Part 26

-- Elkää vain rähiskö hyvät miehet! -- kehotti heitä Trulsson isällisesti ja ystävällisesti. -- Niinkuin talven pakkanen on tappanut madot lihasta, niin on se kurjuus, joka nyt maamme täyttää, tappava monta ilkeää matoa, jotka sydäntämme ovat kalvaneet.

Puhuessaan katseli hän Ingebritt-muoria, juurikuin olisi hän erityisesti tälle puhunut, mutta muori katsoi poispäin. Trulsson puhui melkein papillisesti ja saarnaavalla äänellä ja kääntäen selkänsä tuleen päin pysähtyi hän kädet ristissä muorin eteen ja jatkoi:

-- Elkää vain rähiskö, hyvät miehet, elkääkä aterioinaan käykö ennenkuin rukoilette! Sellaisen onnettomuuden yön, kuin tämä on, lähettää Jumala kaikkivaltias ihmisille, tehdäkseen heistä hyviä ja suuria ja jotta pieni kansa näyttäisi kauniimmalta köyhyydessään, kuin muut kultaisessa komeudessaan.

Muori käveli avatun kaapin luo ja siirteli kalistellen maljoja edestakasin, ettei hän kuulisi puhujan ääntä. Vaan sitten hän taas kääntyi.

-- Trulsson, minä luulin teitä hyväntahtoiseksi mieheksi...

-- Te hallitsette ankarana tuvassanne, muori, mutta ruokarukoustamme ei kukaan voi kieltää.

Hurjistuneet miehet asettuivat siivoina seinämille ja ristivät kätensä, Yhä tarkastaen Ingebritt-muoria tyyneillä katseillaan ja pannen painon joka sanalle, alotti Trulsson Isämeidän kovalla äänellä.

Muori hypelteli hätäisenä esiliinaansa ja vapisi ja koetti katsoa syrjään, mutta uudelleen ja uudelleen pakotti rukoilija lempeällä luonnollaan hänet kääntämään katseensa puoleensa, ja joka kerralla hän yhä kovemmin läähätti. Kun Trulsson vihdoin ehti sanoihin: "Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme", katkasi muori yhtäkkiä hänen puheensa.

-- Ei enempää! -- virkkoi hän.

-- Mitä? Enkö saa lukea Herran rukousta?

-- Et tänä yönä. Huomenna se lukekaamme. Muori tarttui rukoilijan käsivarteen ja veti hänet eteiseen.

-- Te sanoitte minua ahnaaksi ja tylyksi, eikö niin? -- kysyi hän niin omituisella äänellä, että tuntui siltä, kuin hänen kielensä ei olisi puhunutkaan, vaan itse sydän.

-- Niin sanoin.

-- Ja te sanoitte, että tämä hätä on meitä kohdannut, jotta meistä tulisi parempia ja suurempia.

Trulsson nyökäytti päätään.

-- No niin, seuratkaa minua! -- sanoi muori ja he lähtivät ulos talviseen yöhön.

Hanki kantoi ja kylminä tuikkivat tähdet tyhjäin omettain yläpuolella, joissa ei karja enää ammonut eikä ruislyhdettä oltu pistetty nurkkaan varpusten jouluruoaksi. Tohiseva pohjoistuuli vinkui nurkissa. He painautuivat lähelle ladonseinää tuulelta suojaan ja metsään päästyään pitelivät he kuusenoksista kiinni.

Kauhu vei muorilta järjen, ajatteli Trulsson ja huusi häntä pysähtymään, vaan ääni ei kuulunut myrskyssä. Muori viittasi vain kädellään eteenpäin ja jatkoi vaellustaan. Trulssonia rupesi pelottamaan, mutta häntä hävetti jättää naista yksin yönselkään ja hän tiesi, että sudet olivat lisääntyneet sitämyöten kuin ihmiset olivat vähentyneet.

