Part 23

Mutta iltasin, kun ruotsalaiset jonkun hetken levähtivät leiritulen luona, nakuttivat ja puistelivat soittajat tuota käheää rumpua ja arvelivat, että se oli täynnä ruunulta kavallettuja rahoja ja arvopapereita.

-- Sellainen vekkuli! -- kuiskivat he. -- Eipä ole mikään ihme antelijaasti tyhjennellä vasenta taskua, kun pitkin sormin lainaa oikeasta.

Jo kahden aikaan yöllä komensi kuningas matkaa jatkamaan. Tuohusten valossa ratsasti hän kallioiden lomitse. Kun hän Pitest'issä taas saapui kristittyjen maiden rajalle, tapasi hän siellä Benderiin jääneet joukkonsa ja viimeiset zaporoogit, jotka niin monissa vaaroissa olivat hänelle uskollisina pysyneet, kuuntelivat siellä polvistuneina hänen jäähyväissanojaan. Sitten meni kuningas Grothusenin puheille.

Tämä laski parhaallaan niitä kultarahoja, joita hänen palvelijansa oli käynyt Siebenbürgenistä lainaamassa. Kuningas hänelle virkkoi:

-- Passini on valmis. Minä olen nyt kapteeni Frisk nimeltäni ja Kosenin ja Düringin seurassa aijon nyt rientomarsseissa ratsastaa Stralsundiin.

Silloin paljasti Grothusen päänsä ja antoi kultareunaisen upseerinlakkinsa ja mustan tekotukkansa kuninkaalle.

-- Tohvelit, yömyssy, kunniaturkki, silkkitakki... ne ovat poisannetut, -- peri ne takasin! Alles ist weg! Nyt menee tekotukka ja hattu! Noihin tamineihin puettuna ja niiden lisäksi vielä ruskeaan ihotakkiin, ei teidän majesteettianne tunne kukaan; teidän vormunne on sitä laatua, että elleivät kaikki Rosen'it olisi erityisesti naisten suosiossa, ei hitto soi -- salvo honore, -- kukaan kapakanpalvelija antaisi herroille lasillista vettä. Mutta omasta puolestani olen kiitollinen, etten toki nahkaani tarvitse uhrata tällä kuninkaanratsastuksella Euroopan halki...

Mutta Grothusen istahti kumminkin heti matkavaunuihinsa ehtiäkseen edeltä vastaanottamaan herraansa Ruotsin meren partaalla, jonka rannikolle viholliset nyt rakentelivat kaupunkejaan ja linnojaan.

Päivät ja yöt harjoitteli kuningas hurjilla ratsastusmatkoilla noita molempia henkivartioitaan, jotka hän seuralaisikseen oli valinnut. Kun vihdoin tuli hetki, jolloin hän sai pukeutua valepukuunsa ja hypätä satulaan, kannusti hän niin voimakkaasti juoksijaansa, että Düring ja Rosen melkein kohta jäivät pari hevosenpituutta jälemmäs. Eikä hänen poskensa palaneet yksinomaan syystä, että raskas tekotukka häntä oudoksestaan lämmitti. Hänen mielensä paloi kuin kahakkapäivän aamuna. Tuo sankari, joka aivan tervennä oli kestänyt kuukausia tautivuoteessa makuullaan, jottei hänen tarvitseisi nöyrtyä ja käydä sulttaania tervehtimässä, ja joka vuoskausia oli hukkaan viettänyt aikaansa turkkilaisessa pikkukaupungissa, toivoen saavansa suuren sotajoukon komennettavakseen, hän ratsasti nyt kahden toverin seuraamana ilman palvelijaa kärsimätönnä matkalle vieraisiin maihin.

Kaviot kilahtivat kivikkoon kuin pillastuneen hevosen laukatessa ja viininviljelijät hypähtivät kesken uniensa ällistyneinä ovilleen:

-- Kuka siinä noin hurjasti ratsastaa? -- kysyivät he. -- Jos se on joku vainottu karkuri, niin tulkoon majaani turvaan ja minä kätken hänet latooni olkiin.

-- Varo, varo, ukkoseni sen ratsastajan miekkaa, -- vastasi Düring. -- Se on tänään löyhästi huotrassaan. Siinä ratsastaa upseeri, jonka eräs petollinen ystävä ja sukulainen on haastanut ottosille ja sitä hän nyt niin kiihkoisesti tahtoo tavata...

Mutta itsekseen hän lisäsi:

-- Sen sukulaisen nimi on Ruotsin kansa... Siitä siis tuli meidän viimeinen taistelumme!

* * * * *

Sinetöitty rumpu oli arkkujen ja nassakkain lomassa niiden vaunujen keulalla, joissa Grothusen tällä välin ajaa rytisti Stralsundiin päin. Hänen sydämmensä tykytti kuin nuorukaisen, kun hän ensi kerran luki tämän kaupungin nimen kallellaan seisovalta tienviittataululta. Kohta kuului jo kellojen soitto Nikolainkirkon tornista. Hän näki sieltä, täältä talojen ikkunoista yksinäisen kynttilän valon ja kun hän laskusillalle ehti hyppäsi hän vaunuista ja kysyi vahdilta:

-- Kuningas, kuningas, missä on hän? Onko saapunut mitään uutisia?

Vahti ei tiennyt mitään ja seuraavina aamuina seisoi Grothusen aina vallin luona ja tähysteli kotiinpalaavaa herraansa. Vihdoin eräänä kuutamoyönä saapui kuningas ja ajoi Dürkerin taloon ja jo seuraavana aamuna, kun saappaat oli leikkaamalla riisutut hänen ajettuneista jaloistaan, astui Grothusen iloisesti tervehtien hänen huoneeseensa.

-- Teidän majesteettinne. Bin verliebt! -- puhui hän.

Kuningas häntä sydämmellisesti kädestä tervehti.

-- Kelpo Grothusingen, taitaa meille täällä tulla muuta tekemistä, kuin liehakoida neitosia.

-- Enpä neitoseen olekaan rakastunut! Hän on varmaankin jo sekä äiti että äidinäiti, ainakin voisi olla... Enkä häntä muuten tunnekaan... Mutta nyt, niin kuin aina, pyydän nöyrimmästi saada teidän majesteetillenne salaa uskoa hullut tuumani.

Grothusen asetti kuninkaan eteen joukon papereita ja osotteli numeroriviä toisensa perästä, mutta työtä helpottaakseen kertoi hän sen kestäessä hilpeästi seikkailustaan:

-- Oli päivällisen aika, kun kerran olin tulossa tänne Dürkerin taloon. Kniperthorin vieressä oli päiväpaisteessa talo, joka oli niin valkonen, että minun täytyi nostaa silmäni ja katsella sitä. Siellä istui nainen ikkunan edessä... Ei, nyt teidän majesteettinne laskee väärää numeroriviä!... Ne kaksituhatta guldenia, jotka tästä puuttuvat, olen itse syönyt ja juonut... Niin, hän istui siellä ikkunan ääressä, jonka valkonen uudin puoleksi peitti. Hänen hiuksensakin olivat aivan valkoset ja kasvot olivat kauniit ja niistä kuvastui sanomaton lempeys... Hän oli varmaankin päälle seitsemänkymmenen... mutta hän on sittenkin nainen! Ei ole mitään niin jaloa, kuin ihailla vanhaa naista. Mieli ei pala hänen läheisyyteensä... hän pysyy siinä ikkunan ääressä muistona, pyhänä legendana. Sellaista vain kunnioittaen miekalla tervehditään, kun asioilla ohi kuljetaan...

-- Onpa hauska kuulla taas veli Grothusenia. Minä luulen, että vanha sukkelain ja tyhmäin ihmisten ihailusi lisääntyy vuosi vuodelta. Tuo holsteinilainen herra Görtz, joka pian saapuu tänne, kuuluu myös olevan sangen miellyttävä ja kaunopuhelias, lahjakas herra.

-- Olen itse aina suositellut hänen palveluksiaan teidän majesteetillenne, vaikka tiedänkin, että sekä minä että Feif silloin heti saamme vetäytyä siimekseen. Ade! ade! Sellainen vähäpätöinen yrittelijä raha-asiain alalla kuin minä ei tietysti enää kelpaa näinä vaikeina aikoina, jolloin koko valtakunnan olemassaolosta on kysymys. Täällä tarvitaan suuri, ulkomaiden mallinen manalanministeri... Görtz on rohkea ja nerokas, on soturi valtiotaidon alalla, hän on hankkinut Holsteinin hallitsijalle rahaa kuin ruohoa. Hän on viekkaampi kuin kymmenen Grothusenia ja viisikymmentä Müllern'iä ja Feifiä. Minua nyt ei enää muu huoleta, kuin se, miten on kirjoitettava rakkaudenkirje vanhalle naiselle, sellaiselle, kuin on henttuni Knipethorin luona.

Kuninkaalle nousi taas veitikka silmään ja hän ojensi Grothusenille kynän.

-- Asetu siihen pöydänpäähän kirjoittamaan niin minä sanelen.

Kuningas mietti hetkisen ja alkoi sitten:

-- Jalohin neitsyt. Likanen sotakarhu sellainen kuin minä ei uskalla pyrkiä niin jalon naisen puheille kuin on madame, mutta te, ylevä neitsyt, voinette silti suosiollisesti lähettää minulle kuvanne, mutta pian, sillä kuninkaamme sanoo, että täältä kaikkien pian tulee lähteä taistelemaan ja kaatumaan, joten kuvan on hyvin kiire...

Grothusen nauroi ja kirjoitti ja nauroi ja puhui aina sekaan tileistään ja valtioasioista ja Görtz'istä. Kun kirje oli valmis, käänsi hän sen kokoon ja suuteli kuninkaallisen ystävänsä kättä ja hetken kuluttua käveli hän katua alaspäin Knipethoriin päin.

Vihdoin tapahtui eräänä päivänä, että Müllern, joka, vaikka myöhään, hänkin oli saapunut Stralsundiin, istui Grothusenin kanssa työskentelemässä kuninkaan etuhuoneessa. Lakeija avasi oven ja ilmoitti:

-- Herra parooni Heinrich von Görtz!

Silmäpuolena, kohteliaana, perlemokahvainen pieni miekka vyöllään kalliin samettipuvun päällä astui Görtz huoneeseen. Hän tarttui Grothusenin ja hämilleen käyneen Müllernin käsiin ja painoi ne rinnalleen. Siten seisoivat siinä vastakkain nuo kolme silmäpuolta herraa.

-- Sanokaa mulle suoraan, -- virkkoi Görtz viitaten päällään kuninkaan huoneeseen päin, -- paljoko siitä on aikaa, kuin sankarimme viimeksi kylpi?

Grothusen vastasi:

-- Annahan kun muistelen! Hän kylpi viimeksi mennä kesänä Demotikossa... Mutta hän kaadattaa väliin niskaansa jääkylmää vettä... Sellaisista asioista voi teidän ylhäisyytenne huoletta hänen kanssaan laskea leikkiä. Mutta yhden neuvon annan. Ei ole syytä tarpeettomasti puhua ruotsalaisista!

Görtz sulki silmänsä ja nyökäytti päätään sekä meni kuninkaan luo.

Hieno varjo lensi Grothusenin päivettyneelle otsalle ja hän virkkoi hiljaa Müllern'ille.

-- Sillävälin kuin hänen majesteettinsa myö itsensä pirulle, menen minä, luulenma, alas markkinatorille ja viihdyttelen mieltäni.

* * * * *

Kun Görtz oli tervehtinyt kuningasta, astui hän maailmanmiehen huolettomalla tavalla imartelevaa sanaa sanomatta kuninkaan luo.

-- Merkillistä! -- virkkoi hän. -- Jos pudottaa lantin suuren salin lattialle, vierii se koko sillan poikki kunnes se kätkeytyy kaapin alle.

Kuningas, joka ei vielä oikein luottanut tuohon vieraaseen onnenonkijaan, otti tukaatin kukkarostaan, joka oli auki pöydällä, ja viskasi sen lattialle. Se vieri hetkisen kehässä ja jäi makaamaan hänen eteensä.

-- Sapristi! -- virkkoi Görtz. -- Sapristi! Jos tahtoo, että lantti vierisi kaapin alle, silloin se asettuu keskelle lattiaa.

Samassa kuningas huomaamattaan tuli miekkansa kahvalla sysänneeksi kukkaroa, joten kaikki tukaatit kilisten kierivät lattialle. Niinkuin säikähtynyt lammaslauma hulmahtivat ne pyörimään joka taholle ja kätkeytyivät kaapin alle ja pöydän alle, jopa muutamat uunin taaksekin.

Nyt vasta rupesi Görtz kumartelemaan syvemmälle.

-- Siinä näette. Uskon asiassa olen heikko, sen tunnustan kernaasti, vaan yhdessä asiassa olen kuitenkin taikauskoinen. Räjähdyspommi voi pudota tiheimmän pataljoonan keskelle vahingoittamatta ketään, mutta vielä ei ole koskaan tapahtunut, että voileipä olisi pudonnut lattialle niin, ettei voipuoli olisi kääntynyt lattian tomuun. On olemassa kokonainen armeija pikkuveitikoita, joita paholainen itse komentelee. Jos ne eivät olisi näkymättömiä, olisivat ne pienten, ruskeaselkäisten, lenteleväin mehiläisten näköiset. Suurta pahaa ne eivät koskaan tee, vaan kyllä paljo ilkeyttä ja harmia; ja kun näitä pieniä harmeja kasaantuu joukottain, voi niistä lopuksi muodostua suuri onnettomuus. Noita näkymättömiä pikkuveitikoita ovat ruotsalaisten kiiltävät aseet ärsyttäneet. Jos lippu nostetaan, kätkee lippuköysi. Jos sotamies käy jäätyneen haudan yli, murtuu jää. Suoraan puhuen: teidän majesteettianne vainoo onnettomuus nyt yhtä itsepäisesti kuin ennen seurasi onni.

Kuningas hyräili hiljaa:

-- Kuinka siis tallataan Kannoin kuolemaan Nuo mettiset maan?

-- Qvilibet fortunae suae faber! Niitä pelotellaan! Ensiksi karkotetaan läheisyydestä kaikki pikkumaiset ihmiset, sillä sellaisilla on aina mukanaan housunliitingissä yhtä paljo noita pikkuelukoita kuin kuormarengillä kirppuja. Sitten paljastetaan kalpa koko maailmaa vastaan ja seurataan oman onnensa tähteä.

-- Ruotsin herrat vakuuttavat, ettei kotona Ruotsissa saa enää verona yhtään äyrinrahaa.

-- Silloin täytyy lyöttää uusia äyrinrahoja! Mitä ovat rahat? Ne ovat velkakirjoja, jotka vastaavat todellisuudessa olemassaolevia arvoja. Eiköhän ole se kuningaskunta, joka tuolla pohjolassa on, vielä arvoesine, joka vastaa melkein kuinka monta velkakirjaa tahansa?

-- Olen itse jo kauan ajatellut hätärahan lyöttämistä. Mutta onko se oikein? Hallitsijan tulee olla oikeamielisen. Hänen kunniansa ei saa olla täplikäs. Muistakaa se!

-- Tietysti, tietysti! Hätäraha, se on laina. Hädän hetkenä sillä rahalla vaihdetaan oikeaa rahaa. Saavutetaan voittoja ja maksetaan oikea raha takasin sekä viskataan hätärahat uuniin. Joka tahtoo tähdätä korkealle, hän ei saa arastella, vaikka itse piru olisi nuolen takonut!

Kuninkaan rohkea ajatuksenjuoksu kiintyi kohta tähän kysymykseen ikäänkuin otteluun tyhmiä ennakkoluuloja vastaan. Itse ei hän ollut koskaan erämaassakaan pistänyt kättään takin taskuun, tapaamatta sieltä tukaatteja. Mutta ollen välinpitämättömämpi kuin kerjäläinen siitä, mitä hänellä oli pukunaan ja vuoteenaan, ei hän koskaan ollut nähnyt esinettä, jota hänen todella olisi tehnyt mieli ostaa. Tukaattejaan hän ei ollut koskaan käyttänyt muuhun, kuin toisten rohkaisemiseen ja palkitsemiseen. Raha oli hänestä vain hallitsemisen välikappale. Mutta hän oli myötään nähnyt, että aina kun hän käski muiden luovuttaa rahojaan sotajoukon hyväksi, niin he valittelivat ja niskottelivat ja siitä hänessä oli noita palvelijoita kohtaan syntynyt halveksumisen tunne, johon kietoutui hillitsemätön halu saada hyvitystä, saada kostaa niille vihollisille, jotka olivat sysänneet hänet noin syvälle maailman silmissä. Eikö hän ollut kuningas, miljoonain ihmisten itsevaltijas? Miksi nuo itsessään arvottomat, pienet metallilaatat siis saattoivat häntä alinomaa kahlehtia ja estää, nuo laatat, joita toisin paikoin kutsuttiin talareiksi ja toisin guldeneiksi? Onhan se vain keksintö, jolla halpamielisyys kääntää nurin ihmisarvon ja pettää rehellisyyden, itse upeasti elelläkseen. Onko siis mikään rikos, jos vähän muuttelee tuollaisen keksinnön ruuveja? Oikeastaanhan olisi raha kerrassaan hävitettävä pois.

Hetken mietittyään virkkoi kuningas:

-- Entä ehdot?

-- Että minä pysyn Holsteinin alamaisena ja saan vapaasti valita apumieheni sekä vastata ainoastaan teidän majesteetillenne. Virastot ovat uudelleen muodostettavat. Sotaväki..

Kuningas katkasi hänen lauseensa.

-- Mutta ei jalanleveydeltä maata isiltäperitystä valtakunnastani saa luovuttaa vihollisille minkäänlaisten rauhantekojen taikka sovintokauppojen kautta. Mieluummin kuolkaamme kaikin ja palakoon Ruotsi. Minä en ole näitä sotia alkanut. Naapurit rupesivat minua väijymään, kun vielä olin kokematon lapsi.

Nyt vasta notkisti Görtz polvensa.

-- Maailma ei koskaan ymmärrä sankaria, joka mieluummin pitää vannotun sanansa kuin keplottelee viekkaana valtiomiehenä, mutta raukka se, joka ei sankarin kestävyyttä tahdo palvella. Huonoja ennustajia oli teidän majesteettinne syntymäkehdon kupeella. Ne näkivät tähdistä Jalopeuran kuvan, vaan eivät osanneet lukea Ruotsin suurvallan palosta... josta niissä jo silloin kerrottiin, peruuttamattomasta säälimättömästä palosta. Sankari, joka nousee kokoamaan ruotsalaiset tuohon suureen taisteluun, hän tarvitsee miehiä. Minä olen muukalainen, vaan, niin totta kuin elän, minä puhun sydämmestäni ja puhun totta. Niin pitkälle kuin voimani riittävät, tahdon oikealta ja vasemmalta koota polttopuita siihen rovioon, joka, sen pahempi, saadaan pystöön ainoastaan kirkkaan kullan avulla.

-- Se leikki on uskalias.

-- Mikä on uskaliasta, se on mieluisaa. Rohkean valtiomiehen täytyy joka päivä olla yhtä valmiina telotuslavalle kaatumaan kuin soturin taistelutantereelle. Jos kaikki käy hullusti, silloin tuosta rakennuksestamme tuleekin rovio, joka valaisee yön kirkkaaksi kuin päivän ja tekee vihollisista pelkkiä varjoja ja kääpiöitä. Minulle jää vain kunnianhimo, saada siinä roviossa palaa Herkkuleeni rinnalla. Kelpo Luteeruksemme mielilause: Wein, Weib und Gesang on minusta aina haiskahtanut liiaksi ravintolalta ja minun tekisi mieleni korjata tuo laulu tämännäköiseksi: Wer nicht liebt Weib, Ruhm und Macht, en bleibt ein Narr bis Todes Nacht!

Hetkellisen avomielisyytensä ja lämpönsä innostamana oli Görtz unhottanut muuttaa myöskin sanan Weib, vaan kuningas ei siitä välittänyt, käveli vain säteilevin silmin paroonia vastaan.

-- Minun kuvaani ei saa panna hätärahain leimaksi.

-- No, voimmehan siihen käyttää vaikka kaikki Olympon viraltapannut jumalat.

Kuningas seisoi kauan ääneti. Sitten hän lisäsi hiljaa ja epävarmalla äänellä:

-- Eikä niihin saa panna Ruotsin valtakunnan vaakunaakaan!

Hänen kulmakarvansa loivat raskaan, tumman mielenhaikeuden varjon hänen kasvoilleen.

Hätääntyneenä ja kiirehtien nousi Görtz lattialta, käveli ikkunan luo ja viittasi torille.

-- Kun katkerat ajatukset teidän majesteettianne rasittavat, silloin käykää vain ikkunan luo ja katselkaa ihmisiä. Silloin raskaus pian sulaa iloiseen nauruun.

-- Onpa pitkä aika siitä, kuin ilosesti olen nauranut... Siellä torilla vehnäinmyyjäin kojujen lomissa käveli Grothusen markkinatyttöjen keskessä edestakasin ja hänen takanaan seisoi rummuttajapoika kantaen sinetöittyä rumpua.

-- Päräytäppäs reipas rummutus, jotta tytöt kerääntyvät tähän ympärillemme! -- käski Grothusen.

Poika heilutti puikkoja ja kun tytöt uteliaina juoksivat siihen ja pysähtyivät hänen ympärilleen, mursi Grothusen sinetin ja avasi rummun. Ja sieltä hän kaivoi kaikenlaista naisten korutavaraa, jota hän viimeisenä iltana oli ostanut Demotikon basaarista. Siinä oli pieniä huiveja ja huntuja ja kuvastimia ja ruusuöljypulloja ja kaulanauhoja, joissa riippui puolikuita ja turkkilaisia rahoja. Hän huiskutti huiveja ilmassa. Ja nenä pystössä, ahavoittuneet kasvot hikisinä, hän siinä huutokauppaa piti, tarjoten tavaroitaan kaupaksi. Yhdestä esineestä hän vaati suutelon, toisesta syleilyn ja kolmannesta tanssin siinä avonaisella torilla.

-- Kas, kas, -- jatkoi Görtz, -- kuinka översti jakelee pakanain koruja kristityille neitosille! Hän on bon garçon, tuo ystävämme, mutta eivät hänenmalliset miehet ole kylliksi suuria Kaarlo kahdettatoista palvelemaan...

Kuningas kumarsi merkiksi, että Görtzin oli aika poistua.

-- Panettelijat ovat väittäneet, että te, parooni, olette vaarallinen viekastelija. Yhden neuvon tahdon teille antaa. Kun me vasta työskentelemme yhdessä, ei pidä paroonin koskaan puhua pahaa kenestäkään poissaolevasta, sillä minä asetun aina poissaolijan puolelle. Kuinka paljo pahaa mulle onkaan koetettu kuiskata yksin tuosta sinetöidystä rummustakin... Ja mitä siinä oli? Leikkikaluja ja naisten koruja! Jos Grothusen ei ole ollutkaan mikään nerokas palvelija, niin hän ei ole toki koskaan mitään omaan pussiinsa pistänyt... Nyt tahon läpikäydä muutamia asiakirjoja.

Görtz purasi huultaan, vaan kun hän ehti ulos, viittasi hän kopealla liikkeellä Grothusenin vaununikkunan luo.

-- Ukrainan ja Poltavan sairas ja vertavuotava jalopeura on niin kauan lepuuttanut raajojaan, että kynnet ovat kasvaneet terävämmiksi kuin koskaan. Painakaa hattunne kiinteämmin päähänne ja pankaa takki nappeihin, hyvät herrat, ja olkaa valmiit. Syysmyrskyt alkavat.

Stralsundin harvalukuinen varustusväki kuuli pian vihollisten tykkien paukkuvan muurien ulkopuolella. Läppäämällä kirkontornista kutsuttiin miehistö milloin vallien luo, milloin palavia taloja sammuttamaan. Aamuyöstä viskausi kuningas hattu silmillään hetkeksi lepäämään Frauenthorin kivitetylle permannolle. Valvoen tuijotti hän hattunsa pimeään kupuun, mutta soturit, jotka lyhdyt kädessään seisoivat hänen vieressään, eivät nähneet muuta kuin leuvan ja huulet, joissa vielä hymy viipyi, mutta kylmänä ja jäykistyneenä, kuin jos se hänen kasvonilmeihinsä olisi kuulunut. Silloin he kuiskasivat, että reippaampaa sankaria ei ole ennen koskaan nähty; mutta syrjemmässä taivasalla seisoivat ylemmät upseerit ja haastelivat, että kuninkaan kuolema ainoastaan voi pelastaa Ruotsin valtakunnan.

Hän tiesi mistä he puhuivat, vaikkei hän mitään ollut huomaavinaan. Se kansa, josta hän oli suuret unelmansa uneksinut, se odotti jo vapautustaan hänen kuolemasta. Saattaako kohtalo sen kovemmin kuningasta kolhasta? Oliko hän syntynyt ainoastaan johtamaan ruotsalaisia näiden viimeisessä kovassa taistelussa ja sitten häviämään kuin käytetty työkalu? Hänen sisarensa puoliso silmäili jo hänen kruunuaan ja hänen jo kuolleen lemmikkisisarensa poika kurkotti sitä kohden lapsenkättään.

Ehtoollisella käydessään hän nöyrtyi ja kyynelissään kylpi, mutta omia onnettomuuksiaan hän ei koskaan itkenyt. Nuo epäilijät, olivathan ne hänen vihollisiaan, joita hänen tuli kohdella kostajan vihalla. Hän kävi tylymmäksi ja ankarammaksi upseereitaan kohtaan ja puhui usein nyrkkiä puiden, mutta hän vaati itseltäänkin yhä enemmän ja hallitsi ankarasti mieltään ja ajatuksiaan. Tosin oli hänen pukunsa yhä huonommin huolehdittu, hän piti pari viikkoa yhtä likasta paitaa, mutta hän käveli reippaasti eikä ontumista enää näkynyt. Hänen tukkansa kimalteli jo hopealta, vaikka hän vasta olikin kolmenneljättä ikäinen, mutta kun hän hereillään makasi ja hattuunsa katseli, hoki hän itsekseen: Niin täytyy olla Jumalan tahto, sitä seuraan. -- Sitten hän nousi kuin levännyt nuorukainen ja levitti vaippansa jonkun viluisen, vanhan soturin harteille. Mutta jos Ruotsista ja kotimaalaisista puhuttiin, silloin hän hypelteli takkinsa nappeja ja oli vaiti.

Eräänä päivänä harjoitteli Grothusen tavallista suuremmalla innolla sotureitaan tuon vanhan naisen ikkunan edustalla Kniperthorin kohdalla. Liikahtamatta istui nainen uutimen takana ja kun Grothusen heilautti hattuaan, kimaltelivat sen uudet kultanauhat.

Hän kutsui rummuttajan luokseen.

-- Vielä ei rummullasi ole täyttä ääntänsä, avatkaamme se. Täällä on vielä pari mitä siroimpia, kultakoristeisia kenkiä. Mene tuon naisen luo ja sano, että Grothusen lähettää ne jäähyväistervehdykseksi. Nyt on rumpu tyhjä!

-- Herra kenraali, täällä on vielä turkkilainen kultaraha pohjalla.

-- Kas, onpa tottatosiaankin. Ja se on ruunun raha, se on siihen kiireessä tipahtanut! Nyt meidän on lähdettävä Eugeniin, jonne preussilaiset ja tanskalaiset aikovat nousta maihin, saartaakseen meidät myöskin meren puolelta. Mene kuninkaan luo, vie raha hänelle ja käske hänen ottaa se vastaan muistona niistä vuosista, jolloin Grothusenilla oli onni palvella häntä vierailla mailla. Sulatettakoon tuo kultaraha vielä vastaisina, rauhallisina vuosina rehelliseksi rahaksi, josta ruotsalaiset taas kerran voivat nähdä kuninkaansa ja vaakunansa. Virka nöyrimmästi kaikki nämä terveiset Grothusen'ilta!

Kun joukko oli järjestetty ja valmiina marssimaan, teki Grothusen vielä miekallaan kunniaa tuolle seitsenkymmenvuotiaalle hentulleen. Ja kun hän sitten ratsasti katuja pitkin, nyökytti hän päätään tytöille, joita seisoi ikkunoissa ja rikkiammuttujen porttien pielissä ja ensi kerran nyt Demotikosta lähdettyä pärisi hänen rumpunsa täydellä äänellään. Se kajahteli niin voimakkaasti kirkkojen seinistä, että se muistutti vihollisten kenttätykkien pauketta. Rohkeana, hehkuvana keskusteli Düber rappusilla kuninkaan kanssa. Kuunnellen Bassewitzin katkeroita, kuiskaavia kuvauksia Görtzistä ratsasti Daldorff kenraalien keskessä ja pieni Cronstedt taputti tykkijunkkareitaan olalle. Milloin pyörähti hän toiselle, milloin toiselle puolelle. Hän tarkasti pikatykkejään kuin tallimestari hevosiaan ja kiillotteli sillävälin vaippansa liepeellä äsken keksittyjä Polhemin tähtäysruuveja.

-- Siitä tulee tuima ottelu, -- virkkoi hän -- ja vasta kun hänen majesteettinsa on ehtinyt Ruotsin mantereelle, voidaan sanoa kuninkaanratsastuksen päättyneen.

* * * * *

Syysmyrskyt kohisivat hämärissä Rügenin saarella ja rotkot ja rannikot vinkuivat ja valittivat. Ei tähteäkään näkynyt taivaalla Jumalan hyvyyttä todistamassa ja kun sotajoukot asetettiin rukoukseen, kaikuivat pappien suista vanhan testamentin kostosanat. Ruotsalaisilla oli nyt niin niukalti väkeä, että he etuvartijoiksi asettivat sidottuja koiria, joiden valittava ulvonta kuului aaltojen hyrskeen keskitse.

-- Kuoloa ennustaa koirien ulvonta, -- virkkoivat soturit.

Maalaiskansalle annettiin aseiksi vikatteita ja kirveitä. Mutta sadeusvan suojassa laskivat viholliset rannalle ja heitä nousi maihin Stresowin melkein vartioimatta jääneen kylän edustalla yli kymmenentuhatta miestä. Tuuli repi usvan hajalleen ja kuu nousi kirkkaana tuota autiota maisemaa valaisemaan. Vaan jo noin kolmen aikoina yöllä hiipivät vihollisten kenttävahdit varovasti takasin hiedikon poikki ja ilmoittivat, että ruotsalaiset lähestyvät.