Part 3

Klinckowström, joka oli iloinen, punaposkinen ja kerkeäkielinen hovipoika, vastasi:

-- Siksi että nyt on tervapimeä ja rajuilma, ja siksi, ettei mitään karhua ole kierretty, niin että ajo on mahdoton. Saanko käskeä hevosia ja soihturatsastajia?

-- Onko sinulla parempaa ehdotusta?

-- Kaikki muut ehdotukset ovat parempia, mutta...

-- Ei, olet oikeassa. Meidän täytyy ratsastaa Kungsöriin juuri siksi että me tahdomme.

Kun nyt kuningas hetkistä myöhemmin ratsasti Kuningattarenkatua ylös, kulki hän aivan läheltä erästä malmitarhaa, joka ulettui päin keltaiseksi maalattuun taloon alas Klaaran kirkkomaahan. Vanha leski, jota sanottiin Malina muoriksi, piti siellä majaa. Tarha oli aidattu lankulla, johon linnanrakennuksen kisällit, kesäisin maljoja juodessaan Malina muorin luona, olivat maalanneet voittokaaria ja obeliskejä ja tanssivia italialaisia. Tarhan kulmassa oli huvihuone, jossa oli tulisija ja savupiippu ja yksi ikkuna Kuningattarenkadulle päin. Toinen ikkuna oli luumupuihin ja lumen peittämiin kukkaisketoihin päin. Muutaman viikon ajat oli Malina muori joka päivä kantanut ruokaa huvihuoneeseen, mutta ei kukaan hänen vanhoista vieraistaan tiennyt varmuudella ketä vierasta hän siellä holhosi. Erään reduktsioonin köyhdyttämän aatelisperheen huutokaupasta oli hän vieraalleen ostanut klaverin, ja iltaisin kuului suljettujen luukkujen takaa vieraita säveleitä, joihin hauras ja heikko ääni säesti laulua.

Kun nyt kuninkaan soihdunkantajat lähestyivät, seisoi Malina muori juuri lankun raossa katselemassa pimeälle kadulle.

-- Se on hän itse! -- puhui hän ja jyskytti huvihuoneen ovea. -- Kuningas tulee siellä. Sammuttakaa kynttilä ja katsokaa luukun sydänreijästä.

Samassa lensi kuningas ohi hurjaa neliä.

-- Kuinka kauniit kasvot sillä armollisella nuorella herralla on! -- sanoi hän ja meni takaisin majalaan päin. -- Ja puhdasta ja pyhää on hänen elämänsäkin. Mutta miksi piti hänen kiusata Jumalaa ja itse panna kruunun päähänsä? Siksi se liukahti häneltä matkalla ja voitelusarvi meni kirkon lattiaan.

Niin meni se yö ja kuukausi kuukauden perään, ja malmitarhassa viheriöivät taaskin kastanjat ja luumupuut berberi- ja viinamarjapensaitten takana, juhannussalko nostettiin ja hovi ajoi ohitse Karlbergiin.

Kuninkaan rinnalla istui Holsteinin herttua, joka oli tullut naimaan hänen sisartaan prinsessa Hedvig Sofiaa ja tekemään loppua kiusaavasta ikävyydestä. Ajaessaan huvihuoneen ohi, osui hän sattumalta heittämään silmäyksen auki olevaan ikkunaan.

Illalla tuli mies viitan kaulus ylöskäännettynä hiipien kolkuttamaan majalaan, mutta Malina muori katseli häntä epäillen.

-- Menköön siitä helvettiin kauluksineen! -- sanoi hän. Mies nauroi haljetakseen ja puhui huonoa ruotsia.

-- Minä olen täällä saksalaisilla laivoilla ja pyydän vain saada tuoppisen marjamehua malmitarhassasi. Schnell!

Hän pisti muorille pari rahaa käteen ja työnsi hänet syrjään, ja muori oli antaa häntä korvalle, mutta samassa laski hopearahat ja malttoi mielensä. Muori pani mehutuopin multapenkille malmitarhaan, mutta itse hän istuutui puolittain suljettujen ikkunaluukkujen taakse pitääkseen vierasta silmällä.

