Part 2

Mutta sitten alkoivat minun näkyni ja onnettomuuteni, ja kun minä kotonani kamarissa sairastin, kulkivat minun vaivani pilkkapuheena pitkin kaupunkia... leiniä, rintatautia, nuuska-ahdistusta, noidannuolia sääressä... ja mylly päässä. Ja kun minä vedin esille Palmstruchin setelit, jotka se kunniaton tomppeli oli pistänyt takin taskuuni, sain minä tietää, että ne jo monta Herran vuotta sitten olivat menettäneet kaiken arvonsa. Kerro nyt tämä kuninkaalliselle majesteetille itselleen!

* * * * *

Ekerot olisi kertonut vielä enemmän, mutta ovelle kolkutettiin kovasti ja Haakonia tultiin hakemaan kuninkaan luo, joka oli tullut kipeämmäksi.

Muutamaa päivää myöhemmin toisena pääsiäispäivänä kerrottiin, että kuningas makasi sielunlähdössä, mutta Ekerot nyökkäsi vain vanhalla tavallaan niinkuin kaikki olisi ollut hänelle entisestään tuttua. Joukko renkiä ja piikoja, jotka nälänhädän vuoksi olivat joutuneet pois palveluksesta maalla, seisoi koditonna ja neuvotonna lumessa pitkin katuja, ja Ekerot kulki joukosta joukkoon kädet takin helmuksessa ja kuunteli ja nyökkäsi. Öisin kirjoitteli hän ennustuskirjeitä, jotka hän sitten vei ylihovisaarnaaja Wallinille. Onnettomat, kirjoitti hän, tottuvat näkemään pimeässä, niin että he lopuksi saattavat nähdä kaiken, mikä on salattu ja peitetty päivän huikaisemilta onnellisilta.

Tuulisena huhtikuun päivänä, kun hän juuri oli vienyt viimeisen ennustuskirjeensä Wallinin porstuan ovelle ja palannut kamariinsa, istui hän ikkunallaan ja jutusteli oravan kanssa. Välistä pureskeli hän kuivia päärynöitä, joita hän otti laatikosta. Siinä istuessaan kuuli hän kellojen hälytystä ja melua, ja kun hän kurkotti ulos ikkunastaan, näki hän linnan katot keltaisessa savussa. Hän kääntyi huoneeseen ja rupesi ottamaan rahojansa seinältä ja luki ne tarkoin taskuunsa. Hän vapisi ja hänen hampaansa tärisivät, ja oravanhäkki toisessa kainalossaan ja tinatuoppi toisessa kompuroi hän portaita alas kadulle.

Häntä tyrkittiin seiniä vastaan ja hän seisoi ja tuijotti linnaan päin, missä kohisevat tulisäihkyt jo purskuivat ilmaan lahoista peikoista. Pian leimusivat kaikki kolme linnan sivustaa niinkuin suuret roviot, ja tulipalon ukkosentapainen jyrinä kuului yli kellojen hälytyksen ja rumpujen pärinän.

-- Kas, kas! -- sanoi hän. -- Yökeijusten täytyy tulla kirkkaan päivän valoon! Kas kuinka ne juoksevat pitkissä riveissä pitkin katonharjoja tulta käsissään! Nyt ne kapuavat ylös tornien katoille ja hyppivät yli uudelle Tessinin sivustalle, joka on häirinnyt heidän rauhaansa. He tahtovat polttaa itsensä. Tämä on vasta alkua. Kaikki on palava, kaikki, kaikki!

Sotamiehiä ja vahtimestareita tungeskeli linnan sillalla vesitynnörien ja kulkevain tuolien ja kaappien ja kuvamaalauksien välissä, ja molempain jalopeurain alta, jotka pitivät vaakunakilpeä porttiholvin yli, tuli esiin Hedvig Eleonora, Kaarlein äiti. Kaksi hoviherraa tukesi häntä ja melkein kantoivat hänet, sillä hän vaipui kokoon ja tahtoi yhtenään seisahtua ja katsoa taaksensa. Tuuli heitti hänen viittansa korkealle yli hopeanharmaitten hiusten ja kietoi sen seuraavassa hetkessä niinkuin tumman hunnun itkeneiden silmäin, ylpeän kotkannenän ja paksusti maalattujen poskien ympäri.

