Part 21

Juutalainen punoi yhä kiivaammin hiussuortuvaansa nähdessään maljojen ja nassakkain sijasta täyteen kirjoitettuja paperikasoja mihinkä hän vaan kääntyi. Tuoleilla ja pöydillä ja yksin uuninreunallakin oli papereita. -- Merkillinen kenraali tuo, -- ajatteli hän -- tuollaisen näkönenkö onkin se, joka taisteluja voittaa?

-- Kansa, -- Lewenhaupt pysähtyi hyllyn luo -- ja valtio, se on sama kuin järjestys, ystäväni. Täällä ovat kaikki vangit kirjoissa ja heidän laskunsa ovat tarkoin merkityt. Täällä on meidän finassivirastomme ja meidän rahatoimilaitoksemme! Ruotsalaisen maisterin luona, toisella puolen katua, on yhtä pitkä hylly. Siellä on meidän kirkkomme! Vielä vankeudessakin olemme me pysyneet kansana! Sinä, joka olet juutalainen, sinä varmaankin ymmärrät tämän suuren sanan salaisuuden!

Hän otti erään paperimytyn, selaili sen lehtiä, luki ja laski puoliääneen. Sitten meni hän läheiseen makuukamariinsa ja asetettuansa kynttilän jakkaralle, avasi hän muutaman kirstun ja alkoi huolellisesti laskea hopearahoja erikokoisiin nahka-kukkaroihin. Koko ajan puheli hän puoliääneen, milloin itsekseen, milloin kauppiaaseen kääntyen.

-- Olen nyt laskenut, kuinka paljo minulla on oikeus lähettää Tulaan. Mutta opi huomaamaan, hyvä mies, että kiittämättömyys ja kateus on kaiken meidän vaivannäkömme palkka. Kateus, kateus, se se oli se pimeyden käsi, joka erotti meidät niin, että viholliset voivat ryöstää liput meidän pataljooniltamme. Narri se on, joka tässä matoisessa maailmassa huutaa ystäviä ja sydämmiä! Sotatoveri syleilee sinua, kun hänet pelastat vihollisten pistimistä, mutta hän huokaa, ettet sinä samalla kaatunut lävistettynä, jotta hän olisi voinut saada sinun tyhjän paikkasi. Narri se on, joka muita korkeuksia kohti halajaa, kuin päin ikuisen isämme kotia. Viholliset eivät ole minua syvemmin haavoittaneet kuin minun omat maamieheni. Suokoon Jumala, että minä yhtä uskollisesti olisin palvellut taivahista kuningastani kuin hallitsijaani maan päällä.

Sängyn peitteellä hänen takanansa oli raamattu, ja miekka, jonka hän oli takaisin saanut, riippui sängynpylväässä. Aina kun hän oli täyttänyt jonkun kukkaron, kirjoitti hän pari riviä erääseen kirjaan ja sinetöi senjälkeen kukkaron. Myöskin sänkykamari täyttyi vähitellen papereista, mutta aina olivat arkit toistensa vieressä hyvässä järjestyksessä. Noin istui hän siinä kynttilän valossa, Gemauerthofin taistelun voittaja, savuava lakkatanko surumielisten, kirkkaiden silmiensä edessä, ja sillä aikaa kuin hän yhä valitti kohtalon kovuutta, alkoi päivä hiljalleen valjeta.

Juutalainen kauppamies ei enää käsittänyt hänen puhettaan, vaan punoi ja peukaloi punaista suortuvaansa, mutisten:

-- Kansa ja valtio... vielä keskellä vankeuttakin... se on todellakin kaunis näky.

Luutnantti Pinello apteekissa.

Luutnantti Pinello, italialainen, istui eräänä päivänä vankien apteekkituvassa Tobolskissa ja joi väkeviä rohtoja. Tiskin takaa vei aukinainen ovi puolipimeään latoon, jossa vänrikki Kraemer nahkurina työskenteli ja käänteli suuressa ammeessa olevia vuotia.