Vieras maistoi vähän mehua ja piirsi korollaan hietaan ja katseli ympärilleen. Kun hän oli istunut hetkisen ja luuli olevansa yksin, nousi hän ja käänsi alas kauluksen.

Hän oli nuori, kaunis herra, jolla oli rohkea ja iloinen näkö, ja hän käveli verkalleen käytävää pitkin.

-- Se pääjunkkari! -- porisi Malina muori. -- Jokohan tuo menee jyristämään itse huvihuoneen ovelle!

Kun ovi oli yhä kiini, siirtyi hän pari askelta sivulle avonaisen ikkunan eteen ja otti ritarillisesti hatun kainaloonsa. Sitten kävi hän istumaan ikkunalaudalle ja puhui hiljaa ja kiihkeästi.

Silloin loppui Malina muorin kärsivällisyys ja hän meni ulos. Hän tuli hietakäytävää pitkin ja keri langanpäätä sormissaan ja piti päätään kavalasti eteenpäin. Mennessään mietti hän sättimisiä, joita hän aikoi sanoa. Mutta kun hän oli päässyt vähään matkaan, syöksyi nuori herra esille berberipensaikosta ja karjui häpeämättömimmällä raivolla:

-- Ih, sinä akka, mars! Minä olen Holsteinin herttua. Mutta siitä ei sanaakaan milloinkaan!

Malina muori hämmästyi niin, että hän kääntyi joka puolelle ja lankesi polvilleen. Vielä huoneeseen palattuaankin lankesi hän polvilleen eikä voinut käsittää, että juuri hän matalassa majassaan saisi nähdä jotain niin suurta ja kummallista.

Sitten tapahtui usein niinä valoisina kesäiltoina, kun kastanjoja ei tuulen henkikään liikuttanut, että herttua tuli malmitarhaan. Huvihuoneen ovea ei koskaan avattu, niin vietteliäästi kuin hän tiesikin naputtaa, mutta hän istui ikkunalaudalla, ja Malina muori, joka vähän väliä sai kirkkaan tukaatin hamepussiinsa, katti siellä pöydälle mehut ja viinit ja jopa kerran rusinakaakunkin, johon hän munavalkuaisella oli kirjoittanut: Printsi niin suuri ei toista ole juuri.

Juuri sinä iltana viipyi herttua kauvemmmin kuin muutoin, ja huvihuoneesta kuului klaverin soitto. Kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, sanoi hän:

-- Valtaa, valtaa? No niin, sitähän huutavat kaikki. Miksikäs sinä yksin olisit ääneti? Onko se sinun syysi että isäsi hävitti pelissä viimeisenkin kultarahansa! Hyvästi, hyvästi! Ellet satuta jalopeuraan, niin lupaa, että ensi kerralla pidät oven auki sudelle!

Herttua seisoi ikkunan edessä. Oli äänetön ja hiljainen yö, sillä majalassa olivat jo kaikki menneet nukkumaan.

-- Sinä et vastaa! -- jatkoi hän. -- Onko se kainoutta? Vastaa silloin merkillä! Yksi lyönti klaveriin merkitsee jaa, mutta jos sinä näppäilet pienillä sormillasi, merkitsee se ei, peruuttamattomasti ei.

Hän meni viivytellen käytävää alas. Yön taivas oli valoisa ja maa varjoton ja hän etsi marjoja karviaismarjapensaasta löytämättä raakalettakaan. Silloin kuului hiljaa yksi lyönti klaveriin.

Hän painoi hatun päähänsä ja veti viitan yllensä ja kiiruhti iloisin askelin malmitarhasta pois.

Sen yön jälkeen kulki Malina muori turhaan odotellen päästäkseen hämärissä avaamaan porttia ylhäiselle herralle. Pahalla tuulella ollessaan rupesi hän silloin taskustaan lukemaan uuteen kertaan tukaattejaan, ja hän moitti itsekseen itseänsä siitä, ettei hän aikanaan ollut osannut siepata niitä vielä useampia lisään.

