Part 18

Hänen astuessaan Perikioskin eteiseen olivat kaikki sulttaanin tanssijattaret jo siellä koossa, päässään pienet papukaijan höyhenistä tehdyt hunnut ja samanlaisia höyheniä koristeina puvuissaan ja hopealta kuultavissa harsoissaan. Keskessä seisoi tuo lihavahko ylihoitajatar silmillään neliskulmaiset, kultareunaiset lasit ja kädessään suuri pergamenttikäärö. Hän oli näet hyvin oppinut ja kirjoitustaitoinen ja sepitteli kauniimpia runoja ja satuja kuin yksikään miehinen mies koko sulttaanin valtakunnassa.

-- Kas tässä, lapseni, -- virkkoi hän, ja kiinnitti pienen höyhenruunun Tuhman Ruotsalaistytön lujalle solmittuun palmikkonutturaan. -- Nyt on meidän valmistettava ilohetki korkealle sulttaanittarelle, padisjan äidille, ja sitävarten vietämme vanhanaikaisen vuosijuhlan, jota kutsutaan Papukaijain, Seppelöimiseksi. Kaikki nämä orjattaret ovat taitavia tanssijoita, sinä yksin et sitä taitoa osaa. Juuri siksi tulee sinun seistä piirin keskellä ja koettaa matkia toisia pitkillä käsivarsillasi ja suurilla jaloillasi... Siitä juuri tulee illan hauskin numero.

-- Niin, niin, -- paapatti Iltatähden Tuike ylihoitajattaren selän takana matkien hänen ääntään, -- siitä juuri tulee illan hauskin numero.

-- Eipähän, siitä ei mitään tule, vastasi ruotsalaistyttö. -- Osataanhan sitä meilläkin tanssia, vaikka siellä tartumme toistemme käsiin... näin... ja sitten tanssimme näin... ja tahtia poljemme, että tanner soi, ja sitä tehdessämme laulamme: Hei, vilivili valssaamaan.

Hän oli tempassut pari tanssijatarta mukanaan ja veti heitä raskaaseen polkutanssiinsa, mutta hovin ylihoitajatar säikähti siitä niin, että neliskulmaiset silmälasit valahtivat nenältä. Hän tempasi taskustaan pienen hopeasuomuksilla peitetyn sauvan, jonka päähän sinetti oli kaiverrettu, ja koputti sillä vilkkaasti ovipieleen:

-- Huoneeseen, tuon esiripun taa, voi sulttaanin äiti minä hetkenä tahansa saapua ystäviensä seurassa. Ylihistoriankirjoittaja siellä jo varalta istuu, kertoakseen tästä juhlasta Häitten kirjaan. Olettehan järjiltänne, kun sellaisen metelin nostatte! Aasit tallissa voivat tuolla tavoin tömistää jalkojaan, mutta tanssia se ei ole, sillä tanssin tulee ennen kaikkea olla kauniin.

Tanssijattaret nauroivat, suussaan imien sokeroittuja kastanjoita, hihittivät ja läähättivät, niin että heidän täytyi sohville levähtämään istua, vaan eunukit kätkivät nauravat kasvonsa ja valkoisilta paistavat hampaansa oviuudinten taa.

Silloin ei ruotsalaistyttö enää tiennyt mitä hän teki. Kaikki se katkeruus ja kiukku, joka hänessä vuosikausia oli kytenyt, suli yhtäkkiä yhdeksi vihan virraksi ja sanat tulivat kotimaan karkealla kielellä torvenaan hänen suustaan:

-- Vie minut hitto, jos vähääkään välitän teistä taikka teidän mustista naamoistanne... en tuon enempää. Te, jotka elätte hekkumassa ja haureudessa ja synnissä! Ette osaa rupattaa muusta kuin niistä kahdestatoista onnellisesta, jotka saavat padisjaa palvella... herra jesta, niin, onnellisesta...! ja seitsemästä kadiinista (lemmikkivaimosta), jotka saavat jokainen kaksisataa huivia... Onko se siivoa, kun on yhdellä miehellä joka kamarissa vaimo pitkin koko taloa! Hyi, ja vieläkin hyi! Minä olen rehellinen nainen, semmoinen, jommoista ette koskaan ennen ole nähneet tässä pirun pesässä... Nyt te, hitto soi, kerran saitte totuuden kuulla!