-- Paari palaa poikasi ruumiin alta! -- huusi Ekerot osottaen sormellaan. -- Ja valtaistuin palaa, jolle pojanpoikasi on noussut, ja ennenkuin sinä ummistat silmäsi, haudataan koko hänen valtakuntansa tuhkaan. Etkö muista, että hän syntyi verta käsissään?

Hän teki tuskallisesti itselleen tietä pitkin seinivieriä kulman ympäri Trängsundiin. Säkenet nousivat taivaalle niinkuin tähdet, ja kirkkomaan muurin takaa näkyi mahtava Kolmikruunun linnatorni, joka nousi kokonaista neljä kerrosta korkeammalle kuin korkeimmat katot. Joka kerrokselta, minkä tuli valtasi, purskahti savu luukuista niinkuin kanuunoista. Yökeijuiset, ajatteli hän, ampuvat siellä voiton laukauksia Vaasa-kuninkaitten linnan palaessa. Uudestaan ja uudestaan kietoi savu vanhan valtakunnan vaakunan tornin huipussa -- ja uudestaan loistivat huikean korkealla kultaiset kruunut niinkuin kolme myrskylintua, jotka liitävät siivillään. Nikolain kirkon soittajat kipusivat tikapuitaan ylös pannaksensa itse isonkellon ja toiskerran-kellon liikkumaan, mutta kun he kuulivat jyrinän, kun linnantornin pohjat ja holvit romahtivat alas ja tempasivat mukaansa kukistukseen tornin huipun ja vaakunan, kääntyivät he ja pakenivat. Kauhistuksen valloissa rupesivat lapset ja naiset nyyhkyttämään ja juoksemaan, ja he kertoivat Eteläportilla nähneensä mielenvikaisen miehen lähtevän pois oravan häkki ja oluttuoppi kainalossa ja itsekseen veisaten vanhaa parannusvirttä.

Saarna.

Isossakirkossa nousi kirkkoväki penkeiltään ja katseli kirkon porstuaan päin, jonka edessä Kaarle XII astui vaunuistaan.

Se oli kaunis, mutta heiväröinen ja puolikasvuinen poika. Sulitettu hattu oli naurettavan pieni suuressa röyhyisessä valetukassa, ja kun kuningas otti lakin kainaloonsa olivat hänen liikkeensä tuskaisia ja rasittuneita. Hän kulki teputellen ja vähän koukkupolvisena, niinkuin tapa vaati, ja katse oli maahan luotu. Hänellä oli yllään kallisarvoinen murhepuku, kärpännahat kauluksissa ja käännöksissä ja silkkipitsit hansikkaissa, ja korkeakorkoisissa kartuaaninahkaisissa kengissä oli solkia ja rusettisiteitä.

Hämillään uteliaitten silmäyksistä kävi hän istumaan kuninkaalliseen penkkiin henkikuvien kannattaman kultaisen kruunun katokseen. Hän istui jäykkänä alttariin päin, mutta ei voinut koota ajatuksiaan pyhään toimitukseen. Kun vihdoin pappi nousi saarnastuoliin ja sanasutkauksella ja aika iskulla kirjalautaan sai hereille hillityn hyminän, punastui hän korviin saakka ja tunsi joutuneensa kiini ilmiteossa. Pian kuitenkin rupesivat ajatukset uudelleen kapinoimaan ja kulkivat omia teitään, ja kainouttaan peitelläkseen rupesi hän nyppimään mustia täpliä kärpännahoista.

-- Nähkääs! -- sanoi muudan vaimo alipenkeissä. -- Sen pitäisi vielä saada isältään piiskaa. Piruko sillä sormissa syhyy?

