Part 27

Metsäiset tunturinharjat kävivät yhä sumuisemmiksi, tiet yhä jyrkemmiksi, ruoanlaittajain padat yhä tyhjemmiksi, mutta mitkään rasitukset eivät saaneet punaa kalpenemaan Tolle Årassonin pyöreiltä poskilta. Saappaat hajosivat repaleisiksi hänen jalkoihinsa, vaan ruunun housut, jotka nälkäistä sotajoukkoa varten olivat teetetyt, olivat hänelle niin ahtaat, että hänen niitä vatsan kohdalta täytyi jatkaa nuoralla. Hänen lihavuutensa ja kiiltävät kasvonsa ärsyttivät hänen tovereitaan, joten he uhkasivat pieksää hänet, mutta kun hän myöskin oli päätään pitempi kaikkia muita, ei sittenkään kukaan uskaltanut häneen koskea.

Vaikkei hän siitä kenellekään puhunut, mietti hän aamusta iltaan ja aprikoitsi, mitähän tuo merkillinen kirjoitus saattoi merkitä. Miksi tahtoivat pahat ihmiset valita juuri hänet aseekseen? Muuten hän ei voinut asiata selittää. Ja kun tuo tomuinen joukko vihdoin saapui pääleiriin Tistedaliin, jossa telttoja oli pystytetty ja havumajoja rakennettu, pysähtyi hän äkkiä ja, tietämättä itsekään mitä hän teki, osotti hän sormellaan suurta koivua, josta lehdet jo olivat pudonneet pois.

-- Koivu, koivu, tuossa se on! Se on Kynttilänjalka, minä tiedän sen... Sen nimi on ihan varmaan Kynttilänjalka...

-- Täällä sulla ei ole puheenvuoroa, totella vain sinun tulee! -- vastasi korpraali ja asetti hänet heti riviin reunamieheksi, sillä tarkastuksen piti alkaa.

Kun korpraali samassa tarttui hänen käsivarteensa, siirtääkseen hänet paikoilleen, tunsi hän, että jäntereet olivat aivan pehmeät. Ja kun hän näki tuon rotevan miehen horjuvan käsissään, virkkoi hän:

-- Tuon olisimme kernaammin voineet jättää kotiin. Hänessä on kaikki haprasta ja pehmyttä.

* * * * *

Eräänä marraskuun päivänä pysähtyi yksi sotaväenosasto muutamaan vuorensolaan; kello kävi vasta kolmea, vaan siltä oli jo hämärä. Arojen paahtavan päivän ruskeiksi polttamina ja turkkilaisten tupakkimassia vielä käyttäen katselivat monet vanhentuneet upseerit tätä talvivaltakuntaa, jonka metsäisissä sydänmaissa sotajoukko nyt marssi uusia seikkailuja kohden. Vangiksisaadut sissit kertoivat kummia juttuja noidista ja jättiläisistä ja miehenpituiset, rotevakasvuiset naiset, joilla oli pellavankellervä tukka, tulivat öisin leiritulien äärille ja surmasivat kirveillään nukkuvia ruotsalaisia.

Lunta satoi ja vuorenseinämäin välitse loi aurinko kellahtavan valon tunturinrinteellä kasvavaan vaivaismetsikköön ja ulkoneviin kalliosärmiin.

Siellä seisoi kinoksessa täysiaseinen sotajoukko kalpeita viisitoistavuotiaita poikasia, puolikasvuisia lapsia. Pienikasvuiset länsigootilaiset, joilla oli terävät nenät ja pälyilevät silmät, kuiskasivat toisilleen:

-- Kuningas kuuluu sanoneen, että jos emme tahdo nähdä nälkää, saamme näistä Norjan vuorista kiskoa ravintomme...

-- Kiskokaamme siis, -- vastasivat smoolantilaiset pitkäveteisesti ja vaikeroiden.