Pakkanen ja pelko jähmensivät hänen ruumiinsa, mutta hän lisäsi siitä huolimatta vauhtiaan tavatakseen edessään rientäjän ja pysäyttääkseen hänet. Silloin hän huomasi, että he olivat ehtineet erääseen autiotaloon, jonka isäntäväet olivat kuolleet ruttoon ja pojat kaatuneet sotaretkelle. Luhanparvi oli sortunut kinokseen ja tuvan eteisessä pyrysi Valtonaan lumi. Ovi oli selällään ja tyhjän tuvan läpi loisti valo aukinaisista ikkunareijistä. Kauhu valtasi Trulssonin ja hän pysähtyi.

Tuvanseinään nojallaan seisoi pelottava olento, kuin mies harmajaan turkkiin puettuna ja päässä suuri, särmäkäs, lunta täyteläinen ruunu. Seisoiko siinä tuo ruttoon kuollut talonpoika, joka oli noussut hätäisesti umpeenluodusta haudastaan, viettääkseen joulua tässä talossa, jossa niin usein Kaarlo yhdennentoista aikana tervetuliaismaljoja oli juotu ja harppuja soitettu?

Ingebritt-muorikin vapisi tuskissaan ja hän peitti silmänsä, jottei hän mitään näkisi, sekä juoksi tupaan.

Trulssonin sydänkin seisattui ja hän kumartui verkalleen haahmoa tarkastamaan. Silloin hän näki, että se oli kuoliaaksi paleltunut hirvi, joka muistellen entisiä talviöitä, jolloin se samalla seinämällä oli löytänyt suojan ja tuntenut sisältä säteilevää lämmintä, oli nojautunut autiota rakennusta vastaan, jossa ei enää eläviä nukkunut eikä hiilos näkynyt kimaltelevan liedeltä.

-- Jumala meitä armahtakoon! -- sammalsi Trulsson astuen tupaan. -- Eihän täällä menehdy ainoastaan ihmiset, vaan metsän elukatkin!

Mutta muori Ingebritt ei häntä kuullut. Hän oli jo irrottanut muutamia siltapalkkeja ja niiden alta lumen kalpeassa valossa nostanut esiin arkun, joka oli noin kyynärän levyinen ja kahden pituinen. Arkku oli siniseksi maalattu, koristeinaan valkosia kuviota ja siinä oli rautaset kädenpitimet.

Ingebritt-muori ei uskaltanut kääntää selkäänsä tuvan nurkkaan päin, jossa tyhjä vuode oli, vaan seisoi niin, että Trulsson jäi hänen selkänsä taakse. Tämä ei ymmärtänyt vielä mitään. Mutta kun muori tarttui toiseen kantimeen, tarttui hän itse toiseen, ja yhä katsellen ympärilleen joka nurkkaan kantoivat he arkun ulos tuvasta ja kirkkoa kohden. Siellä asettivat he sen keskikäytävälle, alttarin edustalle. -- Mene nyt takasin pappilaan -- sanoi Ingebritt-muori, -- ja istu isännäksi aterioimaan kutsumattomain vierasteni joukkoon. Itseni täytyy minun jäädä tänne arkun luo ja miettiä yhtä ja toista, sillä kun aamulla aikusin tänne kokoonnumme, taitaa Jumala jättää minun toimekseni pitää aamujumalanpalveluksen.

Trulsson totteli ja astui hautuumaan poikki pappilaan, mutta hän mietti itsekseen, että onnettomuus on sammuttanut muoriparan järjen ja aamulla hän taitaa olla vietävä johonkin hourulaitokseen hoidettavaksi.

