Part 28

Kuningas tunsi jo entuudestaan nämä painokirjaimilla präntätyt kirjeet, jotka olivat vailla allekirjoitusta ja joissa hänen lähimpiä miehiään mustattiin ja hänelle pikaista kuolemaa ennustettiin. Kuoleman uhkaus ei häntä huolettanut enempää kuin luodin vinkuminen. Eikö ollut hän poikavuosiltaan saakka miltei joka aamu herännyt valmiina ennen iltapimeää makaamaan kaatuneiden joukossa tantereella. Hän viskasi nuo kolme kirjettä avaamattomina tuleen ja seisoi tuossa matalassa myllärintuvassa niin tyynenä, kuin jos tämä hänen viimeinen sotajoukkonsa, jossa oli väsyneitä ja nälistyneitä nuorukaisia, olisi tavaravaunulla vetänyt hänelle kaikki Euroopan ruunut.

-- Vastaa minulle rehellisesti! -- virkkoi hän hetkisen ääneti oltuaan. -- Kuinka moneen voin vielä luottaa, minä en tarkoita taistelussa... vaan jos kaikki käy meitä vastaan.

-- Täytyykö minun vastata? Käskettekö?

-- Käsken. Moneenko voin vielä luottaa?

-- Ette yhteenkään.

Rummut pärisivät tuvan ulkopuolella, jossa joukot marssivat jumalanpalvelukseen ja Hultman astui sisään virkkaen:

-- Saan alamaisuudessa ilmoittaa, että jumalanpalvelus alkaa. Päivän teksti käsittelee herramme Jeesuksen Kristuksen ratsastusta Jerusalemiin.

Kuningas pesi nyt noen kasvoiltaan ja käsistään ja puki päälleen aivan uudet, siniset vaatteet ja uudet hirvennahkaiset hansikkaat. Sillaikaa kuin Hultman pani puuterijauhoja hänen tukkaansa, joten se muuttui valkoseksi kuin vanhuksen pää, nojasi kuningas toista jalkaansa takan vieressä olevaan halkoläjään ja virkkoi aivan hiljaa ikäänkuin pääasiallisesti itsekseen:

-- Se teksti on mulle rakas... Mutta kansa levitti vaatteita tielle ja toiset leikkasivat oksia puista ja sirottivat niitä tielle. Ja kansa, sekä ne, jotka hänen edessään kävivät, että ne, jotka jälessä kulkivat, huusivat ja sanoivat: Hosianna, Daavidin poika, siunattu olkoon hän, kuin tulee Herran nimeen. Hosiannaa korkeudessa!

-- Niin, niin, armollinen herra, -- vastasi Hultman melkein kuiskaten, -- niinpä huutanevat pyhätkin, joka kerran kuin oikeamielinen, Jumalalle otollinen sankari ratsastaa sisään taivaalliseen Salemiin.

Silloin kääntyi kuningas tulen luota ja astui ulos joukkojensa luo. Paljain päin asettui hän Kynttilänjalkakoivun alle. Soturit, jotka olivat tottuneet rakastamaan hänen katajasauvaansa ja tahrattua pukuaan, tuskin hänet tunsivatkaan.

Koko päivän viipyi hän leirissä ja vasta iltamessun jälkeen, kun aurinko rupesi mailleen menemään, ratsasti hän metsäiselle harjulle ja vallihaudan luona olevaan lautakojuunsa.

Tolle Årasson työskenteli sotureineen ulommaisissa kaivannoissa. Ranskalaisen Maigret'in johtamina ryömivät ruotsalaiset lapiot kädessään eteenpäin ja askel askeleelta vierittivät he risukerppuja ja tekovarustuksia edessään suojaksi linnasta tulevia luoteja vastaan. Vihollisten ammunnasta soi kaiku vuoristossa kuin rautapuomien kalke, kuin nuijaniskut maanalaisten vankilain ja holvien rautaportteja vastaan.