Eräänä iltana kuitenkin oli palperinleski haudattu Klaaran kirkkomaahan, ja kun viimeiset soihdunkantajat olivat menneet, jäi kaksi kisälliä pitämään vahtia. He istuivat haudan vieressä lankuilla ja puhuivat pahaa surutalosta.

-- Sakkoa pitäisi niiden saada! Se vanha väkäleuka oli puettu parhaaseen palttinamyssyyn ja harsonauhoihin juuri kuin mikäkin aatelinen, ja sekä kryydättyä että syltättyä oli pöydällä, mutta meille tänne eivät he ole lähettäneet edes kaljatuoppiakaan.

-- Minä näen muurin yli, että Malina muorin ikkunaluukkujen sydämistä loistaa valkeaa. Jos mentäisiin sinne kolkuttamaan?

He menivät katua pitkin keltaiseen puutaloon saakka ja jyskyttivät portinkolkuttimella.

Malina muori raotti toista luukkua.

-- Te tulette juuri kreivin aikaan, pojat, -- sanoi hän kisällit tuntiessaan. -- Ryypyn puolta ei kellään tähän aikaan ole annettavana, mutta kauniit rahat te voitte ansaita.

Hän raotti luukkua vielä enemmän ja puhui hiljempaa.

-- Tässä on teille koko karoliini kummallekin. Niin, käännelkää niitä vain, helkkarin pojat, kyllä ne kestää kääntelemisen. Täällä sisällä on kuninkaallinen hovipoika, joka pian tulee teidän luoksenne. Aamun koitteessa taitavat hovin yököt tapansa mukaan ratsastaa tästä ohi. Silloin te olette paiskaavinanne maahan ja pieksävinänne nuorta herraa ja pötkikää sitten tiehenne. Siinä on kaikki.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoivat kisällit ja hypistelivät rahojaan. -- Pahinta on vaan ettei kuumana ollessa saa lyödä hartian takaa, niin että tuntuisi.

He menivät takaisin kirkkomaan portille ja odottivat, ja he kuulivat Malina muorin kuiskuttelevan hovipojan kanssa ylhäällä kamarissa.

Aika tuli pitkäksi. Tähti vilkutti kesäyössä paarihuoneen päällä, palovahti huusi Brunkevuorella, ja päivän koi oli lähellä.

Silloin narisivat ja naukuivat Malina muorin portaat, ja hovipoika, joka käveli polvet vähän sisäänpäin ja pani kiini ja sovitteli takinnappiaan, tuli alas kisällien luo.

Solasta Kuningattarenkadulta kuului meteliä ja kavionkopsetta. Ensimmäisenä ratsasti Klinckowström, joka oli niin päissään, että hänen täytyi pysytellä hevosen harjassa kiini. Hänen takanaan näkyi kuningas ja Holsteinin herttua ja kymmenkunta muita ratsastajia. Kaikilla oli miekat kädessä ja kaikki paitse kuningas olivat aivan paitasillaan. Hän oli hulluna humalasta ja miekallaan löi hän ikkunaruutuja rikki ja nosti sijoiltaan kylttejä ja hakkasi puuovia. Nyt ei ollut koko maailmassa laviassa ketään, jota hänen olisi tarvinnut totella. Nyt saattoi hän tehdä mitä hyvänsä, mitä vain päähän pisti, eikä kellään ollut sanottavana sanaakaan moitteeksi. Olisipahan koetettu! Illallisissa oli hän lyönyt vadin hovipoikain käsistä ja heitellyt krokaanipaloja toverien vaatteille, niin että niihin jäi valkoiset merkit niinkuin lumipalloista. Nyt oli vanha ikävyys lopussa. Ukot saivat haukotella ja rykiä nuuskapurnujensa ääressä niinkuin halutti. Heillä ei ollut enään muuta tehtävää kuin narrin. Nuoruuden rohkeudelle ja ilolle vihki hän vanhan karhuvaltakuntansa. Koko Eurooppa saisi hämmästyä! Nyt oli hän herra Ruotsin maassa!