Taalalaiset ja bohuslääniläiset nojautuivat synkkinä pyssynpiippuihinsa, mutta Södermanlannin pataljoonat rupesivat napisemaan. Silloin pysäytti Rutger Fuchs hevosensa ja asettui heidän rintamansa eteen. Hänen toinen jalkansa oli vinosti jalustimessa, sillä Gadebuschin luona, jossa hänet kannettiin taistelutantereelta, oli häneltä pyssynluoti murskannut sääriluun.

-- Hävetkää, sörmlantilaiset! huusi hän Skoonen murteella. -- Jos ette saa ruunun leivän jatkoksi vielä särvintä, rupeatte te heti napisemaan. Te näytätte kaikki alakuloisilta, vaan nyt juuri miehuutta ja urheutta kysytään, sillä sen teille sanon, että koskaan eivät Ruotsin miehet saa sellaista sankaria palvella, kuin kuninkaamme on, ja mielelläni minä ainakin hänen tähtensä vereni vuodatan. Katsokaa minua! Miksi minua kutsutaan? No, sanokaa pois!

-- Rikkaaksi Fuchsiksi, -- vastasivat soturit kaikki, ja heidän piirteensä kirkastuivat.

-- Niin, se on totta. Minua on kaiken ikäni kutsuttu rikkaaksi Fuchsiksi... Mutta arvatkaapas, mitkä minun rikkauteni ovat? Se, joka voi astua esiin ja vastata, saa kaksi vaskirahaa.

Ei kukaan astunut esiin.

Silloin otti Fuchs taskukirjansa rintataskustaan, selaili sitä ja piti seuraavan puheen:

-- Mitä hittoja se rikkaus oikeastaan merkitsee? Eihän se ole muuta kuin kirjaanpanotapa, pojat! Uskotteko, että kaikki omaisuus kantaa korkoa? Koettakaapas! -- Kuunnelkaa nyt mitä luen. Velkoja: ei ensinkään. Siinä on rikkauteni toinen puoli. Sitten on meillä Schlippenbachvainajan yönuttu... Oletteko kokonaan unhottaneet kelpo Schlippenbachin, entisen överstinne, joka testamentissaan jätti mulle sekä yönuttunsa että rykmenttinsä, kaikki mitä hänellä kalliinta omaisuutta olikaan tässä maailmassa? Tuo yötakki on mulle niin kallis, etten sitä tahtoisi myödä vähemmästä kuin viidestä tuhannesta talarista. Silloin sillä onkin tietysti juuri tuo arvo. Siis, kuulkaa. Omaisuutta:

Schlippenbach vainajan yönuttu, viisituhatta talaria, Södermanlannin rykmentti, kymmenentuhatta talaria, rakas eukkoni Kreeta, joka on kotona, seitsemänkymmentätuhatta talaria, Koirani, jonka toin Holsteinista, tuhat talaria, Kapakkani, Kultanen aasi, kaksituhatta talaria.

Piru vie, se on kaikki halpaan hintaan arvioitua, mutta siinä onkin sitten kaikki mitä mulla on. Tiedättekö, missä kapakkani, Kulta-aasi, on?

-- Se on varmaankin överstin sotateltta! -- vastasivat soturit.

-- Niin on, juuri se! Siinä kapakassa saa kuka tahansa eineen ilmaseksi, sillä siellä ei ole muruakaan saatavana. Laskekaamme siis yhteen. Tuloja yhteensä: sata ja kuusikymmentäkahdeksan tuhatta riikin talaria. Mutta kun velkojen olemattomuus tekee toisen puolen rikkauksistani, niin on kai sekin puolisko sadankuudenkymmenenkahdeksan tuhannen arvoinen. Siis on mulla todistettavasti kolmesataa kolmekymmentäkuusi tuhatta riikintalaria. Näettekös pojat, tämä kaikki on sitä, jota Görtz kutsuu finanseiksi, ja sitä on hyvä osata, ymmärrättekö sen. Oppikaa vain pitämään kirjaa ja oikein arvioimaan kaikki, silloin saatte nähdä, että tekin olette sangen rikkaita, ja silloin teidän ei ole tarvis olla allapäin, vaikka vatsa vähän kuriseisikin.