Nähdäkseen tähdätä ja varoakseen äkkiarvaamatonta hyökkäystä nostivat linnan puolustajat palavia pikituohuksia pitkien riukujen nokkaan ja ammutut valoluodit valoivat pikaisen heijastuksensa kallioille. Tulta ja savua tuprusi Fredriksstenin linnan muureista ja sen valossa tunsi Tolle Årasson ruotsalaisten turpeilla peitetyn piiritysvallin ylitse kuninkaan suuren hatun ja pienen pään.

Kaivannon pohjalla vallin varjossa tarttui hän erään kaatuneen toverin pyssyyn ja kulki kumarassa kappaleen matkaa maavallia pitkin lähemmäs. Vasta kun hän oli päässyt niin lähelle, että saattoi kuulla kuninkaan sanat niille upseereille, jotka hänen vieressään seisoivat, pysähtyi hän.

-- Ihmeellistä, -- ajatteli hän. -- Näiden vallien kupeilta kaatuu joka yö joukottain sotilaita. Mistä tulee sitten tuo mahti, kun yksi mies voi pakottaa satoja ihmisiä pysähtymään tänne ja kaatumaan, ilman että he uskaltavat huutaa toisilleen nuo kolme yksinkertaista sanaa: Me emme tottele!

Hän tahtoi langeta polvilleen ja pyytää anteeksi, koetti vakuuttaa itselleen, että hänen tekonsa oli oikea, mutta hän ei sitä voinut. Hän ei koskaan tiennyt, mitä hän itse tahtoi ja jos joku lapsi olisi hänelle huutanut, että hänen oli viskattava pyssy kädestään pois, olisi hän totellut ja kiittänyt neuvoa viisaaksi. Mutta kukaan ei häntä puhutellut, kukaan ei häntä nähnyt ja hän pelkäsi vain vitkastelevansa, jatkavansa omaa tuskallista epävarmuuttaan. Hän veti hanan vireisiin. Hän nosti pyssyn poskelleen. Hän tähtäsi sitä kohden, jonka puolesta hän oli nähnyt maamiestensä alttiisti kaatuvan ja vuodattavan verensä, -- mutta sormi lepäsi vavisten ja voimatonna liipasimella.

Askeleita läheni. Se oli harmaapäinen Hultman, joka nappikengissä ja valkoisissa sukissa ja hattu kunnioituksen merkiksi pistettynä kainaloon läheni kallioiden yli vinkuvain tykinkuulain keskitse. Edessään kantoi hän liinalla peitettyä tinamaljaa, jossa kuninkaan iltaruoka oli. Vallille ehdittyään levitti hän liinan hattunsa päälle ja asetti maljan siihen sekä kutsui kuningasta, joka söi seisaltaan ja vähäväliä tarttui uskollisen palvelijansa nappiin, aterialle. Tolle Årasson laski kiväärinsä alas ja kuuli kuninkaan lausuvan:

-- Hultman rupee kangistumaan nivelistään niinkuin Brandklipparen viime aikoinaan... Mutta eipä ole kukaan uskollisemmin minua seurannut minne vain matka liekään vienyt, ja siksi tällä paikalla nimitän hänet kyökkimestarikseni. Vuosi vuodelta jää yhä harvempia jälelle entisajan miehistä...

-- Jumala, armollinen Jumala, -- huokaili Tolle Årasson ja keinui edestakasin pyssy sylissään.

Hän näki kuinka Hultman taas poistui kuulasateeseen, näki kuninkaan nojautuvan vallia vastaan poski nojallaan vasempaan käteen. Kuu, joka oli täysi, kohosi selkeänä ja suurena mäntymetsän ylitse.

Ruotsalaisia, saksalaisia, italialaisia ja ranskalaisia upseereja kuului läheistössä keskustelevan eri kielillään ja neuvottelevan, kuinka he saisivat kuninkaan alas vaaralliselta paikaltaan. Maigret, joka nyt myös oli siihen saapunut, veti häntä hiljaa takista ja virkkoi:

-- Tämä paikka ei ole teidän majesteettianne varten... Räjähdyskuulat ja pyssynluodit eivät arastele kuningasta sen enempää kuin halvinta sotamiestä.

