Part 30

Sillä välin kuin Görtzin palvelijat hirsipuumäellä itkivät lapioihinsa nojaten, makasi kaatunut kuningas vahakynttiläin valossa Karlbergin kuninkaantalossa. Kuin halvin soturi makasi hän puhtaaseen, mutta karkeaan valkoseen paitaan puettuna, mutta päälaen ja harvain, harmajain hapsien ympärille oli pantu laakeriseppele. Hymy oli vielä kuollessakin jähmettynyt hänen suulleen, niin että hampaat osaksi olivat näkyvissä.

Yrteillä täytetty patja asetettiin hänen kasvoilleen ja kun arkku oli pantu kiinni lähti kaksitoista päivänpaahtamaa överstiä kantamaan sitä rappusia alas ja he asettivat sen mustiinpuettuun rekeen, jonka päälle oli rakennettu samettinen kattosuojus. Oikealla puolella pään kohdalla käveli Gierta ja kolmekymmentä synkkää ja vakavaa henkivartijaa ympäröi paljastetuin kalvoin ruumisreen. Pitkiin, mustiin vaippoihin puettujen hovipalvelijain rinnalla kulki vielä vanha Hultman saatellen herraansa, niinkuin hän oli saattanut häntä Ukrainan lumisten ja Pultavan tuhkaisten kenttäin yli. Hänestä tuntui, että kaikki, mitä maailmassa on pyhää ja suurta, oli kuollut ja kun öinen tuuli kohisi lehdettömissä lehmuksissa, muisti hän sen hetken, jolloin hän suljetun kamarin oven ulkopuolella oli kuullut kuninkaan lapsena lukevan iltarukouksensa. Hänen katseensa kävi sameaksi, mutta ylinnä ruumisreen peittokankaassa tunsi hän siltä sen valtakunnan ruunun, jonka hän vielä äsken savisten ja veristen soturintakkien välissä alinomaa oli saarroskaivannoissa nähnyt liehuvan kuninkaan pään kohdalla ilmassa.

Kun hautaussaatto kulki Karlbergin veräjän läpi, olivat kaikki juhlatulet pitkin Kuningattaren katua ja siltoja aina Ritariholmaan saakka jo sytytetyt, mutta helmikuun yö lepäsi tähdetönnä ja pilvisenä kaupungin yläpuolella. Jälkimmäisenä henkivartijaan joukossa kulki aivan nuori mies. Hänen verevät kasvonsa ja ankarannäköinen otsansa muistuttivat siihen määrään Suurkirkossa olevaa Pyhän Yrjänän kuvaa, että toverit keskenään kutsuivat häntä Veli Yrjänäksi. Hän oli edellisenä päivänä syönyt päivällistä valtioneuvos Tessinin luona ja kuullut monen tyytymättömän kuiskeita, ja levottomana tarkasteli hän nyt katsoja-joukkoja.

-- Liikahtamatta ne seisovat, -- ajatteli hän. -- Mutta sehän onkin luonnollista. Onhan onneton se, jota nyt hautaan saattelemme, Jumalan ja ihmisten hylkäämä erakko... sankari!

Kun ensimmäiset kunniavahdit saapuivat Kuningattarenkadulle, jossa porvaristo Jalkasin muodosti rintamarivin, astui Wreden talosta hoviseurue ulos pitkiin vaippoihin puettuna. Etunenässä kulki Düben. Hän asteli yhtä kankeana kuin Benderissä, jossa hän harjoitteli kyökkipalvelijoita sotatemppuja tekemään, vaan kun hän etäältä huomasi valtakunnan lipun, jota tuuli niin raivokkaasti repi, että se vähältä oli suistua alas, taivutti hän päänsä alas. Niin kulki hän kumarassa, etteivät hänen sukulaisensa häntä tunteneet. Hänen jälestään astui ritaristo ja aateli Cronhjelmin talosta ja maamarsalkka Per Ribbing, joka vaivaloisesti laskeusi liukkaita portaita alaspäin, kääntyi puoleksi ja virkkoi:

-- Lohdutukseni on se, että olen lapseton, sillä tänä iltana muuten muisteleisin niitä kaatuneita poikiani, jotka eivät voi tukea vapisevaa käsivarttani.

