Part 25

Laivuri luuli, että koti-ikävä oli samentanut upseerin järjen; hän tiesi varmaan, että ellei peräsintä pian käännettäisi, oltaisiin aivan karien keskessä. Hän taisteli, päästäkseen irti. Hiha irtausi olkaompeleesta ja käsivarsi paljaana riensi hän kannelle.

Silloin laiva jysähti ja tärähti niin valtavasti, että kynttilä lyhdystä kaatui ja sammui.

-- Taivas auttakoon! Tuossa, herraseni, tunnette Ruotsin saariston!

-- Siis siunattu olkoon tämä hetki. En sitten lapsuuteni ole tätä keveämmällä mielellä lähtenyt vuoteeltani.

Ehrenskiöld kuuli laukauksia ja kahakoimista. Hän otti laukkunsa ja sauvansa ja kiipesi jäiselle kannelle. Aallot loiskahtelivat hänen ylitseen. Mutta päivä sarasti sumuisen ilman läpi ja hän näki, että laiva oli ajautunut kiviselle luodolle ja että joukko outoja miehiä parastaikaa riisti aseita laivaväeltä.

-- Anna pois mitä sulla on! -- karjasi hänelle punapartainen mies, ojentaen pyssyään. -- Karille laskeneet laivat ovat rantaväestön omia.

Ehrenskiöld puristi sauvaa kourassaan ja viskasi hänelle kerjuupussinsa.

-- Ota, siinä on! Sitä sielun rauhaa, jonka nyt olen saavuttanut, ette pyssyillänne enää voi häiritä, mutta tällainen leikki voisi sulle käydä kalliiksi, mies... Minä olen kuninkaan upseeri...!

Empien laski punaparta pyssynsä alas.

Luodon harjalla paloi rosvojen sytyttämä harhatuli ja etäämpänä karien takana oli liputon kaliotta ankkurissa. Sen kanelia istui sairaloinen, kellertävä, nuori mies, pulskaan revonnahkaturkkiin käärittynä ja kainalosauvat vieressään.

-- Mistä siellä on kysymys, Norcross? huusi tämä hienolla, mutta kimeästi vihlovalla äänellä. -- Kiirehdi työtäsi, välemmin!

Punaparta vastasi:

-- Tämä mies sanoo olevansa ruunun miehiä ja niin ollen lie parempi ampua hänet, kuin laskea hänet maihin kieliä kantelemaan... Hei mies, kerro pois, mitä miehiä sinä oikeastaan olet! Näen rääsysi sotilaspuvun jätteiksi, mutta ei niissä ole upseerin merkkejä. Oletko ollut niin kauan kotoasi poissa, ettet ole kuullut puhuttavan Lassi Gatenhjelmistä? Hän istuu tuolla laivan kannella, hän on meidän päällikkömme!

-- Nimeni saat tietää, -- vastasi Ehrenskiöld, -- jos ensin hankit mulle säätynimukaisen puvun, mutta siitä en vähääkään välitä, mitä pahaa sinä mulle uhkaat tehdä, kunhan vaan kerran vielä eläissäni saan astua ruotsalaiselle maaperälle. Huomaanhan teidät jumalattomiksi merirosvoiksi ja toisenlainen näöltään on nyt tämä maa, kuin se valoisa ja onnellinen maa, josta lähdin... vaan kaikissa tapauksissa, minä olen kotona... Olen kotona! Hengestäni luovun nyt ilolla, mutta elä kiellä minua ensiksi astumasta ruotsalaiselle luodolle.

-- Se on kohtuullinen pyyntö, -- vastasi Gatenhjelm.

-- Mutta kiirehdi, kiirehdi!

Hän koputti kärsimätönnä laivansa kaidepuuhun.

Ehrenskiöld viskasi sauvansa kannelle kuin sotavanki miekkansa ja laskeusi luodolle. Muutamia askeleita hän verkalleen astui, ikäänkuin hänen jalkansa olisivat tarrauneet maahan kiinni. Sitten hän lankesi polvilleen ja siveli ja hyväili kämmenillään kalliota ja painoi poskensa sitä vastaan.