Kun aamu koitti ja myrsky tyyntyi, eivät kulkuset soineet niinkuin tavallisesti eikä vauraita pitäjäläisiä ajanut lumisia teitä myöten kirkolle. Ei kuulunut ruoskanläimäyksiä eikä huutoja peninkulmani alalta ränstyneistä autiotaloista. Joku yksinäinen tulisoihtu loisti puitten välitse ja muutamia naisia ja huonohenkisiä, sauvan varassa kulkevia ukkoja saapui kirkkoon. Miehiä ei ollut yhtään, kirkkoväkeä oli kaikkiaan kaksitoista henkeä. Hautoja oli enemmän kuin surevia eikä jouluaamu tämän syvemmässä hiljaisuudessa ollut ennen koskaan vaiennut.

He sammuttivat soihdut lumisilla kengillään ja, nähdessään Ingebritt-muorin istuvan arkkunsa kannella kirkossa, jossa ei yhtään kynttilää palanut, tuntui heistä, että he vihasivat häntä entistä enemmän.

Vähitellen saapuivat kirkkoon myöskin nuo pappilaan yöpyneet vieraat, mutta kellonsoittoa ei kuulunut soitten yli, sillä kellot tapulista olivat jo aikoja sitten valetut kenttätykeiksi, jotka nyt suljettuina ja äänetönnä lepäsivät erään Ditmarin järven pohjassa. Pappia ei ollut, joka olisi saarnastuoliin noussut. Lukkaria ei virttä virittämässä, mutta se palvelustyttö, joka jo kauan oli lukkarinvirkaa hoitanut, seisoi jo kirkonovella.

Silloin Ingebritt-muori nousi ja pyyhkäsi hiussuortuvat otsaltaan, mutta niin pimeä oli kirkossa, että hänen käsin täytyi haparoida, tavatakseen penkinoven, johon hän nojata tahtoi. Ei näkynyt kattoruunua eikä alttaritaulua eikä seinäpieloja. Ainoastaan vaskinen kynttiläjalka viereiseltä alttarilta kimalteli lumesta heijastavassa valossa.

-- Eilen loppui rukouksemme -- virkkoi hän -- sanoihin: Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. -- Sitten lisäsi hän hiljaa, melkein kuiskahtaen: -- Anna meille meidän syntimme anteeksi!

Samassa saapui kummitukselta näyttävä, kellertävä lapsi kirkon kynnykselle kantaen soihtua kädessään. Sen valossa avasi muori arkkunsa ja polvistui sen vierelle hautakatokselle.

-- Onnettomuus tekee ihmeitä, -- virkkoi hän. Ja kaikista kirkossaolijoista näytti, että kirkon käytävälle välähti kirkkaampi valo kuin mikä sadoista vahakynttilöistä saattaisi lähteä.

Kuusi hopeapikaria ja kuusi hopealusikkaa nosti hän arkusta ja jakoi ne sotureille ja näiden seuralaisille. Hän tyhjensi neljä pullottavaa pussillista hätärahoja ja jakoi ne tasan kaikkiin ojennettuihin käsiin, jotta jokainen sai saman verran, ja jokaiseen ojennettuun esiliinaan pani hän leipää ja sormustimia ja muita esineitä, kunnes arkku oli tyhjä ja soihtukin sammui.

Fredrikshall.

Maaherra kutsui kansan kokoon ja laski pöydälle viisikymmentä talaria jokaiselle, joka vapaaehtoisesti rupesi ratsumieheksi ja sata jokaiselle, joka rupesi jalkaväkeen. Monet vastahakoiset iskivät sormensa poikki taikka vihloivat veitsellä ruumistaan, jotta olisivat kelpaamattomat sotaväkeen, mutta heille tuomittiin viisitoista paria vitsoja tai pistettiin heidät elinkautiseen pakkotyöhön Marstrandin linnaan. Hurjia soturijoukkoja kierteli ryöstellen kylissä. Kun talonpoika kuuli heidän tulevan veräjällä, avasi hän aittansa ja juoksi itse heinähaasion alle piiloon tai pakeni perheineen, karjoineen korpimaille. Tukholmassa sulkeutuivat neuvosherrat huoneisiinsa, jottei heitä kysyttäisikään. Tarkastajat kulkivat, sotaväkeä mukanaan, portilta portille, avasivat kellarit ja ruoka-aitat ja sudet etenivät kaduille saakka. Kauppapuodeissa ei ollut tavaroita, myllyssä ei ollut viljaa, vasara ei kalskanut pajassa, ei kaikunut iloisia ääniä eikä turvallisia talvi-iltoja vietetty kotilieden ääressä.