-- Hyvin hyvästi! -- virkkoi ylihoitajatar, joka sanaakaan ymmärtämättä oli hänen liikkeitään seurannut. -- Oikein hyvin! Noin juuri sinun on riehuttava... lue runosi vain vähän hiljemmin. Ääni hieman pehmeämmäksi! Ehkä vähän vähempi niskan nykkiminen myöskin riittää... hullunkurista esittäessäänkin voi olla miellyttävä. Ota nyt käsiisi tämä vasu. Siinä on, kuten näet, raikas ruusupehko. Olen itse antanut Viraltapannun Messiaan sen siihen istuttaa, sillä ei kukaan osaa sitä kätevämmin tehdä kuin hän. Heti kun tanssi päättyy, tulee sinun astua esiin ja polvistuen laskea korin sille perlemo-pöydälle, joka vanhimman papukaijan eteen on asetettu.

Kankeana kuin vanha sypressi otti ruotsalaisnainen korin käteensä, mutta hänen silmäinsä edessä musteni maailma ja suonenvetoisesti hän vasun kanninta puristi. Pilan ja naurun esine oli hänestä tässä talossa jo alunpitäin tehty, mutta siitä hän ei ollut välittänyt; nyt vasta, kun hänet vaadittiin esiintymään pelkällä olennollaan hauskuttaakseen muita, tunsi hän, kuinka avuton, kuinka yksinäinen hän todellakin oli.

Huilut ja rummut rupesivat soimaan esiripun toisella puolella ja hetken kuluttua kolisti ylihoitajatar uudelleen sauvallaan ovipieltä. Silloin vetäytyi peitto sivulle ja tanssijattaret marssivat kaarikattoiseen saliin, jossa kukkasilla verhotut papukaijanhäkit olivat tähdenmuotoisten lamppujen alla. Kun lauma oli ääneti tervehtinyt sulttaanin äitiä, joka makasi patjavuoteella, levitti hovin ylihoitajatar pergamenttinsa ja luki tuon hyvin sirosanaisen puheensa.

-- Jalot papukaijat, te, joille on suotu kukkasten kauneus ja ihmisten ääni! Tanssin hengettären taru on tämä. Joku aika sitten eli eräs kerjäävä dervishi, nimeltään Turk. Hän makasi paljaalla maalla ja kulki alasti katuja pitkin, pukunaan vain suuri turbaani. Eräänä päivänä, kun hän joi vettä tammen alla kasvavasta lähteestä, näki hän pojan, joka tanssien leikki papukaijan kanssa ja koetti kierasta jalokivillä koristettua sormusta sen toiseen jalkaan. -- Jos olet sulttaanin poika, virkkoi Turk, ei sinun pitäisi ajatella tanssia eikä turhuutta. Opi ymmärtämään, että kuollutta jalokiveä kalliimpi on vesipisara, sillä se kieltäsi virkistää, ja rubiinia kalliimpi on veripisara, sillä se kuljettaa elämän tulta jäseniisi. -- Poika vastasi: -- Kiittämätön, väsynyt mies! Toisin opettaa mulle isäni; hän opettaa, että jalokivi ja rubiini ja kaikki kauneus maan päällä on yhtä elävää kuin sydämmessämme veri, ja se helmeilee kasteena siinä puussa, joka varjostaa koko maan ja jonka nimi on Jumalan rakkaus. Kun sitä puuta katson, en voi istua enkä maata, vaan tanssin hengetär minut valtaa ja minun täytyy nousta maasta. -- Tämän sanottuaan rupesi poika taas tanssimaan, niin sulavasti ja hiljaa, ettei kerjäävä dervishi hänestä silmiään irti saanut ja hänestä tuntui, että hänenkin täytyy tanssia. Ensin tahtoi hän kumminkin vielä virkistyksekseen juoda kahmalollisen vettä, vaan kun hän kumartui kuvastavan lähteen yli, häpesi hän omaa rumuuttaan ja takkuista partaansa ja jäi siihen istumaan kuin kivettyneenä. Silloin lensi papukaija säälien hänen luokseen ja istahti, kimalteleva jalokivisormus jalassaan, levitetyin siivin hänen turbaaninsa päälle, sitä loistavana töyhtönä koristaen. Taas katsoi dervishi kuvaansa lähteestä. Ja vavisten hän nousi ja tanssi pojan kanssa ja lausui sen lupauksen, että siitä päivästä hänen luostariveljensä tulisivat leikkien ja tanssien kiittämään Jumalaa. Jalot papukaijat, sen tanssin muistoksi teitä tänä yönä seppelöimme ja palvelemme.