-- Eläköön, eläköön rikas Fuchs! -- niin kaikui nyt rivejä pitkin, mutta samassa lensivät kaikki säilät huotristaan. Pyssymiehet tekivät kunniaa ja rummut rämähtivät. Tunturin seinämälle kuvastui korkean, ontuvan miehen suuri kuva. Se liikkui seinää pitkin, päässä pyöreä karvalakki ja kädessä kyhmyinen sauva.

Se oli kuningas.

Hän tuli mäntyjen lomitse henkivartijainsa seuraamana; nämä astuivat pitkänä rivinä, miekat paljaina, ja taluttivat hevosiaan. Itse hän eellimmäisenä käveli ja polki tietä hankeen. Hänen arpiset ja suljetut kasvonsa olivat päivänpaahteesta ja pakkasesta vuosien kuluessa käyneet tummahtaviksi ja kulmakarvojen välissä oli syvä poimu. Kun hän pisti karvalakkinsa käsivartensa alle ja joka taholle vastasi tervehdyksiin, satoi lunta hänen kaljulle päälaelleen. Päälliköt kokoontuivat vähitellen hänen ympärilleen ja henkivartijat hakkasivat miekoillaan muutamia kuusenoksia ja levittivät ne kinokselle. Koko ajan seisoi kuningas paljain päin lumituiskussa ja harmautuneet ja ohimoilta pystyynkääriytyneet hiussuortuvat muuttuivat vähitellen seppeleeksi, joka oli kuin palmikoitu huurteisista lehdistä. Hän käski soturien panna pyssynsä kokoon ja sytyttää nuotiotulia, mutta soittajat asetti hän vuorenrinteelle, käskien heidän soittaa päivänlaskuun saakka.

-- Norjalaiset ovat urheaa väkeä, heitä vastaan täytyy aivan puskemalla tapella, -- virkkoi kuningas. -- Miehet sellaiset kuin heidän Kruse ja Kolbjörnsen olisivat, kun kerran kaatuvat, haudattavat kultasiin arkkuihin.

Marski Mörner vastasi:

-- Olemme juurikaan saaneet kiinni muutamia norjalaisia sissejä, jotka ovat pensaikossa vaanineet ampuakseen teidän majesteettinne. Hirtämmekö heidät?

-- Elkää. Antakaa heille tukaatti mieheen palkkioksi hukkaanmenneestä ajasta ja kieltäkää heitä tästälähin ryhtymästä käskyttä soturien tehtäviin.

Mörner laski äänensä matalammaksi.

-- On olemassa muitakin, vielä korkeampia sala-ampujia. Sain äsken rovasti Brenneriltä kirjeen, jossa kerrotaan uusista salahankkeista ruunua ja henkeänne vastaan. Jos häntä saisi uskoa, seisoisi vaarallisia vihollisia juuri tässäkin, tuskin viiden kyynärän päässä.

-- Seisokoot vain, jos eivät suvainne istua. Sota-aikana ei ole tilaisuutta ruveta tutkimaan.

Mörnerin palvelija, kääpiö Luxemburg, toi nyt vesipullon. Kun kuningas oli juonut, ojensi hän kääpiölle kiiltäväksi kuluneen katajasauvansa, ikäänkuin pelotellakseen tuota pientä miestä, ja virkkoi:

Eräs turkkilainen on mulle ennustanut, että minun tulee varoa itseäni narreilta. Koetappas nyt sinä, tokko minua pelottaa.

Luxemburg otti katajasauvan käteensä ja soitteli sitä kuin muka kitaraa sekä heläytti ranskalaisen lemmenlaulun.

Silloin astui Mörner lähemmäs kuningasta ja kuiskasi:

-- Miehistö näkee nälkää.

-- Kylläinen soturi tekee huonosti tehtävänsä.

-- Mutta nälistyneeltä soturilta putoo pyssy kädestä.