Silloin profeetallinen aavistus kauhistutti koko kansan. Kirkonovilla tai suljetuissa kamareissa kuiskailtiin, että Jumala, joka marttyyrikruunulla oli kansaa kiduttanut, nyt oli antava okaiden kadota ja lehtien uudelleen vihannoida ja että kuningas nyt oli kuoleva. Joka päivä odotettiin uutista, että hän oli kaatunut ja ihmeteltiin vain, miksi tuo sanoma viipyi. Kaikki tiesivät, että hän mies miestä vastaan taisteli kujissa ja aitavierillä kuin halpa sotamies. Useimmat herkesivät jokapäiväisistä toimistaan ja kulkivat pelokkaina uutisia odotellen. Eräs Tukholman porvari jo valitti, ettei hän tiennyt, mistä nyt saisi suruvaatetta ja hautajaisrahoja. Yksinpä Görtzkin joka aamu unetonna valvoi, kun hänen palvelijansa kantoi halkoja uuniin. Ruotsi oli samanlaisessa tilassa kuin kuninkaan raunioksi hävitetty talo Benderissä, mutta tämän suitsuavan rauniokaupungin päällä, jossa tuska haihtui pois odottavaan äänettömyyteen, näkyi tähtilennon tapaisia tulevaisuudentuumia, joista ennustajat sanoivat, että niitä vasta vuosisatojen perästä voitaisiin toteuttaa ja käsittää.