-- Mitäs siinä puhut, nuuskakuono, kun olet tuppaunut ylempään penkkiin kuin lupa on! -- vastasi naapurin akka ja työnsi hänet päistikkaa käytävälle.

Unilukkari, joka seisoi ovenpuolella ja jonka virkana oli kulkea ympäri kopauttelemassa niskaan niitä sanankuulijoita, jotka nukkuivat, koputti keppiään permantoon ja varoitteli kädellään, mutta melu kuului aatelispenkkeihin saakka, niin että korkeat herrat käänsivät päätään, ja saarnaaja heti sovitti tekstiin seuraavat sanat:

-- Yksimielisyys, sanoin minä, kristillinen yksimielisyys! Missä sitä tavattaneen ja sen suloista ravintoa? Kansanko joukossa? Ots kiin! Vaan ehkäpä Herran huoneessa tai kuninkaallisen majesteetin oman persoonan ympärillä? Vielä mitä! Sentähden sanon minä teille, Te maailman ruhtinaat, ahkeroitkaa yksimielisyyttä ja rakkautta älkäätkä nostako vihaan sitä miekkaa, jonka Jumala on teidän käsiinne pannut, vaan ainoastansa teidän alamaistenne suojelukseksi.

Tämän poikkeuksen aikana tuli nuori kuningas taas tulipunaiseksi ja nauroi hämillään. Myöskin Hedvig Eleonora, riikinleskikuningatar, joka istui kuninkaallisessa penkissä häntä vastapäätä, hymyili nyökäten, mutta eniten nauroivat leskikuningattaren rinnalla istuvat prinsessat. Ulrika Eleonora istui kyllä jotenkin jäykkänä, mutta Hedvig Sofia kumarsi alas hoikan pitkän kaulansa. Hyvillään tietäessään että hansikkaat peittivät hänen muotopuolet peukalonsa, piti hän rukouskirjaa suunsa edessä.

Kuningas tuli nyt rohkeammaksi ja katseli ympärilleen. Missä kummallisessa Herran temppelissä hän tänään olikin! Koko kirkko oli täynnä huonekaluja ja taide-esineitä, joita oli pelastettu linnanpalosta. Ainoastaan keskikäytävä oli tyhjä. Nurkassa alttarin vieressä seisoivat käärittyinä ristiinnaulitsemista ja viimeistä tuomiota kuvaavat Ehrenstrahlin taulut, ja edempänä Skytten sukuhaudan kohdalla tunsi hän höyhentöyhtöt ja viheriäiset uutimet siitä sängystä, jossa hänen isänsä oli poikkipäin istuen ja tyynyillä tuettuna heittänyt henkensä. Sen tapauksen muisto ei häntä kuitenkaan liikuttanut, sillä isäänsä kohtaan oli hän tuskin tuntenut muuta tunnetta kuin pelkoa. Hän piti isäänsä enemmän Jumalan asettamana edeltäjänä kuin rakkaana heimolaisena, ja niin ajatuksissaan kuin puheessaankin kutsui hän häntä eniten vain _vanhaksi_ kuninkaaksi. Kuten etsivä mehiläispari harhaili hänen katseensa noissa monissa tutuissa esineissä ja kiintyi viimein kauvaksi aikaa erääseen vaakunakilpeen alimmaisessa pilarissa.

