Part 19

-- Müllern! -- virkkoi hän. -- Heinien puutteessa on meidän jo täytynyt ampua 19 hyvää kuormahevosta. Jos en nyt saa hyvin pian vielä jostakin lainaksi tuhannen tukaattipussia, niin pieti meidät perii. Koko Carlopolissa ei enää ole hevosenkenkää, jonka oikein omaksemme voisimme sanoa, -- eikä tule apua, koetin minä tinkiä miten tahansa sekä kristittyjen että juutalaisten kanssa. Luotto on lopussa. Bien. Va la banqve! Me tosin emme ole liikkeelle lähteneetkään rahoja kootaksemme, vaan hävittääksemme maailmasta niiden merkityksen.

Hän kohautti tekotukkaansa ja siveli kuumaa kalloaan, mutta Müllern se yhä kirjoitti, kirjoitti ja kysyi ruikuttavalla äänellä:

-- Entä hänen majesteettinsa?

-- Hän istuu tällä hetkellä ruokasalissaan ja lukee Corneill'iä, mutta hänellä on veitikka kumpasenkin korvan takana ja hän nipistää minua kyljestä kuten hänen tapansa aina on, kun hän juuri on tehnyt jonkun rohkean päätöksen. Hän siitä iloitsee niin, että toisenkin syntinen sydän lämpenee jo ennenkuin oikein tietääkään, mistä on kysymys. On olemassa seikka, joka minua aina on suututtanut. Maailma on täynnä kuninkaan ihailijoita ja majesteettimme mainetta toitottavat he syystä, että hän voi nukkua kinoksissa ja juoda vettä puisista maljoista. Ja semmoinen mies hän onkin, joka päivä hän meissä uutta hämmästystä herättää. Minä sanon vain, että hän on vielä enempääkin. Tuon hatun alla ei ole pelkkiä sotaunelmia. Kuulisitpa hänen väittelevän Feifin kanssa kaunotaiteesta taikka minun kanssani filosofiiasta! Ja sitten näiden avujen rinnalla nuo -- salvo honore -- pienet, selvät kömpelyydet, eihän hän säädyllisesti saa kokoonraapituksi lyhyttä, luettavaa kirjettä! Ettekö tunne tästä kaikesta ruotsalaisen luonteen lahjoja, kun ne ovat komeimmillaan? Kultalangoista kudottu kimalteleva kangas... ja siinä tuontuostaankin suuria, mustia repeämiä, joista kätensä voi pistää sisään! Ihmetteleppäs, että ruotsalaiset ovat sellaisen miehen puolesta valmiit kuolemaan! Häneltä elä pyydäkkään, että hänen katuvaisna syntisenä pitäisi luikkia kotiinsa kuin tuhlaajapojan ja kääntää nurin tyhjät housuntaskunsa. Sano mieluummin, mistä hitosta me saamme rahoja? Nyt pisti Müllern kynän korvansa taa:

-- Ihmisten kateellisuus tuomitsee kovin sekä Jumalan että kuninkaan suosikkeja ja sinuakin ja sinun lainaamistemppujasi suomitaan täällä ankarammin kuin aavistatkaan. Usko sanani. Läimäytä kiinni kassakirjasi, ripusta naulaan yötakkisi ja pukeudu taas vanhaan överstinvormuusi, sillä tästä ei kulu kuin pari päivää, niin jo on meillä tarjona tuikea ottelu. Jo toissa päivänä, kun pasja ratsasti Benderistä ja halkoi ilmaa miekallaan ja suurherran nimessä käski meidän patikoida kotiimme päin, käsitin, että hänen majesteettinsa aikoi tehdä hurjan päätöksen. Ja oletko huomannut, että hänen miekkansa taas kuten muinaisina aikoina alinomaa on kolmen tuuman pituudelta esillä huotrasta?

-- No niin, siis saamme iskeä ja tapella, -- kunhan siitä joku pää tulee! Hård sitä jo ikävöipi niin, että silmänsä säkenöivät... Herein, käykää sisään vain!