Silloin kohotti Tolle Årasson taas pyssyn käteensä. Vaan hän viskasi sen maahan niin että se laukesi ja laukaus häipyi vihollisen ammunnan paukkeeseen.

-- En koskaan! -- sopersi hän. -- En koskaan! Ruotsissa syntynyt mies sitä ei ikinä voi tehdä, vaikkapa olisi odotettavissa viisikymmentä tukaattia Norjan joka koivun alla! Parempi sitten lähteä karkuun tai kaatua itse. Mitä minä tukaateista... Hänen _henkeäänhän_ tavottelin... ja sitä en voi riistää. Sen voisin vasta unissani tehdä. Eikö ole täällä muukalaista ampujaa, joka voisi nukuttautuneena ampua kuninkaan.

Tolle Årasson ei huomannut, että kuu jo paistoi kaivokseen ja kuvasi hänen oman varjonsa, hänen pyöreät jäsenensä ja hymyilevät pojankasvonsa, vallinrinnettä vastaan.

-- Mitä sinä täällä teet poikani? -- kysyi kuningas. -- Käy vain eteenpäin, eteenpäin vihollista vastaan.

Tolle Årasson hytkähti, teki käännöksen ja alkoi marssia linnaa kohti. Takanaan kuuli hän vielä upseerien kehottavan kuningasta astumaan alas.

Kuningas vastasi heille:

-- Elkää peljätkö!

Silloin tarttui Tolle Årasson molemmin käsin hatunliepeihinsä ja alkoi, tietämättä enää mitä hän teki, juosta rintavarustusten ja risukimppujen yli suoraan vihollista vastaan, suoraan eteenpäin. Useat ruotsalaiset soturit, jotka hänen näkivät, nousivat pystöön juostakseen jälestä ja karatakseen. Hän pysähtyi ja tyrkkäsi heitä takasin ja joka kerran, kun hän kääntyi, tunsi hän kuninkaan, joka seisoi valliin nojaten. Miksei hän silloin tarttunut lapioon ja ruvennut kaivamaan? Sehän kai kumminkin oli ollut kuninkaan tarkoitus. Ei, hän juoksi sen sijaan yhä kiivaammin, yhä sokeammin, eikä hän lopuksi enää tiennyt itsekään, juoksiko hän totellakseen vaiko päästäkseen pakoon. Hän haki suojaa kantojen ja kallionsärmäin takana, mutta aina hän vain ehti yhä lähemmäs linnaa. Hänen veltoista jäsenistään juoksi jo veri kolmesta haavasta, mutta hän ei välittänyt noista kuumista pisaroista, jotka rannetta myöten alas valuivat, vaan luki rukouksia ja virsiä ja nimitti itseään ikuisesti kadotetuksi pahantekijäksi, joka oli aikonut myödä sielunsa.

Hän saapui pienen, rikkiammutun ulkovarustuksen luo, joka näytti autiolta, vaan kun hän kuuli norjalaisten sotamiesten äänen, piiloutui hän suojavarustusten taa.

Muutamain askelten päässä hänestä oli rikkinäisillä rattailla ratsastava kenttätykki, jonka ruostunut suu oli tähdätty kuninkaan vallia vastaan. Siihen oli latingiksi sullottu hiekkaa ja vanhaa raudanromua; seassa oli ruostuneita pyssynkuulia, joita sata vuotta sitten joku juopunut merirosvo oli valanut, hyräillessään jotakin kevytmielistä laulua jalkavaimolleen; oli vinoja avaimia ja rautanauloja, jotka kauan aikaa sitten olivat pudonneet talonpojan lahonneesta aitankatosta, ja kaiken muun keskessä oli littiin kääritty kellonkieli, joka kerran tunturilla oli lehmänkellossa kilissyt, kun paimentytöt karjaansa huutelivat.