-- Kiitos olkoon sulle, taivasten isä, -- kuiskasi hän, -- sulle, joka niin kaukaisilta vierailta retkiltä olet palauttanut kotiin kodittoman pojan. Sinun, sinun olkoon kunnia!

Silloin antoi Gatenhjelm merkin ja Norcross kohotti kivärinsä poskelleen ja ampui laivan kannelta luodin Ehrensköldin pään läpi.

Kun aurinko nousi, purjehti merirosvoalus jo saaliineen Bohuslannin rannikkoa kohden, mutta autiolla meriluodolla lepäsi kotiinsa palannut soturi käsivarsillaan kalliota syleillen.

Marstrandin kirkossa.

Levottomina porvarit neuvottelivat Marstrandin torilla ja eräs kalastaja heille kertoi, että Tordenskiöld oli pian odotettavissa laivastoineen Marstrandin luo valloittamaan sen linnaa.

Martti Rosengård, lukkari, käveli torin poikki avainkimppu kädessään ja astui suoraa tietä tungoksen läpi kirkkoon puhuttelematta ketään.

-- Hän on vähäkuuloinen ja vanha -- virkkoi kansa. Vanha Martti vastasi hiljaa itsekseen:

-- Mutta se vanha Martti muistaa hyvin, erinomaisen hyvin. Hän ei unhota koskaan sitä päivää, joka antoi hänelle iloa ja rohkeutta koko elämän ijäksi. Hän ei unhota Baggea, vaikka tämä mies jo on haudassa maannut viisi vuotta, Benderistä tuotu valtakirja päänalaisenaan. Hän oli opettajamme ja vielä haudastaan hän meitä opettaa. Siksi meidän tänään tulee muistella häntä. Hän on meidän miehiämme, vaikka hänen elämäntyönsä kuuluukin menneisiin aikoihin. Meidän sydämmissämme on linnoitus, jota ei vihollinen voi koskaan valloittaa. Väännelkää te vain käsiänne! Nyt on sunnuntaiaamu ja vanhalla Martilla on vähän toimia.

Hänen kuivettunut vartalonsa kasvoi päätä pitemmäksi ja hän nyökytti niin tuiki tyytyvästi päätään, kun hän kirkkoon astui ja sen oven jälleen sulki. Hän asetteli kynttilöitä jalkoihin ja levitti auki käsinkudotun Vadstenanmallisen alttariliinan. Nuoruuden muisto täytti siihen määrään hänen ajatuksensa, että hän tuossa tyhjässä kirkossa miltei oli kuulevinaan ääniä ja kannusten kalsketta.

Oli silloinkin ollut sunnuntai ja Gyldenlöw, joka tanskalaisten päällikkönä äsken oli valloittanut saaren, oli käskenyt kirkkoherra Fredrik Baggen pitää kiitosmessun ja lukea Tanskassa tavallinen rukous kuningas Kristianin ja hänen voittoisan sotajoukkonsa puolesta. Gyldenlöw istui itse päällikönpenkissä ja käytävällä seisoi vieraita sotilaita aina oveen saakka, niin että Baggen messupuku näytti vaalenneelta ja halvalta noiden kaikkien kimaltelevain vormupukujen keskessä. Ruotsalaiset miehet ja naiset, jotka istuivat alimmissa penkeissä, tuijottivat tylsästi eteensä ja monet heistä katkerasti kuiskivat, kun näkivät pappinsa rauhalliset kasvot avonaisen ikkunan kautta, jonka läpi varpuset lentelivät.

Hän messusi heleämmällä äänellä kuin ennen koskaan, ja kun messu oli päättynyt ja hän nousi saarnastuoliin, virkahti Gyldenlöw hiljaa:

-- Bagge, sinusta me hyvän papin saamme!

