Part 4

Isontalon porstuakuistissa oli luminen turvekatto, jossa kesällä kili tapasi olla laitumella kattolaukkain ja tervakukkain välillä. Alhaalla penkillä istui vaari harmaassa tinanappisessa nutussaan, ja Ulriikka toi esiin pikkutytöt, että he saivat tervehtiä. He olivat puetut ylösharsittuihin hameisiin, jotka oli kotona värjätty puolukkamehulla, ja joka kerran kuin pikkutytöt niiasivat, tuli sinipunaisia jälkiä märkään porraslattiaan.

Vaari taputti Ulriikkaa poskelle käden selällä.

-- Sinä ehdit kyllä kasvaa, pienoiseni, ja tulla Aksel Freedrikin avuksi.

-- Kunpa sen vain varmaan tietäisi, vaari! Täällä on niin suurta ja paljon huolta, johon en ole tottunut.

-- Ihan hyvin. Sääli vain Aksel Freedrik parkaa, joka niin aikaisiin menetti sekä isänsä että äitinsä, ja jolla ei ole ollut muita kuin tätinsä ja vanha äidinisänsä. Mutta olemmehan mekin kaikin tavoin häntä hoitaneet, ja sinä saat kai oppia, pienokaiseni, olemaan meidän sijassa. Raskain huoli on hänen huonosta terveydestään, sen rakkaan pojan. -- Voi, rakas lapsi! Kiitos Jumalalle tästä kevätpäivästä ja rauhan siunatuista vuosista!

Vaari koetteli riivittyjä katajia ja ylisteli, että ne olivat kosteita, niin että imisivät sisäänsä tomun paljouden.

Hänen takanaan kyökin akkunassa seisoivat molemmat tädit keittämässä kipeälle hieholle lientä majavanhaustasta ja laakerinmarjoista. Kummallakin heillä oli yksinkertaiset mustat hameet ja jääharmaa sileäksi kammattu tukka.

-- Miksi ei Aksel Freedrik ole mukana? -- kysyivät he Ulriikalta. -- Pidä mielessäsi, että hänelle illaksi laitetaan herkkuruokaansa hunajapuuroa ja siirappivesi-kastiketta, ja sitten pitää laittaa sian läskiä ja juhannussipulia.

-- Niin, niin, -- sanoi vaari, -- ja päästä sitten väki työstä illaksi.

Ulriikka kiiruhti piikain kamariin, missä palvelusväki rohti rohtimia, mutta hän ei ollut käynyt monta askelta, ennenkuin hänen ujoihin ja kehittymättömiin pikku kasvoihinsa jälleen tuli tuskallinen ja kuunteleva ilme.

-- Mutta Ulriikka hoi! -- huusi vaari. -- Mitä tämä on? Ulriikka! Tule tänne, Ulriikka!

Hän pani äsken ottamansa avainkimpun takaisin ovipieleen ja meni ulos.

-- Eikös tuolta tule joku ratsain? -- kysyi vaari. -- Kolme kuukautta, on minua nyt säästetty kirjeiltä. Minua niin ahdistaa, kun tulee kirjeitä. Nähkääs, nähkääs! Se kaivaa kädellään laukkuaan.

Ratsumies pysähtyi hetkeksi rappusten eteen ja jätti kokoonkäännetyn, sinetöidyn paperin.

Tädit tuppautuivat esiin vaarin kummaltakin puolelta ja tarjosivat hänelle silmälasia, ja hänen kätensä tärisivät, niin että hän töin tuskin saattoi murtaa sinettiä. He tahtoivat lukea kirjoitusta kaikki yhdellä kertaa, ja Ulriikka unohti sopivaisuuden aina siihen määrään, että hän kumartui vaarin käsivarren yli ja seurasi sormellaan rivejä ja tavaili ääneensä muille.

Viimein löi hän kätensä yhteen ja tuijotti ilmaan, ja itku nousi hänen silmiinsä.