Mutta kun hän ympärillään tunsi ne suvut, jotka olivat harvenneet kuin metsä, mistä joka toinen puu on kaadettu, lisäsi hän hiljaa ja ikäänkuin itsekseen:

-- Jos mullakin olisi ollut kaatuneita poikia, ehkäpä silloin yksinäiset askeleeni eivät olisi tuntuneetkaan näin raskailta. Dulce et decorum est pro patria mori!

Tulen hohde valaisi ihmiset, jotka seisoivat ikkunoissa ja kirkon tornissa, mistä soittajat kumartuivat alaspäin avatuista luukuista. Askel askeleelta liikkui jono eteenpäin patarumpujen ja käheiksi käyneiden vaskirumpujen jyristessä ja ruumisreki huojuili kinoksessa. Norrbron ympärillä kuohui virran musta vesi, johon kerran Pikku Karinin sulhanen oli säkkiin suljettuna heitetty ja jossa muta peitti ne vajonneet venheet, joita muinoin oli pidetty ankkurissa Agnefitin tammien varjossa. Ritariholman hautuumaalla, jonka hautaoikeuksista maan isoiset entisinä aikoina olivat maksaneet viisikymmentä markkaa, seisoi uusi henkikaarti paraatirintamassa. Jokaisen seitsemännen miehen perästä oli tyhjä sija, jossa tuohustuli paloi, ikäänkuin kaatuneille ja kadonneille pystytettynä muistokynttilänä. Kansa siitä mietteitään kuiskaili, mutta nöyrästi ja hiljaa. Ei yksikään itkenyt eikä yksikään uhkaillut. Kaikki ruotsalaiset aavistivat, että vuosituhannet tulisivat tätä iltaa ihmetellen muistelemaan. He tunsivat, että he nyt hautasivat toisen puolen omaa olemustaan.

Tuo merkillinen kirkko, jonka ympärille aina eri aikoina oli rakennettu erilaisia pyhätöitä edesmenneille merkkimiehille, loisti kirkkaana kuin jouluaamuna ja tornista kaikui kellojen teräksinen ääni. Veli Yrjänältä oli jo aikoja sitten kansanjoukkojen tarkastaminen unhottunut ja hän tarttui lähimmän hovijunkkarin takkiin.

-- Ei ole koskaan kellojen soitto näin mieleeni koskenut... On kuin riemuisa rukous joka heläyksessä, on aivan kuin kruunajaisiin soitettaisiin. Ja niinhän melkein onkin. Palaahan kuningas tänä iltana pääkaupunkiinsa oltuaan täältä poissa kahdeksantoista vuotta. Tämähän on nyt se odotettu voittokulkue.

-- Entä voitto?

-- Hänen tahtonsa sitkeys voitti tuona yönä Fredrikshallissa, jolloin Jumala löi hänet kuoliaaksi.

-- Sitä sitkeyttänsä käytti hän ruoskana meitä vastaan.

-- Eivätkö siis silmäsi vielä ole auki? Etkö näe, että se oli meidän oma, salainen tahtomme ja halumme, jota hän puolusti meidän omaa epäilystämme vastaan, kuin ikään lippua kapinallista vahtijoukkoa vastaan?

Veli Yrjänästä ei tuntunut enää siltä, että hän saatteli hyljättyä erakkoa hautaan. Hän näki, että, kun sankari oli kaatunut ja taistelu päättynyt, silloin hänet ne käsivarsilleen nostivat, jotka hänen sitkeydestään enin olivat kärsineet.

Kun Veli Yrjänä astui sisään kirkonportista, häikäsivät hänet nuo viisisataa vahakynttilää, jotka kullattujen kuvioiden kannattamina pääkuorossa pyramiidin muodossa paloivat. Hän ei muistanut enää, että tässä vietettiin hautajaisia. Hänestä tuntui, että joululaulua soitettiin, että oli sydäntalvinen kotien juhla, koko maan juhla, juhla kuolleiden tai poissaolevain omaisten muistoksi. Hän ajatteli kaatuneita, Siperiaan vietyjä vankeja, ajatteli kaikkea sitä, mikä oli ollut.

