Part 17

He puistivat huoahtaen päätään ja jättivät hänet yksin. Mutta vankikopin kiviseinälle heijasti lämmin ja kirkas auringonsäde, yhtä kirkas kuin se, joka hänet aamulla oli saattanut tekemään päätöksensä. Tuo säde hänen mieltään vahvisti ja antoi hänelle tarmoa otsa pystössä odottaa rangaistuksensa täytäntöönpanoa.

Hän otti terävän liuskakiven maasta ja rupesi pitkiä tunteja lyhentääkseen piirtämään sanoja aina siihen, missä säde seinän tapasi. Säteen hiljaa siirtyessä seurasi hän mukana ja piirteli kirjaimen kirjaimen viereen. Kun ilta tuli, oli hän jo äidinkielellään kaivanut seuraavat rivit kaukaisen verivankilansa savipeittoseinään:

Näin riemulla nälkää Mä sankarin puolla; Vain parhaimmat miehet Sai kaatua, kuolla...

Kun hän oli kaivanut valmiiksi sanan "kuolla", kalpeni säde ja pimeys valtasi. Kaukaa kolmannen ja sisimmän portin, Autuuden portin, taholta kuului huilujen ja kitarain säveleitä Seraljin puutarhoista.

Silloin levottomuus ja tuska täytti hänen mielensä ja hän puhui puoliääneen käsiään vääntäen:

-- Naisia ja hekkumaa en suuresti ihannoi enkä enempää juominkeja enkä syöminkejäkään... Ja kaikki tämä pöyhistetty silkki, jota ihmiset himoitsevat? Turhuutta, turhuutta! Mikä arvo sillä on, kun sen omistat! Kuinka makeasti olen monta yötä nukkunut vanha sotatakkini käärössä pääni alla... Mutta maailmassa oli niin paljo, paljo, jonka ohi kuljin kylmänä ja välinpitämättömänä. Jos saisin vapauteni takasin, voisin istahtaa kadulle kerjäläisten joukkoon ja riemuten katsella noita pieniä kiiltäviä sisiliskoja, jotka vilahtelevat ruohostossa... Sydän, sydän, sinä, joka niin raskaasti tykytät, miksi niin kevynnä sykähdit rinnassani silloin, kun päivä vielä tielleni paistoi!

Pitkät tunnit hän pimeässä valvoi ja yhä hartaammin hän ikävöi saadakseen nähdä päivän säteensä kuvastuvan saviseinälle. Avaimen reijästä hän näki, että kelmeä kuutamo valaisi maan, mutta hänen ympärillään oli kaikki pimeää.

Silloin hän laskeusi pitkäkseen ja rupesi miettimään niitä säteitä, joita hän seuraavana aamuna aikoi seinään piirtää. Hän päätti, että jos hän vapaaksi pääsee, niin hän ne runot kääntää ja selittää puun alla Seraljin portilla viruville kerjäläisille, vaan jos hän ei koskaan enää näe taivaan vapaata lakea, silloin hänen ruotsalaiset sanansa ehkä kerran vielä suovat lohdutusta jollekin hänen samaan kohtaloon joutuneelle maamiehelleen. Kun hän oli koko runonsa saanut valmiiksi, nousi hän kävelemään ja lapsuudestaan muistamansa pääsiäislaulun nuotilla lauloi hän ääneensä:

Näin riemulla nälkää Mä sankarin puolla; Vain parhaimmat miehet Sai kaatua, kuolla. Nyt vankina lauma on Nuori ja vanha, Kuninkaan tähtikin Pilvihin peittyi. Nyt aroilla ventojen Sankariheimot Saa kerjäillä, nöyrtyä Lopuss' on keinot. Hän oljilla makaa Mi kaikist' on suurin. -- Te nälkää jos näätte Ja kärsitte tuskaa Vaan muistakaa häntä!

Hänen vielä laulaessaan välähti äkkiä hänen silmiinsä punanen valo sormien läpi, joilla hän kasvonsa oli peittänyt Hän nousi pystöön. Oliko se vihdoinkin päivän koitto?