-- Aksel Freedrik, Aksel Freedrik! -- huusi hän, -- ja juoksi hiekkapihan ylitse hakaan päin. -- Jumalan nimessä!

-- Mikä helkkari siellä nyt on, -- vastasi Aksel Freedrik ja heitti pois kiristyneen kallion-imarteen, jota hän oli pureskellut. Hänellä oli helakat ja täyteläiset kasvot ja hyväntahtoinen, välinpitämätön ääni.

Ulriikka ei pysähtynyt ennen kuin pääsi hänen käteensä kiini.

-- Aksel Freedrik, sinä et tiedä! On käsketty että rykmentin pitää olla valmis kokoontumaan lipuille. Se on sen vuoksi, että tanskalaiset ovat hyökänneet Holsteiniin.

Aksel Freedrik tuli hänen mukanaan takaisin isolletalolle ja Ulriikka puristi ja puisti hänen käsirannettaan.

-- Rakkaat lapset, -- änkytti vaari. -- Että minun piti kestää tällainen koettelemus. Meillä on sota niskassamme.

Aksel Freedrik seisoi ja mietiskeli. Lopuksi katsoi hän ylös ja vastasi:

-- En minä sinne mene.

Vaari ravasi ympäri portaita, ja hänen ympärillään juoksivat tädit edes ja takaisin.

-- Sinut on kirjoitettu, rakas lapseni. Ainoa keino olisi, jos ehkä voitaisiin pestata joku toinen.

-- Eiköhän tuota voitane, -- vastasi Aksel Freedrik yksikaikkisesti.

Hän meni sisälle, ja Ulriikka juoksi vinnin portaita ylös esiliina silmissään ja viskautui sänkyyn.

Illalla, kun mesipuuro oli syöty ja kaikki istuivat pöydän ympäri, aikoi vaari tapansa mukaan kutoa sata silmää verkkoa, mutta hänen kätensä vapisivat nyt liiaksi.

-- Huonosti on eletty siellä Tukholmissa, -- sanoi hän. -- Tanssinäytäntöjä, naamiaisia, matoilla peitettyjä katuja, narripeliä ja konstintekijöitä kaikenlaisia -- se on ollut jokapäiväistä ruokaa uudella Kristiina kuninkaalla. Kyllä olen siitä kuullut. Kun rahat loppuivat, rupesi hän tuhlaamaan pois kruunun kalleuksia. Nyt se herrakulta saa maistaa toista velliä.

Aksel Freedrik työnsi lautasen edestään ja istui huolettomasti nojossa kyynärpäät pöydällä, sillävälin kuin tädit ja itkusilmäinen Ulriikka korjasivat astioita. Vaari nyökkäili ja yski ja jatkoi puhettaan.

-- Kaikkina näinä rauhan vuosina on täällä vain etsitty ahneutta ja petosta, ja kelvottomammat miehet ovat tuppautuneet kaikkien likimmäksi valta-istuinta. Nyt ne syöttiläät joutuvat kiilteeseen arvelen ma. Hahaa! Olisittepa nähneet ennenmuinoin, kun vaari oli nuori ja kutsuttiin aatelislipulle. Henkiväen lippu, jota oli säilytetty kuninkaallisessa vaatekammiossa, päästettiin auki, ja rumpuratsu, jota eversti oli tallissaan syöttänyt, puettiin pitkään loimeensa, jonka kulmissa oli kruunut, ja niin kokoonnuimme me tiukoissa nyöritakeissamme, kun torvet alkoivat soida.

Vaari otti kävyn ja koetti kutoa, mutta heitti sen pois ja nousi ylös.