Sillä välin oli tuntematon hovipoika ruvennut maahan kirkkomaan portilla, ja kisällit nipistelivät ja löivät siinä halulla hartaalla ja kävivät kurkkuun kiini.

-- Wer da? -- huusi kuningas ja ajoi kisällien perään, jotka heti pakenivat hautakivien ja ristien sekaan. Hän oli heidän kintereillään ja pisti toista monta kertaa vasempaan käsivarteen, niin että veri tirsui. Viimein nostivat he puolustuksekseen lankun palperinlesken puoleksi peitetystä haudasta. Silloin kääntyi kuningas nauraen ja ratsasti takaisin veräjälle.

-- Yksi meikäläisiä? Mitä? -- kysyi hän tuntemattomalta, joka jälleen oli noussut pystyyn. -- Oletko sinä niin seilissä, ettet edes tunne tunnuslausettamme: Nuuskaa peruukeille! -- Schadet nichts! Nouse ylös ystävämme Klinkan taakse ja pidä häntä pystyssä valakan selässä. Eteenpäin!

Laulaen ja hoilottaen riensi paitasissaan oleva joukko edelleen ylös katuja ja mäkiä ja huiskuttivat ja näyttivät pitkäänenää unistaan heränneille ihmisille, jotka tulivat porteille. Kun ruudut helisivät ylimarsalkka Stenbockin talossa, tuli korkean-ylhäinen vanhus itse yönutussaan ikkunaan ja rupesi kumarrellen valittamaan, miten hänen lopuksi täytyisi muuttaa pois valtakunnasta. Mutta kuningas repi häneltä valetukan ja halkaisi sen säilällään kahteen osaan.

-- Se kelpaa! -- huusi Holsteinin herttua. -- Hatut ilmaan! Kunpa nyt saisimme vain käsiimme kaikki kosittavat hovinaiset, jotka istuvat ja tirkistelevät makuuhuoneissaan! Valetukat ilmaan! Seisomaan jalustimille ja heittäkää vetenne hevosten päiden yli! Kas niin, pojat! Perhana vieköön teidät! Vivat Carolus, rex svecorum et scandalorum!

Paidat hulmusivat, hatut, valetukat ja hansikkaat jäivät kadulle, kaviot iskivät tulta ja hevoset syöksyivät eteenpäin niinkuin pelästyksissä.

Kun hurjat ratsumiehet tulivat takaisin linnaan, hyppäsivät he alas satulasta ja antoivat hevosten mennä ihan itsekseen. Portaissa rikkoivat he kynttiläjalustan ja ampuivat pistooleillaan marmorista Venus-kuvaa.

-- Vorwärts! -- huusi kuningas ja ryntäsi koko seuransa kanssa linnankappeliin ja penkkien kimppuun. -- Saakoot pyhänä tikkuja housuihinsa!

Herttua koputti lattiaan ja vaatii puheenvuoroa, ja Klinckowström, joka alttarin laidalla heitti noppapeliä, piti kättään oman suunsa edessä voidakseen muka olla hiljaa.