Mutta tuo punanen säde liehui levotonna saviseinällä ja ääniä ja askeleita kuului yhä lähempää. Taas kävi kaikki pimeäksi ja avainkimppu kuului rasahtavan lukon luona.

Kaksi orjaa astui luolaan tulisoihdut kädessä ja hänen eteensä permannolle he laskivat käärityn mytyn.

Toinen orjista kohotti soihtunsa ja virkkoi:

-- Padisja sinua tervehtää ja sanoo: Niin suuri on hänen kunnioituksensa ruotsalaisia ja Ruotsin kuningasta kohtaan, että hän mieluummin olisi sinut tahtonut nähdä vieraanaan kuin vankinaan. Kirjoitustasi hän tahtoo tutkiskella. Pukeudu omiin vaatteihisi ja käy rauhassa taloosi.

Celsing polvistui ja avasi käärön ja löysi siitä omat, ruotsalaiset pukimensa. Hän kohotti takkia korkealle tuohuksen valossa nähdäkseen, että se todellakin oli hänen oma takkinsa. Ja kun hän tunsi sapelin haavat hiassa ja äitinsä ompeleet vuorissa, silloin hän orjain nähden riisui pois turkkilaiset samettivaatteensa ja pukeutui omaan kunniapukuunsa.

Hattu kädessään astui hän ulos kuutamon valaisemalle pihalle, mutta kun hän Korkeuden portin luona saapui nukkuvan kerjäläislauman luo puun alle, tarttui hän lähintä ukkoa hartioihin ja suuteli häntä.

-- Et tunne minua, -- virkkoi hän. -- Vaan jos oikein tuntisit, seuraisitkin minua kansani luo ja siellä sinä oppisit, miten matka kulkee ylöspäin. Usein olen nähnyt kuninkaan makaavan, niinkuin sinä nyt tuossa, kivi päänsä alla.

Tuhma ruotsalaistyttö.

Oli kerran talviaamu ja sumu lepäsi Marmaranmerellä kuin luminen kalliosaariryhmä, mutta keltasen Stambulin puutarhatalot hehkuivat jo punasilta aina talojen alimmalle parvekkeelle saakka. Eunukki, sulttaanin äidin palvelija, oli käynyt entisen herransa haudalla rukoilemassa. Kotimatkallaan hän torilta osti Valkosen orjattaren, jonka korkea, kookas vartalo oli hänen huomionsa herättänyt. Hän seurasi muutamia askeleita jälempänä orjastaan ja viittasi tuontuostakin hopeahelaisella bambusauvallaan, mitä tietä oli kuljettava. Mutta sitä tehdessään hän aina puisti päätään ja ajatteli: -- Mitähän taas tällä kerralla sanottanee, sitä ei voi profeettakaan ennustaa. Tytöllä on jalat leveät kuin raudankantajalla. Hän opasti tytön ulomman seraljipihan ylpeäin ja välinpitämättömäin vahtien ohi ja kääntyi sitten alemmas, veden puolelle. Siellä koputti hän pienen, viiniköynnösten melkein piiloon peittämän mökin ovelle.

-- Lapseni, -- sanoi hän orjattarelle, sillaikaa kuin he odottivat. -- Ukko, joka tulee ovea avaamaan, on nimeltään Viraltapantu Messias ja sinun on parasta jo heti oppia tietämään, että hän on vaarallinen ja ihmeellinen mies. Nuoruudessaan oli hänen nimensä Sabathai ja eli hän silloin juutalaisena Smyrnassa, niin väitetään. Silloin rupesi hän saarnaamaan, että hän muka on toinen Messias, mutta kaupungin päällikkö käski jousenampujansa koettaa missä määrin hän oli haavoittamaton, ja silloin hän pyhyydestään luopui ja rupesi sen sijaan Seraljin portinvartijaksi.

Lukko narahti ja portti aukeni verkalleen ja varovasti pilkisti raosta ukko, jolla oli uumeillaan likanen, musta huivi vyöksi sidottuna.

Eunukki laski kopeasti mustan kätensä hänen olkapäälleen.