-- Olisitpahan nähnyt vain, Aksel Freedrik! Vielä kuutamossa, kuin seisoimme riveissä jääkentillä ja veisasimme virttä, tunsin nerikelaisten punaiset vaatteet, joissa oli valkoista seassa ja jotka näyttivät kirjavilta tulpaaneilta, ja keltaiset kruunubergiläiset ja Kalmarin harmaat pojat ja sinisen iloisen Taalain rykmentin ja länsigöötit, jotka olivat keltaisia ja mustia. Se oli juhlavaa katsella mutta hiljaista kuin Herran huoneessa. -- No, nyt on tullut toiset miehet ja toiset takit. Kaikki pitää nyt olla niin kankeata ja yksinkertaista. Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus. Sitten sanoi Aksel Freedrik itsekseen:

-- Jos olisivat vaatteeni ja aseeni hyvässä kunnossa, saattaisi ehkä tulla hauskat päivät sotaleirissä.

Vaari pudisti päätään.

-- Sinulla on heikko terveys, Aksel Freedrik, ja marssit ovat vaikeat halki koko valtakunnan alas Tanskaan saakka.

-- Jaa, _kävellä_ en viitsi, mutta voisinhan saada Eliaan kanssani ja pitkät ruskeat vankkurit.

-- Ne tietysti kyllä saisit, mutta eihän sinulla ole mitään hurstitelttaa ja tankoja ja harjapuuta ja vaajoja ja mitä kaikkia sitä nyt pitää olla.

-- Senhän voisi Elias minulle ostaa tiellä. Takki minulla on jokseenkin kelvollinen.

-- Katsotaan, katsotaan! -- Vaari innostui ja kommerteli lattian yli ja avasi vaatekaapin. -- Ulriikka, tule tänne, Ulriikka, ja lue, mitä kuninkaallisen majesteetin (hän kumarsi) asetuksissa seisoo, jotka ovat pöydällä! Tässä on päällysviitta ja vaskinapit ja vuori omaa Ruotsin villakangasta. Se on oikein. Ja liivit on täällä myöskin. Lue nyt takista!

Ulriikka niisti talikynttilää ja istui pöydän ääreen kädet otsalla ja luki tavaillen ja yksinuottisesti kimeällä äänellä:

-- Takki sinistä, vanuttamatonta verkaa, kaulus punainen, vuori krapinpunaisesta villavaatteesta, kaksitoista vaskinappia edessä, neljä taskulapun päällä ja kolme alla ja yksi nappi kummassakin sivussa, kolme pientä kummassakin hihassa.

-- Kahdeksan... kaksitoista... Se on oikein. Nyt tulee housut.

-- Housut hyvää pukinnahkaa taikka hirvennahkaa kolmella napilla säämiskällä päällystetyt.

-- Pahastipa ne on satula hangannut. Pian siinä on pyllyssä silmät. Mutta voisihan Elias katsoa sinulle parin uusia matkalla. Mutta hattu ja käsineet. Missä ovat hattu ja käsineet?

-- Ne ovat aitan arkussa, -- sanoi Aksel Freedrik. Ulriikka luki:

-- Käsineet suurilla kauloilla keltaiseksi säämystettyä, pitävää ja lujaa härännahkaa ja kädensija pukin- tai vuohennahkaa. Kengät hyvää Ruotsin vahanahkaa ja hihnat ehjästi leikatut. Anturassa yksi sisuspohja ja yksi välipohja. Kengänsoljet vaskea.

-- Kengät ja vahanahkasaappaat ovat täällä ja kelpaavat vielä. Voit saada minun kannukseni. Sinusta pitää tulla uljas ruotsalainen knihti, rakas poikani.

-- Kaulaliina, yksi mustaa Ruotsin villaharsia, viisi korttelia pitkä ja runsaasti yhdeksää tuumaa leveä puolen kyynärän pituisilla parduaaninauhoilla kummassakin päässä, sekä kaksi valkoista.

-- Ne saa Elias ostaa sinulle Örebrossa.

-- Pistooleja, kaksi paria. Pistoolihuotrat mustaa nahkaa ja kaulus ruusutettua villavaatetta.

-- Saat ottaa minun pistoolini. Ja minun miekkani on kunniallisessa reilassa vasikannahkatupessa ja kannin hirvennahkaa. Sellaiselta pitää Ruotsin soturin näyttää! Meidän on nyt ajateltava Eliaan varustusta ja säälittävä evässäkit ja muut.