Näihin aikoihin eli Upsalassa kerjäävä ylioppilas, jonka oli määrä lukea papiksi, vaan joka ei koskaan saanut tehneeksi muuta kuin raivanneeksi ja tapelleeksi, eikä kelvannut muuhun kuin sepittelemään runoja hautajaisiin ja häihin sekä latinaksi että ruotsiksi. Hänen nimensä oli Tolle Årasson. Kädet ja jalat olivat hänellä aivan liian hentoset ja pienet suureen ruumiiseensa verraten, vaan vaikka hän näki nälkääkin, kukoistivat hänen parrattomat lapsenkasvonsa aina yhtä pyöreinä ja verevinä. Ei hän ihmisille mitään pahaa tehnyt, kunhan hän vain sai elää vapaasti kuin taivaanlintu ja kulkea omia teitään ja aamusin nukkua pitkään; mutta tovereissa vallitsi se käsitys, että hänen oli mahdoton tehdä erotusta hyvän ja pahan välillä. Kun värvääjät eräänä päivänä alkoivat kiertokulkunsa kaupungissa, tuli hänestä yhtäkkiä jumalaapelkäävä poika ja hän piilousi kirkonpenkkiin kädessään vanhan latinankielioppinsa tyhjät kannet. Se tapahtui Kolminaisuudenkirkossa. Keskellä jumalanpalvelusta tunkeusivat värvääjät kirkkoon uhkaavina helistellen käsirautakimppua hartioillaan, mutta Tolle nojausi yhä syvemmälle tyheitä kirjankansiaan tutkimaan. Hän huojutti ruumistaan edestakaisin ja veisasi niin hartaasti, ettei kenenkään pistänyt päähän vaatia häntä sotamieheksi, vaikka hän juuri olikin niitä sellaisia kelvottomia lukumiehiä, joita kuninkaallisen asetuksen mukaan piti sotaväkeen ottaa. Tämän koetuksen jälkeen huomasi Tolle kumminkin viisaimmaksi ripustaa laukun selkäänsä ja lähteä seikkailuretkille. Kauhistuneena kulki hän ja katseli rakasta isänmaataan, jonka rutto ja sota niin oli muuttanut ja ruhjonut. Oliko tämä todellakin Ruotsi, tuo valtakunta, jonka isät olivat rakentaneet ja jota olivat silmäteränään hoitaneet, Pohjoismaiden suurvalta, rakastettu, peljätty? Tiellä tapasi hän valittavia talonpoikia, jotka pitkissä kuormajonoissa pakosta kuljettivat viljaansa pääkortteliin Norjaan taikka Jämtlanniin asti, Hjerpen linnoitukseen. Kumottuja kuormia ja kuolleita hevosia näkyi joka mäellä. Metsien autiotaloista vilhuivat repaleiset maankiertäjät tuvanikkunoista ja hän piti varovaisuuden vuoksi rahansa aina saapasvarressaan... Talonpoikaistaloissa oli höyläpenkkejä, heinähäkkejä ja karjaa asetettu riveihin pihamaalle, ja itkun ja valituksen keskitse kalahti huutokaupanpitäjän vasara ovipieliin. Herrastaloissa kertoivat palvelijat, että isäntäväki oli kaivanut hopea-astiansa maakuoppiin, sillä Görtz oli käskenyt, ettei ainoastaan kaikki oikeat rahat, vaan yksin jalommasta metallista tehdyt talouskapineetkin olivat vaihdettavat hätärahoihin, joten kuningas saisi käsiinsä alamaistensa kaiken omaisuuden. Tolle Årasson kuuli kerrottavan, ettei Tukholmassa asuvilla prinsessoilla edes ollut riittävästi hopeakaluja ruokapöytäänsä varten ja että kuningas itse söi rautalevyisiltä lautasilta. Autioissa pajoissa, joiden ulkopuolella joki vapaasti virtasi mereen päin pysähtyneiden ratasten ja avattujen sulkuluukkujen ohi, puheli hän ainoan jälelläolevan sepän kanssa, joka oli liian vanha ja raihnainen sotaan lähteäkseen. Siellä hän kuuli, että jos rautaa vähänkään valmistettiin, oli se heti muutamista pussillisista hätärahoja myötävä valtiolle. Mutta mieluimmin istui Tolle kumminkin ja lämmitteli pappiloissa, joissa hänen raamatun ja latinantaitonsa hankki hänelle suosioita; useimpa istuskeli pappi ja tarinoi hänen kanssaan päivännousuun saakka. Pappiloissa kuiskailtiin, että oli kysymys riistää koulukassat ja pitäjäin vaivaisrahastot, jopa valtion pankkikin, sotatarpeisiin, kerrottiin, ettei ole kyniä eikä paperia millä kirjoittaa, joten virastot olivat suljettavat, koska herrain ei käynyt pistäminen sormeaan mustepulloon eikä sillä pöydälle kirjottaminen. Eräs harmahtunut kappalainen hänelle kertoi, että maaherrat pantiin viralta taikka asetettiin tarkastuksen alaisiksi, joten ei kukaan tiennyt, ketä nyt tuli totella ja kenen oli käskettävä; pappi kertoi, kuinka hänen itsensä oli täytynyt panna panttiin raamattunsa ja papinviittansa ja antaa sahtia seurakuntalaisilleen ehtoollisessa viinin asemesta.

