Part 29

Tästä herrat yhä riemastuivat ja kiittivät petollisella sydämmellä, mutta keskenään he supattivat, että he kyllä tulisivat olemaan sellaisia vieraita, jotka tiesivät ottaa parhaita paloja eteensä.

Görtz ajoi nyt edeltä Tanum'in pappilaan, mutta yksi kornetti ja yksi ajutantti seurasi häntä salaa jonkun matkan päästä, ettei hän kääntyisi pois siltä tieltä, jota oli kulkea aikonut; ja jos hän näytti pyrkivän pakoon, oli heidän määrä luodilla lävistää hänen päänsä. Bomgarten ja Björnschiöld olivat hyvillään yrityksen onnistumisesta; mutta Raballsen kievarista he eivät saaneet uusia hevosia, sillä kaikki hevoset olivat otetut kuljettamaan Görtzin runsaita tavaroita. Pihlgren yksin sai itselleen hankituksi hevosen, joka oli levännyt kolme päivää. Hän näet heittäysi hyväksi ystäväksi palvelustytön kanssa ja houkutteli tämän ulos ikäänkuin hetkiseksi supattelemaan; ja kun tyttö ei voinut sellaista pyyntöä vastustaa, vaan seurasi mukana sateeseen, kävi Pihlgren kohta totiseksi ja lupasi tytölle kauniin rahan, jos tämä hänelle heti hankkisi levänneen hevosen.

Bomgarten ja Björnschiöld hämmästyivät kovin, kun näkivät Pihlgrenin taluttavan esiin liinakon, joka oli niin virkku, että se korskui ja hyppi, ja he olivat niin hyvillään, että heti käskivät Pihlgrenin ajaa edeltä pappilaan ja siellä kaikessa hiljaisuudessa tilata kirkkoherralta lämpösen kamarin ja vuoteet.

Oli kylmä ja koko yön satoi rankasti. Kun Pihlgren saapui pappilaan, johon Görtz jo oli asettunut, tapasi hän kornetin ja ajutantin, jotka piiloilivat pimeässä vaunuliiterissä. He eivät uskoneet silmiään, kun näkivät hänen ratsunsa, joka vieläkin oli niin virma, että heissä tuskin oli sen pitelijää, ja he kehuivat Pihlgreniä ja olivat iloissaan, kun heillä oli mukanaan niin taitava lakeija.

Pitkälle kului ilta, ennenkuin toiset ehtivät jälestä saapua väsyneillä koneillaan. Hiljaa he asettivat hevosensa vaunuliiteriin, ettei heitä kukaan huomaisi. Kaikissa ikkunoissa oli valoa, vaan ulkona oli musta pimeys. Ennenkuin he menivät sisälle kamariinsa, jonka Pihlgren sangen varovasti oli tilannut sivurakennuksesta, ottivat he jokainen pistoolin mukaansa.

He olivat läpimärät paitaa myöten, mutta ajosta niin kuumat, etteivät sitä huomanneet, ja kun he hiljaa kuiskien astuivat kamariinsa, sanoi Bomgarten rovastille: Meidän asiamme on täällä vangita Görtz, sillä nyt on kuningas Kaarlo kuoliaaksi ammuttu.

Rovasti, joka oli pieni ja kapea mies, lempeäkatseinen ja harvahapsinen vanhus, käveli kerran poikki havunoksasilla peitetyn lattian ja asetti kalottinsa kohalleen: Jumala siunatkoon herra överstiä, sanoi hän, joka tahtoo lopettaa tuon ilkeän maanvaivaajan suuren vallan ja mahdin. Hän on Akitofel ja kuka tietää, eikö piru itse pilkoillaan matkiakseen korkeampaa luomamuotoa olekin hänessä ihmisruumiiseen pukeutunut ja siten itse tänä iltana tullut syömään minun vähäpätöiseen majaani. Siitä hetkestä saakka, jolloin tuo kadotettu heittiö tuli sateessa ratsastaen talooni, kohisee ja raiskaa tuli kyökinuunissa, niin että säkenet leimahtelevat savupiipusta, mutta kumminkin näyttää siltä, kun tuli ei voisi pannuja lämmittää, vaan pysyvät ne jääkylminä.