Pitkät, repaleiset pilvet liukuivat valkoisina kuun ylitse ja Tolle Årasson makasi suojavarustusten välissä verta vuotavana ja kädet ristissä.

-- Tämä on sellainen yö -- sammalsi hän itsekseen -- jolloin taivas on auki ja Jumala katselee maata niin syviin ajatuksiin vaipuneena, että ihmiset tuntevat hänen katseensa. Koettakoot paeta... koettakoot piiloutua... olkoot viheliäisiä heittiöitä kuin minä tai sotajoukkojen johtajia, he tuntevat sittenkin hänen katseensa... Sankari... kuka on sankari? Se, joka pysyy kestävänä loppuun saakka, kestävänä vastustajia ja ystäviä vastaan. Mutta sinä pilvissä asuja, sinä olet sekä ihmisten että itsesi kostaja, ja kun sinun armosi tuntilasi on loppuun valunut, kohotat sinä kaikkivoipaisena sormesi ja sankari nojaa päänsä mullikkoon... ja makaa siinä sovinnon saaneena...

Tolle Årasson taivutti lähimpänä olevain, risuista punottujen rintavarustusten vitsaisia siteitä syrjälle ja hän kuuli norjalaisen konstapelin puhuttelevan sotilaita.

-- Pojat, ei hyödytä enää tuhlata miehiä ja tykkejä tämän etuvarustuksen puolustamiseen, lähdemme pois. Mutta koska tuo vanha kenttätykki on niin rikkinäinen, ettei sitä saa täältä poiskuljetetuksi, on päällikkö käskenyt minun laukasta sen, ennenkuin lähdemme. Ainahan se laukaus voi ruotsalaisille jotakin vahinkoa tuottaa, ellei vain tykki itse halkee kappaleiksi.

Puhuessaan laski hän varmasti sytyttimen kanoonalle ja kiirehti sitten, miestensä seuraamana, nopein askelin ja laulellen linnaa kohden.

Tolle Årasson seurasi silmillään sytyttimessä palavaa, keltasta liekkiä, joka kiemurteli aina yhä lähemmäs ruutireikää. Hän viskeli syrjälle risukerppuja ja multasäkkejä, päästäkseen tykin luo ja saadakseen temmatuksi sytyttimen pois, ja hän puhui ääneensä yölle:

-- Olin aikonut tappaa tuon miehen... ja nyt tahdon pelastaa hänet, ainoastaan siksi, että äsken olen hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan! Siten hän yhdellä katseella tekee meistä kaikista palvelijoitaan. Järkeni sammuu, enkä voi enää ajatella.

Nyrkillään hän iski ja katkoi pajuisia vitsoja, mutta paalutus esti häntä pääsemästä lähemmäs ja koko ajan näki hän liekin lähenevän ruutireikää. Väliin liekki heikkeni ja ja oli sammua pois, mutta taas se leimahti korkealle, kirkkaana ja suurena.

Se oli merkki siitä, arveli Tolle Årasson, että ihmiset eivät sinä yönä enää koettaisikaan toimia ja hän astui alas rotkoihin, joiden rinteet viettivät laaksoon päin ja poltetun Fredrikshallin mustia savupiippuja kohden. Vielä etäällä näki hän sytyttimen liekin. Kirkkaana se paloi siellä kaukana suojavarustusten lomassa, mutta itse laskeusi hän yhä syvemmäs kallioiden taa. Silloin kuuli hän laukauksen pamahtavan ja kallio tärähti.

Hänen voimansa olivat lopussa ja hänen järkensä kuin sumussa. Hän ei muistanut enää, miksi hän vihollista vastaan oli samonnut, ainoastaan hämärästi hän pelkäsi, että hänet keksittäisiin ja vangittaisiin. Hän tuijotti ulos yöhön ja kuin Pitkäisen-jumalan vaunut jyrisivät linnan ukkoset tuntureilla.