-- Rakkaat sanankuulijat! -- alkoi herttua. -- Ei mikään tekisi tätä vakaista juhlaa juhlallisemmaksi kuin jos minun korkea ja rakastettava lankoni tänä aamuhetkenä suvaitsisi meille hänen uskollisille palvelijoilleen antaa vihjauksen sydämmensä valinnasta. Katsokaamme kosijattaria! Ajatelkaamme Bewernin naikkosta, joka hölkötti aina tänne saakka äiti-kultansa kanssa, vaikka täällä tuskin on huoneita linnanpalon jälkeen. Huhuu, sanoo huuhkaja. Vain kahdeksan pikkuista tulpaaninpunaista kesää vanhempi kuin teidän majesteettinne. Elikkä Würtembergin prinsessaa, joka osotti lempeään jo sillä että kosi teidän majesteettinne korkeaa herra isä-vainajaa ja joka on heikkorintainen. Ei saa rykiä vihkituolissa! Eli Mecklenburg-Grabowin ruhtinatarta, joka äitineen myöskin kuuluu pinnistävän ylös matkavaunussa. Eli Preussin prinsessaa, joka vain on kaksi pikkuisen pientä sokerijyväistä vuotta vanhempi, eli Tanskan prinsessaa, tittulittupikku kultakäpystä ja niin koreaa, joka vain on viittä pientä ruusunsievoista vuotta vanhempi. Kaikkihan ne ovat kosinnassa ja siivoavat ja kaunistavat naamojansa, sillä rakkauden tuli heitä kovin porottaa.

Kuningas hämmentyi ja vastasi:

-- Enkö ole aina sanonut, että ennen neljääkymmentä vuotta ei miehen tarvinne naimista ajatella!

Kun herttua huomasi hänen hämmennyksensä, iski hän silmää majalan hovipojalle ja koputti uudelleen permantoon.

-- Hyvä. Ruotsalaisten majesteetti ei tahdo jakaa kunniaansa ja alamaistensa rakkautta muille kuin miehuudelle ja ilolle. Nuuskaa peruukeille! Jos minä olisin ruotsalaisten ruhtinas, pelottaisinpa siis ukkoja ja käskisin kauniimmat neitoset ja ilotyttöset pitoihini. Potztausend! Niiden pitäisi istua edessämme satulassa ja olla mukanamme kunnes kukko laulaa kolmannen kerran. Ei, enpä voi puhua enempää! Polvet penkille! Hei! Jyskyttäkää ja ryskyttäkää! Lyökää lattiaan! Herra Jumala, tuokaa vettä! Kuningas on kipeä. Vettä tai viiniä, vain viiniä! Wein!

Kuningas oli tullut kalpeaksi ja painoi otsaansa. Hän ei välittänyt, että muut olivat punakoita ja horjuvia. Sydämmensä pohjasta ei hän kukaties pitänyt kenestäkään heistä. Mitä se merkitsi, jos he kutsuivat toisiaan juopuneiksi, mutta milloinkaan ei kukaan saisi sanoa sellaista hänestä, Herran valitusta.

-- Tämä saa jo riittää, pojat, -- sanoi hän, ja koetti pistää miekkaansa tuppeen, mutta huomasi silloin, että hän oli hukannut tuppensa. Sen sijaan pisti hän miekkansa aivan rauhallisesti takin helman läpi ja astui vakavin askelin ovea kohden.

Herttua tarttui tuntemattoman hovipojan käsivarteen ja kuiskaili ja viittaili kädellään. Hovipoika riensi heti kuninkaan jälkeen ja avasi hänelle oven ja seurasi häntä ylös rappuja.

-- Jos en koskaan enään joisi viiniä! -- ajatteli kuningas. -- Minä en voisi kestää, että minun kerrottaisiin puhuneen sopertaen ja ottaneen hovipoikia syliini. Miksi minua silloin pidettäisiin heitä parempana? Eikä viini maista niin paljon paremmalta kuin kalja. Se riippuu tottumuksesta. Oikein viisas juo vettä.

He kulkivat portaita ja käytäviä ja tulivat viimein hänen makuukamariinsa. Siellä odotti jo Wallenstedt ja pari muuta korkeaa herraa. Wallenstedt pullisti huuliansa.

-- Kello kuusi aamusella on tavallisesti se aika, -- alkoi hän, -- jolloin esitämme hallitus-asioita.

-- Jos ne on rikos-asioita, kyllä, -- vastasi kuningas, -- vaan muuten en tahdo mitään neuvoja saada, vaan teen ja päätän niinkuin itse oikeana pidän.