Bomgarten, vastasi silloin: Olkaa rauhassa, rakas rovasti! Asettakaa nyt renkinne kaikki kirves kädessä ikkunain alle ja sitten houkuttelee Pihlgren, joka oli sukkelampi kuin me kaikki yhteensä, hiljaisuudessa Görtzin palvelijat tähän huoneeseen, kunnes ne kaikki saadaan lukkojen taa.

Pihlgren meni silloin ulos ja tapasi aitassa vanhan ystävänsä ja veljensä Petteri Bergin, jonka hän pyysi sisälle ottamaan mukaansa salasen kirjeen Holsteinin pikkuherttualle. Berg, joka aitassa hommasi Görtzin monien nassakkain ääressä, tarjosi Pihlgrenille lasillisen hyvää viiniä ja kiitti hyvästä ja uskollisesta ystävyydestä, jota oli kestänyt aina siitä saakka, kuin he olivat olleet pienet. Mutta kun Berg tuli kamariin ja näki siellä kornetin ja ajutantin pistoolit kädessä ja miekat paljaina, rupesi hän itkemään ja huusi: En olisi koskaan uskonut Pihlgrenin tekevän mitään tällaista!

Sillaikaa tutki Bomgarten Bergin taskut ja löysi niistä sata tukaattia, mutta kun tuo raukka vakuutti, että ne kaikki olivat hänen saamiaan juomarahoja niiltä ajoilta, jolloin hän Feifiä palveli, sai hän pitää rahansa sillä ehdolla, että hän muuten kertoi kaikki mitä tiesi.

Hiljaa ja hädissään kertoi hän silloin, että muutamissa aitassa olevissa nassakoissa on kyllä sekä ranskalaista että unkarilaista viiniä, mutta toisissa on Görtzillä helähteleviä rahoja.

Silloin pysähtyi rovasti keskelle lattiaa ja löi kätensä yhteen ja Bomgarten puisteli päätään ja nakutteli pöydän syrjään eikä herennyt huutamasta: Tässä saammekin paremman saaliin kuin koskaan saatoimme arvata!

Pihlgren meni nyt taas ulos, sieltä pimeästä kalastaakseen valheen koukulla useampia miehiä, ja pian olivat kaikki Görtzin lakeijat huoneessa salvan takana, paitsi kamaripalvelijaa, joka oli sisässä herransa luona. Sitä Pihlgrenin oli vaikein pyytää, mutta hän luotti taitoonsa ja asettui vaanimaan kyökin ikkunan taa, joka oli pihalle päin.

Satoi niin että tohisi ja hän näki kuinka piika, joka Görtzille ruokaa valmisti, siirteli pannuja edestakasin piisillä, saamatta suurimpiakaan liekkejä kuumentamaan niinkuin olisi tahtonut. Onneksi tuli kamariherra pian kyökkiin, vaan kun hän oli tavoiltaan hyvin ylhäinen herra, älysi Pihlgren hyvästi, miten häntä oli käsiteltävä, eikä mennyt etemmäs kuin aukinaiselle kyökinovelle. Mein lieber Herr, niin alkoi hän kumarrellen, kysyisin nöyrimmästi, suvaitseisitteko olla niin suosiollinen, että seuraisitte minua tuonne pihan poikki, översti Bomgarten tahtoo teitä puhutella.

Mutta siellähän sataa, vastasi kamaripalvelija.

Nyt ei Pihlgrenkään tiennyt, mitä hän enää keksisi, vaan seisoi hetkisen neuvotonna ja tuijottaen. Mein lieber Herr, virkkoi hän vihdoin, siellä on varmaankin kysymys hänen ylhäisyytensä nassakoista.