Aksel Freedrik oikoi käsiään.

-- On kai parasta että menen ylös maata ja kunnollisesti lepään edeltäpäin.

Nytkös alkoi melu ja juoksu isossatalossa. Siellä naulattiin ja tomuutettiin joka päivä ja takassa leimusi ja porisi, ja öisin paloivat kynttilät. Ainoa pimeä huone oli Aksel Freedrikin kamari.

Viimeisenä yönä ei mennyt levolle kukaan muu kuin Aksel Freedrik, ja kun päivä sen verran koitti, että kaikki valot voitiin sammuttaa, herättivät tädit hänet ja toivat hänelle sänkyyn lämmintä juomaa ja vahvistavia tippoja, sillä he olivat kuulleet, että hän oli yskinyt.

Kun hän tuli alas saliin, olivat muut jo siellä koolla, myöskin piiat ja rengit, ja kaikille oli katettu yhteinen ateria. He söivät puhumatta sanaakaan, mutta kun ateria oli loppunut ja he nousivat pöydästä, kannettiin raamattu vaarille, ja Ulriikka luki tukehtuvalla äänellä. Kun hän lopetti, pani vaari kätensä ristiin ja puhui silmät ummessa.

-- Niinkuin minun isäni ennen minua tehneet ovat, niin tahdon myöskin nyt minä eron hetkellä panna käteni sinun päällesi, minun tyttäreni poika, ja siunata sinua, sillä minun vuoteni ovat moniksi tulleet eikä kenkään tiedä, koska minun tiimalasini on juossut. Jumalaa, ylimmäistä, huudan minä avukseni matalasta majastani, että hän mahtaisi johdattaa sinua kunniaan ja että ne raskaat koettelemukset, jotka odottavat, ainoastaan ylentäisivät pientä kansaamme vielä suuremmaksi ja ihanaisemmaksi.

Pöydän korvalla seisoi Aksel Freedrik ja peukaloi ja kiikutti lautasta, ja ulkoa kuului kolinaa, kun pitkät ruskeat vankkurit ajettiin esiin.

Kaikki menivät nyt ulos, ja Aksel Freedrik nousi Eliaan viereen, vaarin sudennahkaturkissa ja aivan hiestyneenä, sillä räystäät ja puut tippuivat kevätpäivässä.

-- Tässä on voipytty, -- sanoivat tädit, -- ja tässä leipäsäkki. Kuule nyt, Elias! Istuinlaatikossa on juustokaakku ja vahvistavia tippoja. Jos vaivat ja vaarat käyvät liian vaikeiksi, rakas Aksel Freedrik, niin älä unhoita, että tie kotia on suora.

Mutta vaari tunkeutui heidän väliinsä ja pisti kätensä vaunujen taakse.

-- Onko arkku oikein köytetty? Ja katsotaan vielä! Tässä on harja ja pyyhinvaate ja sukat... ja tässä on apesäkki ja juomapullo. Se on niinkuin olla pitääkin. Luotivuoka ja kuulapihdit ja valinkauha ovat arkussa.

Ulriikka seisoi heidän takanaan, kenenkään hänestä välittämättä, ja sanoi hyvin hiljaa:

-- Aksel Freedrik, jahka kesä joutuu, menen minä illalla sitomaan ilolankoja ja surulankoja rukiiseen ja katson, kumpi on kasvanut ylemmäksi aamulla...

-- Nyt on kaikki reilassa! -- sekautui puheeseen vaari, joka ei häntä kuullut. -- Ja Jumalan haltuun sinä ja Elias!

Talonväet ja päivätyöläiset seisoivat tien vieressä ympärillä.

Mutta juuri kun Elias tarttui piiskaan, otti Aksel Freedrik kädellään kiini ohjista.

-- Tämä matka voi käydä pahasti! -- sanoi hän.

-- Pahalta se kuitenkin näyttäisi, -- vastasi Elias, -- jos nyt riisuttaisiin hevoset valjaista.