-- Kun sulatetaan lunta, saadaan vettä. Kun pureskelee kuusenhavuja, voi nälän helposti saada vaikenemaan moneksi tunniksi.

-- Täällä on toki kansa meidän silmäimme edessä... mutta siellä kotona... Papit kuuluvat saarnastuoleista aivan julkisesti rukoilevan Korkeimman kostoa. He arvelevat, että kun nyt Jumala on ruotsalaiset masentanut ja antanut merkin, että heidän valtansa on paloiteltava, taistelee teidän majesteettinne ainoastaan oman kunniansa puolesta.

-- Onko heidän kunnia ja minun kunnia sitten muuttuneet eri asioiksi? He niskottelivat ensiksi, minä vastasin. Nyt tahdon pakottaa heitä kestämään viimeisiin asti. Eikö se tapahdu yhtähyvin heidän kuin minun vuoksi? He väittävät, että minä kiusaan Jumalaa. Minä väitän, että minä tottelen Jumalaa. Sen sanon kuninkuuteni nimessä! Sen sanon totuuden nimessä, sen vannon! Kuka on tässä tuomarina?

Näin sanoen pani kuningas taas karvalakin päähänsä, nosti pystöön takinkaulustan, sekä laskeusi niin rauhallisesti makaamaan kuusenoksille, kuin jos hänellä ei yhtään vihamiestä olisi ollut maailmassa.

Düker antoi kovalla äänellä käskyjään upseereille. Mörner nukahti istuvaltaan, nojautuen hongan kylkeen; hän ei jaksanut enää kuunnella pienen Cronstedtin sukkeluuksia ja hiljainen Stjernroos, joka oli käynyt vakoilemassa, palasi leiriin lammasnahkaturkkiin ja puukenkiin puettuna, selässä tyhjä nassakka. Kuningas jo liikahtamatta nukkui, ajattelematta kirjeitä ja uhkauksia. Hän oli uskonut henkensä sotilaittensa suojaan.

Mutta kaksi silmää häntä seurasi: Tolle Årasson, joka edellisenä päivänä oli pistetty Södermanlannin rykmenttiin korpraaliksi ja halonhakkaajain päämieheksi, ei voinut olla ulontamatta katsettaan nukkuvista miehistään. Rikkaan Fuchsin sanat hänen mieltään vielä pitivät vireillä.

-- Voisinhan ehkä minäkin pitää tuollaista talouspäiväkirjaa, -- ajatteli hän. -- Viisikymmentä tukaattia on maassa Kynttilänjalkakoivun juurella!

Hän tuijotti kirkkailla ja ystävällisillä silmillään niin tiukasti kuningasta, ettei hän huomannut, kun rikas Fuchs tuli aivan hänen viereensä.

-- Mikäs miestä vaivaa? -- virkkoi Fuchs ja taputti hyväntahtoisesti häntä olalle. Tässä on käskykirje vietävänä Tistedaliin, nyt meidän näet on hyökättävä Fredrikstenin linnaa vastaan sitä sytyttämään. Ota kaksi miestä mukaasi ja tukun tulisoihtupäreitä tietäsi valaistaksesi... ja juokse rutosti! Se, jolla on nahkansa alla niin runsas ruokasäkki kuin sulla, ei tarvitse maata nuotiotulilla eikä syödä kuin joka kolmas yö, jos hän vain oikein osaa käytellä Jumalan antamia lahjojaan.

Tolle Årasson lähti kahden sotamiehen seuraamana metsään päin, mutta vielä kaukaa kääntyi hän kuusien lomitse katselemaan kuningasta.

Kun hän aamun sarastaessa saapui Tistedalin kylään, pysähtyi hän Kynttilänjalkakoivun alle ja pisti siellä viimeisen tervaksen maahan, palava pää alaspäin.