Oikealla kädellä olevassa mustassa taulussa olivat kultakirjaimilla kerrotut ne yhdeksän vuotta, joina onni oli ruotsalaisia seurannut, mutta vasemmalla kädellä olevasta taulusta sai lukea niistä yhdeksästä vuodesta, joina onni alituisesti väisti syrjään.

Niiden ympärille vetäytyivät nyt viimeiset hengissä olevat soturit.

Hovimiehet järjestyivät valopyramiidin taa niiden hautapatsaiden luo, missä Maunu Latolukko ja Kaarlo Knuutinpoika liikkumattomina lepäsivät, kiviset valtikkaat kädessään. Kuule ritarivitjain ja iloisten turnajaisten kilinää, kuule kaislikon suruista suhinaa Fogelvikin lahdesta!

Urhoollinen Axel Roos ja hänen ystävänsä Åberg, joka nyt jo luuvalosta ja haavoista oli käynyt niin raihnaiseksi, että hän sauvaan nojautui, seisoivat Vaasasuvun vanhimmalla haudalla. Siellä lepäsi kuumaposkisia herroja, ylpeitä, kunnianhimosia, kaunopuheliaita, kärkkäitä uhkaamaan ja taas pistämään kättä.

Jokaisen lattiapaaden, jokaisen seinätiilen, valaisivat satumuistot kuin liekit lyhdyn. Kuinka soivatkin kimakasti turkinreunustan kulkuset kirkossa, kun kuningas Albrecht sormin partaansa suorien ja punaripsiset silmät puoliummessa, juttelee saksaa ruotsalaisen marskin kanssa. -- Mutta kuka tuolta ovelta saapuu leopardeilla koristetun lipun edessä. Se on Tanskan kuningatar Kristiina ja hänen, piirityksen aikana luurangoiksi laihtuneet, palvelijansa kantavat vaatearkkuja ja seinäverhoja ja hopeakannuja ja kaikkia niitä kalleuksia, joita ei nälkää häätämään ole voitu käyttää. Torvien räminä vapisuttaa ikkunoita. Kalpeana, kädet korvissa, nousee kuningatar suurimmalle arkulle ja tähystää kuorista ulos kaupunkiin päin, missä Sten Sturen sotajoukko kuin kevättulva aaltoilee kuperahattuisin lainein, -- ja koko ajan helisevät ikkunat.

Lippu oli pystytetty siihen osaan kuoria, mihin ritari Kaarlo Niilonpoika Färla hämärässä muinaisuudessa oli kaatunut kappale alttarikehystä kädessään, mutta ruunu oli asetettu toiselle puolelle, sinne, missä kuningas Kustaa oli ojentanut Laurentius Petrille paimensauvan ja missä Torkel Knuutinpojan luut lepäsivät. Kuule laulavaa huminaa Karjalan rintamailta, jossa ristin lippu liehuu taikurien ja noitain pään päällä ja pakana-jumalan verellä voidellun, harmaakivisen, kuvan päällä!

Käytävän kahdella puolella töröttivät pystössä henkivartijani keihäät, jotka nojasivat siihen siltaan, jonka alla Pyhän Birgitan hurskas rippi-isä nukkui. Salve Birgitta! Katso Jerusalemin kaupunkia, jossa rippilapsesi toivioretkeilijän puvussa kuuntelee pyhäin harpunsoittoa taivaasta!

Astunta ja kannusten kilinä kajahtivat raskaasti sen paaden alta, mihin Yrjö Pietarinpojan synkkä veri oli haudattu yhdessä hänen poikansa kanssa. Hirsipuumäen varikset repelöivät sen papinpojan kättä, joka on erottanut kaksi kuningasveljestä toisistaan, -- eikä ne sittenkään istu sovinnossa vierekkäin. Harmaahapsisena, harmahtaviin ryysyihin puettuna, seisoo mielipuoli vankilan kalteri-ikkunan ääressä, mutta edestakasin kävelee Tukholman linnakappelissa Juhana, mustetta sormillaan ja vyössään kirjoitettu paperi. Yksin hän on, on yö, mutta lehterillä soittaja istuu ja urut ne verkkaseen soivat.

