoja.

Hiljaa ja melkein huomaamatta tarttui hän kiini kumpaankin sängynlaitaan masentaakseen omaa kauhistuvaa ruumistaan ja pisti sitten oikean säärensä uutimista ulos.

-- Joonatani, -- sanoi hän, -- vedäppä saapas jalastani!

Lakeija irvisti niin että musta suu venyi korviin saakka, mutta ei liikkunut paikaltaan.

Ranskan Maunon hampaat kalisivat, mutta hän ei vetänyt säärtänsä takaisin.

-- Joonatani, niinkö sinä palvelet aatelisväkeä?

Lakeija irvisti vielä rumemmin ja huiskutti halveksivasti ja kieltävästi kättään.

Nyt ymmärsi Ranskan Mauno, että lakeija näki läpi hänen valeensa ja katseli häntä niinkuin nousukasta ja aatelitonta, ja hänen kauhistuksensa kasvoi niin että hän ähkyi ja valitteli hiljaa, mutta säärtänsä piti hän yhä ulkona.

-- Vedä saappaani, Joonatani!

Hänen äänensä oli nyt vain kuisketta.

Lakeija hieroi kupeitaan ja irvisti mutta seisoi alallaan ovipielessä.

Samassa hirnahti hevonen ajoportista pitkään ja kimakasti, ja etäältä lumituiskusta vastasi useita hevosia.

Ranskan Mauno hyppäsi ylös sängystään.

-- Minä laiminlyön palvelukseni! -- huusi hän. -- Se on vihollinen!

Hän juoksi pöytään päin ottaakseen miekkansa, mutta hänen rinnallaan seurasi lakeija pitkillä askelilla ja tuijotti häntä silmiin.

Silloin lamautui hän jälleen ja pysähtyi. Sillä välin tarttui lakeija miekkaan toisella kädellään ja kurotti toisen kynttilänjalustan yli ja nosti kahdella sormellaan suuren kähäräperuukin ilmaan ja pudotti sen sitten niinkuin sammuttajan palavan kynttilän yli.

-- Taivaan herra Jumala! -- sopersi Ranskan Mauno. -- Harvoin olen ollut huoneessasi ja sen sijaan lellinyt ja leikitellyt kaikenlaisessa turhuudessa, mutta auta minua tänä ainoana hetkenä, etten laiminlyö virkaani ja joudu häpeään. Sitten rankaise minua ijankaikkisesti.

Hirnumista kuului yhä lähempää ja lähempää ja polkien ja korskuen karkasi villiintynyt hevonen piilostaan.

Silloin koukisti Ranskan Mauno nyrkkinsä päänsä yli ja ryntäsi pimeässä lakeijan päälle.

-- Sinä Belsebubin kyöpeli! -- huusi hän.

Hän tempasi miekan itselleen ja huitoi joka puolelle pimeässä, ja tuolit kaatuivat maahan. Missään ei hän Joonataniin osannut, mutta lopuksi töytäsi hän käsillään seinään, ja ovi aukeni. Molemmat sisarukset tulivat sieltä lamppuineen ja suurisilmäisine kalpeine kasvoineen ja aivan aivinaisillaan ymmärtämättä siitä hävetä. He vain hivelivät toisiaan ja tuijottivat muukalaista, joka metelillään oli heidät herättänyt. Hän ei tällä kertaa joutunut heitä tervehtimään, mutta aukaisi ikkunan ja hyppäsi maahan. Yönutussaan ja miekka kädessä juoksi hän seinäviertä, ja takanaan kuuli hän käreän äänen ikkunasta, mutta ei tiennyt, oliko se ärmätin vaiko Joonatanin vai olivatko ne molemmat sama.

-- Minä näin, että sinä olit narri, -- huusi ääni, -- suuri narri, verraton narri, ja minä tahdoin sinusta päästä. Mutta jos nyt ratsumiehet näkevät sinut ja tässä syntyy kahakka... taloni, kotini, pesäni muuttuu tuhkakasaksi ennen kukon laulua...

Taakseen katsomatta juoksi Ranskan Mauno metsään, ja koko ajan ajatteli hän: Nyt on upseerin valtakirja kysymyksessä! Ja sitten aateliskirja, aateliskirja!

Kuutamo paistoi lumituiskussa, ja hän näki puolalaisia keinuvine höyhentöyhtöineen vilahtavan ohitseen niinkuin varjoja. Kun he tulivat liian lähelle, heittäytyi hän pitkäkseen risukkoon tai asettui puunrungon taakse.