Siellä makasi lattian alla jo muutamia vuosia hänen opettajansa Nordenhjelm, se sydämmellisen hyvä Norcopensis, josta hän oli pitänyt lapsellisella kiintymyksellä. Hän muisteli talviaamujen aikaisia lukutunteja, kun hän laski laatuluvuilla ja kaivoi kynttiläsaksilla kynttilän sydäntä tai kun Nordenhjelm kertoi Rooman ja Kreikan sankareista. Vanhan kuninkaan kuolemasta saakka oli hän kulkenut unissaan. Hän ymmärsi, ettei hänen sopinut näyttää iloiselta, ettei hänellä ollut oikeutta vaatia muuta kuin valituksia, mutta että salaisuudessa vähin jokainenkin oli jokseenkin rauhallinen ja kosi hänen suosiotaan huvittamalla häntä niin huomaamatta kuin mahdollista milloin yhdellä milloin toisella kujeella. Itse ylhäisyys Piper saattoi pyyhkiä kyyneleitään ja samalla rukoilla häntä, ettei hän vaan unohtaisi nuoruudenleikkejään, vaan kerran kävisi lyömässä palloakin. Synkät yksivakaiset naamat tarttuivat välistä häneen, niin että kyyneleet itsestään pullahtivat silmään. Mutta hänen poika-sielunsa salaisimmasta sopesta nousi riemuitseva voitonhuumaus. Ankarat, jäykkäniskaiset ukot, joita hän ennen oli pelännyt ja karttanut, oli hän äkkiä havainnut nöyriksi ja mukaantuviksi. Välistä ruokapöydässä, jossa he olivat istuneet huolestuneimmilla naamoilla, oli hän uhallansa ampunut hedelmänkiviä vasten heidän kasvojaan saadakseen äkkiä nähdä heidän nauravan ja sitten taas menevän surullisena piirinä seisomaan leskikuningattaren ympärille. Linnanpalo seikkailuineen ja vaaroineen oli hänestä ollut uteliaisuuden ja jännityksen päivä. Olipa se tavallaankin ollut hauskin päivä, mitä hänellä vielä elämässään oli ollut, vaikka hän ei itse uskaltanut sitä ajatella. Toisten kauhistus ja isänäidin pyörtymiset olivat vain tehneet hurjan näytelmän sitä enemmän omituiseksi ja ihmeelliseksi. Nyt oli kaikki vanha loppunut. Vanha kuningas oli kuollut ja hänen linnansa tuhkana. Kaikki uusi, kaikki, kaikki mitä Ruotsi ikävöi, oli nyt tulenliekin tavoin hänen kauttaan nouseva korkeuteen -- ja siinä hän istui, yksinäisenä ja neljäntoista vuotiaana.

Hänestä melkein tuntui, että Nordenhjelm seisoi saarnastuolissa saarnaajan takana ja saneli hänelle sanat. Ainoastaan yhden silmänräpäyksen oli saarnaaja koputtanut ivan kulkussauvaa päästäkseen tuttavalliselle kannalle kuulijain kanssa. Sitten kääntyi hän kuninkaaseen koko seurakunnan nähden, vakaana, ankarana, jopa käskevänä. Jumalan nimessä kehoitti hän kuningasta, ettei hän antaisi korvaankuiskuttajain ja hihastavetäjäin vietellä häntä itsekkäisyyteen ja ylpeyteen, vaan uhraavaisesti vihkisi tekonsa uhraavaiselle Ruotsin kansalle, jotta hän kerran, kun hän korkeassa ijässä sulkisi väsyneet silmänsä, astuisi tuhansien siunausten saattamana taivaan ihanuuteen.

Totuuden ääni soi ja jyrisi kirkon holveissa, ja itku nousi nuoren kuninkaan kurkkuun. Uudelleen koetti hän kiinnittää ajatuksiansa muihin vieraampiin asioihin, mutta jok'ikinen sana sattui hänen rehelliseen lapsisydämeensä ja hän istui pää riipuksissa.

Hänestä oli virkistävää, kun vaunut jälleen veivät hänet Karlbergiin. Siellä sulkeutui hän huoneisiinsa eikä leskikuningattaren määräävä kutsukaan voinut saada häntä tulemaan ruokapöytään. Makuukamarin eteishuoneessa olivat ne kirjat, joita käytettiin yhä harvemmiksi ja harvemmiksi käyneillä lukutunneilla. Hän filosofeeraili jo mielellään luomisen arvoituksia ja tiedot häntä alati ihastuttivat, mutta hän alkoi halveksia kirjaa jotenkin samalla tapaa kuin iloinen ja elämänintoisa trubaduuri. Päällimmäisin kirja oli maantieto, ja hän selaili lehtiä edestakaisin ja heitti sitten kirjan pois. Sitten veti hän sen sijaan äkkiä ja summakaupalla alimmaisen kirjan. Se kädessä jäi hän istumaan.