Aksel Freedrik pisti kätensä takaisin turkin hihaan, ja äänettömäin ihmisrivien välistä jyrisivät vaunut pois.

* * * * *

Viikot vierivät ja lehti puhkesi. Matka oli pitkä Neriken rykmentin kanssa Ruotsin erämaiden halki, ja Aksel Freedrik istui turkissaan ja nukkui Eliaan vieressä otsa hiessä ja kädessä tuuheat vuohen takku-rukkaset. Landskronan likellä olivat pitkät ruskeat vankkurit jääneet rykmentin kuormastosta jäljelle, ja hevonen seisoi auringonpaahteessa ja kalvoi ojanviertä. Herra ja renki nukkuivat vieretysten.

Hevonen kaappasi paarmaa ja vesi solisi ojassa, ja pari kulkijainta heitti haukkumasanoja nukkujille, mutta he vain yhä istuivat samassa huolettomassa levossa.

Silloin tuli heidän takaansa nelistäen yksinkertaisesti puettu ratsastaja suuri pellavankeltainen valetukka päässä ja pysäytti äkisti hevosensa vaunujen viereen.

Elias nyhtäsi Aksel Freedrikkiä kylkeen ja kiristi ohjaksia, mutta Aksel Freedrik ei tahtonut avata silmiään, vaan sanoi:

-- Aja päälle vain, Elias! Minun täytyy levätä ponnistuksia varten.

Elias töytäsi häntä uudestaan kylkeen.

-- Nouskaa ylös, nouskaa ylös! -- kuiskasi hän.

Laiskasti raotti Aksel Freedrik toista silmäänsä -- mutta samassa lehahti hänen koko naamansa tulipunaiseksi ja hän nousi ja teki kunniaa vankkureissaan.

Hän tunsi heti kuvista, että se oli kahdeksantoista vuotias kuningas itse. Ja kuitenkin kuinka toisenlainen! Oliko tuo nopeasti kasvanut ja majesteetillisen hillitty nuorukainen sama, joka vielä muutama kuukausi sitten löi vasikoilta päitä poikki ja rikkoi ikkunaruutuja. Hän ei ollut keskikokoista miestä pitempi, ja kasvot olivat pienet, mutta otsa korkea ja jalo, ja suurista syvänsinisistä silmistä säteili lumoava auringonloisto.

-- Herra saa heittää pois turkit, jotta voin pukua tarkastaa, -- sanoi hän lyhyesti. -- Maahan on ollut kauvan viheriä.

Aksel Freedrik ähki ja puhki saadessaan päältään vaarin kirotut turkit, ja kuningas tarkasti takkia ja nappia, koetteli niitä, tempoi niitä ja laski.

-- Menee mukiin, -- sanoi hän ennenikäisellä vakavuuden ilmeellä, -- ja nyt pitää meistä kaikista tulla aivan uusia ihmisiä.

Aksel Freedrik seisoi pökerryksissä ja suorana ja katsoi tylsästi vaunun pyörään. Silloin lisäsi kuningas hitaasti:

-- Muutaman päivän päästä on meillä kenties onni seistä vihollisen edessä. Minulle on sanottu, ettei mikään olisi tappelussa niin paha kuin jano. Jos herra joskus tapaa minut tappelumylläkässä, niin tulkaa esiin ja lainatkaa minulle vesipullonne.

Kuningas kannusti uudelleen hevostansa ja Aksel Freedrik istui. Hän ei ollut koskaan rakastanut eikä vihannut, koskaan pelännyt tai innostunut ja hän mietti kuninkaan sanoja.

Turkit jätti hän hänen ja Eliaan väliin, ja kun pitkätvaunut hämärissä kolisivat Landskronaan, oli rykmentti jo pystyttänyt telttansa. Aksel Freedrik katseli ympärilleen, eikö näkyisi niitä katettuja juomapöytiä, joista hän oli uneksinut. Niiden sijasta tapasi hän vain vähäpuheisia toveria, jotka pusersivat toistensa käsiä ja ryhmissä katselivat Juutinraumalle, missä aallot myrskysivät pilvisen kesätaivaan alla ja missä liput ja viirit liehuivat Ruotsin laivaston mastometsässä.