Pappi puhui saarnastuolilta voiton suuruudesta sellaisella hehkuvalla innolla, että yksin raakain soturien silmät kävivät kosteiksi; mutta kun hän saapui rukoukseen kuninkaan puolesta, risti hän innolla kätensä kasvojensa tasalla ja rukoili vanhan rukouksensa ruotsalaisen kuninkaan puolesta.

Silloin hypähti Gyldenlöw penkistään ja tuossa pienessä kirkossa rupesi kuulumaan meteliä ja kirouksia ja aseiden ja kannusten kalinaa; mutta yli kaiken metelin kuului Baggen ääni, kun hän rukouksensa loppuun asti tyynesti luki.

-- Jos et muuta osaa rukoilla, -- kiljui Gyldenlöw, -- niin takaanpa sulle kuolemanrangaistuksen taikka elinkautisen vankeuden.

-- Vielä mulla on vähän lisättävää.

Alimmista penkkiriveistä kuulunut nyyhkintä vaikeni ja tanskalaiset kävivät äänettömiksi kuunnellakseen.

Silloin rupesi Bagge rukoilemaan Ruotsin sotajoukon puolesta, noiden rivissä seisovain halpain soturien puolesta, rukoili voittoa ruotsalaisille, rukoili, että he vielä palaisivat ja valloittaisivat takasin hänen saarensa.

Gyldenlöw käveli tulenpalavana alttarin edustalla ja paukutti ilmaa hansikkaillaan.

-- Tuokaa tänne nuo käsiraudat, jotka ovat kirkon ovella häpeäjakkaran vieressä! -- käski hän.

Kaksi sotamiestä meni ulos ja he raahasivat sieltä vitjat kirkkoon, niin että ne kilahtelivat kivilattiaa vastaan. Gyldenlöw pysähtyi Baggen eteen.

-- Minä uskon, että sinä olet hurskas mies ja että tämän olet ymmärtämättömässä hartaudessasi tehnyt. Siksi tahdon sulle armon antaa, jos kadut... Mutta, kautta Jumalan, jos vielä niskoittelet, et voi muuta odottaa, kuin tuomiota ja rangaistustasi. Sinulla on koti ja perhe... Mietippäs tarkoin! Minä tässä kärsivällisesti odotan, kunnes sinä itsesi tutkit. Laskekaa hänet irti, miehet, nouskoon hän kerran vielä saarnastuoliin. Tekin, jotka siellä penkissä istutte, olette sanani kuulleet!

Bagge tasotti vaippansa poimut ja lähti saarnastuolin portaita kohti astumaan ikäänkuin totellakseen. Vaan siitä hän taas kääntyi seurakunnan puoleen.

-- Minulla on todellakin jotakin kaduttavana, se on oikein puhuttu. Ja minä voin sen ilmaista tästäkin, tarvitsemattani saarnastuoliin nousta.

Gyldenlöw työnsi lähimmät upseerit syrjään ja asettui paikoilleen, mutta levottomasti hänen sormensa hypeltelivät miekan kahvaa ja kaikki kuuntelijat seisoivat jo käytävillä tai penkeissä.

Bagge oikasi molemmat kätensä eteenpäin. Ei kukaan tiennyt, mitä hän sillä oikeastaan tarkoitti.

-- Minä kadun -- puhui hän, -- että olen liian pitkälle lykännyt sen rukouksen, joka minun ehkä ensiksi olisi pitänyt esittää.

Ja hän rupesi rukoilemaan hyvää vuodentuloa ja suotuisia ilmoja, rukoilemaan hirsilautan puolesta, joka oli tulossa joelta ja heinäkuormain puolesta, joita vedätettiin taloihin ja koko Ruotsin kansan puolesta, jolle hän lupasi pysyä uskollisena, vaikka hän saisikin jälelläolevat päivänsä viettää syvimmässä vankiluolassa.

Silloin soturit ymmärsivät, miksi hän oli ojentanut käsivartensa eteenpäin. Hänen vielä puhuessaan kiinnittivät he käsiraudat hänen ranteihinsa ja taluttivat hänet sitten miekat paljastettuina välissään linnaan päin.