Kirja oli koirankorvissa ja pahoin kulunut, ja siinä oli vain muutamia kirjoitettuja lehtiä, jotka sisälsivät sen iltarukouksen, jonka hän lapsena oli oppinut rukoilemaan. Monta lausetta ja sanaa oli jo häipynyt muistosta pois, mutta kun hän nyt näki tutut rivit edessään, tarvitsi hänen vain lukea ne pariin kolmeen kertaan jälleen, niin hän osasi ne ulkoa.

Illalla söi hän kupin olutkeittoa ja vahtimestarit rupesivat riisumaan häntä. Hän peitti väkevän mielenliikutuksensa niin taitavasti, että he vain luulivat häntä väsyneeksi, ja kun he ottivat valetukan lyhyeksi leikatusta ja tummanruskeasta ja vähän kiharaisesta päästä, ja hän paitasillaan nousi suureen sänkyyn, näytti hän pieneltä tytöltä.

Pompe koira hyppäsi jalkopäähän ja lattialle sängyn viereen pantiin palava kynttilä ja hopeinen pesuvati täynnä vettä. Kuningas oli pimeänpelko ja tavaksi oli senvuoksi tullut, että ovi jätettiin eteishuoneeseen auki ja että joku hovipoika tai leikkitoveri makasi siellä yötä. Tänä iltana käski kuningas kuitenkin selkeästi, että ovi siitä puolin oli suljettava. Vasta kun vahtimestarit sen kuulivat, alkoivat he ihmetellä ja tulla levottomiksi ja huomasivat että hän oli mielenliikutuksessa.

-- No kaikkia! -- murisi vanha Haakoni, uskollinen palvelija isän ajoilta, joka itsepintaisesti yhä vain kohteli kuningasta niinkuin lasta. -- Mitä se auttaa?

-- Tehdään niinkuin olen sanonut, -- vastasi kuningas. -- Ja huomisesta alkaen ei tarvita yökynttilääkään.

Vahtimestarit kumarsivat ja menivät takaperin pois makuuhuoneesta, mutta kun Haakoni oli sulkenut oven istui hän kynnykselle oven taa. Hän kuuli kuinka kuningas käänsi ja väänsi itseään vuoteessa, ja kun hän vihdoin nousi avaimenreiästä katsomaan, näki hän epäselvästi yökynttilän valossa, että hänen nuori herransa istui sängyssä.

Yön tuuli kohisi ja pauhasi ulkona linnapenkereellä ja Karlbergin puiston lehmuksissa, mutta sisällä huoneessa oli jo kaikki ääneti ja hiljaa. Kuitenkin luuli Haakoni ihmeekseen erottavansa hiljaista, melkein kuiskavaa ihmis-ääntä ja vieläpä eri sanojakin. Hän tuli tarkkaavaksi ja kuunteli.

Silloin kuuli hän, että kuningas hiljaisella äänellä luki sitä rukousta, jota hän oli oppinut rukoilemaan aikaisimmassa lapsuudessaan.

-- Opeta minua hallitsemaan itseäni äläkä anna imartelevan puheen vietellä minua ylpeyteen ja itserakkauteen ja siten rikkomaan sen kunnioituksen, jota olen velvollinen niin Jumalalle kuin ihmisillekin.

Vanha Haakoni asettui polvilleen ja pani kätensä ristiin, ja hiljaisuudessa ja tuulen vienossa huminassa kuuli hän yhä kuninkaan puhuvan.