Huomenissa pani Elias hevosen ja pitkätvaunut latoon, sillä kruunu oli jo omistanut kaikki laivat, ja vasta vuorokauden kuluttua eli laivaston lähdettyä voisi hän kalastajaveneessä päästä muitten perässä Seelantiin. Hän seisoi rannalla melkein vedessä, kun kirisevät kettingit nostivat ylös kummallisia mudasta tippuvia ankkuria. Mastoihin mastojen jälkeen nousi paisuvia purjeita, ja auringon paiste kimalteli lyhdyissä ja ikkunalaseissa laivain perässä.

Laineet tanssivat ja tuudittivat aluksia ja kuvastivat liukuvilla pinnoillaan korkealla liitäviä kokkakuvia, jotka laakerioksilla ja kolmivaltikoilla viittailivat yli meren outoihin ihmemaihin, seikkailuihin ja mainetöihin. Pilvivuoret olivat vaipuneet ja lepäilivät aalloilla meren kaukaisuudessa, ja ilma oli niin sinervä kuin sadussa.

Silloin unohti kuningas itsensä ja lapsellisuus hänen sielussaan voitti, niin että hän alkoi paukuttaa käsiään. Hän seisoi peräkannella, aivan lyhdyn edessä, ja harmaapäiset isän aikuiset soturit hänen ympärillään hymyilivät ja alkoivat myöskin paukuttaa. Itse ylhäisyys Piper juoksi portaita ylös kannelle notkeasti kuin laivapoika. Siellä ei ollut enään mitään ukkoja ja raihnaksia ja ahnaita riitapukareita; se oli nuorukaisten sotajoukko.

Niinkuin salaisesta merkistä alkoivat samassa torvet soida ja rummut käydä, ja miekat temmattiin tupesta ja kovemmin kuin amiraali Anckarstiernan sanat puhetorvessa kuului virrenveisuu yhdeksästätoista sotalaivasta ja sadasta pienemmästä aluksesta.

Elias tunsi Aksel Freedrikin, joka istui vaarin turkin päällä ahdingossa mukaan otettujen kantsikorien ja maasäkkien ja puuhevosien välissä. Mutta kun Elias näki että hänkin hitaasti nousi seisaalleen ja veti miekkansa niinkuin muutkin ja näki kuinka laivasto vähitellen katosi merelle, silloin pyyhki hän kädellään silmiään ja pudisteli päätään. Hän palasi takaisin ladolle ja höpisi:

-- Mitenkähän se huonolla terveydellään tulee siellä aikaan kunnes minä ehdin perässä!

* * * * *

Muutamaa päivää myöhemmin kulki Elias Smoolannin teitä yksinään pitkäinvaunujensa kanssa. Talonpoikaisvaimot, jotka tunsivat hänet siitä kuin hän oli ajanut ohi nukkuva upseeri vaunuissaan, raottivat tupainsa ovia ja kysyivät oliko totta, että ruotsalaiset olivat nousseet maalle Seelannissa ja että kuningas oli polvillaan kiittänyt Jumalaa voitosta mutta ujous sotkenut hänen sanansa.

Hän nyökkäsi myöntävästi vastaamatta.

Päiväkaudet ajoi hän askel askeleelta pohjoiseen päin, ja koko matkan kulki hän ohjat kädessään vaunujen vieressä, jotka oli peitetty vanhalla purjeen kappaleella.

Kun hän vihdoin eräänä iltana tuli hakaan isontalon eteen, tunsivat heti kaikki kolinasta, että ruskeat pitkätvaunut tulivat, ja hevonen hirnui. Hämmästyneinä menivät he ikkunaan, ja vaari itse tuli portaille ja Ulriikka seisoi keskellä pihaa.

Elias kulki yhtä hitaasti ohjat kädessä, ja portaitten edessä pysähtyi hevonen itsestään.