Pinello oli hyvä toveri ja hänen päässään, harmahtavan tukkansa keskessä, oli pitkä miekanarpi Poltavasta, jossa hän taistelutantereella oli maannut kaksi päivää kuolleiden joukossa. Mutta kun hän nyt istui ja maisteli maustimilla sekotettua paloviinaa, harmitti häntä Kraemerin itsepäinen ahkeruus!

-- Niin, niin, täällä ollaan uppiniskaisia piruja, -- puhui hän vähän kieltä murtaen. -- Koko yö seistään parkkiammeen ääressä. Ei tulla maistamaan lasillista väkeviä rohtoja vanhan ystävän seurassa. Enkö kenties ole vapaaehtoisena rehellisesti palvellut ruotsalaisten armeijassa, niin, enkö ole täällä vankeudessani siirtynyt heidän paavin kiroomaan uskoonkin. Mitäpä siihen sanot, giovane mio?

-- Minä vaikenen ja parkitsen häränvuotia, -- vastasi Kraemer.

-- Niin, sinä vaikenet ja parkitset häränvuotia sinä, mutta minä tunnen häränvuodan, jossa meillä ulkolaisilla on parkitsemista, ja se on ruotsalaisten härkämäinen mieli. Minä otin äsken kauniin luutnantti Rothliebin mukaani tuonne vuorelle ja, virkoin hänelle, asettaen käteni hänen sydämmelleen: Rothlieb, notkista tällä paikalla polvesi ja kiitä taivasta, että se on sinut niin kauniiksi luonut ja niin naisia miellyttäväksi! Etkö häpeä olla happamennäköinen leikissä...? Santa Maria! Mitä luulet miehen tehneen? Tuo suuri mies rupesi nyyhkimään ja minä tunsin, kuinka tyhjänä sydän hänen rinnassaan sykähti. Menin silloin luutnantti Bäckin rouvan luo. Vaikka hän on pyhimys ja vanha, kuivunut näre, jonka kuori sitä terävämmin pistää, kuta kuivempaa se on, on hän kaikissa tapauksissa nainen. Olin tuntimääriä hänen luonaan. Nenä oli hieman kesakoissa ja silmät kuin kirkkaan sinervät vesipisarat, tuntui oikein viileältä tuo päivä kuumassa syyskuussa. Kun minä kerroin, kuinka kukkaiskentällä länsituulen huminassa kuulin hyvän Jumalan kaikkein enkelein laulavan, vastasi hän vain siten, että sanoi luutnantti Rothlieb'iä huonoksi ihmiseksi. Sitten hän muuttui kärtyisäksi, nokkautuvaksi, ylpeäksi, mutta enpä luule sen muuta merkinneen, kuin että hän oli hieman hämillään. Kun ensin Ruotsin lipulle uskollisuutta vannoin, silloin tuomion pasuna soi ja repäsevä oli mieli. Nyt lämmitetään uunia noita ennen ilosia vankiraukkoja varten, jotka näyttelevät ilvenäytelmää. Ei, toveri, minä olen nähnyt kotimaassani pyhiä sisaria, jotka tuoksuvat vilpittömintä nöyryyttä ja taivaallista rakkautta. He puhuvat Jumalan pyhyydestä, vaan eivät ihmisten ilkeydestä. Ei, toveri, tule ja katso meidän maamme naisia, kun he syleilevät lapsiaan taikka istuvat vahakynttilöjensä ääressä ja itkevät haudoilla! Silloin saisit nähdä sydämmien palavan. Mitäpä siihen sanot?

-- Minä vaikenen ja parkitsen häränvuotia.

