Part 20

Tällaiseksi ei hän tätä taistelua ollut halunnut. Viha ja kärsimätön sotainto tulisti hänen verensä kuumeeseen. Ruutinsavu oli kärventänyt hänen silmäkulmansa ja nenä ja korva oli hänellä verinaarmuissa, kun hän hovimarsalkkinsa kamarissa tarkasti jälelläolevat miehensä, joita oli nelisenkymmentä; sitä tehdessään hän tyytyväisenä nyökäytti päätään vanhalle Hultmannille, joka suuri side päänsä ympärillä ja pyssy olallaan seisoi rivissä Walbergin ja Grollin ja Fribergin ja noiden toisten uskollisten vieressä. Otsa rypyssä ja silmät salamoivina ja pitkä miekka pystössä hyökkäsi hän sitten joukkonsa etupäässä toisiin saleihin, joihin hävittäjät jo olivat tunkeuneet. Roos ampui ja miekkaili hänen vasemmalla puolellaan. Nokinen ja hampaaton Åberg kumartui hänen käsivartensa alta survomaan miekallaan turkkilaisia alhaaltapäin vatsoihin ja rintoihin, mutta Seved Tolfslag kulki tietänsä suoraan eteenpäin, tarttui turkkilaista toistensa perästä parrasta ja viskasi heidät ulos ikkunasta. Hän kiskoi heiltä aseet käsistä ja polki ne jalallaan kappaleiksi. Ja tulta leimahteli tuluksista ja pyssyjen piipuista. Ristiin kilahtavat säilät lauloivat ja suhisivat kuin harpun soitto.

Suuressa salissa, jossa nuo molemmat vahakynttilät vielä valaisivat aukinaisia raamatunlehtiä ja noita värssyjä, jotka kertoivat, miten mestari heräsi ja nuhteli maailmaa, siellä eivät ruotsalaiset enää savun vuoksi voineet tuntea toisiaan muusta kuin kannussaappaistaan. Hurjasti huutaen rupesivat äkkiä janitsaarit ja tarttarilaiset kiipeilemään ylöspäin savukkoon, jonne hävisivät. Turhaan ruotsalaiset tapparoillaan iskivät joka taholle, he eivät enää tavanneet muuta kuin tyhjän ilman.

-- Ne ovat noitia! -- mutisi Hultman itsekseen ja pysähtyi raamatun luo, mutta kuningas viskasi vesitynnyrin alas ikkunalta, joten savu pääsi tulvimaan ulos. Silloin nähtiin ryöstäjäjoukkojen kavunneen ovien ja seinäpielojen päälle, ja taas alkoi vimmattu leijonajahti savuisissa huoneissa.

Kun vihdoin kaikki viholliset olivat ajetut pois, järjesti kuningas jälelläolevat sotatoverinsa -- niitä oli 32 miestä -- pieniin ryhmiin joka ikkunan luo ja kävi itse tyhjentämässä kaatuneiden laukuista luodit ja ruudit. Verta vuoti haavasta hänen toisesta kädestään ja hän ojensi sen sidottavaksi Roosille, joka äsken pistoolilaukauksella oli pelastanut hänen henkensä, kun hän oli joutunut käsikahakkaan kahden turkkilaisen kanssa.

-- Näenpä -- virkkoi hän, -- ettei Roos ole minua jättänyt, vaan miten lie käynyt niiden kaikkien, jotka ovat pettäneet kuninkaansa?

-- Eikö lie suurin osa niistä jo vainajia tai vankeja. Kuninkaan katse siitä yhä enemmän kirkastui ja hän tarttui Roosin käteen ja talutti hänet takasin suureen saliin, jonka ikkunoista tussarit tupruuttivat tulta yhä lähentelevää vihollista vastaan. Sisässä oli melkosen hämärä, sillä ilta oli tulossa, vaan ikkunavarustusten välitse nähtiin turkkilaisten askel askeleelta lähenevän laajassa kehässä, tavaravaunujen, ovien ja viiniammeitten suojassa, ja koko pihamaan peitti jo kaatuneiden lauma.