Hän ei siepannut hiilihankoa niinkuin isänsä. Hän oli yhtä varovan arka arvostaan kuin jalosukuinen neito sopivaisesta käytöksestä. Hymyillen ja kumarrellen hätyytti hän herroja, niin että heidän täytyi takaperin väistyä pois kamarista.

-- Se on meidän palkkamme siitä, että panimme lapsen valta-istuimelle, -- toitottivat he kostosta ilkkuen Wallenstedtin korvaan.

Hovipoika oli kuitenkin jo paiskannut oven lukkoon heidän takanaan ja ovi paukahti nöyryyttävästi. Siitä kuningas piti. Hän seisoi nojaten himmelisängyn päähän sen lippaan vieressä, johon isä oli koonnut kalliita kiviä ja kaikenlaatuisia kalleuksia ja joka nyt oli tuotu ylös Elefantin rahakammiosta.

-- Mikä sinun nimesi on? -- kysyi hän hovipojalta. -- Miksi et vastaa?

Hovipoika hengitti hätäilevästi ja hapuili ja nyppi vaatteitaan.

-- No, mutta vastaahan toki, poika! Tottahan tiedät oman nimesi. Seisotpa melkein selin minuun, niin etten voi nähdä sinua.

Nyt astui hovipoika esiin keskelle kamaria ja nosti valetukan päästään ja heitti sen yöpöydälle ja vastasi:

-- Nimeni on Rhoda... Rhoda d'Elleville... Kuningas näki, että hän oli aivan nuori nainen, jolla oli mustaksi sivellyt silmäkulmat. Keltainen tukka oli pöyhennetty ja hiuspihdillä käherretty. Ja hienosti varjova juova väreili suuohessa.

Hän hyppäsi esiin ja heitti kätensä kuninkaan kaulaan ja suuteli kiihkeästi hänen vasenta poskeaan.

Ensi kerran petti itsehillitsemisvoima kuusitoistavuotiaan. Hänen silmissään leimahteli, kasvot tulivat harmahtavan valkoisiksi, ja kädet riippuivat hervotoinna. Hän näki vain, että hovipojan-takki oli päästetty napista rinnalta, niin että pitsit näkyivät. Nainen piti kuningasta kovasti käsissään ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen.

Kuningas ei sitä vastannut eikä vastustanut. Vasta vähitellen nosti hän kätensä ja siirti naisen käsivarret kaulastaan pään yli niinkuin vanteen. Sitten astui hän sopisten ja syvään ja koukeroiden kumarrellen syrjään.

-- Pardon, mademoiselle! -- Hän raappasi jalallaan ja koputti korkojaan ja kumarsi ja kumarsi joka askeleella ja meni yhä kauvemmaksi pois. -- Pardon, mademoiselle, pardon!

Kuinka tarkoin olikaan Rhoda d'Elleville jo ennakolta opetellut jokaisen sanan, minkä hän aikoi sanoa. Mutta nyt hän ei muistanut mitään. Hän puhui sinne tänne ja tietämättä enään itsekään, mitä hän sanoi.

-- Armoa, sire! Hyvä Jumala saattaisi täydellä oikeudella rangaista minun moiseni rohkeuden.

Hän polvistui matolle.

-- Olen nähnyt teidät à cheval, sire... Olen nähnyt teidät ikkunastani. En rêvant olen nähnyt teidät, ennenkuin matkustin tämän pitkän tien tänne, nähnyt sankarini, Aleksanderini.

Kuningas meni heti hänen luoksensa ja otti häntä kyynäspäästä ja vei hänet vanhamaisella kohteliaisuudella tuolille.

-- Ei niin, ei niin! Istukaa, istukaa!

Hän piti kiini kuninkaan kättä ja rypisti otsaansa hiukkasen ja katsoi häntä suoraan silmiin -- ja sitten purskahti hän kaikuvaan ja keventävään nauruun.