-- Niin, sinä vaikenet ja parkitset häränvuotia, mutta tiedätkö, miksi ruotsalaiset ovat ja pysyvät pienenä kansana, miksei se kansa, vaikka se voittoja voittaa, ei paisu koskaan 10:nen miljoonan kansaksi? Tiedätkö, miks'ei Ruotsi ja ruotsinkieli koskaan ole käyvän viinin tavoin tulvahtanut Euroopan kartan yli eikä muodostanut jakamatonta maailmanvaltakuntaa? Minä sanon miksi. Heidän kyntensä eivät ole tuliset. Ruotsalainen kansanluonne on alun pitäin ollut niin kovaa häränvuotaa, että sitä ei ole voitu pehmittää muun kuin velvollisuuden kylmällä vasaralla. Rakkaudesta ruotsalaiset eivät koskaan ole osanneet voittaa eikä kaatua, ainoastaan velvollisuudentunteesta. Heidän luonteensa on kivikkomaa, jota ainoastaan me puolalaiset, saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset vapaaehtoiset olemme seikkailijaverellämme kostuttaneet niiltä paikoin, missä nyt linnut lehtipuissa laulavat. Tuon seikkaili ja veren pisaroita on teidän ylhäisimpäin sukupuittenne oksilla, niinkuin pumeranssia tammen kyljessä, ja sitä samaa keltaväriä on usein itse juuressakin, tiedätkö sen! Tätä ulkomaista mehua virtaa omankin sankarikuninkaasi suonissa. Senvuoksi kuulkaa, te rakkaat ruotsalaiset! Kun te sotamiesluetteloissanne tapaatte meidän seikkailijanimemme, elkää unhottako, että me lukemattomissa vaaroissa olemme sekottaneet veremme teidän kanssa, että me muukalaiset olemme olleet sotureista iloisimmat... olleet huiluja, kun te olette olleet rumpuja! Rakkaudesta olemme liittyneet Ruotsin lippuun ja rakkaudesta minä sen valani pidän viimeiseen hengenvetooni, sillä katsokaa, rakkauden ja velvollisuuden täytyy lopuksi yhtyä. Ojenna kätesi, toveri, hilpeälle italialaiselle ja kaikille hänen vertaisilleen. Mitäpä siihen sanot!

Nyt Kraemer pyyhkäsi käsivartensa esiliinaansa ja astui apteekkitupaan.

-- En ole niin paljo matkoja tehnyt enkä niin paljo kokenut, kuin sinä, Pinello. En tiedä paljoa siitä, mitä olemme olleet, tuskimpa siitäkään, mitä olemme. Mutta jää meidän mieheksi. Palaa meidän mukana kotiin Ruotsiin ja nouse Brunkevuorella olevaan palotorniin ja huuda, että kaikki ne ympärillesi kokoontuisivat, jotka uskaltavat henkensä jonkun urosteon vuoksi... sama se minkä, samapa, vaikka aivan päättömän leikin vuoksi... aivan sama, vaikkapa ehdottaisit, että olisi yksöistä jäätä myöten lähdettävä Ahvenanmeren poikki. Silloin sinä kalpenet, sillä sinä huomaat viskanneesi tulikekäleen. Sinä silloin ymmärrät, että kuiva havunoksakin voi palaa ja palaa tuoksuttaen, kun itämaiset pyhät savut ja hajuyrtit.

Veljellisesti hän tarttui mustapintaisen muukalaisen kämmeneen.

-- Mutta miksi sitten niin uutterasti yötä myöten työskentelet? -- kysyi italialainen.

Kraemer vastasi:

-- Siksi parkitsen häränvuotaa, että heti sen valmistuttua voisin antaa sen Bäckin rouvalle ja hänen koululapsilleen. He ompelevat niistä ihotakkeja, joita salaa puemme päällemme hurstinuttujemme alle. Meillä on salaliitto tekeillä, siihen kuuluvat vangit Archangelista Kasaniin saakka. Ase kädessä aikovat ruotsalaiset vaimoineen, lapsineen hyökätä Venäjän halki kuninkaan luo Benderiin. Sellaisiksi ovat ruotsalaiset muuttuneet. Seuraatko mukana, sinä kitaransoittaja?

Tobolskin vangit.