Katrinuska, eukkoseni...

Oli talviyö ja tähdillä oli tuo kylmä tuike, joka panee yksinolijan itkemään, ilman että hän itsekään tietää, miksi hän itkee. Seppeleillä koristettua paavin ivakuvaa, jota äsken oli kuljetettu Moskovan kaduilla, oli kansa tervehtinyt paljo äänettömämmin kuin ennen, ja kesken voiviikon iloisien ilveiden kuiskailtiin vihasta ja salahankkeista ja vangitsemisista. Missä kaksi ihmistä kohtasi toisensa, niin ettei heitä kolmas kuullut, kiroilivat he tsaaria. Papit nurkuivat savustusmaljoja heilutellessaan, että hän söi lihaa paaston aikana ja palveli roomalaisten jumalia eikä oman kirkon pyhiä. Bojarit valittivat, ettei heidän annettu nukkua rauhassa öitään, vaan että heillä teetettiin työtä yhtä paljo kuin niillä orjilla, joita käytettiin uusimaan koko Venäjän valtakuntaa kantapäästä kiireeseen saakka. He kertoivat, että tsaari oli tullut hulluksi. Jos ei hän istunut matkavaunuissaan eikä mikroskooppinsa ääressä, niin paranteli hän lääkärinä tauteja, teki suutarina saappaita, laivanrakentajana venheitä, valmisti norsunluuesineitä kuin sorvari taikka listi ihmisiltä päitä kuin pyöveli. Tällaisen päivätyön jälkeen nähtiin hänen toisinaan iltasaterian aikana astuvan soittokunnan luo ja lyövän rumpua niin taitavasti, ettei paraskaan rumpari ollut häntä etevämpi. Kauppiaat valittelivat tiskinsä ääressä näitä alituisia sotia ja talonpojat aukoivat vihoissaan paksuja sarkatakkejaan ja kätkivät niiden povitaskuihin poisajetut, pyhät partansa.

Kuta myöhemmäksi kävi yö, sitä terävämmin tuikahtivat tähdet ja Aleksei, tsaarin poika, istui yksin kammarissaan, jonka katto ja seinät olivat verhotut punasilla kankailla, joihin oli maalattu viheriöitä lehvänoksia. Hänen ympärillään lattialla oli jumaluusopillisia teoksia ja pieniä, hoikkasia kirjoja, hurskaita pyhäintaruja. Hän leväytti kynäänsä keskeneräisen kirjeen kohdalla, jota hän kirjoitti Affrosinjalle, punatukkaiselle suomalaiselle orjattarelleen; mutta häntä väsytti, kynä vaipui alas. Hän unhotti, että häneltä oli riistetty miekkansa ja perintöoikeutensa valtakunnan ruunun. Hän oli olevinaan puettu edesmenneiden tsaarien kankeihin silkkiturkkeihin ja turkoseilla kirjaltuihin saappaisiin ja hän oli suljetussa linnassaan tarkastelevinaan hovikultasepän teoksia ja keskustelevinaan oppineiden munkkien kanssa. Sitten hän uneksi astuvansa alas rukouskappeliin ja talvihämärässä siellä holvissa viettävänsä hartaushetken tuijottavan kristuspään alla, mutta laajana hänen ympärillään rehotti vanhanaikainen valtakunta, jossa kyläkellot soivat ja jossa myöhään noustiin vuoteelta ja aikusin sammutettiin tulet. Silloin nousi tsaari Pietarin veri hänen päähänsä ja hän oli lopettavinaan iltansa juomingeissa ja viskelevinään tyhjillä tinakannuilla kiitollisina riemuilevia bojareja päähän.