Tämän puheen loputtua alkoivat orjattaret keinuen käänteleimään ja tanssimaan. He liikkuivat niin hiljaa, että heidän askeleensa eivät matolla kuuluneet. Heidän harsopukunsa liehuivat heidän ympärillään väljinä kehinä, synnyttämättä hienointakaan huminaa, ja huilujen ääni soi talttuneelta ja kaukaiselta, kuin laulu etäisestä, merellä keinuvasta laivasta.

Silmät ummessa kohotti Iltatähden Tuike käsivartensa niskan kohdalle, onnellisena kun tanssissa sai näyttää ja itse ihailla lempeää kauneuttaan. Hänen jalkansa ei ollut kuin kämmenen kokoinen ja hiukset ulottuivat polvitaipeeseen saakka. Hän ei tiennyt maailmasta muuta, kuin että se oli suloinen, eikä toivonut muuta, kun että padisja kerran antaisi hänelle kioskin, jossa seinäverhot olisivat punasta damastia ja jonka suihkukaivossa hajuvesi poriseisi.

Keskelle tuota ihmisperhosten hiljaa heiluvaa laumaa oli Tuhma Ruotsalaistyttö käskyn mukaan pysähtynyt ja hän tunsi lampuista riippuvain tupsujen ja koristeiden hipasevan päälakeaan. Hän ei itse ollenkaan tiennyt, kuinka ylevän ja kauniin näköisenä hän siinä seisoi karkeassa karvapuvussaan. Eikä hän sitä ajatellutkaan. Hän ei tuntenut kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hänen piirteensä olivat kirkkaat ja puhtaat ja hiuksensa pehmeät kuin se silkki, josta Brussan naiset sulttaanin äidille pukuja kutoivat. Eikä hänelle johtunut mieleenkään, että maailma oli kaunis ja että aistillinen riemukin voi olla viatonta. Hän ei voinut tanssia, ei tietämättään sujuttaa käsiään kuin innostunut papitar, hän ei voinut huulillaan kiitosta laulaa, vielä vähemmin jäsenillään. Sellaista lahjaa ei ollut Jumala hänelle antanut. Hän kyllä oivalsi, että kaikki nämä Tserkessian ja Lesbon tyttäret olivat köyhissä majoissa syntyneet ja oppimattomia kuin hän, mutta heillä oli siltä taito, jota hänellä ei ollut, he tunsivat tanssin salaisuuden. Siksi hän yhäti maahan katsoi, mutta hän tunsi, että ylihoitajatar häntä tyytymättömänä tähysteli läpi neliskulmaisten silmälasiensa.

Kauan hän koetteli olla sitä huomaamatta. Vihdoin hän hytkähti; hän muisti, että hänellä oli käsky matkia toisia, olla narrina. Huojuttaen lanteitaan hän pari askelta astui.