Viinanassakka haettiin ullakosta sammuttamaan kuivavaa janoa, ja kuningas, joka itse ei maistanut muuta kuin vettä, käveli soturista soturiin tarjoten lasia ja kehottaen heitä ottamaan ryypyn, mutta ainoastaan yhden ryypyn. Mutta kun sekään ei enää janoa sammuttanut, haettiin viiniä ja kuningas täytti saman lasin, josta hän äsken oli miehiään juottanut, sekä joi sen yhdellä kulauksella pohjaan.

-- Onhan parempi, -- virkkoi hän, kun taistelua taas oli kotvasen kestänyt, -- että me uljaasti itseämme puolustamme viimeiseen hengenvetoomme saakka ja siten miehuutemme kautta tulemme ikikuuluisiksi, kuin että antaudumme vihollisillemme, elinaikaamme kipeneen jatkaaksemme.

Kiväärinlaukaukset räiskivät terävästi ja niiden keskitse sateli tykinkuulia ja pommeja tuota yksinäistä taloa kohden ja nuolet, joiden sulkiin oli sidottu pitkiä, palavia tappuratukkoja, tarttuivat kiinni kattolautoihin. Kesken kaiken lehahti savun läpi odottamaton niitetyn heinän ja kasvavain lehtipuiden lemu, ikäänkuin rauhallinen paimenkansa olisi kentiltään ja lehdoistaan lähettänyt tervehdyksen piiritetyille. Vaan tungoksen läpi marssi eräs janitsaaripäällikkö miehineen esiin kuin telottaja punapukuisine renkeineen. He kantoivat selässään heinärukoja ja halkoja, mutta päälliköllä oli pikinen tuohus kädessään. Nämä kaikki sytykkeet pantiin talon seinämälle tuulen puolelle ja päällikkö viskasi soihtunsa siihen; ja pian liekit kohosivat katto-orsien kohalle ja kaikki ullakolle kerätyt kalleudet peittyivät savuun ja liekkeihin.

Yksin ja kuolevain keskelle unhotettuna makasi Klysendorff palavan kammarin lattialla, vaan kun hän ulkoa kuuli uuden hämmästyksen huudahduksen, kirkastuivat hänen kalpeat piirteensä. Vielä kuuli hän pihalta kaukaisia ruotsalaisiakin huudahduksia. Siellä seisoi jäätyneellä maalla paitaa myöten ryöstettyjä ruotsalaisia kenraaleja ja överstejä, kädet selän taakse sidottuina. Tarttarilaiset, rehennellen kultanauhaisissa ruotsalaisten hatuissa ja kantaen vöissään koristeina keltaisia ja mustia tekotukkia, kytkivät pitkiin vitjoihin Ruotsin jaloimpain sukujen poikia ja tekivät heistä orjiaan. He sitoivat niitä vaunuihinsa taikka ajoivat edessään ruoskilla; Giertan ja Sparren taluttivat turkkilaiset erään kaivon luo ja kytkivät siihen karjaa juottamaan. Eräs janitsaari nousi kuninkaan vanhan, kuuluisan ratsun, Brandklipparin, selkään ja puristi karvasessa kourassaan yhdennentoista Kaarlon kalleutena säilytetyn miekan kullattua kahvaa, ja pasja asettui jo teltassaan jalat ristissä patjalleen istumaan, odottamaan taistelun päättymistä.