Näin Tolle Årasson kulki pitäjästä pitäjään ja ansaitsi silloin tällöin lantin, kun otti viedäkseen kirjeitä ja virkapapereita toisiin seutuihin. Postimiehetkin olivat näet lähetetyt sotaväkeen ja noista epärehellisistä kievarinpitäjistä oli tehty postinkuljettajia. Mutta nämä eivät tätä uutta ammattiaan osanneet hoitaa, vaan turhaan heidän ympärilleen joka päivä kokoontui äitejä ja isättömiä kysellen kirjeitä omaisiltaan Siperian aromailta ja kaivannoista. Matkallaan jouduttuaan Slätthögin kirkkoon sai Tolle nurkuvain talonpoikain joukossa seisten kädellään hivellä sulttaanin kultaompeleilla kirjailtua lahjaturkkia, joka sinne oli alttarinpeitoksi ripustettu. Kalmarin kaupungissa joi hän veljenmaljat tykkisoturi Edstedtin kanssa, joka äsken oli mennyt naimisiin erään palvelustytön kanssa, vaan joka itsekään ei ollut mikään mies, vaan valepukuinen aatelinen neitsyt Stålhammar. Visingsössä pelasi hän noppapeliä repaleisten venäläisten sotavankien kanssa ja Karlshamnissa painiskeli hän puolalaisten, armeenialaisten ja juutalaisten kanssa ja tempoi noita juhlallisia turkkilaisia velkojia turpaanintupsusta. Hän vietteli heidät viiniäkin juomaan, mutta iski sitten katukiviin pirstaleiksi tuon tahratun lasin. Lundissa hän aseellisten ylioppilasten joukossa kuunteli professori Ihren kapinallista puhetta ja ampui professori Rydeliusta, joka saapui tuota myrskyä asettelemaan. Siten risteiltyään halki puolen valtakunnan saapui hän vihdoin Göteporiin, johon kuningas läpimatkalla oli pysähtynyt merirosvo Gatenhjelmin vieraaksi, asuen hänen talossaan Stigebergstorin varrella. Tomuisena ja janoisena istahti Tolle Årasson Dorotea Ekin kahvilaan, jossa porvarit itkien ja nauraen parastaikaa toisiaan syleilivät ja kertoivat, että Madagaskarin kauheat merirosvot olivat saaneet luvan saapua kuudellakymmenellä täyteen lastatulla kaappaaja-laivalla Göteporiin ja asettua sinne lakastuneita elinkeinoja virvoittamaan. Silloin hän ei enää malttanut ääneti pysyä, vaan ilmaisi itsensä ja kertoi sekä ruotsiksi että latinaksi, mitä hän oli kokenut matkoillaan. Pian hän huomasi, että pari miestä, jotka kaulustat pystössä istuivat aivan hänen vieressään, vaikenivat ja rupesivat hänen puheitaan kuuntelemaan, ja siitä hän kävi vielä yhä avomielisemmäksi.

-- Nyt saavat ruotsalaiset maistaa rautahansikasta selvemmin kuin ennen koskaan, -- virkkoi hän, katsellen läpikuultavia kynsiään. -- Kuningas on taistellut kaikkia kansoja vastaan ja nyt hän kääntyy omaa kansaansa vastaan. Mitenpä tämä ilve muuten saattoi päättyäkään? Mutta kamaloita aavistuksia kuiskaillaan ympäri maan. Häneltä ei jää poikaa. Mitenpä sellaiselta mieheltä jäisikään lasta? Neuvosherroilla on jo pöytälaatikossaan englantilaisenmallisen, perustuslaillisen hallitusmuodon suunnitelmia. Me emme keltään muulta kuninkaalta aijo kärsiä sitä, mitä nyt olemme kärsineet. Kenties huomenna... kenties tänä iltana, meidän tätä tarinoidessa, joku iloinen pyssymies istuu hiiloksen ääressä ja sulattaa lyijyä valinkauhassa... Kenties hän juuri nyt kaataa kuulavormuun sen raskaan pisaran, joka ikipäiviksi on uneen uuvuttava sankareista suurimman.