Ovi hänen takanaan aukesi, mutta hän luuli tulijaa palvelijaksi ja jäi istumaan mietteihinsä. Vasta kun hän kuuli käytävässä astuttavan ja naurettavan, käänsi hän hallavat, laihat, kuopille painuneet kasvonsa ja viisaannäköiset silmänsä sinnepäin. Se oli isä. Se oli tsaari, joka saapui yövieraineen ja he kantoivat keskessään pitkän pöydän, jossa kymmenen palavaa kynttilää oli pistetty kukin vehnäleivokseen. Monasti oli Aleksei juonut lääkkeitä, voidakseen sairautta syyttäen pysyä syrjässä heidän öisistä syömingeistä! Tuska sielussaan oli hän kerran Affrosinjansa kanssa valepukuisena paennut Neapelin viinimaille saakka, piiloillakseen tätä isää, joka nyt kohotti keppiään hänen päänsä kohdalla. Hän peräytyi taaksepäin nurkkaan.

-- Aleksei, -- käski tsaari, -- sinun tulee tänä iltana olla isäntänä. Istu tuohon vastapäätä minua.

Juuri kun pöytään istuttiin, iski tsaari läiskäyttäen lähinnä seisovaa miestä korvalle ja huusi:

-- Anna sen kiertää ympäri pöydän! Ei usko kukaan, kuinka tarpeellinen näille tällaisille herroille, jotka ruhtinaan pöydässä istuvat, korvatelli on.

Korvatelli lensi kajahdellen miehestä mieheen pöydän ympäri aina ajutantti Wjasemskiin asti, joka istui lähinnä tsaaria toisella puolella. Hän oli nuori ja vielä kokematon upseeri ja käsi jo puoliojossa hän kalpeni ja katseli tylsästi tsaaria. Ei ollut koko juomaseurassa yhtään, johon tsaari niin lämpöisesti oli kiintynyt kuin tähän keltakiharaiseen nuorukaiseen, mutta juuri tänä yönä oli eräs huhu kuiskannut, että tämäkin oli liittynyt Alekseihin ja kapinallisiin. Siksi tahtoi tsaari häntä koetella ja Ivan julman katse silmässään, vaan moskovalaisen pikkuporvarin hyväntahtoisella hymyllä, virkkoi hän nuorukaiselle:

-- Wjasemskij, poikaseni. Omassa valtakunnassani ei kohta kukaan uskalla lausua nimeäni kiroamatta minua. Tässä on poskeni. Jumalan ja hänen ainokaisen poikansa nimessä vaadin sulta suoruutta. Jos olet häpäisijäini puolella, lyö, silloin en ansaitse sen parempaa kuin nuo toisetkaan. En sulta pyydä muuta kuin suoruutta... siitä kiitän sinua.

Wjasemskij nousi ja siirsi tuolinsa syrjälle, ikäänkuin polvistuakseen, mutta sitten loi hän katseensa kynttilään ja kuiskasi:

-- Käteni eivät ole puhtaat. Käyn ensiksi pesemässä ne.

Tsaari nyökäytti raskaasti päätään ikäänkuin hyväksyen ja katseli hänen jälkeensä.

-- Hänkin! Toisinpa olin odottanut.

Hän piti tyhjää pikaria edessään ilmassa ja tsaaritar, joka koko illan oli syrjästä hänen liikkeitään seurannut, astui sisälle yksinkertaiseen, siniseen pukuun puettuna ja istahti häntä varten varatulle tuolille. Tsaari laski kätensä puolisonsa käsivarrelle ja kääntyi Aleksein puoleen.

-- No, mikset kaada laseihin ja juo maljaamme. Isoin, -- vielä kerran! Ja vielä. Nouse pystyyn -- pikemmin! Ei, istukaa te muut, sinun vain tulee seistä. Ja sinun täytyy siitä vastata. Onko totta, että munkit ovat sinulle uskotelleet, että koko kansa rakastaa sinua ja kiinnittää sinuun toiveensa?

Aleksei seisoi pöydän toisella puolella ja vihan väreet häntä puistattivat ja hänen ryppyiset kasvonsa kävivät tuhankarvaisiksi ja vanhannäköisiksi. Isäkin oli poikansa karvainen ja joka kerran kuin isä kysyi, kierasi Aleksei pitkän kaulaliinansa pään yhä tiukemmas sormensa ympäri, mutta ei vastannut mitään.