Viimein äkkäsi hän vanhan, lumen peittämän murroksen, ja hirsien takaa nousi sotamies ja kysyi kuiskaten:

-- Wer da?

-- Jumala kanssamme! Hyvä toveri! -- vastasi Ranskan Mauno ja kapusi murroskolmioon. -- Vihollinen on kimpussamme!

-- Minä olen kauvan ollut kuulevinani kavion kopsetta, -- sanoi Oxehufvud hiljaa. -- Viisainta ehkä olisi juosta alas talolle ja miehittää se.

-- Kapteeni, älkää käskekö minua tietä näyttämään! Minut otettiin siellä vastaan vieraaksi ja minä olen ritarismies ja annan ennen ampua kuoliaaksi itseni.

-- Ja mitenkä teitä siellä kohdeltiin?

-- Niinkuin ylhäisyyttä.

-- Saammehan nähdä... Nyt se taitaa olla liian myöhäistä. Tähdätkää! Ampukaa!

Joukko puolalaisia laukkasi hevosineen esiin ja hyökkäsivät keihäineen hirsiä vastaan, mutta ensimmäinen rivilaukaus teki heille pystyt.

-- Ohahoo! Ohahoo! -- kaikui metsässä, ja ratsastavia varjoja ja pitkiä riviä jalkaväkeä keräytyi niin pitkältä kuin silmä näki. Hämärässä näyttivät ne mustilta viidakoilta, jotka liikkuivat tuulessa.

-- Taidammepa saada hyvän saunan vihollisen kanssa, -- sanoi Oxehufvud. -- Meitä on kaksikymmentäviisi miestä ja ympärillämme on varmaan kolme täyttä pataljoonaa.

-- Nyt on meitä ainoastaan neljäkolmatta, -- vastasi Ranskan Mauno ja tempasi käteensä musketin kaatuneelta sotamieheltä.

-- Nyt on meitä vain yhdeksäntoista, -- sanoi Oxehufvud hetken kuluttua.

Luotia satoi murroskolmioon ja tappoi miehiä myötäänsä. Heti kun ratsumiehet peräytyivät, lakkasivat ruotsalaiset ampumasta, mutta kun hiljaisuus jälleen vietteli puolalaiset esille ja saattoi heidät luulemaan ettei ainoatakaan elävää sielua enää ollut murroksessa, saivat he heti vastaansa luotia ja miekkoja ja kiviä ja puukappaleita. Niin kesti vimmattua taistelua tunti tunnilta. Oxehufvud hiipi pitkin rytöä ja luki itsekseen:

-- Kahdeksan, kymmenen, kolmetoista... nyt ei meitä ole enempää. Paha luku.

Hänkin oli ottanut musketin, ja polvillaan kaivoi hän ampumavaroja erään kaatuneen patruunalaukusta.

-- Toveri! -- sanoi hän nousematta pystyyn ja veti Ranskan Maunoa yönutusta. -- Minä tein pahoin toverille päivällä kun oltiin suolla.

-- Nyt on meitä vain seitsemän, -- vastasi Ranskan Mauno ja latasi ja ampui. -- Mutta pian olemmekin kestäneet kolme tuntia.

-- Toveri ei ole ensimmäinen, joka on minulle näyttänyt, ettei ruotsalaisten aina pitäisi nauraa keikailukukoilleen. Nähkääs toverini, joskus sattuu tässä maailmassa, että se, joka alkaa korealla peruukilla, voi lopettaa korealla työllä.

-- Nyt on meitä vain kaksi.

-- Tuskin kahta, sillä minä olen jo saanut osani, -- vastasi Oxehufvud ja vaipui takaisin hirsiä vastaan. -- Tuskin kahta!

Ranskan Mauno seisoi nyt yksin kaatuneitten joukossa. Hän repi yltään yönuttunsa ja kääri muutamia riepuja vasemman käsivartensa ympäri, joka vuoti kovin verta. Myöskin liivinsä heitti hän pois, ja nenälasin pisti hän saapasvarteen. Sitten asettui hän muitten joukkoon ja niin syvälle oksien ja risujen alle kuin hän saattoi kömpiä.

Kun puolalaiset tulevalla kertaa laukkasivat hevosineen esille, oli siellä hiljaista.