Silloin tuli kamariherralle yhtäkkiä kiire seurata häntä pihan poikki, mutta kun tuo hieno herra saapui kamariin ja näki nuo kiiltävät miekat, yritti hän kääntyä takasin ja rupesi vihasena Pihlgreniä haukkumaan. Nyt ei Pihlgren enää kutsunut häntä nimellä "mein lieber Herr" vaan kävi häntä kohti ja virkkoi: Ole siinä kauniisti vaiti! Minä olen sangen rehellinen ihminen ja kenties jalompi, parempi, urheampi... kentiespä viisaampikin... niin parempaa palvelijaa kuin minä olen, ei ole kellään herralla koskaan ollut. Sillä se on kuitti.

Leveäsuinen renki olet, muuta et, vastasi kamariherra.

Sitä ihmistä ei viitsi kuulla, sanoi silloin rovasti Pihlgrenille.

Mutta Pihlgren ei ollut tahtonut kehua, hän oli sanonut itsestään ainoastaan sen, mikä oli totta ja kohtuullista ja Bomgarten, joka oli nähnyt minkälainen mies hän oli, löi käsiselällä kamariherraa suulle ja virkkoi ääneensä, joten kaikki sen kuulivat: Pihlgren on paljo miehevämpi mies kuin sinä, jos et kauniisti seiso paikoillasi, lyön luusi mureiksi. Ja nyt, hyvät herrat! Vartioikaa tarkoin näitä veitikoita, ettei kukaan pääse pakoon, sillaikaa kuin me käymme työhömme.

Pihlgren seurasi sitten Bomgartenia ja Björnschiöldiä pihan poikki ja he näkivät valon loistavan rovastin kamarista, jossa Görtz yksin istui. Sininen liina oli ikkunaverhoksi levitetty eikä siihen mitään varjoa kuvastunut. Koko pappila oli nyt niin äänetön kuin sydänyöllä, ei kuulunut muuta kuin hiljaista kolinaa kyökistä, jossa piika siirteli pannuja noille kylmille liekeille.

Pihlgren muisteli niitä monia seikkailuja, joissa hän elämänsä pitkään oli ollut, ja hänestä tuntui, että tämä se nyt kumminkin oli ihmeellisin. Nyt vasta hän tunsi, että hänen vaatteensa olivat märät ja kaikki lämpö katosi niin äkkiä hänen ruumiistaan, että häntä rupesi viluttamaan ja hampaat kävivät kalisemaan.

Kun he ehtivät eteiseen, pistivät he miekat tuppeen ja astuivat Görtzin luo.

Hyvää iltaa, alkoi Bomgarten.

Görtz, joka istui syviin mietteisiin vaipuneena, silmälasit nenällään, kosketti vain koreaa yömyssyään sitä päästään nostamatta. Tuli paloi uunissa ja pöydällä paloi kaksi valkoista vahakynttilää.

Bomgarten seisoi hänen edessään keskellä lattiaa: Minä ilmoitan, että herra salaneuvos on vangittu!

-- Kuka -- minäkö?

-- Nii--in.

Görtzin hienoissa katseissa vaihtelivat veret ja hän napsutti sormiaan ja liikautteli huuliaan: Onko kuningas Kaarlo kuollut? Elääkö kuningas vielä?

Bomgarten vastasi: Kun häntä viimeksi puhuttelin, eli hän vielä.

Görtz, joka oli yhtä viekas kuin itse Pihlgren, jatkoi yhä kyselemisiään: Oletteko nähnyt hänet? Siihen vastasi Bomgarten: Näin hänen nuorena kun hän valloitetussa Thornissa ujona, ja hämillään myötäkäymisestä, istui hattu kädessään.

Minä kysyn, jatkoi Görtz, milloin näitte hänen viimeksi? Johon Bomgarten vastasi: Onnettomuuden hämärissä, jolloin hän ei ottanut hattua päästään muuta kuin joskus nälkäänäkevän sotajoukkonsa edessä ja jumalanpalveluksessa. Silloin huudahti Görtz aavistaen: Kuollut on ruotsalaisten kuningas!