-- Onko totta, että vihaat minua, elämäsi antajaa, että ikävällä odotat kuolinhetkeäni, voidaksesi kumota päivieni ja öitteni teokset? Onko totta, että rippi-isäsi on kehottanut sinua rupeamaan kansasi marttyyriksi? Ah, onpa maailmassa toisenkinlaisia marttyyrejä kuin niitä, jotka torilla uhraavat verensä kansan asian puolesta! Tahtosin olla teille kaikille isänä ja hyväntekijänä... Mutta kuka voi sanoa tuoneensa taivaasta kultataulun, jossa on sanottu, että tässä nyt juuri on totuus? Kenties kerran huudahdatte, että tuo hullu, jonka suonissa minun vereni virtaa, hän oli juuri se mies, jonka te tarvitseisitte. Mutta silloin te huutelette turhaan. Sen elämän, jonka olen sytyttänyt, voin myöskin sammuttaa. Katrinuska, eukkoseni, mitä olen tehnyt, jonka vuoksi minut on jätetty näin yksin?

Hän nojautui eteenpäin; painaen suljetut silmänsä puolisonsa käsivarteen ja nauroi itkien, niin että pöytävieraista toinen toisensa perästä nousi pystyyn ja hiipi tsaarittaren taa. Hänen naurunsa oli niin hyväntahtoista ja lämmintä, etteivät he olleet sellaista kuulleet koskaan muualla kuin mahdollisesti jossakin talonpoikaistuvassa maalla, vaan he tunsivat tuon hymyn, jonka reunoille vähitellen keräysi epätoivoa ja halveksumista, ja he pelkäsivät henkeään.

-- Katrinuska, lapsueni... Milloin vain koko Euroopassa lyötetään muistoraha tai painetaan lentokirjanen, silloin puetaan minut aina narrin vaippaan! Mitä olen sitten tehnyt, kun olen jäänyt näin yksin? Yhtä yksinäinen on se mies, joka nyt Ruotsissa kerää joukkojaan ja johtaa niitä kohti Norjan vuoristoja... Sinnekö siis meidän molempain tuli ehtiä, vaikka eri tietä... Miksi viipyy ajutanttini? Ikävöinpä nähdäkseni, eikö teidän kaikkien joukossa ole edes yhtään, joka on kyllin rehellinen, suoraan mulle osottaakseen, rakastaako hän minua vai eikö. Tulkoon hän ja lyököön!

Hän kohotti taas itkun ja naurun sekaiset kasvonsa, mutta tsaaritar hiveli lempeästi hänen kiharaista tukkaansa ja lauloi kansanlaulun nuotilla ja aikoja sitten murtuneella, hienolla äänellä:

-- On herroilla matkassaan nihdit ja vahdit, Vaan siltä kuin mierot he tietänsä käy. Mut' köyhiä enkelit hellästi hoitaa Ja ei heidän katseessa kaihoa näy.

-- Missä on Wjasemskij, ajutanttini? Onko hän sellainen raukka, että on paennut, koska ei uskalla lyödä tsaaria? Taikka seisooko hän siellä oven takana ja empii? Taikka ehkä... Rakastaisiko hän minua?

Mentsikoff, joka oli jäänyt istumaan paikoilleen, nousi pystöön. Hänellä oli päässään suuri valkojauhoilla kylvetty tekotukka ja paljo arvomerkkejä rinnassaan.

-- Muinaisina aikoina, kun olin halpa sokurileipurinpoika, joka kantelin leivoksia Moskovan kaduilla, sain sinut iloseksi, tsaari, kun puhuin. Osasin sommitella juttuni niin, että sinä olit näkevinäsi kamaloita huuhkaimia ja kotkia räpöttävin siivin edessäsi taikka käsillään käveleviä lystikkäitä kääpiöitä, mutta me olemme vanhenneet, sekä sinä, hyväntekijäni, että minä... Minun täytyy totella sinun hallitsijakäskyäsi.