Erään Tobolskin tyhjän kadun varrella oli maalaamaton puutalo ja sen ullakkokamariin kokoontui muutamia ruotsalaisia sotavankeja. Pöytä oli katettu: siinä oli liotettuja kapanhaukeja, uunipiirakasta ja kauravelliä ja tuo jumalaapelkääväinen rouva Beck, joka rouva Moronille avuksi opetti koululapsia, oli siksi illaksi valittu emännäksi.

Raskaita askeleita kolisi vintinrappusissa ja aina vähänpäästä aukeni ovi. Sinne saapui kapteeni Wreech hartauskirjoineen ja tuo harvasanainen vänrikki Stjernflycht, jonka huulia ei mikään voinut houkutella hymyilemään, sinne tuli vilkas luutnantti Köhler, jotka kaikki opettajina Tobolskissa ansaitsivat niukan leipänsä. Luutnantti Sprengtporten, jolla vieläkin käsiranteissa näkyivät niiden kahleiden arvet, joita hän Kasailin tornissa oli kantanut, keskusteli siksi ääneen kauniin luutnantti Rothliebin kanssa, että rouva Beckin täytyi heihin kysyen katsahtaa. Ontuva kapteeni Rubzoff, joka Memel-virran luona oli kulkenut heti kuninkaan jäljissä, ja vankina ollessaankin aina yhtä keikarimainen kapteeni Wult hypeltelivät ja tutkivat niitä nuuskarasioita, hiusverkkoja, tekotukkia ja yömyssyjä, joita Kornetti Ennes ystävineen oli valmistanut ja nyt tuonut näytteille. Tuli kapteeni Stralenberg, joka juurikaan oli noussut työstään karttojensa äärestä, vedettyään ensimmäisen meridiaanin Tobolskin yli. Kornetit Fries, Westfelt ja Toll, jotka olivat kuljeskelleet ja pihoilla laulamalla koettaneet ansaita varoja, helistelivät tyhjiä säästölaatikkojaan. Ratsumestari Hall, josta oli tullut värjäri, sirotteli tummansinisillä käsillään paperipussista sokuria piirakkaalle. Ratsumestari Ridderborg, joka henkensä pitimeksi neuloi koruompeleita, poimi takintaskustaan hopealankakeriä ja asetteli niitä vadin ympäri koreiksi pääsiäismuniksi, mutta luutnantti Beeth, joka oli ruvennut kultasepäksi, asetti pöydälle kaikkien nähtäväksi kirkkaan tukaatin, -- ensimmäisen, minkä heistä kukaan kahteen kuukauteen oli nähnyt.

Nuoremmat miehet asettuivat kankeina ja ujoina seinämille, kädet selän takana, seisomaan. Haberman, tuo rehellinen lukiolainen Viipurista, joka palveli renkinä ja jonka housut olivat paikatut, pysyttelihe niin liikahtamatta ovenpielessä, että ratsumestari Blachin, joka itse asui kosteassa panimohuoneessa, täytyi vetää häntä pöydän luo. Myöskin Bergmann, jolla oli ollut kornetin arvo, vaan joka oli alennettu sotamieheksi syystä, että hän, tuolla pitkällä marssilla Poltavasta, oli kironnut oman päällikkönsä, lymyili niin ujona uuniloukossa, että rouva Beckin täytyi siihen hänelle tuoda ruokia.

Nyt läimäytti Wreech käsiään vastakkain ja rupesi puhumaan.

-- Kiitämme sinua, taivaallinen isä, hyvyydestäsi meitä viheliäisiä vankiraukkoja kohtaan, jotka nyt joka sunnuntai voimme kokoontua yhteisen aterian ympäri niinkuin muinoisin. Lähinnä sinua kiitämme niitä uutteroita tovereitamme, jotka käsiensä työllä ovat saaneet aikaan, että joskus voimme ruokkia köyhimpiäkin ja puutteellisimpia veljiämme ja koululapsiamme. Äsken on Belau, entinen uskollinen lääkärimme, joka on kuollut Moskovassa, testamentissa määrännyt meille silkkisen yönuttunsa, josta on myötäessä saatu seitsemän ruplaa kaksikymmentä kopekkaa. Vaikka vankeus meille onkin terveellinen koetus, näemme joka tunti, että kätesi meitä suojellen johtaa. Olemmehan näinä päivinä kuulleet, että Erik Armfelt, joka kaula- ja käsiraudoissa on niin kauan ollut vankilanseinään kytkettynä, nyt on päässyt vapaaksi, ja me kiitämme sinua, että hänen ylhäisyytensä, meidän vanha Piper, tultuaan elävän uskon tuntoon ja nälkäkuoleman kautta puhdistettuna kaikista inhimillisistä heikkouksista, nyt on sinun taivaasi vanhurskauteen astunut.