Eräs kauppias, jo sangen vanha mies, jonka hapset olivat valkoset ja silmät surumieliset, taputti häntä olalle:

-- Me ihmiset arvostelemme kaikkia sen mukaan, miten omia haavojamme kihelmöi, mutta sallikaa nyt vanhan miehen puhua. Vaikkei meidän kova rautakuninkaamme olisi koskaan syntynyt, olisivat yhä mahtavammiksi paisuvat naapurimme ruvenneet paloittelemaan Ruotsin valtakuntaa... Verkalleen, vähitellen joka vuosi, olisivat lapsemme ja lapsenlapsemme tinkineet ja nöyrtyneet ja luopuneet maakunnasta toistensa perästä. Isänmaamme ei olisi koskaan päässyt rauhaan, ei koskaan kunniakkaaksi. Olisi ollut häpeällinen tuo näytelmä, kun olisi ollut nähtävänä kahlehdittu jalopeura, jonka verta verkalleen juoksutetaan pieniin sormustimiin! Tahdonpa niinollen kernaammin yhdellä kertaa nähdä taivaanrannan leikkivän ja nähdä miehen seisovan meidän edessämme. Koska käski hän meidän uhrata enemmän kuin hän uhrasi itse? Eikö hän ole nähnyt nälkää ja vilua ja nyt on meidät jo voittanut aavistus, että hän myöskin on meidän kanssamme kaatuva.

Tolle Årassonin ääni värähti. Hän ei tahtonut teeskennellä, vaan aina hänestä tuntui, että se, joka viimeksi puhui, oli oikeassa.

-- Jos en pitäisi vapauttani ja kunnollista vuodetta suuressa arvossa, hiipisinpä kuninkaan jälkiä niitä suudellakseni Norjan lumituntureilla. Kohta voi se jo olla myöhää, luoti voi jo olla valettu...

Samassa kuin hän oli lausunut nämä sanat, nousivat, keskenään merkin annettuaan, nuo molemmat miehet, jotka hänen vieressään olivat istuneet. Tolle pelkäsi soturintakkia niin kovin, että hän kalpeni, kun hän huomasi kiiltäviä messinkinappeja heidän väljäin kauhtanain alla.

-- Kas niin, poikani! -- huudahtivat he hänelle ja taluttivat hänet käsivarsista vankinaan ulos. -- Koska niin kauniisti osaat puhua, ei liene liika vaatimus, että sinulle annetaan paikka siellä läheisyydessä, missä luoti vinkuu... Nytpä saimmekin oikein kelpo saaliin. Me olemme värvääjiä, ymmärtääkö herra sitä... niin, ymmärrät? No, siis marssitaan Norjaan!

-- En ole koko elämäni pitkään toivonut muuta, kuin päästä sotamieheksi! -- vastasi hän heti niin pehmeästi ja ystävällisesti, mutta samalla varmasti, että hän itsekin uskoi sanansa. -- Tipauttakaapa kauniisti värväysrahat hattuuni!

Siten täytyi hänen vihdoinkin pukeutua tuohon siniseen takkiin, jota hän niin pelkäsi, ja joka päivä sai hän taas huomata uusia tapahtumia siinä maassa, jossa aura ennen tyyneesti oli piirtänyt vakoaan peltoon. Tuskin ehti hän kappaleen Strömstadista eteenpäin, kun hän huomasi suuria kaleerilaivoja kuivalla maalla. Ja hänet itsensä valjastettiin keulan eteen yhdessä talonpoikain ja hevosten ja härkäin kanssa vedättämään laivoja kahden ja puolen peninkulmaisen kannaksen poikki Idevuonoon. Tuuma tuumalta vedettiin laivoja telakkatietä ja risukoita myöten, öisin vedettiin tervasten tuohusten valossa, päivällä heinäkuunauringon paahteessa. Pikkunen mies, ruskahtavaan samettitakkiin puettuna, päässä tuuhea tekotukka ja kengissä leveät kultasoljet, kulki edestakasin vetäjäin joukossa heitä rohkasten. Se oli Emanuel Svedenborg, hänen toimekseen oli Polhem jättänyt tuon omituisen tuumansa suorittamisen. Kun hän näki Tolle Årassonin, varjosti hän kämmenellään heikkoja silmiään ja virkkoi:

-- Siinäpä on lihavin ja kukoistavin mies, minkä moneen vuoteen olen nähnyt. Mutta, hyvät korpraalit, elkäähän häntä sentään liiaksi rasittako, näettehän sen heti, ettei hänellä mitään voimia ole jäsenissään.