Vahakynttiläin valkonen loiste valaisi noita tummuneita, melkein mustia soturinkasvoja ja kajasti katon murtuneesta savesta punaisia viivoja, jotka näyttivät melkein ihmisihoon painuneilta ruoskaniskuilta. Ne olivat nuo viivat vanhoja munkkien kirjoituksia, uhkauksia ja tuomioita, jotka arpina ovat kuivuneet ruotsalaisten otsaan: Kuusi syytä on, on ollut ja on oleva Ruotsin onnettomuuksiin: itsekkäisyys, salaviha, lakien halveksuminen, välinpitämättömyys yleistä hyvää kohtaan, lyhytnäköinen taipumus suosia ulkolaisia ja sitkeä kateus omia kansalaisia kohtaan. -- Nuo viime sanat loistivat verenpunaisilta, ainoastaan sanat lakien halveksumisesta olivat kelmenneet ja melkein hävinneet. Mitä, koittaako vielä ehkä se päivä, jolloin kaikki nuo sanat ovat siloisiksi kuluneet pois?

Mustain suru-uudinten välitse tunkeusi valo pystytettyihin lippuihin ja sukukilpiin saakka, Oxenstjernan kilven tulipunaiseen sarveen ja Lewenhauptien suvun sinervään jalopeuraan. Silloin kuuntelivat vainajat huiluja ja rumpuja. Torstenson muisti, kuinka hän istui paareilla taistelukentän karttaa tutkien ja Banér muisti, miten hän morsiamensa seuraamana ratsasti rintamaa pitkin, tuon lapsen, joka noin monen miehen katsellessa peloissaan loi silmänsä alas satulaan... ja puettuna siihen kultakankaiseen hautapukuun, jonka naiskädet, kosteina lohduttomista kyyneleistä, viime kerran olivat silittäneet, lepäsi heidän kuninkaansa siinä silmät ummessa ja kuunteli hautavirrestä lempeän kesätuulen huminaa laakerimetsässä. Kaikki he oivalsivat, että taas astui eräs ruotsalainen ruhtinas heidän asuntoihinsa.

Kirkon pimeällä edustalla, jossa valtionvarainhoitaja Rafelt viskeli vaivoin aikaansaatuja muistorahoja äänettömälle katsojarahvaalle, paukkuivat Cronstedtin tykit ja ruutinsavua tunkeusi kirkkoonkin ikkunoista.

Niin oli siis nyt karoliinien sankarisatu päättynyt ja joka rinnassa tuntui tyhjyyttä, jota ei millään voitu täyttää. Ovien ulkopuolella sytyttivät jo palvelijat tulisoihtunsa valaistakseen hovikunnan takasin linnaan.

Veli Yrjänä seisoi siinä tuijottavin, uinailevin silmin. Hän liikutteli huuliaan ja, muitten sitä kuulematta, kuiskasi hän:

-- Myrskyisinä talviöinä viettäkäämme tulisoihdoilla hänen muistoaan! Missäpä onkaan nähty hautakirjoitusta niin ylevää kuin on se, minkä meidän voitettu kansamme nyt hänelle piirtää: hän ei tehnyt meitä onnellisiksi, mutta me itkemme häntä siltä enemmän kuin ketään muuta!

Henkivartijat tekivät kunniaa.

Nyt vaikenivat urut ja huilut ja rummut. Oli niin äänetöntä, että kuului pieninkin aseen kalahdus. Karkeilla, tukkeissa olevilla äänillä virittivät soturit viimeisen hautavirren ja hitaasti ja raskaasti, askel askeleelta, kantoivat valtioneuvokset arkun alas hautaholviin.