Kun Wreech vaikeni, astui Stjernflycht esiin ja jatkoi.

-- Ennenkuin ruokapöytään istumme, rukoilemme sinun armoasi, isä, kaikkien niiden maamiestemme puolesta, jotka kituvat rikkikaivoksissa ja kivilouhomoissa kaukana Tartarien maassa ja laaksoissa kiinalaisen muurin kupeella, vaikkeivät muuta rikosta ole tehneet, kuin rehellisesti kuningastaan palvelleet. Anna armon kalkki asetoverillemme Rühl'ille, joka jo vuosikausia on ryysyissä ja liassa maannut maanalaisessa vankiholvissa, jossa hän jo on nähnyt ystävänsä Tauben kurjuuteen kuolevan. Vapauta kuoleman kautta Hermelin, jos totta on, että hän, kätkettynä ja yksinäisenä, vielä kituu Astrakanin luostarissa. Vahvista, lohduta Seulenbergiä ja Hag'ia, jotka istuvat kumpanenkin eri maakuopassa kaukana erämaassa, ja Anders Oxehufvud'ia, jonka eräs saksalainen kauppias on nähnyt kulkevan länget olallaan auraa vetämässä. Jumalamme! Eikö Jeremias puhu ja sano: Zionin kempit pojat, puhtaan kullan verraksi luetut, kuinka ne ovat saviastian kaltaisiksi arvatut, jotka savenvalaja tekee. Jotka ennen söivät herkullisesti, ovat kadulla nääntyneet, jotka ennen olivat silkillä vaatetetut, niiden täytyy nyt loassa maata. Meidän vainoojamme olivat nopeammat kuin kotkat taivaan alla. Herran voideltu, joka meidän turvamme oli, on vangittu heidän verkkoihinsa, hän, josta me sanoimme, että me hänen varjonsa alla elämme pakanain seassa...

Tuuli helisti ikkunoita ja suhisi ulkona kasvavassa korsiheinässä.

-- Rakas rouva Beck, -- kuiskasi Stjernflycht, nostaessaan pöydän ääreen tuoleja vanhemmille herroille, -- yhtä vain vielä kaipaan. Missä on rakas ystävämme Ferdinand von Kraemer, tuo nuori kornetti? Puhtaampaa ja velvollisuutensa tuntevampaa sydäntä ei ole koskaan sykkinyt ruotsalaisen rinnassa. Kun hänet näen, muistelen pakostakin vilposta, kirkasta kesäyötä.

Ennenkuin rouva Beck vielä ehti vastaamaankaan, kuului jo Kraemer kiipeävän vintinrappusia ylös, vaipan kaulusta pystöön käännettynä. Hän katsoi rouvaa kysyvästi sinisillä silmillään.

-- Minulla on mukanani tuolla alhaalla eräs, jota ette ehkä seuraanne tahtone, -- virkkoi hän matalalla äänellä. -- Se on Leijon. Koetan saada häntä tottumaan pois kapakoissa vetelehtämästä. Koettakaamme kärsivällisesti ottaa hänet siipiemme suojaan... Sydämmestään hän ei ole ensinkään paha.

-- Hänen kevyt mielensä on niin erilainen kuin meidän, -- vastasi rouva Beck terävänlaisella äänellä, mutta lempeillä kasvoilla.

-- Elkää olko niin ankara, rouva Beck!