-- Olen laajalti maata kiertänyt tutkiakseni ja oppiakseni, -- virkkoi hän sotamiehille. -- Olen tavannut sekä hyviä ihmisiä että pahoja. Ovatkohan puutkin ja eläimet hyviä ja pahoja? Aina murkinalomalla, kun olen halonhakkaajain päällikkönä ollut, olen laskeutunut nukkumaan tämän koivun alle, vaan en silmäntäyttä unta ole saanut. Kirous sitä puuta seuraa. Katsokaa, tuohon oksaan, ylös, olen iskenyt kirveen. Vielä tulee aamu, jolloin tuolla kirveellä käyn tämän puun rungon kimppuun.

Hän seisoi liikahtamatta ja katseli maahan pistämäänsä tervaspuikkoa.

-- Hyviä ihmisiä ja pahoja, sanoin... En ole koskaan nähnyt miestä uljaampaa, kuin on meidän suuri kuninkaamme, mutta kuta kauemmin hän elää, sitä ankarammaksi ja kovemmaksi hän käypi. Hän ei sääli enää ihmisten eikä eläinten kärsimyksiä. Ei tuskanhuudahtus voi saada häntä edes päätään kääntämään. Hänelle on tullut talvi ja sen mukana hitaasti edistyvä kuolema. Kuinka olisimmekaan häntä surreet ja itkeneet, jos hän olisi saanut kaatua nuoruutensa keväänä! Ei mikään aika olisi voinut kehua omistaneensa suurempaa eikä puhtaampaa nimeä, kuin hänen nimensä silloin oli. Katsokaa tuota tervaspuikkoa, miten hitaasti se sammuu, miten se savuaa ja käryllään turmelee ilman... Miks'ei pienellä kädenliikkeellä hiukan painauteta puikkoa syvemmälle maahan, syvälle, äkkiä, odottamatta, niin että se vielä hehkuvana uppoaisi multaan...

Sotamiehet eivät häntä ymmärtäneet, vastasivat vain:

-- Kunhan ei mitään pahaa tapahtuisi rakkaalle kuninkaallemme!

Tolle astui jo pari askelta seuratakseen miehiään, mutta Kynttilänjalka-koivu levitti ikäänkuin vaatien oksansa hänen ylitseen ja hän jäi siihen seisomaan itsekseen puhellen:

-- Kuka aikoo mitään pahaa? Tolle Årasson tarttuu pyssyynsä, hän, tuo halveksittu, tuo hyljätty, joka on saanut kulkea talosta taloon ja kerjätä armon leipää. Hän tarttuu pyssyyn ja asettaa sormensa liipasimeen. Tuo laukaus on kutsuva kokonaisia kansoja sovintoon. Vaikka kaikki Fredriksstenin kanoonat sinä yönä jyriskööt, ei kukaan ole niitä kuuleva. Sotamiehistä tuntuu että luonto on niin hiljaista kuin syrjäisen tunturijärven jäällä. He kuulevat vain tuon yhden, ainoan laukauksen. Se on kajahtava yöstä yöhön, päivästä päivään, niinkauan kuin ihmisiä asuu maan päällä. Ja kun sitten olen kaivanut esiin nuo viisikymmentä tukaattia, menen kenraalien luo ja viskelen kultarahat heidän hattuihinsa ja tekotukkiinsa ja huudan: Tänne käsiraudat, herraseni, -- siinä teille juomarahoja vaivoista. Juokaa muistokseni maljallinen väärentämätöntä viiniä! Minä olen se mies, joka on hänen majesteettinsa kuninkaan ampunut! Teistä ei kukaan puhu mutta niin kauan kuin _hänen_ nimensä elää, elää minun. -- Ja silloin käsiraudat ruuvataan kalvosiini. Minut asetetaan pyövelinkärryille ja niin ajetaan Tukholmassa Götkatua ylöspäin mestauspaikalle, vaan ei ole yhtään ikkunaa, ei yhtään porraskiveä, ei kattoa, jossa ei olisi mustanaan uteliaita, jotka tahtovat nähdä Tolle Årassonin. Ja herrastaloissa, joissa minua syötettiin kyökinpöydältä, ja pappiloissa, joissa kumarrellen olin anonut kupillisen olutjuustoa, huudahdetaan: Tuolla tuolilla istui Tolle Årasson, tuosta piipusta poltti Tolle Årasson, tuossa rivassa piti hän sitä samaa sormea, joka laukasi pyssyn. Upsalan ylioppilaat, nuo ylpeät, petolliset ystävät, jotka loppuaikoinani pitivät itseään liian hyvinä antaakseen mulle sateisena yönä yösijaa... he vanhenevat, he käyvät valkeiksi, mutta eivät väsy koskaan kehumaan: Me tunsimme Tolle Årassonin, me kutsuimme häntä sinuksi. -- Niin tulee käymään. Ja aina kun matkavaunut ajavat Tukholman kaupunkiin, viittaa toinen herra toiselle ja virkkaa: Tuossa on mestausmäki. -- Sen viereiseen peltoon on satoja mestattuja haudattu, mutta hän lisää ainoastaan: Ja tuossa lepää Tolle Årasson, tuo viheliäinen heittiö! -- Ja silloin vastaa toinen herra: Tuo kansansa vapauttaja!