Rappuset Kaarlo-kuninkaiden hautakammioon laskeusivat kuorin sivulta. Siellä lepäsi kymmenes Kaarlo voittoisana ja mahtavana, kultavaltikka kädessään, kultanen kruunu, omena, avain ja miekka ympärillään. Koristuksitta lepäsi siellä yhdestoista Kaarlo. Katso Mooran taalalaistyttöjen puukenkätanssia, kuule varmoja sanoja laista ja oikeudesta ja sadoista ja rauhasta! -- Minne katosivatkaan nuo kultaset päivät? Missä olivatkaan nyt nuo lukitut ladot?

Sillä paikalla, mihin arkku nyt laskettiin, oli pater Hieronymuksella ennen tapana, avojaloin ja harmaaveljesten pitkän rivin saattamana, polvistua pyhän Fransiscuksen alttarin edessä. Aikusin ennen päivän nousua saapui hän sinne aina yhtä uskollisesti ja yhtä hiljaa, kävellen tuon jääkylmän kirkon läpi, mutta eräänä aamuna hän ei tullutkaan. Hän oli lähtenyt Roomaan ja asettanut paavin hiipan päälaelleen. Kuulkaa Lateraanin kirkonkellojen hopeakilinää, kuulkaa yleisön palmunoksien kahinaa.

Siten oli sen paikan jo satu pyhittänyt. Siellä, missä alttarikynttilät olivat palaneet Pyhälle Fransiscukselle, joka oli saarnannut evankeelista köyhyyttä ja kieltäytymistä ja maannut maassa ja vuorten rotkoissa, siellä lepäsi nyt se herra ja kuningas, joka oli tehnyt ruotsalaisten köyhyyden heidän kaunistuksekseen. Te kaukaisimman menneisyyden varjot, te maan alla makaajain, te tähtivaloon nousseiden varjot! Te kerrotun sadun kaijut! Kuuletteko? Kuuletteko, kuka tänä yönä koputtaa ovellenne? Se on kuningas, sen te aavistatte, vaan huomaatteko sitä pitkäaikaisen kaihon hartautta, joka hänen koputuksestaan kuuluu? Hän rakasti tuota satumaailmaanne... tuota, joka nukkuu suurten tähtien alla. Hänkin tahtoi olla kerrotun sadun kaiku.

* * * * *

Kaksi paasikiveä nostettiin esiin rautarenkaista ja hauta suljettiin.

Laiva.

Kirkas oli kesäyö siimeksissäkin, vaan Korsö'hön, kauas ulkosaaristoon, kokoontui Sandhamnin ja Haröön aseellinen talonpoikaisrahvas ja saaristoväki.

Yhden talven lumet olivat sataneet sen sunnuntain jälkeen, jolloin raskaat tussarit Tistedalissa viime kerran tekivät kunniaa kuninkaalle. Useimmat vanhimmat ja murtuneimmat karoliinit olivat jo vetäytyneet pieniin taloihinsa nauttimaan niukkaa eläkettään ja kutoivat siellä verkkoa ikkunain ääressä taikka selailivat vanhoja päiväkirjojaan. Vakavina, jumalaapelkäävinä, kunnioitusta nauttivina tapasivat he toisensa sunnuntaisin kirkolla ja arvoasteista huolimatta syleilivät kenraalit ja överstit kostein silmin pitkäin retkien sotaveikkoja. Mutta vielä ei ollut rauha allekirjoitettu. Kun Venäjän laivaston kanoonat taas paukkuivat saarien välisissä salmissa, pistivät sotavanhukset kuluneet, siniset takkinsa nappeihin yhtä tiukalle kuin ennen ja vyöttivät vyölleen tapparan, joka sängyntolpassa oli levännyt. Sitten he joka mies lähtivät liikkeelle viimeiseen asti puolustamaan kotia ja kontua.

Kapteeni Resslöf oli itse nimittänyt itsensä Korsö'hön keräytyneen joukon päälliköksi. Väsyttyään jo kamarissa elämään seisoi hän taas tyytyväisenä ja varmana joukon keskessä. Partaveitsi ja sakset olivat koko talven saaneet laatikossa levätä, joten hänen hiuksensa olivat niin pitkät ja hänen partansa niin valkoinen, että oli oikein ilo häntä nähdä. Yksinpä synkät ja raskasmieliset saaristomiehetkin kirkastuivat aina kun hän heidän puoleensa kääntyi.