Kukkuloilta, kaukaisten moskeain torneista ja Benderin linnasta tarkastivat tuhannet ihmettelevät katselijat tuota liekkivää herkkuleenroviota. He näkivät, kuinka kuningas miehineen takit pään päälle käärittyinä nousivat ullakolle viskaamaan alas palavan pärekaton, vaan taas heidän täytyi sieltä paeta luoteja ja savua. Huoneesta huoneeseen vetäysi joukko katto-orsien ja seinätiilien romahdellessa alas ja joka ikkunasta ammuttiin sisään; vaatteet paloivat, veri virtasi käsistä ja hartioista. Kuumenneet kiväärit laukesivat itsekseen. Janitsaarit huusivat toisilleen, että joko on Ruotsin kuningas tulta kestävä konna taikka palaa hän nyt taloonsa miehineen. Koko seutu riemusta surisi, vaan se riemu ei ollut koston, vaan ihmettelyn riemua.

Pimeäksi oli jo käynyt ilta, vaan tulipalon liekit valaisivat pihamaan ja metelin keskeltä kaikui kuninkaan kirkas ääni.

-- Roos, ystäväni, puolustakaamme itseämme näiden jälelläolevain miestemme avulla, kunnes kaikki on lopussa.

Hän taisteli nyt itse ikkunan ääressä ratsumiehen pyssy kädessään. Hän astui aivan rikkiammuttujen ikkunavarustusten eteen ja jäi siihen yksin seisomaan.

Roos viskausi väliin, vaan samassa hänet typerrytti luoti, joka lävisti hänen lakkinsa, ja hän horjahti kuninkaansa käsivarsiin. Ja peräytymättä seisoi siinä kuningas järkähtämättömänä paikoillaan, sylissään jaloin henkivartioistaan.

Raivostuneina hyökkäsivät turkkilaiset vielä kerran eteenpäin ikkunaa kohden, vaan siihen kaatuivat. Lattiatkin olivat jo tulessa ja valaisivat huoneet kirkkaiksi.

-- Ruotsin Kaarle pitelee puoliaan, -- virkkoi pasja. -- Poltava oli kansan kunniapäivä, tästä tulee hänen päivänsä.

Silloin lennähti ovi auki. Säkenien peittämänä astui Seved Tolfslag portaille ja teki kunniaa.

-- Antakaa tilaa, -- huusi hän. -- Kuningas, kuningas!

Miestensä etupäässä hyökkäsi kuningas ulos käyden käsikahakkaan ja ne, jotka eivät voineet häntä seurata, nojautuivat seinää vastaan ja tappelivat. Kuolleita ja kuolevaisia kaatui hänen jalkoihinsa ja hänen päänsä päällä kalskahtivat tapparamiekat vastakkain. Kannukseensa kompastuneena painui hän maata vasten ja miesjoukko viskausi hänen päälleen, jotta ase vihdoinkin voitiin hänen kädestään vääntää pois.

-- Toisin olisi se tanssi päättynyt, jos kaikki olisivat paikoilleen jääneet, -- virkkoi hän. -- Nyt ei tämä ottelu ollut minkään arvoinen.

Noustuaan maasta sammui tuo säkenöivä tuli hänen silmästään ja hän jakoi palkintoina kaikki tukaattinsa niille janitsaareille; jotka olivat jaksaneet häneltä riistää aseen. Savu oli hänet tuntumattomaksi mustannut ja hänen repaleiseksi hakatusta takistaan oli toinen haarukka revitty pois. Semmoisena nousi hän purppuravaatteella satuloidun turkkilaisen ratsun selkään ja riemuhuudot, niin valtavat, kuin jos kaikki Islamin liput äsken olisivat lasketut hänen hevosensa kavioiden alle, seurasivat häntä, kun hän ajoi Benderiin ja vankeuteen.

Eikä hän kääntynyt katsomaankaan taota loimuavaa roviota. Liekit siitä loistivat koko yön. Vaan aamulla seisoivat turkkilaiset Carlopolin tuhkaisilla raunioilla lapioineen ja Varnitsan naiset rupesivat ruotsalaisten kaivosta nostamaan vesiruukkuihinsa tuota kristallikirkasta vettä, jota he vastaisina aikoina tarjoilivat muukalaisille matkustajille ja joka teki juojan lujaksi sekä rakkautta että luoteja vastaan. Siellä ympärillä, pensaikkojen ja kasvavain viiniköynnösten alla, nukkuivat kodittomain soturien maahan kaivetut säästötukaatit, joita sankarikuninkaan kuva leimasi, ja vielä paljo myöhemmin, kun paimenet vaimoineen myrskyisinä syyspäivinä korjasivat hedelmäsatoja, olivat he kuulevinaan maasta miekanhelskettä ja urhojenleikin mylläkkää.