Rouva asetteli lautasia pöydän ympäri. Sitten meni hän ovelle ja huusi alas porraskäytävään:

-- Kraemer on kunnon mies ja ketä hän kärsii, sitä emme tahdo mekään piiristämme karkottaa. Käykää sisään luutnantti Leijon!

Mies, joka kynnyksen yli astui, oli jo nuorena käynyt harmajaksi; hänellä oli raskasmieliset katseet ja kasvot olivat juomisesta ja vilusta käyneet tummanpunaisiksi. Kohta hänelle tuoli tarjottiin kuin kunniavieraalle. Hetken hän siinä istui hiljaa ja siivosti, vaan kun aterialle käytiin ja olutta maljoihin kaadettiin ja kun ei kukaan enää muistanut hänen mukana olevankaan, silloin hän äkkiä tarttui rouva Beckin käsiin ja suuteli niitä, vaikka rouva koettikin vastustaa, ja kertoi kuinka vilpittömästi hän häntä kunnioitti ja rakasti. Ja sitten hän juoma-astia kädessä huojui tuolista tuoliin, syleili ja puristeli tuttuja ja tuntemattomia. Vihdoin hän meni noiden nuorten luo, jotka vielä seinämillä seisoivat, käski niiden sinutella itseään ja kun hän taas palasi paikoilleen Kraemerin viereen oli hänen oluensa lopussa. Silloin hän kiersi käsivartensa Kraemerin ympäri, iski nyrkkinsä pöytään, niin että astiat helähtivät ja puhui:

-- Mihin on ruotsalainen mielenrohkeus joutunut, pojat? Minä en välitä teidän Jeesuksesta... Tahdotteko, että Leijon taas käypi mieliänne reipastuttamaan... mutta silloin antakaakin oikea ryyppy alotteeksi! Hä?... Kraemer kunnon mies... Niinpä niin, niinpä niin...! Vaan onko kukaan kuullut sanottavan Kraemeria sukkelaksi mieheksi. Täytyy tehdä velvollisuutensa, saarnaa hän, ei saa nauraa onnettomuudessa... ei juoda itseään kuoliaaksi... Istua vain ja suutaroida viiden äyrin edestä viikossa... Ei, tiedättekö mitä minä teen? Minä aijon tehdä samoin kuin Stjernkors. Aijon ruveta ryssäksi ja ryssän uskoon ja naida lauhkean venakon. Hankkikaa vain mulle morsian, kelpo rouva Beck. Hankkikaa! Miks'ei elämä täällä olisi yhtä suloista kuin kotona Ruotsissa? Onko ruoho siellä viheriämpää, onko olkivuode pehmeämpi?

-- Rakas ystävä ja veli, -- vastasi Kraemer hiljaisesti. -- Sinulla on oikeastaan hellä lapsensydän ja parastasi tarkotan. Mutta koti-ikävä on tauti, tauti kaikista raskain. Vaan jos teemme velvollisuutemme, on meillä maanpakolaisraukoillakin toki joku ilo maailmassa.

Hänen otsansa oli niin rehellinen ja kirkas. Leijon nyökäytti hänelle päätään ja jatkoi:

-- Jokin ilo... Tietysti meillä on jokin ilo. Tiedätkö miksi venäläinenkin pitää meistä ruotsalaisista, hä, ei hän pidä meitä ainoastaan kohteliaan käytöstapamme vuoksi eikä siksi, että opetamme hänen lapsiaan kirjoittamaan ja lukemaan... Tänään minä tutkinnossa koulussa kuvailin lapsille Mesopotamian pääkaupunkia Krokedummelia, jossa ei ole yhtään asuntorakennusta, vaan ainoastaan kapakoita ja ravintoloita, ja jossa vaunut eivät pyöri rattailla, vaan oluttynnyreillä ja viinanassakoilla... Ja venäläiset turkistenkauppiaat, jotka istuivat siellä kuuntelemassa, saadakseen hekin jotakin opituksi, he nauroivat niin, että rouva Beck tuli ja ajoi minut ulos... Vie sun! Siksi, veliseni, siksi venäläiset ja koko maailma meistä pitävät, että me kesken tätä kurjuutta voimme syleillä heitä ja koko Siperiaa ja olla reippaita kuin varsat.