Ei hän tiennyt, kauanko hän horjui siellä katajapensasten lomassa eikä minne hän meni. Vihdoin kuuli hän raskasten, rautakantaisten saapasten askeleita ja kuuli ritinää risukoissa ja kivikoissa. Kaksitoista kaartin sotilasta kantoi paareja alas jyrkkää rinnettä.

Hän lymysi hiljaa katajapehkojen takana ja odotteli. Paareilla makasi kaatunut mies, kahden karkean sotilasvaipan peitossa; valkonen valetukka oli valahtanut kannettavan silmille ja sen päähän oli pantareunainen sotilaslakki painettu.

-- Kuka on tuo kaatunut? -- kuiskasi hän niin hiljaa, ettei översti Culberg, joka etupuolelta kannatti paareja rinteenpuoliselta kyljeltä, mitään kuullut.

-- Översti sanoo, että se on eräs urhea upseeri, -- vastasi jälkimmäinen kantaja, mutta kun hän sitä sanoessaan käännähti katsomaan tuota yksinäistä yökulkijaa, kompastui hän ja lytkähti polvilleen painon alle.

Paarilla makaavan vainajan päästä luiskahti lainattu valetukka ja lakki, joten kuutamo kirkkaasti pääsi valaisemaan hänen kasvojaan ja puhkiammuttuja ohimoitaan.

-- Kuningas! Suuri, rakastettu kuninkaamme! -- huudahtivat kantajat ja aikoivat laskea maahan kantamuksensa.

Tuo peljätty, jolle äsken juuri oli vakuutettu, ettei hän enää voi luottaa keneenkään, makasi siinä nyt aseetonna, ja vanhat soturit, saven ja noen tahraamat, vääntelivät pakkasen puremia, karkeita käsiään hänen ruumiinsa kohdalla ja valittivat ja huokailivat.

-- Suuri, rakastettu kuninkaamme!

Överstin täytyi ankaralla äänellä heille huutaa, että heidän oli oltava vaiti eikä valituksillaan ilmaistava, mitä oli tapahtunut.

Raskaasti ja hitaasti kantoivat he kuningasvainajata edelleen samoilla höyläämättömillä paareilla, joissa hän edellisinä päivinä oli nähnyt niin monen nimettömän soturin makaavan, monen unhotetun, joka hänen tahtoaan oli totellut ja kuollut.

Puoliyö oli jo kulunut, kun paarit laskettiin aukinaiselle ruohokentälle tupien väliin Tistedaalin autioon kylään. Kantajat, saatuaan kolme hätärahaa mieheen kantopalkkaa, lähtivät kaikki tiehensä. Översti jäi jälelle ja syvästi miettien ja ääneensä huokaillen istahti hän toiselle kantapuulle. Laukaukset soivat yhä vielä kaukana vuorenrinteellä, mutta muuten oli kaikki äänetöntä, myllynrataskin joessa seisoi liikahtamatta. Kaikki ikkunat olivat pimeät ja sama täysikuu, joka oli valaissut tien valepukuiselle ratsumiehelle Stralsundin kaupunginportin kautta ja katsellut tuota synkkää kahakkaa Rügenissä, hopeoitti tänä yönä sitä nurmikkoa, jossa vanha, kyyneleensä kuiviin itkenyt översti valvoi kaatuneen kuninkaansa vieressä.

Hiljaa oli Tolle Årasson hiipinyt saattueen jälestä ja hän pysähtyi vasta nurmikon rinnassa Kynttilänjalkakoivun liikkumattomina riippuvain oksain alla. Puoliääneen itsekseen puhellen kiersi hän tuon valkosen rungon yhä ahtaammissa kehissä ja pirskoitti mättäille haavotetusta käsivarrestaan valuvia suuria pisaroita, noituakseen siten ijankaikkiseen uneen ja unholaan ne häjyt kultarahat, jotka multaan olivat kaivetut.

