Part 24
Kuningas pysähtyi hetkeksi viskaamaan vaippansa pois ja hän kääntyi Daldorffin ja henkidrabanttien puoleen:
-- Vuosia on kulunut. Hyvin olemme yhdessä toimeentulleet. Kuka tietää, milloin se lyijy on valinkauhassa sulanut, joka meidän päivämme päättää.
Grothusen veti poveltaan, takinnappien lomitse, kellertävän reunushansikkaan ja vastasi:
-- Tämän hansikkaan otin Benderissä armolliselta kuninkaaltamme, eikä ole hallayötä ollut niin kylmää, ettei tämä hansikas olisi sydäntäni pitänyt lämminnä.
Silloin paljasti Daldorff päänsä:
-- Kun minuun kuolinluoti sattuu... jos silloin haavojen repelöimä ruumisraukkani voisi puhua, kääntyisi se maan mullassa poistuviin joukkoihin päin ja rukoileisi siunausta rehellisille asetovereille, kiitollisen kumppanin siunausta... Ah, jospa voitto vielä kerrankaan tietämme valaiseisi. Vaan niinkuin maanviljelijä väliin päästää vanhan pellon metsistymään ja raivaa uuden, niin tahtoo Jumala vaihdella valtakuntia ja valtoja. Ja kun hän on uudet rajapyykit pystyttänyt, ei hän salli kenenkään enää siirrellä rajapaasia vanhoille paikoilleen. Me emme hänen tahtoaan tajua, me oivallamme vain sen, että hän on meitä vastaan.
-- Jumala on meidän puolellamme, meidän kanssamme! Hänen tahtonsa ei voi olla, että Ruotsin valta paloitellaan. Jos niin on, antakoon hän meille selvän merkin ruhjomalla meidät maahan toisen toisensa perästä.
-- Ne ovat tosia sanoja! -- vastasi Daldorff. Eikä nekään upseerit, jotka Stralsundin portin edustalla olivat kuutamossa kuiskailleet, enää muistaneet silloisia mustia ajatuksiaan. He päinvastoin tunkeutuivat henkivartijain lomaan, saadakseen lähinnä kuningasta taistella. Heistä tuntui, että hänen olennossaan ilmeni kuvia Jumalan omasta kovasta ja armottomasta rakkaudesta oikeamielisiä kohtaan ja oman tahtonsa täyttämistä kohtaan.
Keskustelu pysähtyi. Torvet eivät soineet, rummut eivät pärisseet, liput olivat kokoonkäärityt ja niitä hiljaa kannettiin. Säilä paljaana käveli kuningas joukkonsa etupäässä. Tuskin oli sitä joukkoa kolmetuhatta miestä ja sen tuli nyt taistella kolme aina kymmentä vastaan, sen tuli hyökätä pelottamaan vihollista ja ajamaan sitä saarelta pois. Hän pysähtyi äkkiä:
-- Mitä on tämä? Siinähän seisoo joukko espanjalaisia ratsumiehiä ja tuolta etäämmältä näkyy kuutamossa varustusvalli. Tanskalaiset ovat hyvin käyttäneet aikansa... Eteenpäin!
Varustuksen harjalta ruiskahti samassa pitkä rivi tulisäteitä ja ensimmäinen yhteislaukaus pamahti öisessä luonnossa. Mutta ruotsalaiset viskasivat syrjään espanjalaiset ratsumiehet ja hyökkäsivät vallia vastaan.