Kraemer katseli häntä syvälle silmiin.

-- Ah, sinä vanha veli ja oluthaarikon sankari! Minä tunnen sen salakäytävän, joka kulkee ruotsalaisten reippauden alla.

Mutta illan tullen rupesi Leijon kiroilemaan ja huutamaan kopeana kuin ylipäällikkö ja rouva Beck otti jääkylmillä käsillään oluthaarikon hänen edestään.

-- Minä en pidä juominkeja huoneessani! -- virkkoi hän ankarasti. -- Emme ole tulleet kokoon elämöidäksemme humalassa ja liekkumassa.

Kraemer rupesi rouvaa puhuttelemaan, ettei Leijon ehtisi huomata tämän katkeroita nuhteita, ja hetken kuluttua hän talutti toverinsa alas huoneesta.

-- Minä menen hautuumaalle! -- huudahti Leijon. -- Sen vieressä on kaupungin paras kapakka. Mielen reippaus ja vireys antaa elämänhalua ja terveyttä!

-- Tästä näet hautuumaan joen rannalla. Sen vieressä ei ole yhtään taloa.

-- Mutta minä menen sinne sittenkin, tahdon nähdä onko kasvanut se nurmi, jonka kylvimme Rääfin pojan haudalle.

Kraemer puisteli päätään ja tarttui ystäväänsä käsipuolesta. Pureva pohjoistuuli puhalsi autiolta arolta eikä kulkijaa kuulunut missään. Lumen oli tuuli tuiskuttanut tieltä pois ja hiljaa ystävykset edelleen kävelivät. Jo kaukaa he lukivat valkosista puuristeistä ruotsinkieliset kirjoitukset.

-- Pysähdy ja lue ääneen, veli Kraemer! Yksi sukulaiseni makaa Ukrainassa ja toinen Benderissä. Me olemme nyt viidentoista vuoden kuluessa kylväneet ruotsalaisia luita Jäämereltä Arkkipelagiin saakka...

Kraemer nykki häntä vaipasta.

-- Tule! Tämä on hulluutta!

-- Nurmi on jäätynyt... Sano, veli, eivätkö vainajat ole kotona? Eivätkö ole kotona ne, jotka turpeen alla makaavat? Puhu, mulle, Kraemer! Sinä voit tyynnyttää meren, sinun sanasi niin lauhkeasti mieleeni vaikuttavat.

-- Vaikene, jätä minut rauhaan. En tahdo sinua kuunnella. Elä moisia ajattele, ajattele vain velvollisuuksiasi.

-- Mutta kysynhän sulta vain sitä, emmekö kuoltuammekaan ole kotona, silloin kuin Jumalan armosta nukumme? Kotona, kotona... ymmärrätkö sen sanan... kotona! Emmekö koskaan, koskaan pääse kotiin?

-- Sinä et tiedä mitä puhut, Leijon. Minä olen heikompi kuin sinä.

-- Kotona... Eikö totta, sinä olet myöskin sitä sanaa ajatellut... Olet kulkenut ja sitä hiljaa itseksesi hokenut: kotona, kotona! Se alkaa siitä, kun lapsi lukee naulat kotisillan lattialaudoista... Koti, veliseni, on jotakin, joka alkaa pienestä siemenestä ja päättyy suureen puuhun. Se alkaa lastenkammarista ja siitä se kasvaa, siitä tulee useita huoneita ja talo ja kylä ja kokonainen maa... ja sen maan ulkopuolella ei ole ilmalla eikä vedelläkään virkistävää makuaan... Etkö voi mulle taata, että toverimme, jotka täällä allamme makaavat vieraassa, kivikossa maassa, ovat kotona?

Kraemer veti häntä yhä kovemmin käsipuolesta.