-- Nukkumaan, nukkumaan kirottuina...! Miksei päryytetä rumpuja? Nuo paaret ovat tuolla niin yksinäiset. Naiset eivät partaalla itke, eivät lapset, eivät uskotut ystävät. Oi, sinä kuu, joka tulit ja menit ja näit niin paljo, en koskaan enää näe sinun valaisevan ruotsalaista metsää, ilman että noita paaria ajatteleisin!

Hän tempasi irti sen kirveen, joka oli oksaan kiinni-isketty ja jonka hän muutamia iltoja aikasemmin oli sotilaille näyttänyt. Lastut sinkoilivat ja hänen Kynttilänjalkakoivun runkoon tähtäämät iskunsa kaikuivat kauas läpi äänettömyyden.

Sitten hän taas pysäytti kätensä ja uusi välähdys järjen valoa leimahti hänen sielussaan.

-- Kaikkivaltias, kostava Jumala! Hän, jonka edessä salamurhaajat pudottivat aseensa, hän, joka hymyillen kävi lukemattomia kuolemoita kohti, hän kaatuu nyt hiljaa kuin tallattu korsi tien partaalle, kun sinä hänen kohtalonsa mitan olet täyttänyt. Hän kaatuu miltei yksin yöllä vallille, kuin halpa sotamies vartiopaikalleen. Hänet kaataa kelvottomaksi hyljätyn, ruostuneen tykin mitätön luoti, tykin, johon muutamat sotilaat huolettomasti ja laulellen sytyttimen viskasivat. Taikka... mistä tuli käskystäsi tuo luoti? Mitäs tiedän minä, taidoton mies... Tiedän vaan sen, mitä äsken olen nähnyt ja mitä minun siis täytyy uskoa... Mutta oli niin paljo vieraita ääniä tuolla pimeydessä.

Upseeri istui yhä vielä paarien reunalla soturivaippaan verhotun vainajan vieressä ja yhä väsyneempinä kalahtivat yön hiljaisuudessa iskut koivun paksua kylkeä vastaan. Kun puu vihdoin kaatui, istahti tuntematon hakkaaja hiljaa sen rungolle.

Tunnit kuluivat hitaasti. Aamu jo koitti kun pari haettua palvelijaa saapui kantamaan sisään kaatunutta herraansa. Näiden keskessä kulki eräs kapteeni, kuninkaan miekka kädessään, ja kertoi, että kuninkaan käsi kuoleman hetkenä niin voimakkaasti oli miekankahvaan puristautunut, että miekka puoleksi oli huotrastaan irtautunut.

Jokaista sanaa kuunnellen taivutti Tolle Årasson Kynttilänjalkakoivun oksia sivulle.

-- Tuo miekka...? -- kysyi hän itsekseen. -- Oliko se paatunut, niin aikusin harmahtunut ukko, joka vetäsi tuon miekan sitä valon ruhtinasta vastustaakseen, joka kerran hänen nimeään kantoi. Taikka oliko...

Hän astui piilostaan esiin, asettui kapteenin tielle ja kuiskasi käheästi:

-- Tuo miekka... ketä vastaan tempasi hän miekan? Elkää häätäkö minua pois, tämän verisen korpraalinpuvun peitossa on vertaisenne mies, ehkä teitä tietävämpikin, vaikka hän ihmisten silmissä onkin syvälle vajonnut. Vastatkaa minulle senvuoksi armeliaasti.

-- Ystäväni, en ymmärrä kysymystäsi.

-- Ketä vastaan, kysyn minä. Ketä vastaan ojensi hän miekkansa!... Vaan minä tiedän sen itse. Ketä vastaan, niinkö kysyn? Kaikkia vastaan. Eikö se vastaus riitä? Eikö juuri niin tule sankarin kuolla?... Hän uskoi asiansa oikeaksi... Sellaisille uskoville antaa Jumala anteeksi... Sellaisille uskoville antavat ihmisetkin anteeksi!

Kuinka Görtz vangittiin.