Silloin veti Elias varovasti purjeen vaunuista pois, ja siellä oli pitkä kokoonnaulattu arkku, kellastunut pyökkiseppele kannella.

-- Otin hänet mukaan kotia, -- sanoi Elias. -- Hän sai kuulan rintaansa, kun hän juoksi esille ja antoi kuninkaalliselle majesteetille vesipullonsa.

Gunilla aittamuori.

Eräässä Riian linnan holvissa istui kahdeksankymmenvuotias Gunilla aittamuori ja kehräsi. Pitkät käsivarret olivat suoniset ja jänteiset, rinta oli laiha ja laakea niinkuin ukon rinta. Muutamia harvoja valkeita haivenia riippui hänen silmillään, ja hänellä oli päässään sidottu vaate niinkuin ympyriäinen lakki.

Rukki hyrisi, ja torvensoittajapoika makasi lattialla palavan takan edessä.

-- Mummu, -- sanoi hän, -- etkö voi laulaa jotain kehrätessäsi? Minä en ole koskaan kuullut sinun muuta kuin toruvan ja riitelevän.

Mummu käänsi häneen hetkeksi väsyneet ja ilkeän kylmät silmänsä.

-- Laulaako? Ehkä äidistäsi, joka pantiin vaunuihin ja jonka venäläinen vei? Ehkä isästäsi, jonka he hirttivät varituvan tulttiin? Kiroan minä sen yön, jolloin synnyin, ja kiroan itseni ja jokaisen ihmisen, jonka olen nähnyt. Sanoppa yhtäkään, joka ei ole vielä kurjempi kuin hänen maineensa!

-- Jos laulat jonkun laulun, niin tulet iloiseksi, mummu, ja minä tahtoisin kovin mielelläni saada sinut iloiseksi tänä iltana.

-- Se, jonka näet leikkivän tai nauravan, on vain mestari teeskentelemään. Surkeutta ja häpeällisyyttä on kaikki, ja meidän synteimme ja meidän alhaisuutemme tähden ovat saksilaiset nyt tulleet kaupunkia piirittämään. Kuuletko kuinka ammutaan! Ampukoot ja jylistäkööt! Miksi et sinä mene tänä iltana palvelusvuorollesi vallille niinkuin tavallisesti, vaan makailet täällä laiskottelemassa?

-- Mummu, etkö voi sanoa minulle yhtään sopuisaa sanaa, ennenkuin lähden?

-- Kurittaa sinua pitäisi, ellen olisi niin raihnainen ja vuosien vääristämä, etten koskaan enään voi nostaa kasvojani taivaaseen päin. Tahdotko että ennustan sinulle? Eikö minua sanota Sibyllaksi? Sanonko sinulle, että tuo vino juova silmäkulmaasi päällä merkitsee äkillistä kuolemaa? Minä näen vuosikausia eteenpäin tulevaisuuteen, mutta niin pitkälle kuin näen, on vaan pahuutta ja alhaisia aivoituksia. Sinä olet huonompi kuin minä ja minä olen huonompi kuin minun äitini, ja kaikki, joka syntyy, on huonompaa kuin se, joka kuolee.

Poika nousi kivilattialta ja kohensi kekäleitä.

-- Minä sanon, mummu, miksikä tänä iltana jäin luoksesi istumaan ja miksi pyysin sinulta yhtä sydämmellistä sanaa. Vanha kenraalikuvernööri on tänään käskenyt, että ennen ensi yötä pitää kaikkien naisten, nuorten ja ijäkkäiden, terveiden ja sairaiden, lähteä tiehensä syömästä miesten leipää. Jotka niskoittelevat, menettävät henkensä. Mitenkä sinä, joka et kymmeneen vuoteen ole koskaan kulkenut pitemmältä kuin linnanpihan poikki aitalle, nyt voit harhailla pitkin metsiä ja maita pahimmassa talvipakkasessa?

Mummu nauroi ja polki rukkiaan yhä kiivaammin ja kiivaammin.