-- Tule, pakene täältä! Meidän velvollisuutemme on olla puhumatta noista tunteistamme, tuosta turhuudesta, meidän täytyy miehistölle osottaa hyvää esimerkkiä.

-- Haha! nytpä jouduit satimeen? Entä itse... Luuletko, että ilonen soturi todellakin suree ja haaveilee? Etpä tunne silloin minun kerjäläislauluani, jonka olen sepittänyt pihoilla laulaakseni, kun joskus olen kopeekan tarpeessa.

Hän käveli yhä edemmäs joen ahdetta ajotietä myöten ja Kraemer, joka jäi seisomaan kalmiston veräjälle, kuuli hänen laulavan kerjäläislauluaan:

On aukeilla Upsalan Mökkini armas Ja tuulet ne vaahteran Oksissa laulaa. Vaan tuuletkin vaihtuu Ja vierivät vuodet, Mut' koditon vanki Vain mierolle haihtuu.

Yhä etäämmältä kuului laulu myrskyn keskestä.

Oon ääneni juonut, Ja kielen on höplä. Vaan ryypyn kun suonut Ken lie, vielä laulan. Hei, maljoja viisi, Kun tuonette, -- kohta Oon, vie minut hiisi. Taas leijona julma, Ja vankina laulan. Oon haavoja saanut Oon lumessa maannut. On vertakin juonut Mun nälkänen kaulan! Nyt miekkan' on hiekassa Kahvaansa asti Jo Dnieper sit' huuhtoo Niin huolehtivasti. Siis lanttisi anna Nyt laulajan massiin Ja ryyppysi kanna, Sen janoovaan lasiin. Juon maltaat ja hiivat -- Juon maljan, sen, josta Sä kiistit. Nyt kosta! Rex Carolus vivat!

Ääni heikkeni ja kuoli pois ja yksin palasi Kraemer köyhään mutta hyvin hoidettuun kamariinsa, jonka pöydällä ei tomun hiukkaa ollut. Hän riisuutui ja pani maata. Mutta uni ei tullut. Ehtimiseen hän hypähti pystyyn ja kuunteli.

-- Se on tuuli, joka vonkuu, ajatteli hän ja veti peiton korvilleen. Mutta tuokion kuluttua istui hän taas valveilla pystössä. Kuuluihan aivan siltä, kuin joku olisi viskannut hiekkaa ikkunalle.

Hän sammutti talikynttilänsä ja meni paitasillaan ikkunan luo.

Avattuaan ikkunan näki hän kadulla pienen miehen, joka hänelle viittoi. Hän tunsi lammasnahkaturkista ja lyhytvartisista saappaista venäläisen talonpojan.

-- Kuuleppas nyt ukkoseni, -- puhui talonpoika. -- Olen usein tavannut sinut tuon iloisen ruotsalaisen Leijon'in seurassa... Se mies ei ole mulle koskaan muuta kuin iloa suonut, vaikka hän on kauan asunut meidän tuvassa. Ja vaikkei hän koskaan ole vuokraa maksanut, pidimme, vaimoni ja minä, hänestä paljo ja iltasin hän meille kertoi, kuinka hän Ruotsin kuninkaan seurassa Puolan metsissä oli moni aukonut tiikerein ja meripetojen kitoja ja tappanut helvetin petoja... Istui hän väliin äänetikin kapakkahuoneessa, vaan jos hän silloin sai ryypyn, oli hän kohta taas sama vanha leikinlaskija.

-- Ah, se ruotsalainen reippaus, sen tunnen! -- huoahti itsekseen Kraemer. -- Enkö ole sanonut: tunnen salakäytävän sen alla.

-- Niin, kuules nyt, ukkoseni, kun ei luutnantti tänä iltana tullutkaan tupaamme tarinoimaan, menin aittaan, jossa hänen vuoteensa oli... Ja siellä hän makasikin. Mutta hän oli itsensä lopettanut. Tuo reippaus ja mielen hilpeyskö hänelle lie sittenkin niin raskaaksi käynyt.