Görtzin vangitseminen oli yhtä vaikea ja viekas tehtävä kuin revon satimeen pyytäminen; mutta Hessin perintöruhtinaalla oli pääkorttelissaan etevä lakeija nimeltä Pihlgren, joka vanhempana miehenä sitten usein kertoi, kuinka tuo tehtävä suoritettiin. Vielä monta vuotta sen jälkeen kuin Pihlgren hurskaasti oli kuolemaan nukkunut, säilytettiin eräässä Vermlannin pappilassa vanha käsikirjoitus, johon tuo kaikki oli tarkoin kirjoitettu. Ei kukaan oikein tiennyt, mistä se käsikirjoitus oli kotosin, mutta kun rovasti sai silmälasit päähänsä ja kellastuneen paperin eteensä, luki hän ankaralla äänellä seuraavaa:

Sinä yönä, jona kuningas ammuttiin, istui Hessin perintöprinssi ruokapöydässä Torpumin kylässä muutamain upseerien seurassa. Ranskalainen Siqvier astui silloin sisälle ja kuiskasi jotakin prinssin korvaan ja prinssi kuiskasi sen korvaan, joka hänen vieressään istui ja kun he olivat hetkisen kuiskanneet, laski prinssi veitsen ja kahvelin kädestään. Sitten käski hän satuloida ratsunsa ja käski lakeijan itseään seuraamaan. Pihlgren, joka sinä yönä piti vahtia prinssin luona, pisti äkkiä prinssin levätin satulalaukkuun ja ratsasti prinssin ja upseerien jälestä sen piiritysvallin luo, mihin kuningas oli kaatunut.

Siihen olivat paaret juuri tuodut, ja prinssi käski nostaa tuon jalon herran paareille, mutta niin lujasti oli tuo verraton sankari kuolinhetkenä tarttunut miekankahvaan, että kenraalien oli hyvin vaikea saada sormia siitä auki. Kun ruotsalaiset herrat vihdoin olivat riistäneet aseet suurelta vainajalta ja ottaneet haltuunsa sen miekan, josta hän niin vastahakoisesti luopui, jäi hänen kätensä kauaksi aikaa lepäämään heidän käsiinsä ja kaikki, jotka siinä ympärillä seisoivat, olivat sitä mieltä, että Jumala itse sinä hetkenä ikipäiviksi vahvisti sen kädenlyönnin.

Kun nyt paaret olivat pois kannetut, kutsui prinssi upseerit neuvotteluun siihen paikkaan, mihin kuningas oli kaatunut, ja ympärillä seisoi jonkun matkan päässä kolmekymmentä sotilasta tulisoihdut kädessään.

Bomgarten, joka silloin oli aatelislipullinen översti ja kamariherra, meni vihdoin syrjään överstiluutnantti Björnschiöldin kanssa ja koko ajan hän Pihlgreniä syrjäsilmillä katseli. Senjälkeen tuli Björnschiöld Pihlgrenin luo ja kehui hänen viisasta ymmärrystään ja kekseliäisyyttään sekä käski hänen prinssin nimessä seurata mukana pitkälle ratsastukselle, josta hän lähemmin kertoisi vasta, kun he olivat ehtineet matkalle.

Pihlgreniä tämä hiukan kummastutti, vaan kun hän aamulla ratsasti Bomgartenin ja Björnschiöldin seurassa, sanoivat nämä hänelle: Nyt me olemme matkalla pyytämään Görtziä.

Silloin täytyy, vastasi Pihlgren, sukkelasti liikkua sekä kielen että käden, mutta mitä minuun tulee, olen rehellisesti tehtäväni suorittava, sen kyllä herrat tietävät. Missä se syntinen ihminen nyt on?

He vastasivat: Hän ei liene kaukana, mutta jos hän Tistedaaliin asti ehtii, panee hän aikamoisen näytöksen toimeen.

Kun he olivat taivaltaneet tietä eteenpäin vielä yön ja päivän, kohtasivat he noin viiden tienoissa iltapäivällä Görtzin, joka ratsastaen läheni Rabalsin veräjän luona.