Bomgarten astui pöydän luo ja sitasi kokoon suuren, punasen silkkiliinan, joka oli täynnä kirjoituksia, joita Görtz äsken oli lukenut, ja ojensi ne ovella seisovalle Pihlgren'ille. Sillävälin haki Björnschiöld Görtzin miekkaa ja löysi sen vihdoin hänen takaansa penkiltä ja antoi sen Pihlgrenille. Se oli jalkaväen miekka, jonka suuri kahva oli puhdasta tukaattikultaa.

Kohta kun Görtz nousi istumasta, rupesi Bomgarten tarkastamaan hänen vaatteitaan, nähdäkseen, oliko hänellä taskuissaan joitakin kirjoituksia tai myrkkyä tai unipulveria, jota hän saattoi vartijoille antaa, sillä hän oli sitä mieltä, että tällainen lintu on hyvin varovasti pantava häkkiin, jos mieli estää sitä taas pian luikahtamasta pakoon. Hän käänteli nurin housuntaskuja, mutta ei löytänyt muuta kuin kultasen kynäveitsikotelon ja vanhan riikintalarin sekä puolitoista tukaattia. Mutta kun Görtz pääsi lieden luo, repäsi hän nopeasti pukunsa alta esiin paperin ja viskasi sen tuleen, jossa se pian olisi tuhaksi muuttunut, ellei Pihlgren niin nopeasti olisi sivaltanut sitä hiilokselta, että sormet kärventyivät.

Seiso mies! karjasi Bomgarten ja tarttui Görtziä hartioista. Et ole enää se, mikä olet ollut. Sinä olit pahin vainoojani Ruotsin valtakunnassa, mutta nyt olen minä herrasi.

Görtz, joka sai kuulla näin harvinaisia kohteliaisuuksia, purasi kokoon hampaitaan ja hänen kasvoillaan vaihteli väri moneen kertaan; tuikeasti hän Bomgartenia katseli ainoalla silmällään. Rovasti, joka oli isäntä talossa, saapui nyt kynnykselle ja puhutteli liikutettuna, nähdessään sen muutoksen, mikä oli tapahtunut, Görtziä lempeällä äänellä: Teidän ylhäisyytenne on jumalankieltäjä, joka välittää paljon enemmän pakanallisesta filosofiiasta kuin meistä onnettomista ruotsalaisista, joiden mieltä voi verrata raamatulle lasketuksi miekaksi. Mutta onnettomuuden hetkenä on jokaisen kirkonpalvelijan velvollisuus tarjota lohdutustaan.

Görtz oikasihe nyt täyteen pituuteensa ja seisoi siinä ylpeänä puhuessaan: Jos en usko Jumalaa, uskon kumminkin sekä raamattua että miekkaa! Vaan te kiukkuiset ja tuhmat ruotsalaiset, vähän te ymmärrätte siitä, mitä minä uskon.

Rovasti virkkoi: Teidän ylhäisyytenne on nojautunut maallisen ruhtinaan suosioon.

Görtz vastasi: Hän, joka on elänyt vieraissa maissa kaukana teistä tyhmyreistä, on osottanut mulle kunniaa tarjoamalla mulle suosionsa. Jos tahdotte saarnata, kelpo rovasti, niin malttakaa sunnuntaihin saakka. Ihminen on eläessään vesikupla, kuoltuaan matojen ruoka.

Silloin mulla ei ole mitään lisättävää, huoahti rovasti, tahdon vain kysyä, käskeekö teidän ylhäisyytenne, että ruoka nyt on asetettava pöydälle.

Bomgarten kävi siihen väliin ja vastasi varsin tyyneesti Görtzin puolesta: Niin, mullapa onkin oikein nälkä. Katattakaa viipymättä ruokapöytä.