Ne oli ensimmäiset säälin sanat, jotka Tolle kuuli, sittenkuin hän Upsalassa oli kilistänyt toveriensa kanssa, ja kohta oli hän valmis silmät kyynelissä ojentamaan pyöreähkön kätösensä jo kerjäämään.

-- Minä olen haaksirikkoutunut raukka, -- kuiskasi hän, sekottaen puheeseensa oppinutta latinaakin, -- siunaisin ja kiitteleisin, jos saisin hyppysellisen nuuskaa.

-- Nuuskata on toista ja toista on ruunua palvella, -- vastasi Svedenborg vakavasti ja meni tiehensä, vaan jo samana iltana, kun iltavaihtoon soitettiin, tuli hän takasin nuuskarasia kourassaan.

-- Tuossa, ota koko rasia, mutta elä siitä sen enempää puhu! -- kuiskasi hän, ja katosi taas kuin outo kulkija, jonka ohi maantiellä pikimmittäin kuljetaan.

-- Ihmiset ovat hyviä, ajatteli kohta Tolle Årasson ja koetti tyytyä kohtaloonsa. Pian oli hän kumminkin menettänyt viimeiset, säästetyt vaskijumalansa ja nuuskarasiakin oli jo tyhjä, -- niillä oli hän silloin tällöin lahjonut korpraalit, saadakseen hiukan pitempään nukkua aamusilla. Ja silloin hänestä kohta tuntui, että ihmiset ovat pahoja.

Kun vihdoin viimeinen laiva, kultanen voitonjumalatar keulakokassaan, lipui Idevuonon tummaan veteen, komennettiin hänet taas marssimaan. Useita vieraita ja kotimaisia upseereja yhtyi vähitellen joukkoon ja talosta taloon kulki tuo pitkä jono maan viimeisiä, sotaväkeen kirjoitettuja poikia.

Silloin tapahtui eräänä päivällisaikana muutamassa kievarissa, että Tolle Årasson istuen nukkui liiterin takana hattu polvellaan. Kun rumpu taas pärähti ja hän heräsi, oli hatussa kirkas, puhdaskultainen talari ja kokoonkääritty paperi.

Se oli odottamaton näky, joten hän hieroi silmiään ja ihmetteli, että näkikö hän unta. Hän koputteli rystäillään rahaa ja punnitsi sitä kädessään. Vihdoin avasi hän paperin ja luki:

-- Tistedalissa, Myllärintuvan luona, on riippuoksainen Koivu, jota kutsutaan Kynttilänjalaksi, sillä siinä on kolme Haaraa yhdestä Rungosta. Jos Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa vihollisten Luodeista kaatuu, saat samana yönä nähdä sen Ihmeen, että löydät Kukkaron, jossa on 50 Tukaattia, Mullasta Kynttilänjalan Juurelta.

-- Tämän kirjeen on joku ulkolainen piru kirjoittanut! -- huudahti Tolle Årasson melkein valittaen ja repi paperin pieniksi palasiksi, jotka hän ympärilleen sirotti. Hän potki multaa niiden päälle ja polki niitä. Sitten pisti hän kultatalarin housuntaskuunsa ja oli lähdössä toisten luo; mutta tuskin oli hän pari askelta astunut, kun hän pysähtyi, tempasi raivokkaasti rahan taskustaan, ikäänkuin se olisi häntä polttanut, ja viskasi sen kauas suolle.

Kun hän sitten oli nostanut laukun selkäänsä, rupesi marssimaan, kasvoillaan entinen, iloinen hymynsä, ikäänkuin ihmetellen tässä maailmassa yhtä ja toista, joka kumminkin kaikki oli hänelle aivan yhdentekevää. Mutta seuraavana yönä näki hän unta tuosta Valkosesta koivusta ja sen kolmesta, korkeasta haarasta.