Hän käveli ulos kamarista käytävään ja tsaari huusi hänen jälkeensä:

-- Miksi viipyy ajutanttini, siitä tahdon tiedon. Olivatko hänen kätensä niin likaset, että hänen näin kauan täytyy niitä pestä? Sitäpä pesuvettä tahtosin nähdä.

Kun Mentsikoff tuli takasin, kantoi hän käsissään suurta, kuperaa tinavatia, joka oli puolillaan punertavaa nestettä, mikä näytti vaahtoavalta viiniltä.

-- Ajutanttisi Wjasemskij on kuollut, -- virkkoi Mentsikoff. -- Hän pesi kätensä omassa sydänveressään.

Tsaari sulki taas silmänsä ja nojasi päänsä puolisonsa käsivarteen, ja sillävälin kuin tämä hiveli hänen tukkaansa ja sitä sormillaan suki, kuuli hän tsaarin kuiskaavan:

-- Hän ei minua rakastanut... hän ainoastaan pelkäsi... Katrinuska, eukkoseni!

Pimeässä joulukirkossa.

Oli joulunaatto. Udenäsin pappilassa istui kappalaisen leski ja tarkasteli miesvainajansa laskuja. Hänen leninkinsä miehusta oli tehty vainajan moneen kertaan käännetystä virkatakista, hänen kankean käsiliinansa oli hän sitonut huiviksi päähänsä ja siinä hän kylmästä sinervillä käsillään selaili papereitaan. Kasvultaan hän oli tavallisia naisia pitempi ja laihempi ja kaikki häntä panettelivat ja vihasivat hänen ahneutensa ja ilkeytensä takia. Eipä entisinä hyvinä aikoinakaan raskittu talikynttilöitä polttaa pappilassa. Palkolliset ajoi hän vuoteelta kolmen aikana talviaamuina, vaikka nämä eivät nähneet tehdä työtä päresoihdun hämärässä valossa, vaan istuivat tarinoiden karsinassa. Rengin kävellessä pihalla tallin ja navetan väliä, varotti hän tätä, että hänen tulisi riisua puukengät jalastaan ja säästää ne sunnuntaiksi ja jos kenet langetettiin kirkkosakkoihin, silloin tiettiin aina, että pappilan muori oli ollut ilmiantajana.

Oli jo hämärä, vaan yhä liikahtamatta katsoa tuijotti hän puoleksi lumipeitteisen ikkunan läpi lastukattoista puukirkkoa ja kellotapulia. Hänen vieressään seisoi isotukkainen mies, jonka punertavat posket olivat alituisessa hymyssä. Se oli ruukin taloudenhoitaja Trulsson.

-- Uskotteko hänen tulevan? -- kysyi muori hätääntyneenä. -- Hän oli ainoa renkini ja sittenkuin hän kaupunkiin lähti, ei hänestä ole mitään kuulunut. Ja siitä on jo kolme päivää... Selkäänsä hän tarvitseisi. Luultavasti hänet maanantaina tavattiin kapakasta ja silloin hän uuden asetuksen mukaan pistettiin sotamieheksi.