-- Noo, olettehan toki ihminen, sire. Ei merkkiäkään saarnaajasta. Te olette ensimmäinen tapaamistani ruotsalaisista, joka ymmärrätte, että hyveen silmät ovat sisälliset, ettekä murjota ilkeästi toisten perään. Teidän suosikkinne juovat ja pelaavat noppaa ja käyvät naisten luona ettekä te sano siitä mitään. Te sitä tuskin otatte huomioonkaan. Puhukaamme hyveestä, sire.

Hajuvedet, hänen hiustensa tuoksu, nais-tuoksu ilkotti kuningasta niin kovasti, että hän oli vähällä antaa ylen. Kosketus, hänen lämpimän kätensä tunteminen iljetti häntä niinkuin rotan tai ruumiin kosketus. Hän tunsi itsensä suututetuksi ja loukatuksi sekä ainokaisena Jumalan valittuna kuninkaana että henkilönä, siitä että vieras kosketti hänen vaatteitaan ja kasvojaan ja käsiään. Toinen, vaikka vain nainenkin, oli iskenyt häneen kiini, niinkuin saaliiseen, niinkuin valloitettuun vankiin. Se, joka koski häneen, oli kohta hänen vihollisensa, jonka kanssa hän tahtoi tapella ja jonka hän rangaistukseksi majesteettirikoksesta tahtoi lyödä maahan.

-- Kun vielä olin melkeinpä vain lapsi, -- jatkoi hän, -- rakastui rippi-isäni minuun. Hän väänteli käsiänsä ja taisteli sisässään ja popotti rukouksiaan, ja minä leikin sen houkan kanssa ja pidin häntä pilkkanani. Sire, kuinka toisellainen te olette hänen rinnallaan! Te ette koskaan taistele itsenne kanssa. Te olette suoraan sanoen välinpitämätön, sire. Siinä kaikki. Hyve on teissä jo niin syntyperäistä, että (hän nauroi leikillisesti) en tiedä, voiko sitä edes sanoa hyveeksi.

Kuningas koetti vääntää kättään irti ja pani siihen yhä enemmän ja enemmän voimaa. Kuinka olivatkaan viime viikkoina herttua ja hovipojat ja vahtimestarit toitottaneet hänen korvaansa kosijattarista ja koreista mamsseleista! Oliko nyt tämäkin jotain peliä hänen selkänsä takana? Eikö hän saanut olla rauhassa?

-- Pardon, mademoiselle!

-- Kyllä tiedän, sire, että te tuntikausia saatatte istua selailemassa Tessinin vaskipiirroksia ja että te erinäisesti katselette kauniskasvuisten neitosten kuvatauluja. Se on ehkä vain sitä taideaistia, jonka te olette perinyt korkealta rouvalta isoäidiltänne, vaan jäättekö te aina sellaiseksi? Minä en ole mikään kuollut kuvataulu, sire.

Kuningas, vaikka yhä kumarrellen, kiskoi nyt itsensä irti niin kiivaasti, että hän samalla tempasi Rhoda d'Ellevillen tuolilta pois.

-- Ei, te olette elävä hovipoika, mademoiselle, ja _hovipojan_ käsken minä menemään alas linnankirkkoon ja lähettämään toverit itäiseen vierashuoneeseen.

Rhoda d'Elleville huomasi äkkiä, että leikki oli auttamattomasti loppunut, ja varjova piirre suuohessa tuli syvemmäksi ja väsyneemmäksi.

-- Hovipojan on toteltava, -- vastasi hän.

Kun kuningas jäi yksin, tyyntyi hän jälleen entiselleen. Ainoastaan hetkittäin leimahti hänen ajatustensa joukossa suuttumuksen välähdys. Tuo odottamaton seikkailu oli selvittänyt viininhöyryt hänen päästään, eikä hän tahtonut mennä levolle yön seikkojen jälkeen niinkuin mikäkin veltto vaan jatkaa niitä tuntikausia.

Hän heitti takkinsa pois. Paitahihasillaan ja miekka kädessä meni hän toveriensa luokse itäiseen vierashuoneeseen.