Tolle Årasson kohotti käsivartensa nojatakseen siihen, mutta samassa kun hän kosketti koivun siloiseen, kylmään tuoheen, tempasi hän sen taas takasin kauhusta hiljaa huudahtaen.

Sotilaat kääntyivät takaperin ja pysähtyivät. Hän viittasi heille, että he jatkaisivat matkaansa ja käveli itse perästä, mutta hän oli käynyt kalpeaksi kuin vainaja.

* * * * *

Kuningas oli rakennuttanut itselleen lautavajan vallihaudan reunalle, vuorenrinteelle, piiritettävän linnan eteen ja sinne siirrettiin sänky, pöytä ja tuoli. Ovella ei seisonut vartioivaa sotamiestä ja se ainoa ajutantti, joka majassa oli vahtina, oli usein poissa asioilla. Kuningas oli voittanut entisen kammonsa yön yksinäisyyttäkin kohtaan eikä sallinut enää passaripojan maata vuoteensa vieressä. Päivän vaivoista väsyneenä nukahti hän väliin ulos vallille suoraan vihollisten tykkien eteen tai vallihaudassa työskenteleväin sotilasten keskelle. Kuka tahansa olisi pimeässä voinut hiipiä esiin ja miekanpistolla sammuttaa hänen elämänsä. Nuo unettomat ja tuskan täyttämät yöt, jotka hän oli viettänyt Ukrainassa vastoinkäymisen ensi musertavan iskun jälkeen, eivät olleet häneen muuta jälkiä jättäneet, kuin arventapaisia poimuja kulmakarvojen väliin. Hän oli karaissut sielunsa onnettomuuksissa samoinkuin ruumiinsa retkeilyillä. Hän ei koskaan minuuttiakaan miettinyt uhkaavaa vaaraa, mutta hän tiesi, että se nyt riippui hänen päänsä päällä raskaana pilvenä ja lähempänä kuin milloinkaan ja tämä tieto hänet täytti kuluneen nuoruuden varmalla levolla. Hänen äänensä oli kovennut, mutta tuo käskevä tyyneys sytytti nuorentavan kiillon hänen silmäänsä. Hänen ympärilleen kasaantui pimeänä ryhmänä kaikki kurjuus ja kaikki onnettomuudet, mitä ajatella voi, vaan nojautuen katajasauvaansa ja usein kärsimätönnä toruen johti hän soturien työtä.