Cronstedt'in tykinkuulat huhkasivat jalkamiesten päiden ylitse ja tupruuttivat multaa ja hiekkaa vallituksesta. Maa tärisi ja joka taholta salamoivat tuliluikut. Kuului suhinaa ja vinguntaa, kuin sataisen allijoukon lentäessä rannikon poikki; ruutipilvet peittivät niin paksulta tantereen, että kuutamon hohde vain paikotellen niiden lomitse pääsi maata valaisemaan ja siihen valkosia, kinoksilta näyttäviä täpliä kuvaamaan. Kauan vielä saattoivat taistelijat, kun melske hetkeksi heikkeni, kuulla etäällä kahlehdittujen koirien ulvontaa, mutta sitten taas kävi jyry niin valtavaksi, etteivät soturit voineet kuulla upseeriensakaan komennushuutoja. Ruotsalaiset hyökkäsivät eteenpäin kaksin kourin miekankahvaa pidellen, kuin muinaisajan berserkat. Siinä ei enää taisteltu järjestetyssä ottelussa, jossa päälliköt käskivät ja osastot tottelivat. Siinä viimeiset sankarit siitä sotajoukosta, joka oli tehnyt retken Euroopan halki, nyt viimeistä kertaa sankarikautensa syysmyöhällä uhrasivat vertansa Ruotsin meren eteläpuolella. Siinä taisteltiin rinta rintaa vastaan, taisteltiin elämästä ja kuolemasta, taistelun määränä oli sankarikunnia tai häpeä.
Översti Jakob Torstenson oli jo kuollut, mutta hänen veljensä Karl Ulrik murtausi kaartilaisineen vallin yli ja taisteli vihollisen varustuspaikan keskessä. Ja kun hänen oli verkalleen peräydyttävä, iski hän yhä selällään varustukseen nojaten ja huusi, kapteeni Adlerfeltin maatessa kuolleena hänen vieressään, joukolleen:
-- Pitäkää urheasti puolianne, toverit! Isoisäni johti koko Ruotsin armeijaa enkä minä hellitä miekkaani muille kuin itse Dessaulaiselle. [Preussilainen sotapäällikkö, ruhtinas Leopold von Anhalt-Dessau.]
Avopäin, vihan ja innon lieska otsallaan, raivasi kuningas säilällään itselleen tietä miekkojen ja pyssyntukkien lomitse. Hän riensi vertajanoovia miekanteriä vastaan syksyset myrskyt sydämmessään, nöyrryytettynä, välittämättä kivusta tai kuolemasta. Vielä kerran irvistelivät Åbergin hampaattomat ja rumat, mutta miehevät, kasvot hänen kupeellaan ja Seved Tolfslag särki kalloja ja aseita. Pyssyntuli leimahti joka taholta ja kärventi kuninkaan rikkinäisen sotatakin. Vaan hän lävisti ja ampui. Karkeat soturinkäsivarret häntä tapailivat ja sylitappelussa hän kamppaili vihollisten kanssa. Eräs tanskalainen upseeri, joka hänet tunsi, tarttui toisella kädellään hänen harvaan tukkaansa ja koetti vääntää miekkaa hänen kourastaan, mutta kuningas tempasi pistoolin vyöltään ja ampui luodin tanskalaisen ruumiin läpi. Mutta uusia vihollisia ryntäsi esiin ja Dessaulaisen ratsumiehet ja kenttätykit ahdistelivat ruotsalaisia sivulta, niin että heitä myrskyisen marraskuunyön pimeässä joka taholta saarsi sarja murhaavia miekkoja ja leimahtavia ukkosentulia.
Kenraalimajuri Strömfelt antoi kuninkaalle hevosensa, mutta espanjalainen ratsumies sen pysäytti ja tykinluoti sen kaasi ja kuningas kaatui maahan hevosensa alle. Ja koettaessaan päästä sen alta pois, sattui hänen rintaansa kivestä ponnahtava tykinluodin sirpale, joten veri tirskahti hänen huulilleen. Mustaksi kävi maailma hänen silmissään ja hän vaipui makaamaan tiedotonna ja puoleksi hiedikkoon hautautuneena, mutta käsi puristi yhä miekan kahvaa.
Överstiluutnantti Tranfelt taisteli keskellä tanskalaisjoukkoa. Kumpasessakin kädessään heilutti hän asetta ja hänen repaleiseksi repeytyneen takkinsa ja paitansa alta ammotti kolme haavaa rinnasta. Ja kun hän ei enää jaksanut seistä, taisteli hän polvillaan, kunnes hän kaatui ja heitti henkensä.