Hänen ylhäisyytensä.

Torvien räikintä tervehti juhlapukuisesta Moskovasta Poltavasta palaavaa tsaaria. Hänen edessään astelivat rivittäin, vaalenneissa ja tomuisissa soturinvormuissa, aseettomat ruotsalaiset sotavangit. Tiilisissä kunniaporteissa näkivät he kuvamaalauksia, jotka esittivät, miten Idän vihanen kotka repi palasiksi hukkuvaa taikka nuolien lävistämää Ruotsin jalopeuraa. Joka askele vei heidät yhä syvemmäs tuohon vieraaseen barbarikaupunkiin, jonka suomuksentapaiset kehämuurit ympäröivät. Tornit olivat pilveinkorkuisten kärpässienien taikka omituisten taivaankaarien kaltaiset, koristeinaan yltänään särmäkkäitä kultatähtiä. Pöytiä oli joka suuremman talon edessä ja niille oli katettu viljalta outoja ruokalajeja tsaarille ja hänen ylimyksilleen. Kynttilöitä ja lamppuja liehui mustapartaisten kristuksenkuvien ja outojen pyhimysten edessä, mutta molemminpuolin katua aaltoili kansa kuin koskessa vesi ja tuijotti ja pilkkasi voitettuja. Kyyneleensä kuiviin itkeneet lesket ja sisaret, joita Ruotsin Itämeren maakunnista jo kauan sitten oli tuotu tänne orjuuteen, tunsivat ikkunoista sukulaisiaan vankien joukossa. He huusivat näille lohduttavia raamatunlauseita, vaan ei kukaan heitä kuullut, tykinlaukaukset, kellojen helinä ja voittolaulut, jotka kaikuivat kaupungin yli kuin riemujuhlan hillitön melske, vaimensivat kaikki muut äänet.

Etummaisina kävelivät sotamiehet. Siinä polkivat laihain suomalaisten harmajat pataljoonat, suomalaisten, jotka niin usein, kun toveri oli viitannut heidät vahtitulien luo, olivat hymähtäneet punaisissa parroissaan ja hangella seisten puistelleet pyssyjään ja vastanneet kuin yhdestä suusta: "seisomme tässä", jota toiset eivät ymmärtäneet.

-- Te rakkaat Suomen veikot, -- niin huutelivat vangitut naiset ikkunoista, -- omien kotienne palaessa poroksi olette uskollisesti meidän joukkoja seuranneet ja seisoneet paikoillanne kuin pienet sitkeät katajat. Jos kerran vielä saamme Ruotsissa joulukirkkoon ajaa, niin viittaamme katajiin, jotka kasvavat lumessa tien partaalla, ja lausumme: kas siinä suomalaiset, suomalaiset!

Sitten marssivat upseerit, alimmat ensiksi, ylimmät sitten ja heidän jälessään tuotiin voitetut tykit valjaineen. Pitkään rekeen olivat sälytetyt ne vaskirummut, joiden räminä niin monena iltahämäränä oli taistelutantereella koonnut yhteen vertavuotavat ratsuväenosastot. Toisessa reessä tuotiin nahkarumpuja. Kuinka usein ne olivatkaan valloitetussa kaupungissa nopealla, käskevällä pärinällään pakottaneet ryöstäjiä heti pistämään miekat tuppeensa ja seuraamaan nuorta, voittavaa kuningasta, joka iloisena istui juoksijansa seljässä, vasta saatu avainkimppu vielä kädessään. Niiden jälestä tulivat ratsuviirit ja liput, joissa maakuntavaakunat olivat, vaan niitä kannettiin nurinpäin vasemmassa kädessä ja ne laahustivat katuloassa. Sinerviksi paleltuneet nyrkit puristuivat noita rikkiammuttuja kankaita vastaan, joissa vielä oli viimeisten puolustajainsa veripilkkuja. Lumipalloja ja kiviä viskeltiin Södermanlannin ja Itägöötanmaan arneja, Uplannin valtaomenaa, Taalain ja Neriken ristiinpantuja nuolia, Västmanlannin tultasyöksevää vuorta, Helsinglannin pukkia, Blekingen lehtipuuta ja Länsipohjan sydänyöllä juoksevaa poroa kohti. Yhä hurjistuneempana tyrkkäili rahvas vahtien pyssyjä syrjälle ja huusi:

-- Lokaa ja häpeää noiden koirien lipuille!

Silloin paljastivat venäläiset soturit aseensa ja näkyviin tulivat Ruotsin kuninkaan ratsuhevoset ja hänen vuoteeksi varattu paarinsa ja tyhjä, sininen kenttätuolinsa. Heti sen perästä kävelivät kenraalit maahan kumartuneen Lewenhauptin ympärillä ja heidän jälessään asteli marski, mutta lähinnä tsaarin hevosen edessä kulki hänen ylhäisyytensä Piper, pääministeri, hän, joka Ruotsin suuruudenajan keskipäivän paisteella oli seisonut kahden ruotsalaisen kuninkaan rinnalla.

Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän mitään. Hänellä, jota oli sanottu Ruotsin sukkelimmaksi pääksi, ei ollut tänään mitään vastattavaa niihin naurunrähähdyksiin ja pistosanoihin, joilla häntä kaikkialta tervehdittiin. Näytti siltä, kuin hän siinä kävellessään olisi miettinyt aivan muita asioita ja muita kohtaloita.

Kun hän illalla vietiin majapaikkaansa ja ilotulitus räiski jäätyneen joen ylitse, istui hän nukkuen lepotuolissaan eikä herännyt silloinkaan, kun palvelija pani yömyssyn hänen päähänsä ja kääri peiton hänen ympärilleen.

Taas tuli aamu ja taas soivat kellot. Päivä seurasi päivää ja vuosi vuotta, mutta ne olivat kaikki yhtä raskaat.

Francken ja Arndt'in hartauskirjoja oli hänen pöydällään. Hän taivutti marskin ja Lewenhauptin puristamaan sovinnon kättä ja hänestä tuli orjuudessa kärsivän kansan isällinen hallintomies. Puutteeseen joutuneet ruotsalaiset soturit kohtasivat hänet usein aikusina aamuhetkinä, kun hän kiirein askelin riensi katua pitkin, ainoastaan pieni, haukkuva koira seuralaisenaan.

Tapahtui sitten aivan odottamatta, että hänet vietiin pois talostaan ja kun vihdoin pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen muutamat hänen maamiehensä taas saivat hänet nähdä, oli hän kaukana Moskovasta ja hänestä oli tullut murtunut ukko.

Oli kirkas kevätpäivä. Joet rupesivat jo luomaan jääpeittoaan ja sotavankien sydämmiä rupesi koti-ikävä yhä syvemmin kaivamaan. Pietarin kaupunki oli lyhyessä ajassa kasvanut ruotsalaisilta valloitettuun suomaahan; siellä, Pietari-Paavalin linnan pihalla, oli kurja puuhökkeli. Tämän majan edustalla käveli hänen ylhäisyytensä Piper edestakasin. Kärsittyään seitsemäntoista päivää vesileipäkidutusta sai hän siinä nyt hetkisen hengittää raitista ilmaa. Takki oli pilalle kulunut ja se riippui syvissä poimuissa hänen kuihtuneella vartalollaan. Keppi vapisi ja horjoi tuossa kädessä, jota Puolan kuningas ja kuningatar ennen olivat suudelleet ja joka niin usein, ennenkuin se oli kirjoittanut nimen jonkun valtakirjan tai määräyksen alle, oli saanut vastaanottaa tukateilla ja kimaltavilla jalokivillä täytettyjä hopealippaita tai nuuskarasioita.