Hyökyaallot kohisivat vielä päivällä raivonneen myrskyn jälkeen saaren merenpuolista, kallioista rantaa vastaan, mutta laaksossa tyynen salmen partaalla tuskin kilahduskaan raitisti niitä petäjiä, joiden alla miehet, odotellen ja levottomina, kuuntelivat kaukaisia tykin laukauksia.

Vapisevin äänin rupesi eräs Djurön papinpoika, joka astui esiin, puhumaan. Hän rutisti lakkinsa kouransilmäänsä ja hänen kalpeutensa teki öinen valaistus vielä harmajammaksi.

-- Kapteeni! Te olette lähettänyt venheemme, joilla tänne tulimme, sisäsaaristoon hakemaan lisää väkeä. Nyt ei meillä ole kuin kaksi ravistunutta ruuhta millä pelastua, jos vihollinen nousee maihin, ja meitä on yli neljäkymmentä miestä. Elkäämme salatko totuutta! Meidän harvalukuinen joukkomme ei voi enää mitään toimittaa. Olemmehan kuulleet, että rikas Fuchs jo on Södermanlantilaistensa kanssa lähtenyt Etelä-Staketiin voittamaan vihollisen tai uhraamaan henkensä ja että Düker taalalaistensa ja vestmanlantilaistensa kanssa pian lähtee jälestä, vaan me tiedämme myöskin, että Boossa ja Vermdön ja Södertörnin saaristossa ei pian ole kallioilla mitään muuta enää löydettävissä, kuin mustaa tuhkaa. Antakaa puheeni anteeksi, vaan kaikki olemme me kuulleet, että Trosa on ryöstetty ja että Nyköping palaa, niin että tulen hohde näkyy kauas Tukholmaan saakka. Norrköpingissä ryöstävät ruotsalaiset talonpojat ja sotamiehet julkisella kadulla pakolaisten kuormia. Vikbosta antavat asukkaat lakanoilla merkkejä venäläisille laivoille, tehdäkseen niiden kanssa yksityissovintoja ja vannoakseen uskollisuudenvaloja tsaarille, ja Marstrandissa on Tordenskjöld jo nostanut Tanskan lipun. Minne vain katsomme, on ilma täynnä tulipalon liekkejä ja savua... Lopussa on Ruotsi, kotimme, kotimme!

-- En salaa mitään, -- vastasi Resslöf, -- mutta luottakaa siihen, että yhdennellätoista hetkellä saavat ruotsalaiset aina apua. Harvoin se ennen tulee.

Papinpoika hymähti pilkallisesti ja vastasi poistuessaan:

-- Nyt on yö ja kymmenes tunti on kulunut. Toivokaamme!

Kansa keräytyi tiheälle Resslöfin ympäri suuressa levottomuudessa. Vielä jyrisivät tykinlaukaukset, mutta jo heikompina ja etäämmältä mereltä.

Silloin tuli kalpea papinpoika uudelleen juosten kallioita pitkin. Hän kompasteli ja luisui, mutta hän juoksi. Hän tunkeutui väkijoukon keskelle eikä häntä pysäyttänyt mikään.

-- Ei ole nyt, hyvät ihmiset, oikeat vallat kulussa. Tuolta tulee mereltä laiva, jolla on lyhty palamassa keulassa, mutta ei ole mastoa, ei purjetta eikä airoja. Enkä näe yhtään ihmistä laivankannella, ei ketään ole peräsimessä. Mutta laiva kulkee siltä eteenpäin... kulkee, joskin hitaasti, hitaasti.

Rahvaasta kuului taikamaisen pelon huminaa, mutta nuo harvasanaiset saaristolaiset seurasivat Resslöfiä salmen suuhun korkeimmalle kalliolle. He luulivat papinpojan nähneen näkyjä, sillä he eivät huomanneet mitään koko aavalla merellä, jonka ympärillä öinen taivas hehkui.