-- Vaikka olen kuninkaan poika ja mahtavan valtakunnan perintöruhtinas, tahdon aina nöyrästi muistaa, että se on erinäisesti Jumalan armo ja hyvyys, jonka vuoksi minun tulee ahkeroida kristillisissä avuissa ja taidossa, että minä niin korkeaan kutsumukseen taidollinen ja arvollinen olisin. Herra kaikkivaltias, joka nostat kuninkaat ja otat valta-istuimelta, opeta minua aina tottelemaan käskyjäsi, etten minä omaksi turmeluksekseni ja muitten sortamiseksi käyttäisi sitä valtaa, jonkas minulle annoit. Sinun pyhän nimesi tähden. Amen.

Vallansaaja.

Kuinka siellä oli ikävää! Miten pitkiä päivät pikkuisessa hovissa, jossa murhepukuiset valtaneuvokset nojatuoleissaan haukottelivat ja tuijottivat eteensä niinkuin miettiäkseen, mistä se tuli että heillä oli samallaiset jalkineet kummassakin jalassa eikä kaulussaapasta toisessa ja silkkikenkää toisessa. Ja niin he haukottelivat taas -- ja ulkona portaissa haukottelivat vahtimestarit ja alhaalla kyökissä maistelivat kyökkirengit sormellaan keitoksia ja sanoivat toisilleen:

-- Onko se nyt kylliksi hapanta, että korkeat herrasväet voivat kyllin happamesti irvistää?

Mustain karossivaunujen eteen valjastelivat kuskit mustilla höyhentöyhdöillä ja laahustoilla koristettuja hevosiaan. Mustia kankaita leikattiin ja neulottiin kaikille pöydille. Harmaaveljesten kirkossa, jossa vanha kuningas oli haudattu, olivat vielä jäljellä mustat troonihimmelit ja seinäverhot, ja kuninkaan sielukellot kuuluivat kaupungista kauvas maaseudulle. Kun vihdoin kruunaussaatto vaelsi pitkin lumisia katuja, kulkivat kaikki murhepuvussa ja ainoastaan nuori kuningas kantoi purppuraansa. Viimeisten ilolaukausten kaiku oli tuskin paennut Saksanleipävuorten yli, kun jälleen sama kiusallinen ikävyys sijoittui valtaistuimen ympärille hämärinä joulunpyhinä.

Silloin eräänä harmaansynkkänä keskipäivänä polkasi leskikuningattaren kyökkimestari lattiaan. Käsissään piteli hän purnua, jossa oli keitettyjä tomaatteja.

-- Ach, du Lieber! Tänään täällä saadaan hyöriä. Hänen korkeutensa Holsteinin herttua, jota piakkoin tänne saadaan odottaa, on tässä lähettänyt kalliin lahjan. Hänen majesteettinsa kuningatar ja neiti Gerda Wrangel ovat jo maistaneet hedelmiä, ja Tessin, joka on paljon matkustellut, tulee itse alas kyökkiin neuvomaan meitä laitoksissa. Älkää siinä seiskö töllistämässä, piltit! Rätit kattiloihin! Kuuraamaan kiiltäväksi!

Etäisessä pikkuhovissa maailman äärimmäisessä nurkassa oli sinä päivänä saatu jotakin ajattelemista. Ruokapöydässä ei puhuttu mistään muusta kuin tomaateista ja jokaisella oli aina jotakin sanomista niiden mausta ja hajusta. Sillävälin olivat maljat liikkeessä, ja vieraaksi kutsutut vanhat valtaneuvokset unohtivat juonensa ja sanoivat toisillensa ystävänsanoja.

Ruuan jälkeen otti kuningas valtaneuvos Lauri Wallenstedtiä takinnapista ja veti hänet mukanaan ikkunakomeroon niinkuin kierretyn ja puhkuvan mourukarhun.

-- Sano minulle, -- kysyi kuningas vakavasti. -- Kuinka tulee ruhtinaan uhrata itsensä kansansa hyväksi. Keväällinen saarna ei koskaan mene mielestäni.