Toisinaan katseli hän taivasta ja haki sieltä niitä tähtiä, jotka hän tunsi, mutta kun sumu laskeusi ja pimensi seudun, sulki hän väliin silmänsä ja laski sormillaan: -- Kolmesataa... kolmesataakahdeksankymmentä... yhdeksänkymmentä... yhdeksänkymmentäneljä... neljäsataatuhatta riikintalaria! -- Voineeko Görtz todellakin saada niin paljo kokoon joulukuuksi. Miten voi sotajoukon muuten pitää pystössä? Ja jokohan Görtz kahden päivän perästä saapunee? Eikö juuri hänen odoteltavissa oleva saapumisensa levittäne erityistä levottomuutta leiriin? Mutta minkäpä sille tekee? Kuningas ei tuntenut katumusta eikä epäillyt, hänestä oli tullut erakko, joka halveksi rahaa ja tavaraa. Eikö ruotsalaiset olleet nimittäneet häntä houkkioksi ja ojentaneet kättään ottaakseen hänen ruununsa? No niin, sen hän antoi heille anteeksi, vastattuaan heille sopivalla tavalla, mutta viimeiseen asti tahtoi hän pitää heidät koossa, vaikka sitten palakoon talo ja mantu. Eikö ollut se vala, jonka hän oli sydämmessään vannonut, eikö se ollut Jumalan käsky? Nyt ei ole velttojen aika, sellaisten, jotka tahtovat vuoteissaan vetelehtää. Entäpä Görtzin julistus, jossa joka pitäjäntuvan seinällä hänen kuninkaallinen nimensä komeilee petollisten lupausten alla, joissa puhutaan rauhasta ja alamaisten parhaasta? Missä hän pitkillä sotaretkillään oli nähnyt ruhtinasten hädän hetkenä menettelevän toisin? Ja kumminkin, eikö heidän kansansa kutsunut heitä viisaiksi ja hyviksi, jos he vain onnistuivat? Kun myrsky oli ohi tahtoi hän pitää tarkastuksen ja asettaa kaikki taas oikeaan kuntoonsa. Ankaruutta oli hän käskenyt... ei koskaan tietensä mitään väärää. Nyt oli valloitettava Fredriksstenin linna, joka hänen edessään seisoi tunturin harjalla harmaamuurisena ja teräväsärmäisenä sulkien tien Norjaan. Olihan Gyldenlöwin etuvarustus jo valloitettu miekka kädessä.

-- Miekka kädessä! -- Hän sulki silmänsä, kuten hänen usein oli tapana ollessaan yksin ja toisti hiljaa nuo sanat. -- He väittävät, että minä kiusaan sinua, sinä ikuinen, kummallinen Jumala, pyhä henki, sinua, iloni, onneni, virvoitukseni. Aina he sanovat: seisatu keskelle tietä, jonne me seisatumme, muuten kiusaat; istu alas siihen, mihin me väsymme, muuten emme sinua enää Gideoniksemme kutsu. -- Sinun, joka olet tuomari, sinun edessäsi nöyrryn hädässäni, minä sorrettu syntinen. Jos olen harhaan maan päällä kulkenut, iske minut silloin kuoliaaksi!

-- Kuningas on nukahtanut vartiopaikalleen, -- sanoivat soturit, kun näkivät hänet pää kumarassa ja hattu silmillä.

Hän kuuli sen, katsahti ylös ja vastasi:

-- Ei vielä!

* * * * *

Ensi sunnuntaina adventista nousi kuningas ratsun selkään ja ajoi sumuisen seudun läpi alas myllärintupaan Tistedaaliin. Hän oli mieleltään raskas ja voittaakseen raskasmielisyytensä istahti hän penkille takkatulen ääreen ruveten silmäilemään papereitaan. Siinä oli armonanomuksia ja vanhoja kirjeitä ja ristiinpyyhityitä laskuja aina Lundin ajoilta asti. Hänen silmänsä tarttuivat vihdoin kahteen arkinpuoliskoon, jotka neulalla olivat toisiinsa yhdistetyt ja joihin oli täyteen kirjoitettu hänen omaa vaikeasti luettavaa käsialaansa. Hän luki:

-- Anthropologia Physica. Kaikkien elävien luonnollinen vietti on se, jota kutsutaan Intohimoksi eli Hyväntuntemuksen nauttimiseksi. Hyväntuntemusta on kahdenlaista, nim. Sielun ja Ruumiin hyväntuntemusta eli hekkumaa. Sielun hekkuma on se, jossa ruumiilla ei mitään osaa olla voi. Mutta Ruumiin hekkuma on se, jonka Ruumis ja samalla sielu tuntee... Ruumiin kolme osaa ovat: Aineellinen luomus, jonka kautta ruumiin Muoto ja sen ulkonaiset ja sisälliset osat muodostuvat; Juokseva Materia, johon kuuluu Veri ja mitä sen yhteydessä on; ja aineellinen Spiritus taikka Henki, joka on hienoin osa aineellista oliota, on voima ja elämä itse veressä ja saa elämän ja tunnon itse elävältä hengeltä tai Sielulta, sekä vaikuttaa sitä samaa koko ruumiissa. Tämä häviää myös itsestään, niinpian kuin jokin sen osa tai jäsen kuoleutuu... Syy, miksi Sielu on osallinen molemmista päähekkumoista ja miksi Ruumis tuntee ainoastaan lihalliset intohimot, on se, että elämä on oikeastaan Sielun ominaisuus, jonka ruumis, joka itsessään on kuollut olio, saa Sielun välityksen kautta... Se, mitä yleensä kutsutaan viideksi aistiksi, on ainoastaan yksi, jota kutsutaan Tunnoksi ja on Sielun vaikutusta, joka, jokaisen ruumiin ja sen kokoonpanon mukaan, esiintyy viidellä eri tavalla...

Hän nousi penkiltä ja tarttui sisäänastuvan marski Mörnerin vyöhön:

-- Jos Mörner ei olisi yhtä huono filosoofi kuin hän on tarkka taloudenhoitaja, olisi hänellä tässä vaikea pulma ratkaistavana. Ei, elä lue mitä siihen on kirjoitettu, se on vain jotakin joutavaa, jonka panin kokoon eräänä iltana Lundissa ollessani. Aina kun jonkun ajan perästä katselen jotakin ajatusrakennusta, jota olen koettanut rakentaa, huomaan, että minun tekee mieleni ruveta omaksi vihollisekseni kukistaakseni tuon oman rakennukseni. Piileeköhän ajattelemisen huvi juuri tuossa taistelemisessa? Hekkuma, autuus, täydellinen tyydytys... jos se olisi elämän päämäärä, silloin olisi tuo määrä jotakin lakkaavaa, kappale jotakin kirkasta ja kiiltävää, mutta kuollutta ja liikahtamatonta kultaa. Miksi olisi elämä pidettävä jonkinlaisena pohjakerroksena, ja koottava tarkotukset sen yläpuolelle ikäänkuin kimpuksi yhteen huippukulmaan, yhteen ainoaan pisteeseen? Miksei tehdä elämää tuoksi keskipisteeksi, josta tarkotukset säteilevät rajattomina viivoina, puuksi, jossa on runko ja oksat ja jonka latva ikuisesti yhä tuuheoittuu? Miksei sanota: ei ole minkäänlaista loppumäärää, mutta tuhansia miljoonia päämääriä, joista jokainen yksityinen vielä haaroittuu miljooniin uusiin? Kuinka paljo suuremmaksi ei silloin jokaisen yksilön elämä muuttuisi!

Mörner vastasi:

-- Teidän majesteettiinne on vaarallinen vastustaja oppineissa väittelyissä, enkä ole koskaan kuullut armollista herraamme kaunopuheliaampana kuin tällaisissa taisteluissa, mutta minä en voi, niinkuin Grothusen vainaja, asettua vastaväittäjäksi. Voin ainoastaan vastata näin: Jos elämästä määrätön joukko oksia kasvaa, silloin myös joka hetken pienimmästä teosta on ikuinen edesvastuu...

Hän tempasi rivakasti takkinsa auki ja ojensi kuninkaalle muutamia sinetillä suljettuja kirjeitä:

-- Muistakaa, majesteetti, että halpamaisinkin ilmianto voi olla todenperäinen ja että se voi vuosikausiksi viskata viikatemieheltä aseen kädestä.