Muutamain askelten päässä seisoivat vahtisotamiehet eikä hänen ylhäisyytensä saanut vaihtaa sanaakaan kenenkään muun kuin sotapappi Bredenbergin kanssa. Erityisen luvan saatuaan oli tämä nyt juuri äsken päässyt hänen majalleen. Hän otti taskustaan toverien Moskovasta kirjoittaman kirjeen ja luki sen ääneen Piperille.

-- Tuota pientä koiraa, jonka hänen ylhäisyytensä, kun hänet täältä äkkiä poisvietiin, täytyi jättää jälkeensä, olemme hellästi hoitaneet, mutta se on surkeasti ulvoen paennut kaikenlaisiin pimeihin piilopaikkoihin, tahtomatta maistaa ruokaa tai juomaa, ja nyt se on kuollut. Soisippa jumala, että me vangit tämän sieluttoman eläimen tavoin voisimme laskeutua johonkin nurkkaan ja päästä näistä maallisista kärsimyksistämme erillemme. Mutta hartain toivomme on, että hänen ylhäisyytensä nyt pian vapaaksi lunastettaisiin ja vaihdettaisiin ja että hän saisi palata kotiinsa puolisonsa ja lastensa luo. Meidän sydämmelliset siunauksemme seuraavat häntä aina kiitollisuudella kaikesta siitä huolenpidosta ja isällisestä hoidosta, jota hän kristillisenä auttajana meille on osottanut...

Piper seisoi selin Bredenbergiin ja tuijotti sitkeästi hietikkoon. Hän ei muistellut vanginvartijain kovuutta, ei, hänen korvansa oli kaukaa kuulevinaan kuninkaan katkeroita moitesanoja. Eikö ollut hän, pääministeri, vapaaehtoisesti ratsastanut Poltavaan ja ojentanut vihollisille miekkansa? Eikö hän kuullut oman kansansa kirouksia? Hänen kotitalostaan olivat Tukholmassa heitetyt kivet murskanneet lasit. Hän näki vaimonsa, Kersti-rouvan, sälyttävän laatikkoihin kaikki nuo hohtokivisormukset ja rasiat ja pienet hopeakoristeet, jotka olivat olleet siinä etuhuoneessa, missä puheille pyrkivät ruotsalaiset ja ulkomaalaiset muinoin olivat odotellen seisoneet. Hän näki puolisonsa keskellä yötä ajavan kaupungista tietä myöten Angsjöhön päin. Pitkät ajat oli hän mielestään aivan kuin istuvinaan ruotsalaisen kirkon penkissä ja kuulevinaan papin saarnastuolista rukoilevan Jumalaa rankaisemaan tuota ulkolaisten lahjomaa kuninkaanpettäjää Piperiä, joka oli neuvonut viimeiseen sotaan ryhtymään ja itselleen oli ihmisluista tien rakentanut Ukrainan lumikinosten yli. Hänen ainoat ystävänsä olivat nyt enää nuo onnettomat vankeustoverit. Ei ollut hänellä enää edes isänmaata, johon hän saattoi ikävöidä. Yksin hän tunsi noiden syytösten mahdottomuuden, mutta hän ei voinut sysätä syitä kuninkaansa niskoille, ei ilmaista valtiosalaisuuksia. Murtuneena hän senvuoksi horjui majansa luona, -- vankina, jonka täytyi kansalaistensa ja muukalaisten häpäisemällä vaitiollen kuolla, aivan samoin kuin hän niin usein oli nähnyt nimettömään soturien rivistään kaatuvan.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- virkkoi Bredenberg, -- monet tämänkaltaiset kirjeet saapuvat Ruotsiin, saapuvat kuninkaankin nähtäville, ja kerrotaanpa, että hän jo on puoleksi leppynyt. Tsaari on nyt näinä nälkäkidutuksen päivinä taivuttanut teidät kirjallisesti puolisoltanne anomaan 30 tuhatta talaria lunnaiksi, päästäksenne vihdoinkin vankeudesta... Sitä päätöstä elkää katuko. Silloin pahat kielet sanoisivat, että te teette sen ahneudesta. Kunhan vapaaksi pääsette, voi kaikki vielä kääntyä hyvin päin niinkuin noina entisinä vuosina.