Mutta yhtäkkiä pääsi heiltä kaikilta kummastuksen huudahtus ja tuo jälempänä tuleva kansa rupesi nyt sekin ääntelemään. Vuorisen niemen takaa ilmestyi hyökyaaltojen keskitse raskaasti ja hitaasti sotalaiva ilman purjeita ja mastoja, mutta sillä oli valkosiksi maalatut tykinsuunreijät ja keulassa palavan lyhdyn alapuolella oli kultanen jalopeura, joka jalkojaan kuin hypätäkseen kohotteli.

-- Se on kummituslaiva! -- huusi rahvas.

Epäillen käski Resslöf muutamain rohkeimpain saaristolaisten ottaa pyssynsä ja saattaa hänet toisella soutuvenheellä laivaan.

Varovasti he lähenivät laivaa, hiljaa soutaen ja pyssyt ojossa, mutta kun he huusivat laivaa pysähtymään, eivät he saaneet mitään vastausta. Peräpuolen kajuutan pienet ikkunat kimaltelivat, vaan se oli yövalon heijastusta ja taas nekin kävivät pimeiksi. Keulalyhty vain paloi lepattavin liekein.

-- Armahtakoon Jumala! -- kuiskasi Resslöf ja osotti sitä pitkää vaaterepaletta, joka perästä virui vedessä. -- Lipussa on meidän värit. Ja nyt näen siitä jo nimenkin... Se on brigantinilaiva "Ruotsalainen Jalopeura".

-- Niin, se on "Ruotsalainen Jalopeura", -- toisti kansakin saarelta.

He pysäyttivät venheen ja laskivat laivan kylkeen sekä kapusivat siihen katkottuja mastoköysiä pitkin. Mutta kun he rikkinäisen ikkunan kautta olivat astuneet kajuuttaan, täytyi heidän pimeässä käsikopelolla kulkea eteenpäin.

-- Eikö täällä ole yhtään miestä laivaväkeä? -- kysyi Resslöf ja korotti äänensä, mutta ei kukaan vastannut. Kaikki oli yhtä äänetöntä.

Silloin avasi hän kannelle vievän oven. Laivarotat juoksivat siellä herroina edestakasin lankkuja pitkin, mutta kahden puolen laivaa reunustuksen vieressä makasi kalpeita ja liikahtamattomia laivamiehiä, jotka olivat vartiopaikoilleen kaatuneet. Hän kulki miehestä mieheen nähdäkseen, että ne kaikki olivat kuolleet. Sitten sanoi hän seuralaisilleen:

-- Yhdestoista hetki on tullut. Tuokaa kansa laivaan ja ruvetaan sitten molemmilla ruuhilla soutamaan laivaa eteenpäin, ennenkuin maininkiaallot ja merivirta sen sysäävät matalalle. Me voimme siten sekä pelastaa itsemme sisäsaaristoon että pelastaa yhden ruunun laivoista, joka urheasti on taistelussa puolensa pitänyt ja uppoomatta kestänyt.

Vanhus käveli kannen yli ja asettui perään lipputangon viereen, yksin ja erilleen muista.

Kun kansa oli tuotu laivaan, hinattiin laiva soutuvenheillä sisäsaaristoon. Ja laivan hiljalleen lipuessa eteenpäin kuvastui kesäyön kalpeisiin salmivesiin kultasen jalopeuran kuva.

* * * * *

Tykinlaukaukset eivät enää jyrisseet mereltä. Hitaammin kuin murtunut sotavanhus sauvansa varassa astuu majaansa, lipui laiva saarien lomitse. Lapset ja naiset, jotka saarissa olivat lymynneet pensaiden ja murrosten alla, ryömivät esiin kätköistään. Iloisina, kun laivasta äidinkieltään kuulivat, ryhmittyivät he rannoille ja laitureille ja lukemattomia kysymyksiä lenteli.

-- Onhan tämä "Ruotsalainen Jalopeura", joka palaa taistelusta! -- vastasi laivassa oleva kansa.

Silloin virkosi lipputangon juurelta vanha karoliini umpimielisyydestään ja nousi pystöön.