Kun ruokalajit, jotka hyvin olisivat parhaalle kuninkaalle kelvanneet, olivat kannetut esiin, istahtivat Bomgarten ja Björnschiöld Görtzin kanssa aterioimaan, vaan he eivät uskaltaneet antaa hänen käyttää veistä, vaan leikkasivat ruoat hänen lautaselleen. Sana "ylhäisyys", jota oli käytetty Raballsen veräjällä, oli nyt Bomgartenilta unhottunut ja hän kysyi: On kai salaneuvoksella jotakin viiniäkin mukana?

Görtz säikähti pahasti: -- Viiniä... on!

Sekä keltasta että punasta?

Molempia... On kyllä!

Bomgarten kuiskasi Pihlgrenille suomeksi, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, että hän toisi aitasta pari Görtzin viininassakkaa ja myöskin rahanassakat, mutta ääneensä hän virkkoi: Tuo nyt sisään punaviiniä. Lasillinen Volnayta maistaa tänään mainiolta... ja sitten hiukan kullankeltasta jälkiruoan kanssa.

Rovasti ja Pihlgren nostelivat nyt yhdessä sisään noita raskaita ja merkillisiä nassakoita. He asettelivat ne lattialle pöydän viereen ja Bomgarten kuiskasi Pihlgrenille: Kelpo Pihlgren, laske mulle lasillinen hyvää viiniä, sen todella tarvitsen ja olen sen erityisesti tänään ansainnutkin. Ja juokaa itsekin lasillinen, toverini, sillä enpä tiedä, miten ilman teitä olisi käynyt.

Görtz, joka istui pöydän päässä ilman veistä ja kahvelia, ei jaksanut mitään maistaa, vaikka parhaita palasia hänen lautaselleen leikeltiin. Silloin viittasi Bomgarten taasen Pihlgrenin ovelta luokseen: Kelpo Pihlgren, tulkaa nyt tänne ja istukaa aterioimaan. Teillä on varmaankin yhtä nälkä kuin minulla, tiedänhän, ettette ole syöneet mitään veroa sittenkuin Torbumissa. Mitä, hä? Petit-salé avec choucroute, eikö se ole herralle mieleen? Taikka viipale kapuunipaistia? Taikka viskutorttua? Ah, se on mainiota! Tämä on oikea herkullinen ranskalainen souper sellaisille nälistyneille sotakarhuille kuin me olemme. En ole kahteen vuoteen näin herkullisesti syönyt. Ka niin, elä seiso nyt siinä ja kursaile, käy kiinni ruokaan.

Saan kaikkein nöyrimmästi kiittää semmoisesta rajattomasta kunniasta, vastasi Pihlgren, joka näki, että Bomgarten puhui siten ainoastaan yhä enemmän nöyryyttääkseen ylpeää Görtziä. Eihän tapani ole kerskailla eikä omaa imelää kiitostani laulaa, mutta sen herra översti kyllä tietää, että jos on kysymys käyttäytymistavasta taikka sopivaisuudesta, ei löydy koko armeijassa toista, niin, ei koko Ruotsin valtakunnassa, niin, ei...

Pidä nyt suusi, sinä suunsoittaja, ja istu syömään, huusi Bomgarten.

Kun yksin Pihlgreniäkin tällä tavoin kohdeltiin, ei muuta neuvoa ollut kuin totella, mutta hän hymyili tyytyväisesti, sillä hän oli usein entisinä aikoina palvellut Görtziä ruokapöydässä eikä hän ollut koskaan uneksinut saavansa istua syömässä sellaisen mahtavan herran kanssa.

Björnschiöld istui sukulaisuutensa vuoksi aluksi hiukan hämillään ja ääneti, mutta kun ei kukaan heistä ollut syönyt kahteen päivään, söivät he tuota herkullista ruokaa melkein ahmimalla ja joivat sydämmen halusta. Görtz ei sanaakaan sanonut, vaan tuijotti tuikeasti Pihlgreniin, joka oli sitassut liinan poltetun kätensä ympärille, mutta Pihlgren ei ollut siitä milläänkään, hän tiesi varsin hyvin, kuinka hänen oli hoidettava kahvelia ja veistä ja miten lasiin oli tartuttava.

Vihdoin tarjosi Bomgarten kaikille jälkiruokamakeisia ja niitä Görtz otti pari kolme murusta ja pisti niistä yhden lasilliseen unkarin viiniä. Vaan kun hän oli saanut purun suuhunsa, täytyi hänen taas jättää se lautaselle. Sitten joi hän lasin puolilleen. Siinä kaikki, mitä hän sinä iltana söi.

Bomgarten käski silloin Pihlgrenin avata raskaimman nassakan ja tarttui siihen itse kiinni. Rakkaimmat herrani, lausui hän, me emme saa unhottaa nyt viimeksi kiittää salaneuvosta tästä mainiosta ranskalaisesta ateriasta. Tämä on raskasta viiniä, josta vatsa paisuu suureksi ja joka helposti nousee päähän, mutta meidän köyhtyneessä ja onnettomassa maassa on se nykyjään hyvin harvinaista ja se lienee varmaankin salaneuvoksen mielijuomaa ja jokapäiväistä kotilääkettä.

Näin puhuessaan rupesi hän kaatamaan ja laseihin valui kirkkaita tukaattirahoja niin että ne kilahtelivat ja kiilsivät.

Görtz piti kätensä pöydän alla vastaamatta sanaakaan ja katseli eteensä ulos molempain vahakynttiläin välitse. Ovella seisoi vielä rovasti ja hykelsi ja hieroi käsiään ja piika, joka oli auttanut Görtzin kamaripalvelijaa valmistamaan ruokaa, seisoi hänen takanaan eteisessä ylöskäärityin hamein.

Mutta Björnschiöld ei jäänyt enää äänettömänä istumaan, vaan hypähti pystöön ja kävi punaiseksi hiusrajaa myöten. Hän tarttui kaikkiin täytettyihin laseihin ja kaatoi niiden sisällön nassakkaan takasin: Kirottu olkoon se viini! huusi hän. Ja kirottu jokainen, joka moiseen juomaan on mieltynyt!

Amen, amen, sanoi rovasti.

Niin nousivat kaikki pöydästä ja rovasti otti toisen vahakynttilän ja valaisi Görtzin sisälle siihen kamariin, jossa hänelle oli vuode laitettu. Jälkimmäisenä kulki Pihlgren kantaen tuota kallista miekkaa ja silkkiliinaan käärityltä papereita.

Görtz käveli varsin ylpeänä, vaan heitti sitten tekotukan ja liivit eräälle tuolille ja aikoi niinikään kannussaappaat jalassa viskautua rovastin sänkyyn, jossa sänkyvaatteina oli mitä hienointa palttinaa. Siitä kävi rovasti nurjamieliseksi ja ja rupesi siitä syystä vetämään Görtzin jaloista saappaita, mutta Bomgarten pidätti häntä sanoen: Te olette liian kelpo mies, vetääksenne noin likasia saappaita. Mutta jos tahdotte kutsua piikanne vetämään, niin hän sen tehköön!

Kutsukaa tänne kamaripalvelijani, pyysi Görtz.

Minä olen rehellinen ruotsalainen, vastasi Bomgarten, ja voin tulla toimeen ilman kamaripalvelijaa ja renkiä, jos niin on pakko. Teidän tulee kiittää herra rovastia, joka tahtoo antaa piikansa vetää saappaanne...

Piika tuli heti, vaan ei voinut saada saapasta jalasta ja Bomgarten kielsi kerran vielä sekä Pihlgreniä että rovastia häntä auttamasta. Vihdoin täytyi tytön istua saappaille, ja niin ratsastaen nytkyttämällä vetää ne hyvin hitaasti pois ja Görtz irvisteli ja oli yhä vihasemman näkönen, mutta ei nytkään sanaakaan virkkanut.