Piper vastasi hiljaa:

-- Noita vuosia en takasin halaa.

-- Nyt Kristukseen mun sieluni palaa.

Mutta samassa kääntyi hän tulipunaisena kasvoiltaan papin puoleen ja ärjäsi vihasella äänellä:

-- Mitä tuhannen peeveliä te oikeastaan tahdotte? Salaa olen kirjoittanut vaimolleni, että hän kehottaa kuningasta kieltämään rahojen lähettämisen... Sillä on juttu selvä. Tänne olen maamiesteni seurassa joutunut ja heidän luo tahdon jäädäkin, kosk'ei meidän aseettomain suotu luodin lävistäminä kaatua.

Bredenberg hymähti vanhan kreivin tuittupäisyydelle, mutta laski katseensa alas ja jäi penkin viereen seisomaan.

-- Sanotaan, että tsaari aikoo lähettää teidän ylhäisyytenne kovaan vankilaan Lyyssinän linnaan, ja lähes 70-vuoden ijässä on ruumis heikko astia... Siksi hartaasti yksinkertaisuudessani pyydän: palatkaa kotiin, jonne kaikkien meidän mielet halaavat, vaikkakin häpeä hartioitamme painaa. Elkää lisätkö nöyryytyksiimme sitä lähtemätöntä häpeää, että se mies, joka on ollut kahden kuninkaan lähin neuvonantaja, kuolee nälkään ja viluun maanpakolaisena ja tekemättä sovintoa kansalaistensa kanssa.

Piper nojautui horjahtaen majan seinään.

-- Kumartakaa päänne alttarin edessä elkääkä ihmisten suistettujen suuruuksien edessä! Mutta jos luonani olette, kun vapautuksen hetki saapuu, silloin pitäkää huolta, että maalliset jäännökseni peitetään yrtteihin tai suoloihin, jotta ne kotimaahan voidaan viedä. Päiväni ovat pian luetut. Jos olen ruotsalaisia palvellut kahden herran aikana, silloin lie kohtuullista, että heitä loppuun saakka palvelen siellä, missä nyt heidän onnettomat poikansa kärsivät.

Kun Bredenberg huolestunein silmin lähti pois, tuli läheisestä senaatintalosta joukko ruotsalaisia upseereja, puettuina lammasnahkaturkkeihin ja vaippoihin. Heidän edessään käveli ruskean kauhtanaan puettuna henkivartijain pappi Nordberg, jonka helposti tunsi hänen kookkaasta vartalostaan. Heistä olivat lunnaat makselut ja he olivat vapaiksi pääsemäisillään, heidän kerjuunyyttinsä olivat jo kasassa jauhosäkkien lomissa muutamassa lotjassa joen rannalla.

Ylempänä linnanvallilla vaikeni kahleiden kilinä ja ruotsalaiset työvangit nojautuivat käsikärryihinsä ja katselivat kotiin pääseviä maamiehiään. Mutta pian rupesivat taas rattaat ritisemään ja kuokat kolhimaan. Siinä raatoivat nuo alhaiset ja nimettömät, nuo elävältä kuolleet, jotka eivät omaisistaan mitään tienneet ja joilla ei ollut toivoa koskaan enää kolkuttaa oman tuvan ovelle, joiden oli määrä kahleissa raataa ja nääntyä ja joka aamu nousta rakentamaan tuota vierasta kaupunkia.