Cronstedtin olivat tykkimiehet, haavoitettuna ja vertavuotavana, nostaneet eräälle kenttätykille.
-- Ne ovat Pohjoismaiden roomalaisia nuo, -- virkkoi hän, -- jotka tänä yönä kaatuvat viimeisten valloitusmaittensa puolesta.
Hänen edessään makasi kaatunut tykkijunkkari palava sytytin vielä kädessään ja aivan läheltä kuului taistelun ja nyrkkien pauhinan keskestä rukoileva ääni. Se oli sotapappi, joka taistelijain takana seisoi kumartuneena haavoitettujen ja kuolevain ylitse.
-- Sinä sotajoukkojen ja kuningasten kuningas. Elä huuda meille, niinkuin Jerobeamin huoneen lapsille: kuka kaupungissa kuolee, hän koirain syötäväksi jääpi, ja kuka maalla kuolee, sen taivaan linnut repivät, sillä niin on Herra sanonut. Miksi epäät meiltä merkkiäsi, että meidän kanssamme olet? Mikset suo minun julistaa voiton rauhaa näille miehillemme, jotka verta vuotavat, että tämä kova vuode heille pehmeämmäksi kävisi...
Bassewitziä jo kannettiin kahden pyssyn varassa kuolemaan syrjemmäs kahakasta ja Daldorff, sotavanhus, joka niin monissa taisteluissa kaatuneitten toverien keskessä oli kuninkaan hengen pelastanut ja joka kuninkaan katsellessa oli johtanut smoolantilaiset ratsumiehensä Holofzin surmia kohden, makasi levätillään otsa kuolon kalpeana. Laukaukset väläytellen valaisivat iskeviä ja ristiinlyöviä säiliä ja haahmontapaisia, taistelevia sotureita. Kenttätykin laukauksen valossa tunsi korpraali Baumgarten vihdoin kuninkaansa ja nosti hänet hevosensa selkään sekä vei hänet turvaan ruotsalaisten joukkoon, jotka lähtivät peräytymään.
Silloin kajahti kestävä, äänekäs rummutus kuninkaan korviin ja kun hän tutkistellen kääntyi sivulle katsomaan, näki hän nousevan päivän valossa rummuttajapojan, joka puikot käsissään vielä seisoi paikoillaan vihollisiin päin kääntyneenä. Hänen vieressään makasi upseeri selällään, molemmat käsivarret suoriksi ojennettuina. Suuri, kultareunainen upseerinhattu oli kaatuneella vielä komeasti päässään ja vaalea, ranskalainen kaulaliina hulmusi punapilkkuisana tuulessa; ja takinliepeen ympärillä, jonka luoti oli halki ratkonut, kimalteli kosteisessa kanervikossa makeispapereita ja hopearahoja.
-- Kuka on tuo kaatunut? -- kysyi kuningas.
Ratsumestari Ridderstadt vastasi:
-- Se on urhea soturi Jumalan edessä, mutta jota useat ihmiset ovat häväisseet... Se on teidän majesteettinne suosima ystävä... Se on Grothusen!
Tämän sanottuaan pyörähti Ridderstadt takasin käsikahakkaan ja kaatui hänkin.
* * * * *
Oli pimeä talviyö, kun kuningas vihdoin kuusihankaisessa soutuveneessä lähti räjähdyspommeista suitsuavasta Stralsundista. Düring, joka niin väsymättä oli ottanut osaa kaikkiin kuninkaanratsastuksen vaikeuksiin, oli kaatunut kaupungin edustalla, vaan hänen veljensä istui perässä perää pitämässä. Joukko työmiehiä kulki tuurineen ja keihäineen jäähän hakatun aukon kahdella puolen, ja Rosen, joka seisoi keulassa, oli niin kuninkaan näkönen, että jäätikölle jääjät juuri hänelle hyvästiksi viittoivat.
Vihollisten luotien vainoomana saapui venhe sulalle selälle. Turhaan tähysteli kumminkin Rosen niitä kahta ruotsalaista laivaa, Snapp-oppia ja Snare-Sveniä, joiden oli ollut määrä olla siellä vastassa, vaan jotka myrsky oli kuljettanut ulommas. Silloin nousivat kuningas, hänen kaksi seuralaistaan ja palvelija raskaaseen lastilaivaan, joka nosti ankkurin ja paikkonaisilla, mustuneilla purjeillaan lähti viiltämään vesille. Mihin olikaan joutunut se ylpeä laivasto, jonka kannella. Kaarlo XII viisitoista vuotta sitten oli, nuorena ja voitonvarmana, kuunnellut vanhan Piperin käsientaputuksia. Se uhkaava mastometsä, jonka Rosen viittasi näkyvän näköpiirin rajalta, oli Tordenskiöldin. Vasta kaukana merellä tapasi lastilaiva Snapp-opp'in ja vihasin käskyin ja synkin katsein astui kuningas myöhästyneeseen laivaan. Oliko tämä se armollinen herra, josta merimiehet olivat kuulleet kerrottavan, että hänen oli tapana sievästi kumarrellen pistää lakin kainaloonsa? Hän nosti kätensä tervehtiäkseen miehistöä, mutta laski sen alas verkalleen ja nyrkkiin puristettuna, ja rankaisevina kaikuivat hänen ensi sanansa Ruotsin merilipun alla.
-- Snapp-opp laivan päällikkö on vitsoilla ruoskittava. Mutta Snare-Sven'in laivuri, joka on jäänyt kokonaan tulematta, on ammuttava!
Myrsky heilautteli jäätelejä korkealle. Ne kohottelivat kuin hukkuvain aaveet Valkosia kylkiään laivan laitojen yli, vaan vielä pimeän laskiessa seisoi kuningas ääneti maston juurella... Jos hän ei olisi ollut ruhtinas, olisi hän vielä voinut paeta ja purjehtia kauas pois rauhaisaan piilopaikkaan, mutta nyt olisivat ihmiset pian hänen jälkeensä juosseet ja hänet kätköstään kiskoneet pois. Hän olisi voinut varustaa itselleen merirosvolaivaston ja siinä edelleen elää vuotensa miekkaili helskeessä ja pyssyjen paukkeessa. Vaan nyt pakottivat hänen alamaisensa hänet palaamaan kotiin vartioimaan heidän lantatunkioitaan ja omettojaan. Kuta lähemmäksi Skoonen rannikkoa hän saapui, sitä selvemmältä hänestä tuntui, että hän teki maallenousua vihollisen maahan. Hän muisti sen aikuisen aamun Karlbergin kuninkaankartanossa, jolloin hän, ennenkuin täti ja sisaret vielä olivat heränneet, hiipi portaita alas Hultmanin seurassa ja ratsasti sotaan. Noita tuttuja kasvoja hän ei tahtonut nähdä. Hän ei tahtonut ratsastaa Tukholman katuja pitkin eikä nähdä kansan pikituohuksilla tervehtivän ajelollejoutunutta, haaksirikkoista kuningastaan. Hän kyllä näki, että nämä ruotsalaiset yhä vielä uhrasivat henkensä hänen edestään ja sen maapalasen edestä, joka vielä heidän omansa oli, mutta hän tiesi myös että heistä monet hiljaisissa rukouksissaan pyysivät Jumalaa suomaan hänelle ruton kuoleman. Nyt hän sen kaiken näki yhtä selvästi, kuin se hänelle ennen oli ollut tietämätöntä. Hän ei ajatellut rauhaa eikä sovintoa. Hän ei voinut unhottaa, että ne tuhannet, jotka häntä olivat seuranneet, olivat kaatuneet, että kansan kyyneleet ja siunaukset olivat pehmosen peiton heidän nurmettuneille haudoilleen luoneet, että niistä oli tullut pyhiä miehiä, joiden synnit unhotettiin ja joiden avuja ylistettiin. Soturilla on ainoastaan kaksi tietä sovintoon Jumalan ja ihmisten kanssa: "voitto tai kuolema."
Kun kuningas yösateen virtoina valuessa nousi maihin Skoonen hiekkarannalle, ei hän langennut polvilleen eikä katkeruuden eikä helpotuksen huoahdusta päässyt hänen huuliltaan. Kiirehtien ja sanaa puhumatta meni hän suuren kiven kupeelle. Demotikan väsymätön ratsastaja, hän, joka soturin tavoin huoletonna oli laskeutunut kinokseen nukkumaan, alentui tällä hetkellä siihen määrään, että viattoman vesisateen vuoksi haki suojaa kiven takana. Siellä hän seisoi kauan.
Kirkonkelloja ei soitettu, kuninkaankartanolta ei siistitty eikä lämmitetty. Sateen rapistessa kattoja vastaan nukkuivat ruotsalaiset kodeissaan aavistamatta, että heidän kuninkaansa viistoistavuotisen poissaolon jälkeen, satumaisten voittojen ja sanomattoman kurjuuden jälkeen, katkeruus ja viha sydämmessään polki valtakuntansa mannerta, ilman että häntä kukaan otti vastaan tai tervehti. Mutta hän ei katsonut taakseen, eteensä vain. Kostoa! Sitä sanaa heilutti hänen ajatuksensa kuin vasaraa; kostoa lupauksensa rikkoneita kohtaan, kostoa sitä maailmaa kohtaan, joka oli hänestä tehnyt surkuteltavan, rahattoman, vallattoman pakolaisen... mutta suurta, kuninkaallista kostoa hän mielessään hautoi! Hän tiesi, että seuraavana päivänä monet hänen alamaisistaan tulisivat riemuitsemaan, mutta monet myöskin vavisten ennustelemaan hirsipuita ja teloituslavoja. Sille hän hymyili. Hänen suuttumuksensa sisälsi häpeää ja loukattua rakkautta. Siksi hän viime vuosina niin kartellen oli puhunut Ruotsista. Hän tahtoi voittaa ja rangaista nämä vihollisensa, mutta ei mestauspaikalla. Tyyneesti ja käskien aikoi hän tallata sitä maata, jonka he olivat vähältä olleet häneltä riistää. Hän aikoi asettua samaan riviin, missä nuo synkkäkasvoiset alamaisensa olivat. Hän aikoi huoletonna kuin paimen metsässä nukkua noitten salaliittolaisten keskessä ja pakottaa heidät vielä kerran seuraamaan itseään sinne, mihin hän kulki. Hän aikoi voittaa vihollisensa Ruotsissa heille osottamalla, että he yhä vieläkin pysyivät hänelle uskollisina.
Päivä alkoi sarastaa ja muutamia talonpoikia käveli pellolleen. Mutta luonnon väritys oli niin kovaa ja jäykkää, kaikki tuntui niin kylmältä ja vieraalta.
-- Tämäkö siis on Ruotsinmaata, -- mutisi Rosen itsekseen, astellessaan kaulus pystössä. -- Enpä sitä enää tunnekaan.
-- Myrsky on tuulentanut silmänne punasiksi, -- vastasi kuningas. Ja sitten hän lisäsi: -- Jos emme tunne kaikkea täällä, niin tottapahan muut tuntevat meidät!
Yhden talonpojista otti hän oppaakseen Trelleborgiin. Aivan tyynenä kasvoiltaan hän puhui haluavansa tavata Lundin oppineita professoreja ja tuota suurta Polhem'ia, jonka hän aikoi apulaisekseen rakentamaan kanavan Ruotsin halki. Valtakunnan alimmassa kulmassa kävelivät nuo kolme herraa pikkukaupungin lautavajojen ja unessa makaavain talojen välitse kuin haaksirikkoutuneet seikkailijat, jotka olivat käyneet vieraiksi omassa maassaan; ja Rosen, joka oli vetänyt hatun syvälle silmilleen, itki salaa kuin lapsi.
Kun kuninkaan sitten tuli maksaa oppaalle palkan, huomasi hän matkan varrella lahjoittaneensa pois kaikki tukaattinsa. Hän löysi ainoastaan sen turkkilaisen rahan, jonka Grothusen oli tuonut mukanaan rummussa ja lähettänyt hänelle niillä toivomuksentapaisilla terveisillä, että siitä kerran rauhan palattua sulatettaisiin oikea rehellinen ruotsalainen raha. Se oli kuninkaan viimeinen raha eikä sekään ollut hänen omansa, sillä hän oli sen lainannut turkkilaiselta juutalaiselta.
Sanaa puhumatta pisti hän tuon vieraan rahan ruotsalaisen talonpojan kouraan.
Ruotsin saaristossa.
Majapaikasta majapaikkaan marssivat ruotsalaiset soturit pölysissä vaatteissa ja rikkinäissä kengissä. Rämisevillä rattailla heidän edessään kuljetettiin niitä suomalaisia naisia, jotka kuningas oli lunastanut vapaiksi turkkilaisilta ja naittanut sotureilleen ja oljissa vaununistuimen alla oli häkki, jossa säilytettiin ne kameleontit, joita maisteri Eneman oli tuonut Aasiasta. Naisten kärryt jäivät pian jälelle ja elukat kuolivat, mutta päivettyneet soturit taluttivat vielä keskessään kuninkaan ratsua Brandklipparia, joka oli vuosiltaan väsynyt ja käynniltään kankea ja joka ei enää kantanut voittoisaa sankaria selässään.
Kappaleen muitten edessä kulki aina pitkä, laiha mies, jonka katseet levottomina pälyivät ja jonka otsa oli kurtuissa. Hänen poskensa oli tumma kuin pajunkuori, mutta hampaat kimaltelivat harmajalta kajastavan parran sisästä, jota leikkaamaan häneltä ei riittänyt aikaa. Viheliäisin mieronkiertäjä olisi halveksinut hänen tahraista takkiaan; kaiken omaisuutensa hän mukanaan kantoi: säkin ja sauvan. Tosin oli juuri hän matkan alussa kierrellyt maita rahoja lainailemassa, mutta ne olivat aikoja sitten huvenneet. Jotteivät muukalaiset halveksuen sormellaan osottaisi häntä ja hänen syntymämaataan, nimitti hän itsensä halvaksi sotamieheksi, mutta tositeossa hän oli henkivartija ja oli nimeltään Ehrenskiöld. Nuoruudessaan oli hän eräänä syysyönä pistänyt kuoliaaksi muutaman Gyllenstjerna nimisen vänrikin ja vaikka hän oli iloisin mies juomaseuroissa, makasi hän öisin valvoen levottomissa mietteissään. Tuskin oli päivä sarastanut, kun hän sauvallaan takoi majatalon lattiaa herättääkseen tovereitaan.
Kun väsynyt joukko iltasin keräytyi ruokapöydän ympäri ravintolahuoneeseen, jäi hän seisomaan ja kohotti ilosesti kannua kaikkien niiden uteliasten nähdä, jotka ulkopuolelta kurkistelivat ikkunasta.
-- Kas, kas, -- huutelivat kurkistelijat. -- Jokainen arpi näiden miesten kasvoissa kertoo urostyöstä. Tässä kulkevat Ilionista palaavat sankarit.
Ja he lisäsivät, nähdessään Brandklipparin pihamailla kankeasti kömpivän:
-- Puuhevosensakin he ovat ottaneet mukaansa. Mutta silloin kertoi Ehrenskiöld, että hevonen on Kaarlo XII:n ratsu ja sen kuultuaan laskeusivat jalosukuiset kreivittäret vaunuistaan antamaan sille leipää ja sokuria, voidakseen sitten jälkeläisilleen kertoa, että Brandklippari kerran on heidän kädestään syönyt. Vaan Ehrenskiöld tyhjensi oluthaarikkonsa ja koputti sauvallaan pöytään tovereilleen merkiksi, että taas oli lähdettävä.
-- Sinä et koti-ikäväsi takia raski antaa meidän istua etkä maata, -- napisivat toverit. -- Jos ateria valmistetaan, heti meille huudat, että on lähdettävä matkaa jatkamaan, ennenkuin lihaa on ehditty paloihinkaan leikata...
Silloin hän närkästyi tovereihinsa ja eräänä aamuna hiipi hän edeltä matkalle.
Hänen ei tarvinnut lukea tienviittoja eikä kysellä suuntaa. Hän tiesi, että pohjoiseen päin vei matka ja suorimman tien hän aina valitsi. Vuosi vuodelta oli koti-ikävä käynyt hänelle yhä rasittavammaksi, mutta kun nyt vihdoinkin jokainen askel vei hänet lähemmäs noita seutuja kohden, joista hän ei koskaan puhunut, mutta joita hän aina ajatteli, kasvoi yhä hänen kaipauksensa. Väliin hän pysähtyi, kädet ristissä sauvan nenässä, ja tuijotti tielle, mutta huomaamattaan sitä itsekään rupesi hän taas kävelemään. Jos jonakin sateisena yönä sattui, että hänet jyrkin sanoin ajettiin pois joltakin ovelta, kun hän, nimittäen itseään köyhäksi ruotsalaiseksi kuorma-ajuriksi, siihen kolkutti, silloin häneltä unhottui, ettei hän enää ollutkaan sotaretkeltä. Nähdessään silloin ikkunan kautta leivän ja maitokannun pöydällä, taivutti hän lyijyset ikkunapuitteet syrjälle, siirsi lasit pois ja poimi pöydältä evääkseen niin paljo ruokia kuin yletti saamaan. Mutta kun hän siinä sammutteli janoaan ja tukki leipäpaloja laukkuunsa, muistui hänelle mieleen, että hän oli soturi, ja silloin hän lähtiessään kolkutti sauvallaan niin kovasti pöytään, että ihmisten varmaankin oli pakko ymmärtää, ettei siellä ollut tavallinen varas käynyt.
Ennen toisia ehti hän Stralsundiin, mutta kaupunki antautui vihollisille, joiden laivastot sulkivat Itämerenkin. Kauan seikkailtuaan keksi hän vihdoin Amsterdamissa hollantilaisen laivan, joka oli lähdössä Bohuslääniin, ja silloin hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi ruveta pitkälleen laivurin olkivuoteelle kajuuttaan. Mutta kun hän kuuli ankkurivitjain ritisevän, koputti hän sauvallaan kajuutan kanteen ja kutsui laivurin luokseen.
-- Kuulehan hyvä mies, kun te saavutte Ruotsin saaristoon, ilmoittakaa heti minulle siitä, jotta tiedän siistiä pukuni ja partani ja saapua kannelle.
Laivuri lupasi tehdä niin, mutta tuskin oli hän ehtinyt kannelle, kun taas sauva kolkutti kajuutan kattoa.
-- Kotiinpäin, kotiinpäin... -- sopersi Ehrenskiöld ja tarttui laivurin käteen. -- Te olette meriä kulkenut ja paljo kokenut mies, sanokaa, mistä on kotoisin tämä aistien sekasorto, joka vaikuttaa, että ihmisen täytyy tuntea olevansa kotona, ennenkuin hän pääsee rauhaan itsensä kanssa. Kun Turkinmaalla, ollessani kunniavahdin päällikkönä Funcke-vainajaa haudattaessa, minun oli komennettava vahtia, niin tuskin muistin komentosanoja ja saatoin hoitaa miekkaani... Kivet olivat niin valkosen näköiset... sypressit seisoivat siinä niin välinpitämättöminä... Jos minut itseni olisi siihen haudattu, enpä olisi voinut rauhallisna levätä. Minä olisin raapinut mullan ympäriltäni ja huutanut Jumalalta armoa...
Laivuri vastasi:
-- Eikö ole sama isänkäsi luonut jokaista maan kappaletta, sehän on luonut yksin ne hennot laudatkin, jotka meitä myrskyssä kuljettavat. Kääntykää seinään päin ja levätkää! Te ratsumiehet olette huonoja merimiehiä ja nyt tulee kova jumalanilma.
Vaan jo varhain seuraavana päivänä, kun laivuri seisoi perämiehen vieressä, kuuli hän taas koputuksen kajuutankatosta.
-- Täällä kylkiluuni alla on luoti -- puhui Ehrenskiöld, -- enkä ole koskaan päässyt oikein selville, sekö vai koti-ikävä multa on niin terveyden tärvellyt, etten enää vaivatta voi pystössä pysyä. Juuri tällä hetkellä aamusin, jolloin päivä sarastaa, mutta aurinko ei vielä ole noussut, ahdistaa koti-ikävä minua pahimmin.
Matka oli levoton, myrsky vinkui, aallot kohisivat. Eräänä yönä laskeusi laivuri, sarvesta tehty lyhty kädessään, kajuutan rappusia alas. Ehrenskiöld istui olkivuoteellaan, laukkuunsa nojaten, ja sauva oli hänellä vieressään, ja hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että ne valahtivat korvain yli.
-- Armollinen herra, -- puhui laivuri ja asetti lyhdyn naulaan. -- Nyt olemme Ruotsin saariston luona Uddevallan kohdalla, mutta myrsky painaa meitä alaspäin ja yö on musta ja sumuinen... Meidän täytyy kääntyä ja palata ulapalle odottamaan kirkkaampaa säätä.
-- Niin, kääntäkää pois laiva! -- huusi Ehrenskiöld, niin että kajuutta kajahti. -- Enhän minä kotiin ikävöi! En, en, mitä olisi mulla siellä tekemistä! Kalmarin kirkossa makaa isäni ja sen muurilla on hänen vaakunakilpensä... veljeni on vankina... ja pikkusiskot ovat ikäihmisiä, naimisissa... Ne eivät nekään enää ole ennallaan... pikkusiskoja ei enää ole... Kotia ei enää ole...
Niin hän vastasi laivurille, vaan kun tämä yritti lähtemään, tarttui hän hänen takinhiaansa.
-- Ei, elä kuuntele minua! -- virkkoi hän. -- Jatka vain urheasta entistä kurssiasi. Kelpo soturi ei saa, palveltuaan kauan ja rehellisesti kuningastaan, palata kotiinsa pelkurina.
-- Entäpä laivani, armollinen herra? Se on ainoa omaisuuteni ja sen päällikkö olen minä. Tosin olen näkevinäni majakkatulen koillisesta, mutta saaristo on täällä vaarallinen ja merirosvoja täysi ja ne voivat pian väärillä tulilla vietellä laivamme ansaan.
Nyt ei Ehrenskiöld enää ollut potilas. Hän karahti pystöön vuoteelta ja tarttui laivurin käsivarteen raudankovalla kouralla.
-- Jos pidät upseerin tahtoa missään arvossa, niin purjehti eteenpäin vain. Tosin minulla ei täällä ole sulle muuta annettavaa kuin nämä kehnot ryysyni, joita kumminkin ylpeällä mielellä kannan, kun kerran Ruotsin mantereelle nousen, mutta Kalmarin kaupungin vieressä on mulla pieni talo, ellei sitä multa kukaan ole poissaollessani vienyt. Sen saat palkaksi, jos laivasi hukkuu.