Jos salaneuvos nyt kauniisti tahtoo lukea iltarukouksensa ja kiittää hyvästä päivätyöstä, niin ei mikään häntä sitä tekemästä estä, sanoi Bomgarten ja pisti hänen käteensä vuoteelle yhden noita Cartesiuksen pakanallisia latinakirjoja, jonka hän Görtzin tavaroista oli tavannut. Mutta tämä ei kirjaan koskenut, kuiskasi ainoastaan hiljaa itsekseen:

Le rideau descend. Je sors, Je sors d'une grande tragédie; le héros et sa belle patrie, les amants malheureux sont morts. Allons nous coucher, c'est fini! Allons nous coucher, c'est la nuit!

Niin, nyt on peli meidän hallussa, sanoi Bomgarten. Aikasin huomisaamuna saavat rovastin rengit auttaa ruunun palvelijoita viemään miestä Uddevallaan ja sieltä eteenpäin ratsuväen saattamana Tukholmaan! Mutta ennen kaikkea täytyy meidän laatia kertomus tästä vangitsemistapauksesta ja heti tänä yönä lähettää se pääkortteliin, Norjaan. Ei ole ketään muuta kuin Pihlgren, jolle sen kirjeen voin uskoa.

Sen herra översti tietää, vastasi Pihlgren, että jos joskus joku palvelija on uskollisesti ottanut vaikeita tehtäviä suorittaakseen ja rehellisesti ja huolellisesti ja kenties rohkeastikin...

Eikö kukaan voi saada tuota itsekylläistä ihmistä vaikenemaan, kuiskasi Björnschiöld, mutta Bomgarten, joka tunsi asian paremmin, iski silmää Björnschiöld'ille ja sanoi: sellaista miestä kuin te, Pihlgren, ei ole toista. Hankkikaa nyt itsellenne hevonen... und leben sie wohl!

Vaikka Pihlgren oli läpimärkä ja niin väsynyt ja kipeytynyt, että hän enää tuskin pystyssä kesti, nousi hän kumminkin taas satulaan ja ratsasti pimeän yön läpi takasin Norjaan. Sittemmin sai Bomgarten vaivainsa palkaksi Görtzin suuren kultamiekan ja Björnschiöld sai hevosen täysine ratsaskaluineen, mutta Pihlgren, joka, niin sanoaksemme, oli vanginnut sekä Görtzin että koko hänen seurueensa, hän ei saanut palkakseen ei kuparilantin kipenettäkään.

Sankarin hautasaatto.

Hirsipuumäellä Tukholman edustalla pysähtyi hämärissä eräänä talvipäivänä mies pyövelin tuvan eteen ja koputti ikkunalle. Kun ei kukaan vastannut, pyörähti hän ja kuunteli kaupunkiin päin kääntyneenä. Sitten käveli hän kappaleen eteenpäin metsänrintaan päin, jossa Görtzin ulkolaiset palvelijat kuiskien seisoivat lapiot kädessä.

-- Hyvää iltaa, toverit! -- virkkoi hän. -- Ei ole tulija vaarallinen, olen Duval kyökkimestari. Pelotta voitte ottaa esiin lyhdyn. Pyöveli on poissa. Kaikki ihmiset ovat nyt koolla Tukholmassa katselemassa hänen majesteettinsa hautasaattoa.

Toinen palvelijoista otti vaippansa alta esiin sytytetyn lyhdyn ja heijasti valoa arkkuun, joka kannetta oli siinä salaa avatun haudan partaalla. Arkussa makasi vielä vihannalla havuvuoteella mustaan samettipukuun puettu ruumis ja kaulasta katkaistu pää oli jalkojen välissä.

Duval heristi nyrkkiin puristettua kättään kaupunkiin päin ja mutisi hammastensa välistä:

-- Te kostonhimoiset ruotsalaiset! Tässä ovat siis ylpeän parooni Görtzin, armollisen isäntämme, maalliset jäännökset! Mutta, muistakaa se, kuin filosoofi ja aatelismies astui hän mestauslavalle ja hartioitaan hän kohotteli teidän kuolemantuomiollenne! Aseen te löitte rikki, mutta kuninkaan, joka piti asetta kädessään, hänet kuljetatte te juuri tällä hetkellä samettikatoksen alla hänen viimeiseen leposijaansa. Luuletteko, että hän saapi rauhassa nukkua?