Se oli yli yleensä kuivuneessa veressä. Lattiapalkit olivat verilätäköistä läpimärät ja ruskeat, ja seinillä olevissa muotokuvissa, joilta silmät olivat puhkotut, riippui hiustukkoja ja vanhaa hyytynyttä verta.

Vieruskamarista kuului ammumista. Vasikka tuotiin esille ja sijoitettiin keskelle lattiaa.

Kuningas puri alahuultaan, niin että se tuli valkoiseksi, ja yhdellä suhahtavalla iskulla löi hän vasikalta pään pois. Verissäkynsin heitti hän sitten pään särjetystä ikkunasta ohikulkijain niskaan.

Oven ulkopuolella kuiskaili herttua sillä välin kiireesti Rhoda d'Ellevillen kanssa.

-- Korkeaa lankoani ei siis kukaan saane yksipäisyydestään luopumaan. Ukko Hjärne -- drollig in's Gesicht -- puhuu keittävänsä rakkausvellin, mutta ei tainne se paljoa auttaa. Ellei hän olisi perinyt isänsä kylmyyttä, tulisi hänestä uhmansa kautta Ruotsin Borgia. Ellei hän pääse puolijumalaksi, tulee hänestä perkele. Kun ei sellainen lintu saa siipiänsä räpyttää, lyö se pian seinät rikki omasta pesästään. Tss! Sieltä tulee joku! Älä unohda! Tänä iltana kello yhdeksän Malina muorin luona! Varusta vähän viikunoita ja rusinoita.

Heidän takanaan tuli portaissa vanha uskollinen palvelija Haakoni, joka toi kahta vuohta. Hän pysähtyi ja nosti kätensä ylös ilmaan ja huokasi tuskallisesti:

-- Miksikä ovat he tehneet nuoren herrani! Ei koskaan ole mitään sellaista nähty Ruotsin kuninkaan talossa! Kaikkivaltias Jumala armahda meitä ja lähetä vielä suurempia onnettomuuksia kuin ennen, sillä sitä hiljaisuutta, joka nyt on tullut, eivät voi kestää ruotsalaiset eikä sellainen ruhtinas!

Juhannusleikki.

Haassa seisoivat pikkutytöt seula kädessä, ja vieressä sammalkivellä istui laiskotellen ja torkkuen heidän veljensä Aksel Freedrik, joka tänään täytti kaksikymmentä vuotta. Hänen morsiamensa, säikäytetty pikku Ulriikka, joka oli tullut talossa vieraissa käymään, taivutti katajanoksaa seulan yli ja riipi sitä sirpillä. Pikkutytöt ojensivat käsiään oksia pitämään ja auttamaan riipijää, ja sulavaa lunta lupsahteli koivuista ja lepiköistä.

-- Ai! Ai! Itse vaari on tullut ulos tähän Luojan ilmaan, -- sanoi Ulriikka ja osotti isoontaloon päin.

Silloin rupesivat pikkutytöt huutamaan ja hyppäämään ja ottivat seulan keskellensä ja läksivät isolletalolle päin, heilutellen seulaa tahdissa ja rallatellen:

Ja kevähällä lintuiset laulelevat, Tule paimenpiika, tuu! Illalla ne tanssivat ja soittelevat.

Aidan takana, jossa kuusikko alkoi, ajoi talon renki Elias viimeistä halkokuormaa metsästä. Vesi räiskyi kun hän puukengillään astui, ja molemmilla punaisilla härillä Rengolla ja Kirmulla oli pihlajanoksa ikeessä suojaksi noitia vastaan. Elias yhtyi myöskin lauluun:

Ja kevähällä linnut ne lauleli niin, Tule kuttuseni, tuu! Illalla jo puhkeaapi ruoho kukkaisiin.

Mutta sitten hän lakkasi ja nojasi aitaan ja sanoi Aksel Freedrikille:

-- Pahasti haisee kruuti ampuessa ja karsta putoo tultista, kylläpä taitaa suojia kestää.