Kohta kuului ympäri salin tirskuntaa ja supatusta, kuin tuulen viskellessä avoimesta ovesta kuivia lehtisiä kiviselle lattialle.

Ja kun hän katseensa kohotti, näki hän, että katselijat siellä kuiskivat ja kädet suun edessä hillitysti nauroivat hänen kömpelyydelleen. Hän oli täyttänyt käskyn, hovin ylihoitajatar oli tyytyväinen, mutta häpeä hänet taas jäykäksi kangisti. Lampun häkä ja kukkasten lemu nousi hänelle päähän. Ja kun tanssi vihdoin pysähtyi ja hän kantoi korin tuon vanhimman papukaijan eteen, joka vaivaisena istui kokoonlyyhistyneenä ja toista silmäänsä tiirotti, silloin hän tuskin enää näki mattoa edessään. Hänen kätensä rupesivat horjumaan ja juuri kun hän polvistuen ojensi uhriaan häkkiä kohden, luiskahti kori liukkaalta perlemopöydältä ja ruusupensas putosi maahan.

Silloin ryömi kohta joukko myrkyllisiä kuoriaisia, skorpiooneja, korin reunan yli esiin ja mullasta sen pohjalta kohottelihe käärme, jolla oli leveä, litteä pää.

Hetkisen käärme notkeasti keinutti ruumistaan edestakasin, niinkuin siihenkin olisi tanssin hengetär tarttunut. Sitten se vetäytyi nopealla, aaltoilevalla liikkeellä kokoon ja kurkotti papukaijaa kohtaan auki ammottavan, sähisevän kitansa. Peljästynyt lintu takoi meluten siipiään häkin hopeaista verkkoa vastaan, päästäkseen vartijansa luo ja saadakseen suojaa. Koko tuossa haudanhiljaisessa kioskissa, jossa naurajat olivat kalvenneet ja pudotettuja sulkia oli hujanhajan lattialla, kuului yksi ainoa tuskanhuudahdus; papukaija se kirkasi nyt sen sanan, jota hoitajatar sille niin uutterasti oli koettanut opettaa:

-- Andersson! Andersson! Andersson!

-- Jopahan muistit! virkahti ruotsalaistyttö. Hän oli noussut lattialta ja hän ikäänkuin näki silmäinsä edessä, miten Viraltapantu Messias kätki käärmeen ja kuoriaiset ruusupensaan juurien alle vasuun. Mutta sitä hän ei enää muistanut, että peljästyneitä katsojia oli lauma hänen ympärillään, kiivenneinä sohville ja seinämille pakoon.

Varovasti tarttui hän koriin ja kantoi sen avoimen ikkunan luo. Käärme käänsi päänsä häntä kohden ja nuoli kielellään ilmaa. Nainen nosti koria ylemmäs ja yhä ylemmäs paremmin jaksaakseen ja viskasi sen sitten alas laakeripensaikkoon. Vaan kun hän veti kätensä sisään, oli käärme kietoutunut hänen käsivartensa ympäri. Se iski ikeneensä hänen ranteeseen, jotta siitä veri tirskui, eikä hellittänyt siitä ennen, kuin tyttö sen lattiaa vastaan painoi ja suurella jalallaan sen pään murskaksi polki. Silloin hän astui pari askelta sivulle ja jäi seisomaan, selällään seinään nojaten.

Nyt vasta ruvettiin taas kuiskimaan ja puhumaan hänen ympärillään; mutta tuo ylpeä, valkohapsinen sulttaaninäiti, joka oli nähnyt janitsaarien palottelevan vääräuskoisten ruumiita Seraljiportin ulkopuolella ja joka monena yönä oli kuullut "äänetönten" hiipivät askeleet puiston siloisilla käytävillä, hän astui esiin ja tutki kauan ja tietävän silmällä verta vuotavaa käsivartta.

-- Kallis lapseni, -- virkkoi hän hiljaa, ja syleili ja suuteli kuolevaa ruotsalaista orjatarta. -- Olet hengelläsi pelastanut lempilintuni. Vaan sinä olet samalla antanut meille kaikille vaikean arvoituksen aprikoitavaksi. Kuinka ovat jokapäiväiset velvollisuutesi ja ikävät, yksitoikkoiset arkitoimesi voineet käydä sinulle niin rakkaiksi, että se kaikki, mitä me tavottelemme, sinusta näyttää narripeliltä ja joutavalta leikiltä? Sinua on pilkattu syystä, että et ole tuntenut tanssin salaisuutta... Lapseni! Helpompi tuon salaisuuden perille on päästä, kuin sinun arvoituksesi. Minä kiittäisin jumalaa, jos hän joskus edes antaisi sellaisten äitien kasvattaa meidän poikiamme!

Kun sitten lamput sammutettiin ja öinen tuuli puistossa kohisi, istui pieni Iltatähden Tuike valvoen vuodepatjallaan. -- Onko siis maailmassa todellakin jotakin, joka on suuremmanarvoista kuin kaksisataa huivia ja padisjan lahjat? Miksei sitä kukaan ennen ole sanonut?

-- Elä noin syvästi sure kuollutta orjatarta, -- kuiskasi eräs hänen ystävättäristään, -- jos et ole hänestä pitänyt ja kumminkin olet häntä surettanut. Ei siihen enää kyyneleet auta.

-- Elä sure häntä noin, -- kuiskattiin seuraavana yönä, -- jos miestä olet koskaan rakastanut. Jätätkö sydämmesi kokonaan hänelle? Te tserkessiläistytöt olette niin hehkuvia...

Mutta sulttaanin äiti virkkoi:

-- Sulla on tummat renkaat silmiesi alla, sinun täytyy pian ruveta punaamaan huuliasi. Sillä jos padisja sinut tuollaisena näkee, saat kauankin odottaa omaa kioskia ja punasia damastiseinäverhoja.

Iltatähden Tuike kuoli ja haudattiin Skutarin mäenrinteeseen, tanssivain dervishien luostarin edustalle, saman akasian alle, jonka alla ruotsalainen orjatar jo lepäsi. Dervishit istuttivat hyasintteja puun ympärille ja hoitivat sitä kauan ja kutsuivat kumpua Kahden sisaren haudaksi.

-- Siinä lepää kaksi prinssessaa, -- kertoivat he, -- jotka elivät paljo, paljo aikaa sitten. -- Niistä vanhempi luuli, että Jumala asuu hurskaissa teoissa, ja nuorempi, että hän asuu tanssissa, mutta sisaruksiksi heidät kutsuttiin siksi, että kumpanenkin kilvan koetti palvella häntä.

Kun pienet käsirummut ja puuhuilut hiljaisina iltoina soivat luostarissa, kuulosti siltä, kuin lapsilauma olisi leikkihuilujaan soitellut; mutta avoimesta portista lähtivät toisinaan hurskaat dervishit, valkopukuisina ja avojaloin, ulos kentälle ja liikkuivat siellä niin hiljaa, että saattoi kuulla akasiain humisevan tanssijain välissä.

Bender.

Tuo harventunut joukko, joka seurasi kuningasta arojen yli sulttaanin valtakuntaan, oli leiripaikakseen valinnut ihanan jokilaakson. Moni upseeri asui edelleen vankkureissaan, kuten huoleton mustalainen, mutta talveksi rakennutti kuningas puumökkejä ja multamajoja ja sulttaani lähetti joka päivä riittävästi varoja ja elintarpeita. Ilosesti elettiin leirissä, jossa rummut ja torvet kutsuivat aterioille ja jumalanpalvelukseen. Pasja ja janitsaarit kilpailivat osottaessaan kunniaa tuolle voitetulle sankarille, joka ei koskaan maistanut viiniä ja halveksi asua kaupungissa ja jonka henkivartijat eivät koskaan saaneet mennä naimisiin. Kun seudun maanviljelijät näkivät noiden sinisten ratsumiesten karauttelevan viinitarhojen välitse, kiirehtivät he niitä vastaan ja kulta- ja hopearahoja sateli heidän esiliinoihinsa ja vasuihinsa. Vihdoin kumminkin väsyi sulttaani täyttämään kullillaan noiden tuhlaavain vierasten kahmaloita ja heidän soimiaan heinillä. Dukaatit kävivät taas leirissä harvinaisiksi ja se turkkilainen kunniavahtikin, joka oli ollut sijoitettuna leirin viereen, marssi tiehensä.

Silloin vasta lähti kuningas teltastaan, jossa tulvivan joen vesi jo kohosi puoliväliin saapasvartta.

Hän tarttui översti Grothusenin käsivarteen.

-- Me olemme ilmoittaneet, ettemme ennen palaa takasin kristittyihin maihin, kun saamme saattojoukoksemme viisikymmentätuhatta turkkilaista, ja siinä päätöksessä pysymme. Ja juuri siksi, että meille ei enää rahoja anneta, täytyy meidän niitä taikomalla hankkia. Hovinpito on järjestettävä kolmea vertaa komeammaksi, täällä on, paitsi kuninkaanpöytää ja päällikköjen pöytää vielä joka päivä katettava runsasvarainen pöytä vieraitten varalle.

Sitten hän astui väkensä luo ja käski sotilaittensa korkealle rantaäyräälle, Varnitsan kylän olkimajain edustalle, rakentaa kuninkaalle talon ja kokonaisen kuninkaankaupungin leveine katuineen ja kivitettyine katukäytävineen.

Tuo sulttaanin alueelle rakennettu uusi kaupunki sai nimekseen Carlopolis. Reippaalla mielellä pukeusivat arpiset soturit raatajan pukuun ja alkoivat, hämmästyneiden turkkilaisten sitä katsellessa, valmistaa taidokkaita lukkoja ja pulskia ovia ja ikkunapuitteita. Voittoiset kenraalit ja överstit komentelivat päiväpaisteessa kirvesmiehiä ja muurareita ja kivenhakkaajia ja lasinleikkaajia ja heidän keskessään asteli ontuva kuningas, poskillaan terve puna ja otsa pilvetönnä, kuin jos kaikki Ukrainan onnettomuudet jo aikoja sitten olisivat hänen mielestään häipyneet.

Keskiaikaisen linnan näköisenä kohosi pian kuninkaantalo kaupungin keskessä; katto oli korkea ja jyrkkä ja räystään alla oli punaseksi maalattu parveke, josta oli laaja näköala yli vuolaan Dnjestervirran. Kiiltokivillä koristettuja samettisatuloita ja turkinpunasia pistoolinhuotria ja vöitä ripustettiin tilavaan ullakkoon. Leikkauksilla koristetut ovet, joiden vaskiset lukot kirkkailta kimalsivat, johtivat eteiseen ja sieltä kahteen saliin ja kahdeksaan kamariin, joihin ripustettiin ranskalaiset seinäverhot ja joiden seinämille asetettiin pehmeäpeittoiset divaani-sohvat. Matot olivat niin pehmeät ja paksut, etteivät raskaimmatkaan soturinsaappaat synnyttäneet vähintäkään melua ja katoista liehui iltasin punasia lamppuja, ikäänkuin valaistakseen tanssivia orjattaria. Katujen reunoilla siinä ympärillä oli sitten upseerien ja käsikirjurien sieviä seikkailijahuviloita. Kaunis, monivärinen puusilta vei syvän kaivannon poikki Varnitsaan ja koko leirin ympäri luotiin vallit ja rakennettiin varustukset. Uutterat ruotsalaiset rakensivat siten itse lyhyessä ajassa koko tämän linnoitetun kaupungin, -- kohta kun olivat rahatta jääneet. Seutuja tuntematon kerjäläinen, joka taivalsi jokirantaa pitkin, luuli, että maalaisrahvas oli valinnut yhden paimenistaan kuninkaakseen ja hänelle rakentanut rauhaisan pääkaupungin viinitarhojen ja paimentorvien ja linnunlaulujen keskelle.

Kuninkaantalon edustalla makaili kesyjä hirviä ja kauriita kynnykseen päin tähystellen ja ne seurasivat kuningasta, aina kun tämä läksi ulos kävelemään; ja suurisiipiset perhoset lepäilivät turvallisesti tuon keltasen lipun liepeissä, jota kolme kruunua koristi ja joka oli etuvartion rumpujen ja pyssyjen eteen pystytetty. Silkkiäispuiden varjossa, ruohoisilla, kukkaisilla rinteillä istuivat veden äyräällä alasti kylpevät soturit, muistamatta menneitä vaivojaan, sillä he unhottivat haavainsa kivun kohta kuin ne olivat umpeenkasvaneet ja ruvettuneet. Toiset piloillaan pilkkaan ampuivat, tähdäten vikloja ja jäneksiä, taikka kuljeskelivat vainioilla puuvillaistutusten ja puhvelikarjain välissä, aina noiden loivain ja kaarevain vuorten rinteille saakka, jotka syleilivät koko tuota kaunista maisemaa, sitä sinisenä reunuksena seppelöiden. Paitahiasillaan makasivat Hård ja Gierta, jotka vielä olivat heikkoja saamainsa vaikeain haavain takia, viinipullon ääressä ja pelasivat suuriäänisen Aksel Sparren kanssa lautapeliä. Kasten Feif ripusteli matalan talonsa seinälle niitä vaskipiirroskuvia Tukholman uudesta linnasta, joita hänelle äsken oli Ruotsista lähetetty. Hän kiisteli sitä tehdessään joka aamupäivä kuninkaan kanssa, joka, vielä ankarammin kuin Tessin, jyrkästi vastusti minkäänlaisten kuvanveistosten tai tarpeettomain koristeiden panemista linnan seinämille ja puolusti ainoastaan jaloja viivoja ja suuria pintoja rakennustaiteessa; eikä hän koskaan saanut kuninkaan mieltä muutetuksi. Maunu Ranskalainen, josta nyt oli tullut niin turkkilainen, että ainoastaan hienoin tupakka hänelle kelpasi, istui piippuaan hoidellen, ja siinäpä työtä olikin, kun hänen täytyi sitä pidellä ja täytellä samalla kädellä, häneltä kun näet vasen käsi oli ammuttu pois. Henkilääkäri Skraggenstjerna survoi joitakin rohdoksia kattilassa ja hänen yläpuolellaan riippui seinällä saviastioita ja pisangipulloja. Kapteeni Konrad Sparrella, joka ystäväinsä Loosin ja Gyllenskeppin kanssa äsken oli palannut Niilin varsille ja Jerusalemiin tekemällään toivioretkeltä, oli huoneensa täynnä jumalankuvia, muumioita ja täytettyjä krokodiilejä. Leirissä oli siten, kuten kaupungissa ainakin, kaikki tarpeelliset kokoelmat ja virastot, mutta palatseista eivät monetkaan olleet sen korkeampia, kuin että omistaja saattoi pystössä seisten leväyttää kyynäspäitään katolla. Kaupungin asukkaat herätti aamusin raikuva torvi ja sen käskystä he illoin maatakin menivät; ja aikusin aamusilla, kun sumu hälveni, nähtiin lempeäkasvoisen miehen, jolla oli kankea upseerinpuku ja korkeat olkapäät, soutavan rannasta vastavirtaa joelle. Se oli Hultman, joka korkealla tinakannulla kävi hakemassa kirkkainta juomavettä kuninkaalliselle isännälleen.

Vähän etäämpänä, siellä, mistä muuttolinnut syksyllä tavallisesti pitkässä jonossa lensivät ohi, oli se synkän harmahtava Benderin linna, jonka torneja suippohuippuiset hatut kattoivat, ja sieltä tulvi joka päivä leiriin joukottain janitsaareja, tarttarilaisia, armeenialaisia ja mustalaisia. He tungeskelivat ensiksi tsaporoogein luolain ympärillä joen partaalla, missä Mazeppa oli kuollut pää lemmikkinaisensa sylissä, ja kun he saivat kameelinsa ja aasinsa sidotuiksi puihin, kävivät he uteliaina haistelemassa, mitä keittiössä paistettiin ja kuinka hevosilla tallissa oli rehua. Samalla he markkinoita pitivät, tarjoilivat joka taholle viinirypäleitään, lampaitaan ja kanojaan ja heitä täytyi pyssyn painetilla häätää ulommas, kun joku vieras lähettiläs saapui Ruotsin kuningasta maanpaossa tervehtimään. Joskus he kohtasivat ratsastavan postinkuljettajan taikka avojalkaisen pommerilaisen talonpojan, joka kenenkään käskemättä oli taivaltanut tuon pitkän matkan halki Euroopan, tuodakseen kuninkaalleen matkarahoiksi sata tukaattia. Tiheimmin vilisi kumminkin turkkilaiskauhtanoita ja turbaaneja kuninkaantalon edustalla, jonka parvella kolmekymmentä musikanttia viuluilla ja patarummuilla soitteli. Kun nämä vaikenivat, virittivät turkkilaiset alhaalta kadulta soiton vaskilevyillä, rummuilla ja sorapilleillä. Sillävälin syleilivät janitsaarit ruotsalaisia ystäviään taikka istahtivat tyytyväisinä ja miettiväisennäköisinä maahan ja tuijottivat kansliahuoneen ikkunoihin, joiden ääressä kaksi kirjoittavaa, omituista olentoa näkyi nojautuvan vastakkain pöydän yli. Kun nuo herrat tahtoivat toisiaan silmiin katsella, täytyi heidän kääntää koko ruumistaan, sillä he olivat silmäpuolia molemmat. Tuo toinen, joka myötään pisti hanhensulan hampaittensa väliin, oli virassaan vanhentunut hovikansleri Müllern. Toinen taas, jolla oli taskussaan makeisia, joita hän sieltä myötään noukki ja pisti kielelleen, oli översti Grothusen. Hän istui silkkiseen, karmosiinikarvaiseen yönuttuun puettuna. Kaulassa oli hänellä vaalea ranskalainen huivi ja pikimusta tekotukka heilui ja huojui, mutta jaloissa hänellä oli raskaat sotamiessaappaat; kuningas oli näet eräänä yönä hiipinyt ikkunan kautta hänen huoneesensa ja pistänyt hänen samettitohvelinsa uuniin. Kasvot hänellä oli keltaset kuin kuivuneen sitroonan kylki, mutta veitikkamainen silmä pälyili ja vilhui ja kun hän suunsa avasi, silloin rupesi Müllern kohta tuolillaan hytkymään ja nauramaan.

Vaan pian keräytyi pilviä vuorten ympärille ja Dnjestervirran jäätyneellä pinnalla saivat soturit turkkilaistuttavainsa kanssa kelkoilla liukua, niin että turbaanit jäätä pitkin vierivät. Ikkunat suljettiin ja eräänä harmajana, pilvisenä aamuna viskasi Grothusen hanhenkynän luotaan semmoisella vauhdilla, että ikkunanraosta huokuva tuuli sai siitä kiinni ja lennätti sen kauas lattialle.