Piper kohotti verkalleen vapisevan kätensä ja viittasi vallia kohden:

-- Tuolla ovat veljeni! -- virkkoi hän.

Bredenberg, joka asteli vapaaksi laskettuja upseereja kohden, nykäsi hiljaa Nordbergia vaipasta ja kaikki kääntyivät nyt Piperin puoleen ja paljastivat päänsä. He eivät saaneet häntä puhutella, eivät viedä häneltä tervehdystä, mutta Nordberg pysähtyi, niin ihmeellinen oli hänestä tuo näky. Hänen kätensä siirrähti povelle ja kun hän sieltä takin alta tapasi rukouskirjansa, kohotti hän sen ja viittasi kannelle kuvattua ristiä.

-- Niinkö, Jumala, johtavat tiesi, -- kuiskasi hän, -- että tuosta miehestä on tullut suurin kansamme marttyyreistä! Rauhoitettu, kunnioitettu, olkoon hänen loukattu nimensä!

Paperi-kenraali.

Kello oli tuskin neljä aamulla, mutta kellertävä valo Moskovan ulkopuolella olevien koivikkojen latvoissa ennusti päivän koittoa. Kenraali Lewenhaupt istui jo tavallisella paikallaan ikkunan ääressä kuin vanha huuhkaja oksallansa metsässä. Kaksi harmaata hiussuortuvaa pörrötti otsalla ja miettiväisnä aukoi ja sulki hän suuria, surullisia silmiään.

Muutamista raskaista askelista heräsi hän äkkiä, nousi seisalleen ja kääntyi huoneensa sisäosaan päin. Hänen edessään seisoi kyttyräselkäinen, pitkätukkainen venäläis-juutalainen.

Juutalainen punoi levottomasti pitkää, punasta hiussuortuvaansa sormen ympäri. Mitä taruja hän olikaan kuullut kerrottavan tästä vanhasta kenraali Marsmarssista, joka nuuskaa hyppysissään pidellen oli Liettuan takamailla lähettänyt virsiä veisaavat sotamiehensä rintasuojuksia ja risumurrokkoja vastaan. Ei hän vielä elämässään ollut seisonut urhon edessä, joka oli armeijoja komentanut. Hänen mielestään piti sellaisen olla julmannäköisen miehen, joka, kiroillen ja kädet ristissä miekankahvan päällä, komenteli maljoja ja nassakoita ja sylenpituisia tupakka-piippuja, kunnes savu oli niin sakeaksi käynyt, että sitä voi miekan iskulla silpoa.

-- Minä olen vain halpa kauppias Tulasta -- änkytti hän -- ja olen tullut tänne härkiä kaupalle, mutta ruotsalaiset vangit siellä meidän puolessa pyysivät minua esillekantamaan heidän almurukouksensa. Vaikka he ahkerasti valmistavatkin puukeiloja ja nuuskasarvia, niin vallitsee heidän keskuudessaan kuitenkin niin suuri hätä, että sydäntä särkee sitä nähdessä. Mutta kyllä ne raukat tuhlaavatkin paljon aikaa turhuuteen. Tuntikausittain istuvat he joka päivä kirjoittaen ja papereita raapustellen. Ja voi sitä, joka pienen tupakkahitusenkaan heidän papereillensa pudottaa! Mutta sitähän juuri ei kukaan ihminen voi ymmärtää, miksi he tuollaisen vaivan näkevät, kun heillä ei kuitenkaan ole mitään kirjoittamista ja tuskin on paria ruplaa kirstun pohjalla. Eihän sotamiesten tehtävä lie kynä kädessä hikoilla..

Lewenhaupt sytytti talikynttilän, sillä huoneessa oli vielä sangen hämärä.

-- Kas tässä! -- sanoi hän hyväntahtoisen raskasmielisesti ja valaisi kynttilällä pitkiä, maalaamattomia seinähyllyjä, joilla paksut paperikasat lepäsivät numeroitujen kansien lomissa.