-- Hahaa! Sitä olen odottanutkin, kun niin uskollisesti olen hoitanut sen korkean herran aittaa ja pitänyt huolen kaikesta hänen tavarastaan. Ja sinä Janni! Etkö pelkää, kun ei enään ole ketään, joka sinulle uunissa paistaa ja tekee sinulle sijan seinäsänkyyn? Mitäpä muuta tuntoa lapsessa olisi? Kiitetty olkoon Jumala, Jumala, joka viimeinkin saattaa meidät kaikki vihansa vitsan alle!

Janni pani kätensä ristiin ruskeakutrisen päänsä yli.

-- Mummu, mummu!

-- Mene, sanon minä sinulle, ja anna minun rauhassa istua ja kehrätä rohtimiani siksi kunnes itse avaan oven ja menen siitä ulos päästäkseni tästä maallisesta elämästä!

Poika astui muutaman askeleen rukkia kohti, sitten hän kääntyi ja läksi holvista.

Rukki hyrisi ja hyrisi kunnes tuli oli palanut loppuun. Seuraavana aamuna, kun Janni torvensoittaja tuli takaisin, oli holvi tyhjä.

Piiritys oli pitkällinen ja vaikea. Jumalanpalveluksen pidettyä läksivät kaupungista kaikki naiset lumisessa helmikuussa, ja kykenemättömät ja kipeät pantiin paareille ja vaunuihin. Koko Riiasta tuli miesten luostari, josta ei ollut mitään antaa niille kerjäläisnaisten parville, joita joskus hiipi vallin edustalle. Miehillä oli tuskin leipää omaksi elannokseen, ja talleissa repelivät nälkiintyneet hevoset toisiansa tai söivät pilttuunsa ja kalusivat suuria syvennyksiä hirsiseinään. Savu seisoi poltettujen esikaupunkien yllä, ja öisin herättivät usein varoittavat hälyytykset sotamiehiä, jotka tempasivat hukarinsa katosta.

Kun Janni torvensoittaja iltaisin tuli kotiansa holviin, joka oli ollut hänen ja mummun kamarina, näki hän kuitenkin melkein aina sijan tehdyksi seinäsängyssä ja kupin homehtunutta ruokaa vieressä tuolilla. Häntä hävetti kertoa siitä mitään muille, mutta häntä pelotti. Hän luuli, että mummu oli kuollut luminietoksissa ja että hän nyt katuen entistä kovuuttaan rauhatonna kummitteli. Säikähdys puistutti häntä, ja monta yötä nukkui hän mieluummin nälissään vallin lumessa. Vahvistuttuansa rukouksesta, tuli hän kuitenkin levollisemmaksi, ja lopullisesti tunsi hän enemmän hämmästystä ja pelkoa siitä, kun hän joskus tapasi seinäsängyn koskematta ja tuolin tyhjänä. Silloin istahti hän joskus rukin ääreen ja polki sitä aivan hiljaa kuunnellen tuttua hyrinää, jota hän oli kuullut joka päivä syntymästään saakka.

Eräänä aamuna sattui että kenraalikuvernööri, mainehikas, seitsemänkymmentäviisivuotias Eerikki Dahlberg kuuli kovaa ampumista. Hän nousi kärsimättömästi ja vihassa piirustustensa ja vahaisten rakennusmalliensa äärestä. Muistona hänen nuoruutensa valoisilta retkeilyiltä kauneuden valtakunnissa riippui seinillä kauniita vaskipiirroksia Rooman raunioista, mutta raskasmielisyys oli jo rypyttänyt hänen muinoin niin lempeät kasvonsa, ja hänen ohuiden melkein valkoiseksi puserrettujen huuliensa ympärille oli kangistunut kovuuden ilme. Hän asetteli suurta kiehkuraperuukkiaan ja silitteli vapisevan kätensä kynsillä ohuita viiksiään, ja kun hän astui portaita alas löi hän kovasti keppiään kiviin ja huokasi: