Part 22

Yö oli myrskyinen ja pimeä. Seuraavana aamuna kirjoittivat vangit päiväkirjoihinsa, että luutnantti Leijon on kuollut. Ja siihen alle he kirjoittivat, että Kraemer yöpimeässä oli asunnostaan kadonnut. Ei kukaan hänestä mitään kuullut eikä mistään hänen jälkiään löytynyt, vaan upseerit kertoivat miehistölle:

-- Hän on pelastunut, päässyt kotiinsa.

Jalopeuranhäkissä.

Num Eddaula oli totuudenpuhujain veljeskunnan esimies. He asuivat jokainen kodissaan kauppamiehinä taikka vanhojen kirjoitusten oppineina tulkitsijoina, vaan joka vuosi, kuun ensi kerran noustessa beiram-juhlan jälkeen, kokoontuivat he yöllä, tulisoihdut kädessään ja valkoisiin pukuihin puettuina, kaukaiseen rotkoon.

Eräänä yönä, kun Num Eddaula kivistä vuoripolkua myöten palasi sellaisesta kokouksesta, sanoi hän palvelijalleen, joka soihtua kantoi:

-- Olemme äsken uudistaneet veljesvalamme, että aina puhumme totta, paitsi yhdessä asiassa, kun on kysymys meidän omista hyvistä teoistamme. Ne me salaamme taikka valehdellen halvennamme ja koetamme unhotettuina kuolla. Mikäpä kuvastuu kauniimmalta ijäisyyden hiljaiseen suuruuteen kuin unhotus? Koko maan päällä ei ole niin kaunista paikkaa kuin on unhotettu hauta. Toisin siellä ruoho humajaa kuin muualla, linnutkin siellä toisin laulavat. Kuule minua, ystäväni! Totuudenpuhujain vapaat sanat ovat niin suututtaneet sulttaanin, että hän on uhannut heidät sotajoukolla hävittää, ellei heille lunnaiksi anneta minun päätäni. Ja minun pääni tuntee jokainen helposti tähdenmuotoisesta syntymämerkistä silmäni kulmassa. Minä tahdon tämän pääni itse sulttaanille viedä. Mutta se olisi hyvä työ, joka ei enää olisi hyvä, jos sillä tavotteleisin kunniaa, ja minulla ei ole halua eikä oikeutta sitä ilmaista. Jos meikäläiset aikomukseni aavistaisivat, niin he minut sitoisivat ja kätkisivät ja minua viimeisiin asti puolustaisivat. Siksi tulee sinun minua salaa seurata ja kun rangaistukseni olen kärsinyt, tulee sinun salaa haudata minut tuntemattomalle paikalle ja sitten levittää huhun, että olen vastoin tahtoani pelkurina ja pakenevana raukkana joutunut kiinni.

Kun päivä koitti, viskasi palvelija soihdun pois ja he laskeusivat Timurtassin linnan, sulttaanin huvileirin, edustaiselle, kukkivalle kedolle.

Nähdessään nuo muhkeat varustukset ja teltat joutui Num Eddaula ymmälle. Halukkaasti hän kuunteli erästä orjaa, joka kertoi, että Ruotsin kuningas asui tuossa linnassa pienen sotahovinsa keskessä, puolittain vankina, puolittain kunniavieraana.

-- Käykäämme tuolla linnassa, -- virkkoi hän palvelijalleen. -- Itse olen heikko mies ja kun näen sankarin, saan siitä voimaa. Silmäni, vanhuudesta väsyneet, sulkeutuvat sitten ilolla.

He kävelivät puiston läpi, jota kesäaurinko viikunapuiden ja pensaskasvien välistä valaisi, ja näkivät, kuinka siinä käytävällä Brandklipparia talutettiin juotettavaksi. Kun he saapuivat linnan portaille, tuli heitä vastaan joukko turkkilaisia, jotka olivat käyneet kuningasta katsomassa, niiden joukossa itse sulttaani janitsaariksi puettuna. Num Eddaula vetäysi seinän katveeseen ja heitti levällään olevat hiuksensa silmän kupeisen syntymämerkin peitoksi, mutta hän tunsi hengityksen siitä suusta, joka samana iltana oli hänen kuolemantuomionsa julistava. Sankarin, sankarin hän tahtoi nähdä, muuten rupesi hän itse horjumaan.

Ovi avattiin. Hän astui vilkkaasti pari askelta lähemmäs esiripun luo ja katseli sen raosta kuningasta.

Tuossa väljässä salissa, jossa sulttaanin tanssijattaret niin usein olivat mattoja polkeneet, oli pitkin seiniä lattiasta kattoon saakka niin tiheään köynnöskasveja, että Num Eddaula luuli lehtimajaan katselevansa. Takimmaisella seinämällä makasi kuningas kapealla telttavuoteella, paita tarakoin rinnalta kaulaa myöten kiinni. Vieraan vallassa ollen, vailla sotureita, vailla käskijänoikeutta, vaikka olikin kaukaisen valtakunnan itsevaltias, ei hänellä ollut sen vertaa varoja, mitä tarvittiin juomarahoiksi ja lahjoiksi, jos tahtoi päästä sulttaanin puheille. Hän ei tahtonut nöyrtyä vierasten valtain lähettilästen edessä eikä astua sulttaanin luo voitettuna, viheliäisenä pakolaisena. Hän punastui ajatustakin, että hänen täytyisi näyttäytyä palvelijoilleen ja sotureilleen aseettomana, jonka pitäisi totella toisen tahtoa, vaikkakin hänelle joka päivä selitettiin, että tämä kaikki tapahtuu hänen omasta tahdostaan. Siksi hän oli ruvennut vuoteen omaksi. Hän ei potenut mitään tautia, hän poti rahojen puutetta. Aina Benderin kahakasta saakka oli hän vuoteessa maannut kuukauden toisensa perästä. Hän ei tahtonut jalallaan edes maahan astua, vaan kannatti itsensä lakanassa sohvalle, kun vuodetta oli korjattava. Hänen molemmat henkilääkärinsä Skraggenstjerna ja Neuman huomasivat kauhukseen, että hänen jäsenensä rupesivat kangistumaan ja lamautumaan. Vaan turhaan he häntä pyysivät edes kerran päivässä nousemaan pystyyn ja astumaan pari askelta lattialla.

Num Eddaula katseli kuningasta kuin pyhää miestä, jota kunnioittaen on tapana tervehtiä jonkun varjoisan tammen juurella.

Yskien oli äsken rintatautinen maisteri Eneman kertonut kuninkaalle pitkistä matkoistaan. Hän kaatoi pari elävää krokotiilinpoikaa mukanaan tuomistaan pulloista ja näytti, kuinka ne syöksivät mustankellertävää sappea suustaan, kun ne pantiin eläviltä palamaan sängyn viereen asetetulle, pyöreälle, hehkuvilla hiilillä täytetylle messinkitarjottimelle. Kuningas nojasi käsivarttaan patjoihin ja katseli hiiloksella kiemurtelevia elukoita.

-- Voisikohan pelkällä miekalla tappaa täyskasvuisen krokodiilin? -- virkkoi hän. -- Niin, miksei voi; kun tahtoo, niin voi.

Nukkavieru hovikansleri von Müllern, joka nyt oli ruvennut palvelemaan myöskin kokkina, kun muita ei siihen toimeen enää ollut, hiveli hymähdellen vaalenneita takinliepeitään.

-- Voiko, jos tahtoo, tehdä pannukakunkin ilman munia ja kermaa?

-- Voi hankkia mitä puuttuu... jos ei muuten, niin miekalla.

Grothusen kohotti nuuskanruskeat sieramensa kattoa kohden ja kääntyi, kultareunaista virkahattuaan rummuttaen, hiljaa Müllern'ille virkkamaan:

-- Kaikkein pahimmissa tapauksissa hankitaan mitä puuttuu maksamalla neljäkymmentä korkoa sadasta.

-- Nuo jalot pasjat ovat niin ilosen näköset. Mistä ne juttelevat? -- kysyi Num Eddaula lähimmältä lakeijalta. Tämä kävi ensiksi vähän ymmälle, vaan vastasi sitten summia:

-- Ne puhuvat muutamasta Evankeeliumin kauniimmasta paikasta.

Mutta näitä selitellessään tuli hän hiukan heilauttaneeksi esiripun lievettä. Kuningas huomasi tuon kunnianarvoisen vanhuksen, viittasi hänet luokseen ja kutsui Grothusenin tulkiksi.

Kuningas virkkoi:

-- Olet varmaankin viisas mies. Mutta olisiko sulla myöskin rohkeutta seistä siinä, missä luodit vinkuvat?

Num Eddaula laski turbaaninsa maahan ja siveli miettien Valkosta partaansa, joka uumeille asti ulottui.

-- Kuulun totuudenpuhujaan veljeskuntaan, enkä saa mitään ansiokseni lukea, vaan vastaa sinä, sankari. Jos ensi opettajasi on sinulle opettanut: elä tapa, elä tapa hiiloksella edes julminta eläintä... Jos nämä korkeat pasjat ja kaikki ihmiset sulle joka aamu sanoisivat: elä tapa, sillä se on synti. Pysy kotona valtakunnassasi ja huolehdi touvoista, vaikket siten kuuluisuutta saavuta... Olisiko sulla rohkeutta siihen? Onko sulla rohkeutta onnettomuudessa nöyrtyä ja tunnustaa olevasi voitettu ja antaa anteeksi vihollisillesi ja pyöveleillesi?

Kuningas rypisti otsaansa.

-- Eikö hyvän soturin avu ole pysyä kestävänä?

-- Sinä, joka vihaat valetta etkä tahdo, että muut sinua kuvaileisivat suuremmaksi kuin olet! Korkea on otsasi ja jalo, suuret ovat silmäsi, mutta sulla on häijy viiva suljetun suusi kupeella. Luulisi, että hymyilet, mutta sinä et hymyile. Nuo huulet kertovat jotakin aivan muuta. Ne niskottelevat Jumalata vastaan. Ne sanovat, että sinun tahtosi on hänen tahtonsa. Ne kokosivat kansasi, joka tuli voitetuksi. Kun Jumala on kansasi kukistanut, vierittää hän raskaan kallion sen haudalle, ja tahtoo että siellä sisällä kaikki olisi hiljaista. Hän tahtoo taas nähdä keltasia peltoja ja leikkiviä lapsia. Mutta sinä jatkat taistelua yksin, -- ja häntä vastaan. Totuuden tunnustajat, kaikki vilpittömät, menestyksessä nöyrät, onnettomuudessa ylpeät, ne olivat nousseet sinua ihailemaan, ja nyt ne kääntyvät pois. Ehkä on kansassasi monta suurta miestä ja kuningasta, mutta kuka niistä alunpitäin on esiintynyt arvokkaampana, vilpittömämpänä valon soturina kuin sinä? Sinä pelkäsit unhotusta. Halusit, että haudallesi olisi syttynyt tähti ja palanut siinä tuhannen vuotta. Mutta onni kääntyi sulle vastaiseksi, sillä Jumala tahtoi kukistaa sinut ja kansasi. Siis, täytä nyt sankarityösi! Luovu tuosta turhasta kunniasta, niinkuin olet luopunut viinistä ja naisista. Tee se, tee se nöyrästi, tee se ylpeästi, kummin voit. Mene, asetu voitettujen, köyhtyneiden nurkkaan, istu kuin Job tuhkaläjälle. Sinä voit tahdollasi kasvosi hallita, hallitse siis itsesikin. Sinä voit enemmän kuin teet, -- ja juuri sitä ei Jumala koskaan sankarille anteeksi anna. Hän ei ole oikeassa kädessään koskaan pitänyt kirkkaampaa jalokiveä kuin sinä, mutta hän ei ole myöskään koskaan omain kättensä työtä niin syvälle pimeyteen viskannut, kuin sinut... ja siksi sinua rakastan, sillä minä olen ihminen. Kaikista, joita olen tavannut, en ole ketään rakastanut niinkuin sinua, en ketään. Varo, varo, muutkin sinua rakastavat ja ne ovat paljo vaarallisemmat kuin pahimmat vihamiehesi ja pilkkaajasi.

-- Ja ketä ne ovat?

-- Ne ovat narrit. He ovat huomanneet tuon poimun suusi kupeella ja he tulkitsevat sen omalla kielellään. Narrit eivät vieraannu pois. He takertuvat vaatteisiin kiinni. Narrit tarvitsevat sankarin nekin, laakeriseppeleisen päänarrin kaikiksi ajoiksi, ja semmoiseksi he tahtovat riemulla sinut kruunata. Narrit eivät kysy minkälainen olet, he eivät ihmisiä rakasta. He ovat apinain kaltaiset, jotka Hidjan palmulehdoissa istuvat jumalankuvilla ja syövät taateleita päiväpaisteessa ja kirkuen ja matkien hyppivät oksalta oksalle, kun kuulevat ihmisen tulevan. Kuningas, sinä et pelkää kuolemaa. Jumala on kerta sen sulle armeliaisuudesta antava kun hän muistaa, miten kätesi poikasena heilutti keruubien miekkaa. Mutta hänen kostonsa sattuu syvemmälle: hän luovuttaa sinut narreille.

-- Sinä menet pitkälle vapaapuheisuudessasi.

-- Tahdon tutkia, kuinka pitkälle rohkeutesi ulottuu, koska olet sankari. Uskallatko jäädä unhotuksiin?

Kuninkaan otsa synkistyi yhä enemmän ja hän etsi vastausta. Hän istahti poikkipuolin sänkyyn, käärästen peiton kireälle sääriensä ympäri.

Num Eddaula pani kätensä ristiin ja kumarsi:

-- Paljo, paljo on vielä, johon rohkeutesi ei riitä. Grothusen heläytti hatullaan messinkitarjotinta.

-- Sinä, joka olet olevinasi totuudenpuhuja... kuka on sanonut, ettet sinä seiso tässä nöyryydestäsi ylpeillen. Kuka on sanonut, ettei rohkeutta vaadita siltäkin, joka tahtoo muistettuna kuolla?

Num Eddaula sulki silmänsä ja syleili tuskallisesti ilmaa.

-- Sinä puhut totta, pasja. Kuuluisuus, se on likaista panettelua, likaista kunniaa. Se on häikäsyä ja valetta. Ylpeää kutsutaan nöyräksi ja nöyrää ylpeäksi. Te maailman kuulut miehet ja naiset Aatamista alkaen, paljoko olisi totuuden puhdasta kultaa jälellä, jos tuo pettävä tuhka pestäisiin pois? Ja sinä, kuningas. Kuka luki viimeisen ajatuksesi illalla, ennenkuin nukahdit? Kuka näki sinut pimeässä yksin, kun valveilla makasit? Kuka voi kerran ruumispaariesi ääressä laskea käden rinnalleen ja sanoa: Semmoinen hän oli! -- Ainoastaan narrit sen uskaltavat. He sanovat: kysy meiltä, hän oli meidän kaltainen! -- Ja kun he väsyvät sinua ylistämään, rupeavat he sinua kivittämään ja pilkkamaan ja osottavat sormellaan raskasta tapparaasi. Sinun rauhattomalle haudallesi rakentavat he tyyssijansa. Siinä he niin tiheässä tungoksessa seisovat, etteivät viisaammat pääse lähellekään maatuneita luitasi. Mutta sen sulle sanon: Jos narrit sinut omaksi sankarikseen valitsevat ja sinä sittenkin vielä voit nousta ja koota viisaat ja totuuden puhujat, menestyksessä nöyrät ja onnettomuudessa uljaat, ympärillesi, -- silloin olet koettelemuksesi kestänyt. Silloin olet Jumalalle mieluinen soturi vielä muistonakin. Silloin ovat ihmiset sinua väärillä puntareilla punninneet, silloin olet se mies, jonka tahtosin sinun olevan.

Num Eddaula viskausi polvilleen ja painoi otsansa mattoa vastaan.

-- Minä olen heikko mies, joka voimaa hakeakseni olen sinua näkemään tullut. Paljo olen elämässäni rikkonut, -- jos mulla ei ole arpia nahassani, on niitä sydämmessäni. Minä tahdon unhottua, unhottua. Minä tahdon nukkua, nukkua. Kuuluisasta tulee toisen orja, joka, aina sen mukaan, miten hän on viimeisen herransa suosiossa, saa seppeleitä tukkaansa tai iskuja selkäänsä. Rakkaus ei voi julistaa rauhaa hänen haudalleen. Siihen kasvaa aina vain korkeammaksi puu, jossa on yhä ihmeellisemmät solmuiset oksat ja milloinkaan vaikenematon, ääretön levottomuus ja huokaus soi sen lehdiltä.

Vastausta ei kuulunut, äänettömyys vallitsi suuressa huoneessa. Vihdoin helähti messinkitarjotin, kuningas viskasi siihen kirkkaan kultarahan valkopartaiselle ennustajalle. Tämä ryömi polvillaan vuoteen luo ja painoi kasvonsa lakanaan, mutta rahan hän koskematta jätti.

-- Elä sinä, kuole sinä, -- virkkoi hän, -- aina on taistelu sinun ympärilläsi riehuva. Minä käyn lepoon.

Aikusin seuraavana aamuna mestattiin Num Eddaula sulttaanin teltan edustalla. Varma tieto, että unhotus tulisi hänet peittämään, valoi rauhaa hänen viimeisiin hetkiinsä.

Palvelija hautasi hänen ruumiinsa kauas kahden sypressin väliin. Ja kun hän oli luonut haudan umpeen, kylvi hän siihen maissijyväsiä kyyhkysille, joita siihen lehdon puista tuhansittain kertyi. Pian kasvoi haudalle pensaita ja valkosia kukkia ja pensaiden viileässä varjossa lepäsivät usein soturit ja paimenet hetkisen helteisiltä taipaleiltaan. Siellä vallitsi rauha. Siellä nukkui unhottunut ihminen.

Kuninkaanratsastus.

Hovikansleri von Müllern istui puujakkaralla keittiön uunin edessä Ruotsin kuninkaan talossa Demoticassa ja paistoi piirakkaita. Hän nosti toisen kuluneen takinliepeen tulen valoon ja tarkasteli sitä.

-- Vielä ovat kullatut reunustat jälellä haaratakin liepeessä -- virkkoi hän Grothusen'ille, joka seisoi vieressä käsiään lämmitellen, -- mutta pilalle ne ovat mustuneet. Ja yleensäkin rupee tämä meidän ruotsalainen retkikunta olemaan mustalaisjoukon kaltainen. Minä sanon niinkuin Fabrice: en muista enää minkänäköiset rahat ovatkaan, ovatko ne pyöreät vai neliskulmaiset.

-- Ne ovat pyöreät ja ne vierivät kuin rattaat! -- vastasi Grothusen ja hieroi hyvillään käsiään vastakkain. -- Kuningas, hovi, kokonainen pieni armeija, eikä rahoja muuta kuin pieni kipene lainattuja lantteja... ja niin eletään pienessä turkkilaisessa kauppalassa satojen peninkulmien päässä kotimaasta! Oletko koskaan kuullut puhuttavan mistään sellaisesta? Totta tosiaan, se on tämä kaikki niin hullunkurisen näköistä, ettei tee mitään, jos joskus onkin vähän ohkasemmalti sokuria piirakassa. Turkki ei lainaa meille enää äyriäkään. Ja vaikka mulla on semmoinen puuha rahoja kokoonhaaliessani kaikilta maailman koronkiskureilta, etten ehdi öisinkään nukkua, niin enpä totta tosiaan käsitä, millä tavalla riittävästi matkarahoja saamme. Olen jo sanonut hänen majesteetilleen, että meidän ei auta muu, kuin ottaa koko liuta saamamiehiä jälkijoukkona mukaamme Ruotsiin, sijoittaaksemme heidät Karlshamniin, kunnes heille voidaan velka suorittaa. Ajatteles, pikku Karlshamn paisuu aivan täyteen turkkilaisia, jotka lankeavat polvilleen kadun kulmissa ja rukoilevat Allah'ia! Mutta sama se, kunhan päästään lähtemään! Meidän täytyy lähteä liikkeelle rumpujen soidessa ja torvien päristessä niinkuin ruotsalaisille sopii, ymmärrätkö sen? Onneksi meillä on tallessa nuo kesällä saadut korukapineet, siltä retkeltä, jolloin sulttaanin luona kävin jäähyväistervehdyksillä. Tosin ei ole vaunuissani enää vuoria eikä patjoja, vaan ulkopuolella on siinä sitä enemmän messinkiheloja ja tupsuja... ja sehän on pääasia... Ja enkö itse ole ylhäisyyden näköinen, hä? Katsoppas tuota rintaneulaa, tuota nuuskarasiaa, -- puhtainta tukaattikultaa...! Ja kaapissa on kunniaturkki, jonka sulttaani on mulle lahjoittanut, pari leveäkaulaisia tohveleita, piippalakki ja silkkinen yönuttu, jota Düben mielellään kirkossakin käyttäisi. Mutta siinä ne kalleudet kaikki ovatkin, ja saa vain nähdä, mitä jälelle jää, ennenkuin täältä päästään lähtemään!

Kuta pitemmälle Grothusen puhui, sitä iloisemmaksi hän kävi. Vihdoin hän meni ikkunan luo ja leväytti sen seposeljälleen.

-- Mitä sinä siellä? -- kysyi Müllern ja käänsi viluissaan takin kaulustan pystyyn.

-- Siellä on joukko turkkilaisia, jotka odottavat saadakseen nähdä hänen majesteettinsa lähtevän ratsastamaan. Sataa näet taivaan täydeltä ja he tietävät, että hän silloin ei voi jäädä katon alle.

Grothusen käveli ja käänteli takintaskujaan ja kun hän sieltä löysi pari, kolme suurta hopearahaa, viskasi hän ne ulos ikkunasta ja huusi:

-- Tuonnäköiset ovat rahat! Eläkööt ruotsalaiset ja heidän antelias, suuri, mahtava kuninkaansa!

-- Viskeletkö omia rahojasi vai ruunun rahoja?

-- Kunpa sen tietäisin!

-- Sullahan on tapana pitää omat rahasi vasemman liepeen taskussa ja kuninkaanrahat oikean.

-- Vasemmalla taskulla on korkein armollinen lupa saada hätätilassa lainata oikeasta. Rakas veli, minä teen rehellisesti tiliä. Joka ilta näet lasken, paljoko kaikkiaan on vielä jälellä.

Kansa riemuitsi, mutta tyytymättömänä nosti Müllern piiraspannun tulelta.

-- Sulla on kevyt mieli, veli! Mutta en uskonut teitä koskaan niin ylhäisiksi, että teille joku vapaaherra ja hovikansleri kokiksi rupeaisi, vaan hyvilläni olen, että piirakkaani teille maistuvat. Usein olen itseltäni kysynyt, kuinka me niin kernaina ja ilomielisinä olemme voineet kestää nämä pitkät vuodet.

-- Sen sulle selitän. Ihmisillä on erityinen nautinto saada myötään olla yhdessä niiden kanssa, jotka heidän elämisestään määräilevät. Minäpä luulen, että taivaallisen autuuden kerran meille muodostaa juuri tuo nautinnontunne.

-- Olisi hyvä, jos sellainen ajanviete myöskin tekisi ihmiset jalommiksi ja paremmiksi.

-- Kiitos, veli! Sen sanan sinä mulle sanoit. Hyvin sen tiedän, ettei minua selkäni takana teidän joukossa paljo säästetä. Nimittäkää minua kevytmieliseksi roistoksi, -- sama se! Epäilijä ja filosoofi sellainen kuin minä, joka nukun arveluttavan lähelle aamujumalanpalvelusta, hän ei voi teiltä ruotsalaisilta suurta rakkautta odottaa. Ainoa lohdutukseni lie, että kuningas ei sellaisissa asioissa ole yhtä turhantarkka kuin te. Kotona Ruotsissa ei tainne tulla kysymystä muusta kuin taistelemisesta ja kaatumisesta ja silloin saat nähdä, veli, ettei vanhan Grothusenin musta tekotukka kätkeydy rivien taa.

-- Kotona Ruotsissa, sanot sinä. Vastaa mulle rehellisesti! Toivooko hänen majesteettinsa todellakin siellä voivansa koota uutta, verestä sotaväkeä?

-- Toivoo... ja hän siellä uudet armeijat nostattaakin. Siitä tulee valtiollinen voimanponnistus, jonka vertaista maailma ei vielä tunne... Koettakoon! Aivan toista on, kun täytyy hädän hetkenä kutsua koronkiskuria velihopeaksi... ja ellei olisi koronkiskureja, eipä taitaisi olla ritareitakaan... Mutta kunnia ja kalpa, se on taas toinen asia!

-- Ja sitäkö varten hän nyt vihdoinkin lähtee liikkeelle? Mutta minusta on sittenkin tuntunut, ettei hän vielä itsekään oikein tiedä, mitä hän lähimmässä tulevaisuudessa aikoo.

-- Kuta pohjoisemmas hän ehtii, sitä selvemmäksi se hänelle käypi.

-- Sinä ajattelet vihollisia, noita vanhoja, noita odotettavissa olevia... Saksia, Venäjätä, Puolaa, Preussia, Hannoveria, Tanskaa... Kuusi vihollista, joita vastaan täytyy sotia!

-- Seitsemän. Sinä unhotat uusimman ja vaarallisimman vihollisen!

-- Minkä?

-- Ruotsalaiset!

Müllern nousi jakkaraltaan ja molemmat korkeat herrat seisoivat tuokin vastakkain.

-- Taivaan Jumala, elä puhu niin. Sinähän tavallisesti olet niitä miehiä, jotka eivät epäile. Tämä on vierasta puhetta sinun suussasi.

-- Sittenkuin kuningas on saanut varman tiedon siitä, että hänen alamaisensa ovat ruvenneet häntä vastustamaan ja niskottelemaan, ratsastaa hän kotiinsa yhtä kiivaasti kuin taisteluun... Mitäpä onkaan uskottava viimeisistä kuulumisista...? Virastot ovat pysähtyneet kuin myllynpyörät kuivuneen puron rannalla. Valtiopäivillä ja neuvostoissa puhutaan erottamisesta... Meillä olisi jo varmaankin leimuava kapina meneillään, ellei Ruotsin kansa olisi niin lainkuuliainen kansa... ja siksi toiseksi, onhan hän meidän kuninkaamme. Elä nyt noin uikuta, Müllern, eläkä valita, onhan tämä kaikki vain sinun omaa vanhaa virttäsi... eläkä säästele noin hiivatisti sokuria, vaan kaada koko tötterö piirakkaasi päälle... ja pää pystöön, noin. Hyvästi!

Müllern seisoi huolestuneena ja kykenemättömänä vastaamaan keskellä lattiaa. Hänen piirteistään kuvastui mitä suurin hämmästys, sillä avonaisesta ovesta kuuli hän Grothusenin huutavan eräälle rummuttajalle:

-- Aukusti! Hanki tänne kelvollinen rumpu! Ripusta se kaulaasi ja tule minun matkaani basaari-myymälään.