Kun Pihlgren sormellaan osotti veräjälle päin, pilkkasivat häntä Bomgarten ja Björnschiöld ja huusivat ivaten hänen korvaansa: Luuletko, että se suuri herra viitsisi ratsastaa?

Mutta Pihlgren vastasi: No hitto vie, se on Görtz! Tunnenhan hänen pikettinsä Petteri Bergin, joka hänen rinnallaan ratsastaa ja joka on minun kelpo vanha ystäväni ja veljeni.

Kun he tulivat lähemmäs ja huomasivat, että Pihlgren oli puhunut totta, nousi Bomgarten satulasta ja tervehti hänen ylhäisyyttään sangen nöyrästi ja vakuutti hänelle, että hänen majesteettinsa kuningas ei ole koskaan ollut terveempi kuin juuri nyt.

Ja minne on teillä matka? kysyi Görtz.

Bomgarten, joka vihasi Görtziä kaiken sen pahan vuoksi, mitä hän hänelle oli oli tehnyt, kumartui ivallisesti yhä syvemmälle, niin että hänen päästä nostettu hattunsa kosketti tietä. Ja siinä hän sukkelan valheen keksasi. Olen matkalla Göteporiin ostamaan saappaita rykmentilleni, sanoi hän.

Görtz kääntyi nyt Björnschiöldin puoleen, jonka saksalainen vaimo oli hänen serkkunsa, ja virkkoi: Entä sinä, kuomaseni?

Björnschiöld karahti punaseksi kasvoiltaan, mutta turvautui hänkin yksinkertaisimpaan valheeseen: Minäkin olen matkalla Göteporiin erään karille ajautuneen laivan johdosta, jossa oli perintöprinssin tavaroita.

Bomgarten alkoi nyt taas kumarrella ja raappia maata ja oli niin iloisen näköinen, että hänen kasvonsa milteipä kiiltäneet, ja samassa hän lateli uuden valheen: Harmillisinta kaikista on, että meidän nyt juuri täytyy palata, -- ajamme vain ensiksi Raballseen hankkimaan uudet hevoset. Sotapaikalla taitaa olla kysymys jostakin hyökkäyksestä. Perintöprinssi on lähettänyt tämän tuhman lakeijan meidän jälkeemme ja käskenyt meidän palata.

Kun he näin olivat puhuneet, iski hän silmää Pihlgrenille, jota hän todellisuudessa piti yhtä rehellisenä kuin sukkelana, miehenä ja arvosteli kymmentä muuta järkevämmäksi. Ellei hän seuralaisekseen olisi saanut niin taitavata lakeijaa, olisi Görtz mahdollisesti kulkenut vapaana vielä tänä päivänä ja kuka tietää, eikö tuo jumalankieltäjä, joka oli niin perillä taikataidossa ja monissa muissa kielletyissä vehkeissä, sitten olisi osannut jatkaa syntistä olemassaoloaan, niin ettei häntä vuodetkaan olisi vanhentaneet eikä hautaan kaataneet. Olipa senvuoksi varmaankin Jumalan tahto, että Pihlgren oli siinä saapuvilla, vaikka hän sitten siitä palkakseen sai pelkkää kiittämättömyyttä.

Koska Pihlgren oli Petter Bergin vanha tuttava, oli hän vähällä kertoa tälle kaikki, mutta hän sai lyhyessä ajassa kuulla niin monta valhetta, että hänen täytyi itsekseen hymähtää ja kohta oli hän yhtä hullunkurisella tuulella kuin kaikki muut.

He eivät voineet käydä Görtziä vangitsemaan siinä julkisella maantiellä, mutta hän kysyi heiltä hyvin kohteliaasti: Mihin aijotte ajaa yöksi, hyvät herrat? Ettekö tahdo ajaa jälestäni Tanum'in pappilaan ja syödä illallista minun seurassani?