Grothusen käännähti ja tervehti niitä kolmea miestä, jotka kynnyksen yli astuivat. Yksi niistä oli Aksel Koos. Hän oli solakka ja ruskeakiharainen henkivartija eikä hän tiennyt maailmassa muuta olevan, kuin isänmaan ja kuninkaan kunnian. Toinen toveruksista oli luutnantti Olavi Åberg. Hänen miehevät, mutta ruman karkeat kasvonsa olivat yltyleensä miekaniskujen arvissa ja räjähdyspommin sirpale oli musertanut hänen molemmat etuhampaansa. Jälimpänä tulija taas oli pelkkä arvoton vartiosoturi, nimeltään Seved Tolfslog, mutta hän oli väkevin ja pisin soturi Carlopolissa ja hän oikasi vaivatta hevosenkengän ja käänsi tinalautasen kerälle, kuin käsiliinan. Nauravan ei ollut kukaan hänen kuullut. Värähtämättömät ja pelottavan ankarat olivat hänen kasvonsa, joko sitten oli kysymys virrenveisuusta tai leikistä, ja elämän suurin nautinto näytti hänestä olevan yksin kylminä öinä astella vartiopaikallaan, ääneti ja kädet hiansuihin pistettyinä.

-- Olen kutsuttanut teidät tänne, -- virkkoi Grothusen ja viskasi päänsä taaksepäin. -- Me nimitämme teidät ilman sen enempiä arvomerkkejä urhoollisimmiksi miehiksemme. Liikkukaa uutterasti upseerien ja miehistön keskuudessa, kukin seurapiirissänne, ja rohkaiskaa horjuvia. Kohta kai saamme täällä olla mukana metakassa, joka on oleva vielä merkillisempi kuin ne kaikki yhteensä, joita jo olemme kokeneet. Me olemme nyt ehtineet mahdollisuuden rajoille.

Puhuessaan hän vaihtoi pukuaan. Kun hän parhaallaan pujotti päälleen miekankanninta, himmensi ikkunasta tulevan valon eräs ratsastaja, joka koputti lasiin.

Se oli kuningas.

Hän istui siinä niin kukoistavana, kuin jos hän juurikaan olisi tyhjentänyt maljallisen nuoruuden taikajuomaa. Hänen pukunsa oli koruton kuin ainakin, vaan tällä kertaa puhdas ja täplätön ja olivatpa taas kerran hänen harvat niskasuortuvansa oikein solmuksi palmikoidut. Veitikka leikki hänen silmässään ja hän kopautti vielä kerran ikkunaan.

-- Grothusingen, nyt poikaseni ajetaan Benderiin!

Epävarmana juoksi översti portaille.

-- Teidän majesteettinne ei ole koskaan ennen taipunut sinne lähtemään ja nyt juuri siellä hälytyskelloja soitetaan. Siellä on ikävystytty näin ylhäisiin vieraisiin ja vanha ystävyys on lopussa. Katsokaa, onko täällä enää yhtään turkkilaista leirissä? Ne toivovat ennen pitkää saavansa hakata meidät maahan joka sorkan ja ryöstää paidatkin päältämme.

Kuningas hymähti ja nyökytti päätään.

Silloin iloinen liekki kirkasti Grothuseninkin otsan ja jo seuraavassa tuokiossa hänen orhiinsa korskui kuninkaan ratsun vieressä.

Vasten tapaansa ratsasti kuningas käyten vainioiden poikki. Tien varrella, majojen ulkonevaan olkikattojen alla, seisoi koreiksi maalattujen pylväiden välissä jo uhkaavia joukkoja, aseinaan vikatteita ja tussareita, mutta kuningas heille hansikkaallaan huiski kuin alamaisilleen vain. Benderin pölyisten, kivittämättömäin katujen varsilla olivat kaupustelijat sulkeneet myymäläluukkunsa ja sotureita ja kauppiaita kulki aseellisina edestakasin. Ulkomuistilta he hokivat sulttaanin kirjettä, jossa tämä oli antanut heille luvan väkisin pakottaa ruotsalaisia lähtemään kotiinsa. He hoilosivat toinen toistaan kovemmin ja päästelivät hurjia sotahuutoja, mutta kun he äkkiarvaamatta tunsivat kuninkaan keskessään, kun hänen hevosensa polki heidän vaippojaan ja kauhtanoitaan, silloin he laskivat alas keihäänsä ja kumarsivat otsansa maata vastaan.

-- Haha! -- ilkkuivat nuoret haaremitytöt ristikkojen takaa. -- Hänen päänsä on ruumiiseen verraten liian pieni ja ruumiskin on liian pieni noiden kamalain saapasten rinnalla. Haha!

Mutta vanhemmat vaimot työnsivät heidät suuttuneina syrjään.

-- Allah, olisippa meillä sellainen herra!

Ja niin puhuen painautuivat he ikkunapuitteisiin palmikoittujen lehtikoristeiden viereen ja viskelivät lehviä ja kukkasia hänen tielleen ja yksi kuihtunut ruusu tarttui hänen hattuunsakin. Vaan sillävälin soivat torninkellot kutsuen asukkaita aseisiin ruotsalaisia ja heidän ruhtinastaan vastaan.

Tyyneesti tervehtien, ikäänkuin huviratsastuksella ollessaan, jatkoi kuningas matkaansa katua ylös ja toista alas, kunnes avoin, laskevan päivän valaisema kenttä taas oli noiden kahden ratsastajan edessä.

Grothusen viittasi kädellään matalan kivimuurin yli.

-- Katsokaa tuota ruohokunnasta tuossa, piispa Malmbergin hautakummun vieressä. Siinä on Mazepan hauta. Kaksi kummallista sanaa: Mazepan hauta...! Niin voi maallinen loisto päättyä.

Kuningas nojautui sivulle ja laski ystävällisesti kämmenensä suosikkinsa polvelle.

-- Grothusen, ystäväni! Jos kuivunut lehti putoo maahan tästä päivästä tasan sadan vuoden perästä, niin se tapaus on seuraus lukemattomista muista pikkutapauksista. Tämäkin silmänräpäys on rengas tapausten vitjassa, jotka ulottuvat aina ijankaikkisuuteen saakka ja päättyvät Jumalan luojankäteen. Jos nytkin lehti putoo maahan, tapahtuu se siksi, että juuri sen seikan, eikä minkään muun, täytyi tällä hetkellä tapahtua. Jos voisimme nähdä kaikki, mitä on tapahtunut, yhtä selvästi kuin rivin numeroita, silloin voisimmekin laskea kaikki, mitä tulee tapahtumaan, aina maailman loppuun saakka. Silloin voisimme sanoa päivän ja tunnin, milloin meidänkin hetkemme on tullut. Siksi elkäämme koskaan meltomielisesti huolehtiko!

Puolittain alamaisen kunnioituksella, puolittain todellisen ystävän hellyydellä tarttui Grothusen kuninkaan ojennettuun käteen. Hän oli nähnyt, että kuningas Varnitsan viinitarhojen välissä urhean joukkonsa keskessä oli viettänyt elämänsä ehkä onnellisimmat vuodet, työpäiväinsä sunnuntailevon, oli nähnyt, että hän siellä hyvänä toverina oli käynyt yhä tuttavallisemmaksi seuralaisilleen. Kolakka helmikuunilta oli tähtikirkas ja kaunis ja tässä Mazepan haudan luona tahtoi Grothusen puhua, vaikkakaan hän ei enää omaa ääntänsä voinut täysin hallita.

-- Lähtekäämme kotimaahamme, -- kuiskasi hän. -- Niin totta kuin elän, Kaarlo kahdestoista on oleva suuri rauhankuninkaanakin, on paneva täytäntöön, mitä ei Kristiina voinut, koska hän oli turhamainen nainen. Kapina on Ruotsissa tekeillä. Matkustakaa kotiin! Elkää sanoko, ett'en tunne ruotsalaisia. Heillä on vaimot ja lapset heilläkin. Jos saisimme suuren turkkilaisen sotajoukon mukaamme, silloin voisimme perustaa protestanttisen liittovaltion, jonka johtaja Ruotsi olisi. Mutta turkkilaisten laita on kuin helmien: ne maksavat rahaa. Kohta mulla ei enää ole yhtään kultarahaa lahjoihin käyttääkseni. Meidän täytyy taipua, taipua oman köyhyytemme edestä. Sillä se meidät on voittanut, eikä ihmiset... On katkeraa, kun näkee oven auki ja siltä täytyy väistyä pois ainoastaan siksi, että kerjuupussi on tyhjä!

Kun kuningas ei vastannut, nojautui Grothusen häntä kohden puolipimeässä, mutta vetäytyi samassa lannistuneena etemmäs. Hänen omat sanansa olivat turmelleet sen onnellisen hetken, jona hän oli saanut keskustella kahden kuninkaan kanssa täydellä luottamuksella. Nyt oli ystävä kadonnut kylmän, vaikka vielä hymyilevän naamarin taa.

Silloin koetti Grothusen kääntää puheensa leikiksi:

-- Niin, jos meillä olisi rahoja, silloin varustaisimme leirimme jykeillä kanoonilla, tekisimme siitä voittamattoman viikinkilinnan keskelle vihollisen maata, henkivartijain tavoin sitoutuisimme olemaan naista koskaan rakastamatta. Siellä sitten hävittäisimme rahalta kaiken merkityksen ja söisimme yhteiseltä ruokapöydältä, mutta Leibnitzin ja muut suuret ajattelijat kutsuisimme vieraiksemme kunniapenkille istumaan. Heidän avullaan saisimme eri opeista yhden, eheän järjestelmän, joten meidän linnastamme, vaikka olisimme vailla maata ja alustalaisia, tulisi ikuinen totuuden ja sovituksen temppeli. Sen kaiken tekisimme... Vaan nyt meillä ei ole muuta neuvoa, kuin joko väistyä tai taistella!

-- Meillä ei ole muuta neuvoa kuin taistella! -- vastasi kuningas ja painoi kannuksensa ratsunsa kylkeen sellaisella voimalla, että Grothusen jäi istumaan kuninkaan tyhjä hansikas kädessään.

Hän käänteli ja katseli tuota suurta hansikasta. Vihdoin hän sitä suuteli, kätki sen takkinsa povelle ja kuiskasi:

-- Siellä saat levätä siksi, kunnes minun luotini kuuluu vinkuvan!

* * * * *

Piiritystä odottaessaan kaivoivat ruotsalaiset muutamain askelten päähän kuninkaantalosta kaivon, jonka viileä lähteensuoni täytti kirkkaalla vedellä. Varnitsan naiset luulivat, että ken sitä vettä joi, hän muuttui kovaksi sekä rakkautta että luoteja vastaan. Sen he mielestään parhaiten näkivät ukko Grothusenista. Hän joi vain viiniä eikä maistanut tilkkaakaan kaivovettä, ja siksi hän niin lemmensairas olikin, että milloin hän vain tapasi kauniin tytön, kohta hän kohotti kultareunaista hattuaan ja taputti tyttöä kahdella sormella leuvan alle. Niin ei ollut muun joukon laita.

Åbergin kurttuset kasvot kuvastuivat usein kaivoon. Turvekuokka kainalonsa alla joi hän usein pitkät siemaukset helteiseen janoonsa ja kiirehti sitten taas varustustöissä ahertavain soturien luo. He rakensivat ympäri koko leirin rintavarustuksen, jonka lujitteeksi panivat tynnyreitä, sänkyjä ja kärryjä ja loivat niin paljo multaa väliin, kuin jäätyneestä maasta irti saivat. Kuningas seisoi siellä itse ja palmikoi vitjoja ja köysiä tuolinjalkojen ja vaununrattaiden väliin. Maalaiskansa pakeni, joten Varnitsan majat kävivät autioiksi, mutta laajaan kehään leirin ympäri asettui suuri, silmänkantomatkan päähän ulottuva joukko turkkilaisia ja tarttarilaisia, aseinaan kenttätykkejä ja mörssäreitä; ja myöhään kylminä öinä kuului kaivon tinainen juoma-astia kalahtavan ja pitkä musta varjo kumartui sen yli. Se oli Seved Tolfslag, joka äsken oli auttanut muutamia janitsaareja salaa tuomaan leiriin joukon kanoja ja heinäsäkkejä. Vieressä seisoi Grothusen lyhty kädessään ja maksoi englantilaisilta, ranskalaisilta ja juutalaisilta lainaamainsa rahantähteistä komeasti kolminkertaisen hinnan kaikesta, auliina, kuin jos hän joka aamu herätessään olisi tavannut saapasvartensa suita myöten kultatukaatteja täynnä.

Joskus karauttivat ruotsalaiset keskellä päivää kentälle ja korjasivat sieltä karjaa ja lampaita saaliinaan leiriin aivan turkkilaisten silmäin edestä. Väliin ratsasti kuningas vihollisten vahtijoukkojen luo, tarkasti ne ja varotti heitä täyttämään velvollisuutensa sekä opetti heitä tekemään kunniaa ruotsalaiseen tapaan.

Kuninkaantalossa suljettiin ikkunat multasäkeillä, vesitynnyreillä ja hirsillä. Hultman ja hänen palvelijansa kantoivat ruokasaliin tuon pitkän, tammisen arkun, jossa pöytähopeat säilytettiin ja ullakkoon, jonne pyssymiehiä ampumaan sijoitettiin, nostettiin talteen kaikki kalliit ranskalaiset seinäverhot ja tärkeimmät kirjat ja asiapaperit. Sotamiesluettelot, Tessinin vaskipiirrokset ja ranskalaiset murhenäytelmät sullottiin rinnakkain hyvään sovintoon kultakirjailtujen satulaloimien lomaan ja päävahdissa jaettiin pyssyjä ja ampumavarusteita. Koko tuossa pienessä kuninkaankaupungissa, joka sijaitsi satojen peninkulmain päässä omasta maasta, oli tuskin varustusväkenä niin monta miestä, että siitä olisi saanut kokoon täyslukuisen rykmentin. Täytyipä itsensä juhlallisen hovimarsalkka Dübenin hiki otsallaan harjoitella lakeijoitaan, kyökkipoikiaan ja leipureitaan. Pääkokki Boberg sai viskata kauhan hyllylle ja Hultmannin ja läähättävän kyökkikirjurin välissä marssia kivikossa, raskas kalpa kädessään. Avopäin, neuvotonna ja huolestuneena, takin ompeleet kiiltävinä ja sormet musteessa, marssi Müllern kansliakirjureinsa etupäässä. -- Katsokaapa majesteettia! -- kuiskasi hän Düben'ille. -- Rohkeus on sielun riemastus. Kunnia on käynyt hänelle niin kalliiksi, että jos vain se hänellä tahratonna säilyy, ei kohta mikään onnettomuus voi häntä huolettaa. Mutta sen sanon, että omasta puolestani lasken säiläni, kohta kun nuo ruskeat villilaumat tuolta hyökkäävät. Onko siinä järkeä, että viisisataa miestä ryhtyy taisteluun kahta ja kolmeakymmentä tuhatta vastaan?

Kun hän tapasi Holsteinin lähettilään Fabricen, joka vielä viime kerran oli ratsastanut leiriin koettaakseen taivuttaa kuningasta lähtemään, antoi hän kuin sattumalta joukkonsa marssia tämän ohi. Ruotsalaiset herrat kiirehtivät kohta antamaan lähettiläälle säilöön taskukirjansa ja nuuskarasiansa ja kultasormuksensa ja rahakukkaronsa. Kun Fabrice ratsasti leiristä pois, oli hänen takkinsa alla sellainen määrä kalleuksia, ettei hän sitä voinut saada kiinni. Silloin rupesi miehistökin tavaroitaan kätkemään. Viimeiset, vuosikausia säästetyt kultarahat ratkottiin liivinompeleista esiin ja kätkettiin yhdessä hopea- tai jouhisormusten kanssa, joita nuoruuden lemmikki oli muistoksi antanut, puunrunkoihin tai kivien alle. Kamariherra Klysendorff seisoi itse lapio kädessä joenrinteellä ja hautasi maahan vanhan isoäitinsä norsunluuhun piirretyn muotokuvan.

-- Olen jo vanha mies, -- sanoi hän -- ja luuvalo ja muut taudit ovat minut murtaneet. Aavistanpa, että tähän otteluun nyt kaadun. Mieluummin kumminkin uskon tavarani mustalle mullalle kuin ahnaille ryöstäjille. Ruohoa ja vihreää tulee kasvamaan meidän köyhäin maanpakolaisten kätkemäin muistojen ja säästöjen peitoksi täällä vieraalla maalla.

Kun hän toiselle miehelle jätti lapion, kuuli hän kuninkaan äänen ja kääntyi.

Posket hehkuvina kuin 15-vuotiaalla, mutta käskevänä ja komentavana kuin ruhtinaiden ruhtinas istui kuningas tänään ratsunsa seljässä ulommaisen rintavarustuksen luona ja hänen luoksensa keräytyivät ylhäisimmät ruotsalaiset; Gierta, joka hänen puolestaan Poltavan luona oli henkensä uskaltanut ja Hård, henkivartijaan sotaintoinen päällikkö, nojautuivat miekkoihinsa. Liehakoivana ja kuiskien käänteli hovipappi Brenner turpeat kasvonsa milloin toisen, milloin toisen puoleen ja hänen virkaveljensä Aurivillius nykki häntä kauhtanasta, mutta kenraali Daldorff repäsi paidan auki arpipeittoiselta rinnaltaan ja puhui reippaita sanoja.

-- Kas tässä, -- huudahti hän, ja osotti rintaansa, -- tässä on todistuksia, että aina olemme olleet valmiit isänmaan puolesta uhraamaan viimeisen veripisaramme. Niin olemme nytkin, vaan vaikka surmaisimme kaikki tuossa edessämme seisovat turkkilaiset, saamme pian itse suuren sulttaanin armeijan kimppuumme. Kaikki tiedämme, ettei ainoastaan Turkki, mutta myöskin merivallat ovat tarjoutuneet mitä suurimmalla kunnioituksella saattamaan kuningastamme maihinsa takasin, ja Saksankin kautta on tie vielä auki. Turkkilaiset ovat viljoin meille antaneet lahjoja ja ystävyyttä, mutta vastalahjaksi ovat he saaneet julkista halveksumista...

Kuningas vastasi:

-- Turkkilaiset myövät itsensä enimmän tarjoavalle ja siksi he halveksimista ansaitsevat. Ennen olette te taistelleet kuin urheat soturit, mutta nyt te puhutte kuin pelkurit. Totelkaa, se on teidän velvollisuutenne, ja osottakaa vastakin olevanne mitä näihin asti olette olleet.

Niin sanoen taputti hän Daldorffia olkapäähän kuin hyvää toveria ja suuttumatta hän ratsasti kuninkaantaloon, samassa kuin vihollisen kenttätykit rupesivat paukkumaan.

Klysendorff, joka oli hiljainen ja nöyrä mies, seisoi vielä soturien joukossa ja puhutteli heitä hiljaa.

-- Tiedän kyllä, että maailma on kovasti tuomitseva armollista kuningastamme siitä, mitä nyt tulee tapahtumaan, ja pitämään häntä houkkiona. Mutta suurempia houkkioita ovat ne turkkilaiset, jotka luulevat voivansa pelottaa hänet pois väkivallalla. Jos kaikki muut hänet hylkäisivätkin, osottakaa te rintaman halvat miehet, missä rinnoissa uskollisuus syvinnä piilee!

Kirkuvat huudot täyttivät nyt koko tuon kauniin seudun ja vihollinen hyökkäsi eteenpäin, mutta Grothusen seisoi kultareunaisessa paraatihatussaan rintavarustuksen luona ja pysäytteli janitsaareja heitä ystävällisesti tervehtimällä ja heille kompia laskettelemalla. Summia hän taskustaan kaivoi tukaatteja, saksantalereita ja makeisia. Niitä hän viskeli joka taholle ja kun hän viittasi leiriin päin, paistoi kuninkaantalon kohdalla taivaalla kolminkertainen sateenkaari ja oven edessä istui kuningas tyynenä ja korkeana huuruavan ratsunsa seljässä.

-- Ei, ei, -- murisivat janitsaarit ja käänsivät miekkansa omia päällysmiehiään vastaan, sekä marssivat takasin kaupunkiin päin. -- Tuota rautapäätä emme rupea ahdistelemaan. Olemme hänen ystäviään. Antakaamme hänelle miettimisenaikaa vielä huomiseen.

* * * * *

Päästiin sunnuntaihin ja kuninkaantalossa virittivät ruotsalaiset aamujumalanpalveluksen ensi virttä rauhallisesti kuin ainakin. Ikkunat olivat melkein tukkoon varustetut, niin että sali oli hämärän linnapihan näköinen. Valkosella liinalla peitetyllä pöydällä paloi kaksi vahakynttilää ja sotapappi nojausi syvälle raamatun ylitse nähdäkseen lukea päivän tekstin.

-- Ja kun hän astui laivaan, seurasivat hänen opetuslapsensa häntä. Ja katso, myrsky rupesi riehumaan merellä, niin että aallot laivan peittivät; mutta hän nukkui.

Kuningas seisoi lähinnä pöydän vieressä karvalakki kädessään. Hän oli tehnyt päätöksensä, tehnyt sen vaikeuksitta, tyyneesti ja ilomielellä. Poltavan luona oli hänet onnettomuus tavannut hänen kuumehoureissa maatessaan ja ennenkuin hän tautivuoteeltaan jaksoi nousta, oli kaikki hävitettyä, menetettyä. Nyt hän taas oli oma herransa. Vuoden vuotensa perästä, vähitellen joka päivä, oli hän nähnyt silmukkain aukenevan siitä verkosta, jota hän oli koettanut kutoa, mutta jonka siteeksi olisi tarvittu kultalankoja. Hänessä hehkui halu päästä kerrankin irti näistä vehkeistä ja juonista ja saada kerran vielä julkisesti vedota kalpaansa. Riika, Pernova, Rääveli, Viipuri, Käkisalmi... jokainen nimi, joka hänen muistonsa läpi vilahti, kertoi kadotetuista kaupungeista ja maakunnista. Mitäpä siitä, jos hän nyt kaatuisikin. Elämä on lyhyt, mutta urosteon kunnia ikuinen. Pappi nojautui taas raamatun yli.

-- Ja hänen opetuslapsensa kävivät ja herättivät hänet, sanoen: Herra auta meitä, sillä me hukumme!

Ensi tykinkuula sattui nyt kuninkaantalon seinään, vaan tarttui kiinni pehmeään tiilimuuriin. Ja pappi jatkoi:

-- Te heikkouskoiset, miksi epäilette?

Muuan upseeri juoksi kuninkaan luo ja kuiskasi:

-- Ei kukaan voi enää jyrinän vuoksi kuulla papin sanoja ja nyt hyökkäävät turkkilaiset.

Kuningas vastasi:

-- Jyrinän vuoksi emme saa keskeyttää jumalanpalvelustamme, mutta jokainen tarvittanee nyt kyllä paikallaan.

Kuninkaantalon parvelta heläyttivät soittajat raikuvin torvin taalalaispolskaa ja soihtutanssien säveleitä. -- Allah! Allah! -- vastasivat turkkilaiset ja tarttarilaiset ja valkoset takit liehuivat, kun he tuhantisessa joukossa hyökkäsivät etuvarustusten yli ja heiluttivat käyriä miekkojaan ja keihäitään. Muutamat janitsaarit pistivät kumminkin miekat käsivarren alle ja ojensivat veljellisesti tupakkamassinsa ruotsalaisille ystävilleen ja tuttavilleen. Kun kuningas paljastetuin miekoin ratsasti kahakkaan, näki hän miehen toisensa perästä omasta joukostaan laskevan aseensa maahan ja hän punastui. Hän huusi luokseen Grothusenia ja Daldorffia, mutta ei kukaan vastannut. Silloin hän huomasi, että hän itse ja yksin oli siinä ainoana taistelun aiheena ja hän päätti, että ne, jotka eivät tahtoneet tapella, eivät olleet sen arvoisetkaan.

-- Ne, joilla vielä on rohkeutta ja uskollisuutta rinnassaan, ne, seuratkoot minua! -- huusi hän.

Silloin kokosi Seved Tolfslag hänen ympärilleen ne raa'at sotamiehet ja kyökkipojat ja palvelijat, joille äsken suurella vaivalla oli opetettu ensimmäisiä sotatemppuja. Uskollisesti henkensä kaupalla taistellen keräytyivät he kuninkaan ympärille, kun tämä, hypähtäen hevosen seljästä, raskaalla miekallaan kaasi ensimmäiset turkkilaiset maahan. Hänen edessään asteli Seved Tolfslag kuin muinaisajan musta, raivokas soturi ja teki tussarillaan kunniaa, vaan jos vihollisia yritti tunkeutumaan väliin, heilautti hän painettia ja niitti viljaa kuolemalle. Pistooli suunnattiin kuninkaan ohimoita kohden, vaan ikäänkuin näkymättömän käden viittauksesta taivutti kuningas päätään hiukan sivulle, -- ja luoti vain hipasi hänen kasvojaan, mutta kaatoi Hårdin haavoittuneena maahan. Hän näki, miten viholliset vangitsivat, sitoivat ja riisuivat paljaaksi Aksel Sparren. Kalskavat kalvat ja sapelit iskivät syviä lovia toistensa teriin. Kamppaillen oman henkivartijansa Roosin ja parin ruotsalaisen soturin kanssa, jotka rautakourillaan olivat hänen vyötäreihinsä tarttuneet, täytyi hänen seurata näiden mukana kuninkaantaloon, jonka portti nyt pönkitettiin kiinni.