Müllern puisteli päätään ja istahti taas piirakkaitaan kääntelemään.

-- Mitä hullutuksia aikoo Grothusen nyt taas tehdä, mitä ihmeitä aikoo hän tehdä rummulla?

* * * * *

Seuraavana aamuna marssivat ruotsalaiset juhlallisesti Demoticasta, alkaakseen vihdoinkin kotimatkansa Itämeren rannikkoa kohden. Satoja peninkulmia heillä oli taivallettavana vuorensolien ja metsien läpi. Heidän jälessään ratsasti pitkä rivi turkkilaisia, juutalaisia ja armeenialaisia, joilla oli säkkejä ja nyyttyjä hevostensa seljässä. Siinä tuli seitsemänkymmentä ruotsalaisten vaativinta velkojaa. Kuningas oli iloinen ja säteilevä. Kaupunkilaiset ja heidän hunnutetut vaimonsa toivottivat siunausta sankarille, joka nyt läpi kaupungin ratsasti pois. Mutta Grothusen viipyi vielä majapaikassaan, hänen turkkilaiset ystävänsä häntä pidättivät. Yksi pisti mustepullon hänen kouraansa, toinen piipun hänelle hampaisiin ja mustapintaiset palvelijat repivät häntä takinliepeistä. Hänen väljät sieramensa ammottivat taas auki ja suurenmoisella auliudella tyhjenteli hän taskujaan palvelijain kahmaloihin. Sitten viskasi hän suuren vaatearkkunsa kannen auki.

-- Rakas ystävä, paras ystävä, -- puhui hän. -- Tämän tavattoman hienon yömyssyn olen erityisesti sinua varten tilannut ja itse sitä käyttänyt, jotta se sulle olisi todellakin arvokas muisto... Ja sinulle, ukkoseni, sinulle olen säästänyt nämä ihkauudet tohvelit. Sinä ihmettelet, että ne ovat vähän lintassa... Katsos, omissa jaloissani olen niitä käyttänyt ollakseni varma, ettei ne sinusta kovilta tunnu... Ja sinä, veli, ota tämä silkkitakki...

Hän hyppäsi kuin vainottuna vaunuihinsa ja käski kuskin ajaa.

Kun ruotsalaiset illalla ehtivät Timurtaschiin, oli siellä vastassa pasja, joka sulttaanilta lahjana antoi kuninkaalle silkkikankaisen teltan ja jalokivikahvaisen sapelin.

-- Nyt menee soopeliturkkini! -- virkkoi Grothusen puoliääneen kuninkaalle. -- Muuta vastalahjaahan meillä ei ole, teidän majesteetilla ei itsellänne ole muuta kuin tomunen takki ja puolen tusinaa karkeita soturinpaitoja.

-- Lainaa mulle myöskin mustepullosi ja piippusi, jotka äsken sait, -- vastasi kuningas veitikka silmässään. -- Täytyyhän minun lahjoittaa jotakin myöskin janitsaarisaattueen päällikölle.

-- Lahjota koko Grothusen eunukiksi sulttaanin seraljiin! -- huudahti Grothusen ilonilveellä ja hykelsi käsiään yhä vallattomammin, kuta hullunkurisemmiksi asiat kehittyivät. Samassa hän näki rummuttajansa, joka puikot kainalossa alakuloisesti asteli tietä pitkin.

-- Sinun rumpusi on käynyt mykäksi! Siinä on jotakin varastettua tavaraa! -- huusivat toiset rummuttajapojat ilkkuen.

Ja he tarkastivat rumpua ja näkivät, että se oli neljällä sinetillä suljettu. Ja vedet kihahtivat pojan silmiin.

-- Päryytä sinä vain ahkerasti käheää rumpuasi, -- käski Grothusen. -- Minä sen olen sinetöinyt niinkuin Pilatus Kristuksen haudan... ei tee mitään, vaikka vähän suruvirttä soipikin noille turkkilaisille koronkiskureille, jotka nyt meidän sijasta maanpakolaisuuteen ajavat.