-- Nyt rupeavat hautakellot soimaan! -- virkkoivat palvelijat ja kohottelivat uhkaillen lapioitaan kaupunkiin päin, josta tulituksen heijastus jo loi värikkäitä valojuoviaan taivaalle. -- Kuulkaa, kuinka kellot turhaan manaavat rauhaan!

Duval vastasi:

-- Rauhaan ne eivät voi vaivuttaa tuota hautaa, jonka päällä ihmiset vielä taistelevat... Eilen illalla pukeusin rengiksi ja menin erääseen kapakkaan sekä sanoin kansalle: Viskatkaa huomenna kiviä rekeen arkun peitolle... Ammottavathan aukinaisina vielä veriset haavanne. Eikö hän ojentanut miekkaa omia alamaisiaan vastaan? Huutakaa hautasaaton lähestyessä tuon kansansortajan oikeat nimet... Kuningas Sydämmetön, Kuningas Jumalankiusaaja, Kuningas Houkkio!

-- Ja mitä teille vastattiin?

-- Vihaatko häntä siis? kysyivät miehet. Ja mitä vastaisin minä, ulkomaalainen. Eikö ole ihme tuon ruhtinaan laita se, ettei kukaan voi häntä vihata? Kaksi katkeramielistä ihmistä ei voi tavata toisiaan ja moittia häntä ilman että he erotessaan rupeavat epäilemään omia sanojaan; ja kun he taas ensi kerran tapaavat toisensa, puhuvat he hänestä paljain päin. Mekö tässä siis houkkioita olemmekin? Tuhansia ihmisiä seisoo ääneti tänään katujen partaalla, mutta niistä ei ole yhtään, joka häntä vihaisi. Jos joku vaan yhdenkään uhkaavan sanan lausuisi, kokoontuisivat he ruumisreen ympärille ja puolustaisivat sitä tietämättä itsekään miksi. Katsokaas, toverit, väliin asetamme ihmisen toiselle vaakapuoliskolle ja kaiken viisautemme toiselle, mutta kumminkin huomaamme vaakan pysyvän tasapainossa. Tiedättekö mitä se merkitsee? Se merkitsee sitä, että tuossa ihmisessä on pisara ijankaikkista vanhurskautta ja se pisara on raskaampi kuin kulta ja lyijy eikä ole meillä vaakoja, millä sen punnitseisimme. Valakaamme rautapainoiksi kaiken sen, mitä luulemme tuon ihmisen rikkoneen, kirkkaana kimaltelee tuo pisara siltä hänen otsallaan, -- eikä vaaka hievahda. Minä käskin heittämään kiviä... Vaan raskisinko itse heittää kiviä tuota arkkua kohti? Minä vihasin vain kohtalon kovuutta omaa isäntäraukkaani kohtaan.

Palvelijat nostivat hatut päästään ja nyyhkyttivät.

-- Isäntäraukkamme! Kukapa soittaa kelloja hänen sielunsa puolesta?

-- Hyvät veikot, surkean on näköistä, kun laivuri kuolee ja kaikki laivarotat juoksevat esiin ja jyrsivät hänen lihojaan valosalla päivällä... Kätkekäämme nyt isäntämme maalliset jäännökset matka-laukkuun ja viekäämme ne siten salaa mukanamme maasta pois. Jos ei ne muuten mahdu, täytyy katkasta sääret polvitaipeesta. Sitten hautaamme hänet hänen isäinsä hautakumpuun ja pesemme hänen kasvonsa ja kiinnitämme arvomerkit hänen rintaansa. Ja silloin löytyy kyllä joku armelias käsi, joka hänenkin puolestaan soittaa syntisraukkojen kelloa...