Wallenstedtillä oli tapana puhaltaa huulensa pullolleen, niinkuin ajattelisi hän sanoa: Puh! Tottuneena kuninkaan lapsellisen teräviin kysymyksiin, vastasi hän:

-- Ruhtinaan on uhrattava kaikki pienet epäröimiset, koottava kaikki valta käteensä, tultava kansansa alkukuvaksi ja tahdoksi. Tosin oli se hurskasta puhetta, jota silloin kuulimme kirkossa, vaan eikö hänen kunnianarvoisuutensa Spegel sano, että alamaisten on oltava ikäänkuin herransa orjia. Neuvosherrat ja aateli riitelevät nyt vain osuudestensa valtaan teidän majesteettinne korkean herra isän jälkeen. Ja Oxenstjerna ja Gyllenstjerna ja... niin... Meitä kuunnellaan! Mutta sentähden olen minä aina rohjennut kannattaa teidän majesteettinne tahtoa, että te jo näin nuorena ottaisitte raskaan hallitustaakan hänen majesteettinsa leskikuningattaren niskoilta.

Kun kuninkaan opettaja Cronhjelm, joka seisoi ikkunakomerossa, kuuli sanat hallitustaakasta, kirjoitti hän sormellaan ruudun huuruun:

-- Se taakka tuntui akasta yhtä suloisen keveältä kuin laastari.

-- Niin, niin, rakas Wallenstedt, -- vastasi kuningas. -- Itsessäni olen minäkin aina tuntenut tahtoni viettävän sinnepäin. Atlannin valta-istuimella täytyy istua mies. On ihmeellisen tuskastuttavaa tahtoa. Mitä se on? Tänään tunnen minä, että minä tahdon ratsastaa Kungsöriin karhunajoon. Mutta miksi? Voisinhan yhtähyvin tahtoa jotakin muuta. Tahto on minulle kahle, rinnan ympäri kovaan kierretyt vitjat, joista en pääse irtaumaan. Ne ovat herrana ja minä renkinä.

Vahakynttilät oli jo sytytetty, kun hän meni perähuoneeseensa. Pöydällä oli se sinetöity rautarasia, johon vanha kuningas oli sulkenut salaiset ja isälliset neuvonsa. Useampia päiviä oli jo kulunut siitä kuin kiitoksella päästetyt valtakunnan hoitajat olivat sen käsistänsä antaneet, mutta hän ei ollut voinut saada itseänsä sen kantta avaamaan. Tosin oli hän eräänä yönä kiivaasti repinyt sinetin auki, mutta sitten peräytynyt siitä. Nyt tänä iltana tunsi hän tahdon tulleen.

Mutta kun hän pisti avaimen ratisevaan lukkoon, tuli häneen taasen vanha pimeänpelko. Hän näki edessään vanhan kuninkaan tina-arkun, joka äskettäin oli saanut lapionsa multaa, ja hänestä tuntui, että hänen nyt piti seistä kasvosta kasvoihin vainajan kanssa. Hän huusi sisälle Haakonin ja pyysi häntä panemaan puita pesään. Sillä aikaa väänsi hän auki lukon ja nosti kannen auki, ja häntä karmi avatessaan tiheään kirjoitetun paperin.

-- Ota valta omaan käteesi, -- seisoi siinä, -- ja varo suuria herroja, jotka ovat ympärilläsi ja joilla monella on ranskalaiset vatsat. Jotka kiihkeimmin kuiskuttavat, etsivät ainoastaan omaa hyödytystään, ja parhaat kulkevat usein äänettöminä puutarhassaan.

Kun hän oli lukenut vainajan pelokkat ja epäluuloiset varoitukset loppuun, ei hän ollut huomannut, että Haakoni jo oli lähtenyt kamarista.

-- Nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan! Korkeat herrat olivat tungeskelleet hänen ovellaan saadakseen julistaa hänet täysivaltaiseksi. Tiesivätkö he edes itsekkään, milloin armonosotusten toivo ja milloin puhdas aikomus toi heille sanat suuhun? Eivätkö he rakastaneet häntä enemmän kuin omaa poikaansa tai veljeänsä? Vaan ei hän kuitenkaan voinut luottamuksella puhua näiden ukkojen kanssa, jotka puntaroivat ja asettelivat puhettansa. Ja saattoiko hän puhua tuttavallisesti yhdenikäistensä kanssa, arkamaisen kohteliaan leikkitoverijoukon kanssa, joka ei tiennyt päivän asioista! Yksinänsä kulki hän, yksinäisempänä kuin koskaan ennen, -- yksinään piti hänen nostaa vanhan kuninkaan valtikan. Ei mikään saisi olla enempi kuin Ruotsi, ja kaikista Ruotsin kuninkaista tahtoi hän tulla parhaimmaksi ja ensimmäiseksi. Eikö hän ollut Kaikkivaltiaan Jumalan käsistä saanut merkkiä siitä, kun jo niin nuorena ylennettiin ruhtinaaksi pitkän elämän monet vuodet edessäpäin. Vanhat ajat, joihin Jumala oli vihastunut, olivat nyt menneet. Korkeudessa kuului soittoa, rumpujen ja torvien riemu.

Hän nousi ylös ja laski kätensä heikolla lyönnillä pöytään.

Piperillä oli oikein! Piper oli sanonut, että Ruotsi oli suuri valtakunta, jolla oli pikkuruinen pikkukaupunkihovi maailman lopussa. Siitä piti nyt tulla loppu. Itse oli hän pannut kruunun päähänsä ja ratsastanut niin kirkon eteen. Eikö hän ollut saanut sitä Jumalalta jo syntymähetkenään, sinä kesäkuun aamuna, jolloin kirkas leijonatähti nousi Idän taivaalta! Matot kadulta, joihin hevoskengät löivät reikiä, oli hän lahjoittanut talonpoikaissäädylle vaatetukseksi, mutta aateli oli saanut kulkea jalan, ja itse neuvosherrat olivat kantaneet himmeliä ja palvelleet häntä ruokapöydässä niinkuin vahtimestarit. Miksi pitäisi hänen teeskennellä, miksi pitäisi hänen osottaa kunniaa niille miehille, joita hän ei kunnioittanut mielessään. Oliko hän edes antanut kuningasvakuutusta! Säätyjen vaan ei hänen oli tehtävä vala. Oman kuningasvalansa oli hän hiljaisuudessa vannonut Jumalalle seisoessaan alttarin edessä. Nyt, nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan!

Hän meni seinäpeilin eteen ja tarkasti tyytyväisenä pieniä rokonarpia tyttö-ihossaan ja pusersi sormillaan miehekkäitä ryppyjä otsaansa.

Sitten nosti hän sormensa ilmaan ja istui kahtareisin tuolille ja laukkasi ympäri huonetta.

-- Eteenpäin pojat, eteenpäin kuninkaanne edestä! Hei, Brillant, hei, hei!

-- Hän kuvitteli mielessään ratsastavansa niittymaan yli vihollista vastaan ja että sadottain luotia lenti hänen rintaansa vastaan, mutta latistuneina putosivat maahan. Ylisten ympäri vuorilla seisoi katselijoita ja etäällä ajoi itse Ranskan kuningas valkoisella hevosella ja heilutti hattuaan.

Alhaalla salissa olivat vielä vanhat suurherrat keskustelemassa. Kun he kuulivat melun, olivat he hetken aikaa ääneti ja kuuntelivat, mutta Cronhjelm piirteli huurteeseen ja mutisi itsekseen:

-- Hänen majesteettinsa siellä vain on hallitustoimissa. Hän ajattelee armonosotuksia meille täysivaltaisuus-julistuksen johdosta.

Wallenstedt puhalsi huulensa pullolleen ja nuljahutti hänelle pahasti silmää.

Kun kuningas oli laukannut koko huoneensa ympäri, tuli muisto äkkiä hänen mieleensä ja hän meni ovelle:

-- Klinckowström! -- huusi hän. -- Klinckowström, voitko sanoa minulle, miksi nyt juuri olen saanut sellaisen halun ratsastaa Kungsöriin karhun ajoon?