-- Pelkäsinpä, että tässä talossa olivat huonosti asiat vainajan jälkeen, -- vastasi Trulsson ystävällisesti -- ja siksi tänne ratsastin. Elkää valittako, muori Ingebritt, sillä oikeastaanhan ei ole onnen ja onnettomuuden välillä niin suurta erotusta, kun luulemme. Kumpasestakin tulee, mitä siitä tahdomme. Näkisittepä isäntäni, tuon vanhan, kauniin herra Soop'in, kun hän suorana ja sanaa puhumatta seisoo ruokapöytänsä ääressä ja laskee suuriin kasoihin rahoja vuosiveroaan varten. Kuusisataa talaria hopearahaa ylellisyysverona vaimonsa ulkomaisista silkkikankaista, kuusikymmentä talaria pitseistä, neljäkymmentä sopuliturkistaan, kaksikymmentä hienommista hatuistaan ja pukimistaan, neljä teestä ja kahvista, neljäkymmentä vaunujensa kullatuista koristeista, neljäkymmentä tupakanpoltostaan ja sitten kuudennesrahan maksut, kulkuveromaksut ja ulosteot tilastaan ja alustalaisistaan. Muistakaapa sen lisäksi, että tehtaan tuote, rauta, on ensiksi tarjottava valtiolle, jolla ei ole mitään millä maksaa, ja että koko tehtaassa tuskin on kolmea työhönpystyvää miestä, joita voi pitää työssä pajoissa. Ja kumminkin seisoo vanha Soop siinä niin uljaana ja arvokkaana ja puistelee Görtzin vaskijumalia pussistaan. Te tallennatte liian ahnaasti tämän maailman tavaroita, se on kaikkien käsitys.

-- Köyhyys pakottaa säästäväksi, -- mutisi muori karkeasti. -- Tällainen hätä ei ole koskaan mitään kansaa ahdistanut. Sitten viime marraskuun olemme syöneet pettuleipää ja voidakseen pitää miestä ratsuväessä työskenteli puolisovainajani itse pelloilla kuin renkimies, kunnes nääntyi ja heitti henkensä. Naula sokuria maksaa viisi talaria, silakkanelikko maksaa viisikymmentä ja suolatynnyri päälle sadan talarin. Huomenna on joulupäivä, aamukirkkoon olisi mentävä, vaan talia ei ole yhteenkään kynttilään. Eikä meillä ole pappiakaan, joka voisi meille jumalansanaa lukea, eikä lukkaria. Hevoset on viety kuormastohevosiksi ja ellei renki palaa takasin, olen minä hukassa, sillä silloin ei ole enää miestä talossa. Jumalan nimessä, sanokaa, että hän tulee!

Hän painoi otsansa ikkunaa vastaan sammaltaen ja neuvotonna.

-- Hän tulee! -- vastasi Trulsson. -- Kuulen askeleita ulkoa.

Samassa lennähti ovi auki suurella melulla. Muutamia isoäänisiä, repaleisiin vormupukuihin puettuja sotureita astui kynnyksen yli ja niiden jälestä tuli joukko laihoja, kuihtuneita maankiertäjiä, enimmäkseen nuorukaisia ja poikasia. Viimeksi tulevan nuorukaisen tunsi pappilan muori rengikseen ja ymmärsi nyt, että hänkin oli otettu sotaväkeen ja ja oli sinne menossa toisten seurassa.

-- Kantakaa pöydälle nyt mitä talossa on syötävää, -- komensi yksi sotureista, ja puhalteli kangistuneisiin kouriinsa.

-- Täällä ei ole mitään, ei mitään! -- vastasi eukko liikahtamatta.

-- Mitä ei tarjota, se otetaan! Seitsemän tuntia olemme nälkäisinä tätä kylää kierrelleet autiotalosta toiseen.

Miekat ja kannukset kilahtivat, miehet huutelivat ja Ingebritt-muori käveli edestakasin hypeltäen esiliinaansa. Kenkiään hän kysellen katseli. Tämä kuunteli kotvasen toisten toraa ja hiveli neuvotonna niskaansa. Vihdoin hän käänsi katseensa lattiaan ja lausui hiljaa:

-- Te olette aina ollut kova ja ahnas, emäntäni. Siksi varastin viime talvena neljä mustaa leipää ja kätkin ne arkkuuni tallin yliselle. Ne leivät aijon nyt tässä näille toisille jakaa, sillä tällaisessa hädässä olkaamme kaikki ystäviä.

Soturit tempasivat nyt meluten avainkimput Ingebritt-muorin vyöltä ja kaapit ja arkut avattiin. Savimaljoihin mätettiin kätkettyjä herkkuja ja kiroten sulattivat soturit takkatulen ääressä sianreittä, jonka luun vieressä madot paleltuneina kekottivat.