-- Annan sulle, ukkorahjus, kirkkaan hopearahan, jos sinä, tässä ohimennen, lausut ennustuksen tälle uudelle palvelijattarelle. Epäilevämpänä en ole koskaan saattanut uutta tulokasta kynnyksesi yli... Kas tässä, nainen, ota sauvani ja vedä sillä viiva hiekkaan ja antakaamme ukon siitä lukea tulevaisuutesi.

Kun orjatar oli totellut käskyä, kumartui Viraltapantu Messias sitä katsomaan ja puheli:

-- Suora viiva... menee tien poikki pensaikkoa kohti, jossa maan myrkylliset matelijat hiipivät varvunjuurilla... Aivan suora... ei mutkaa, ei polvea... Pidä rahasi, herra, noin suora viiva ei osaa kertoa mitään. Tälle naiselle en voi mitään ennustaa.

-- Siis otakin vastaan se palkka, jonka jo kauan olet ansainnut, vanha petturi! -- vastasi eunukki, tempasi sauvansa ja antoi sen hyppiä Viraltapannun Messiaan selällä. -- Muistatko kun saarnasit ja opetit, että olit Jumalan profeetta, joka kerran esiintyisit ratsastaen villipedon seljässä, suitsina seitsenpäiset käärmeet!

Viraltapantu Messias seisoi hetkisen yhdellä jalalla kuin kurki ja kynsi toisella kirvelevää polvitaivetta. Sitten astui hän pari askelta taaksepäin, hänen pienet, rypistyneet kasvonsa vääntyivät pahasti, hänen kohottaessaan kätensä ylöspäin ja sähistessä:

-- Iskuja ja pieksijäisijä saan sinun tähtesi, outo nainen. Ole siis kirottu, käärmeet ja myrkylliset äyriäiset sulle kuoleman tuottakoot! Nyt olen sulle ennustukseni lausunut.

Näin sanottuaan, sulki hän taas huolellisesti portin lähtijäin jälkeen ja nilkutti pois rantakiviä myöten.

Eunukki oli sillävälin jo tarttunut tytön käteen ja talutti häntä jyrkkiä kivirappusia ylöspäin umpinaisten muurien välitse. He saapuivat huvipuistoon, jonka käytäville oli sirotettu muserrettuja näkinkuoria, jotka tytön jalkojen alla hiljaa ritisivät. Eunukki hänelle viittasi, että hänen tulisi kävellä hiljaa ja kunnioittaen. Sypressien välissä riippui nuorista kullattuja häkkejä, joissa oli laululintusia, pienet suihkulähteet porisivat ja ruiskuttivat vettään parosmarmorista uurrettuihin maljoihin ja pitkän holvikäytävän kautta, jonka kupeella kasvoi huojuvia myrttipensaita, opasti eunukki orjattaren ulos merenpuolella olevalle niemekkeelle.

Plataanien ympäröimässä lehdossa oli valkonen huvimaja, kioski, jonka katto veltosti kupertui ja jonka harjoja koristivat puolikuut ja tähdet; sen oven edustalla leikki pari imettäjää hiljaa ja hyväillen muutamain lasten kanssa, joita he kävelemään opettivat. Suoraan oven edessä istui patjoilla valkohiuksinen nainen, pukunaan ruumiinmukainen soopeliturkki, ja hän sitoi siinä valkoisia nauharuusuja kultaisten lastenlelujen kantimiksi. Se oli sulttaanin äiti, tuo ihmeenihana kreikkalaisnainen Retimosta, joka nuoruutensa kukoistuksessa, jolloin hänen huuliaan vielä verrattiin kevään kasteeseen, oli saattanut Mohamed IV:nen rakkaudesta niin nöyräksi, että järkensä himmeni.

Niin selvästi muisti vanha sulttaanitar nuo kamalat hetket, jolloin janitsaarien tulisoihdut loistivat pihoilla ja hänen valtaistuimelta sysätty puolisonsa kätkeytyi palatsin sisimpiin sopukoihin rukoillen ja nöyryydessä valmistautumaan vankeuteen ja kuolemaan. Hän muisti nuo pitkät vuodet, jolloin hän Eski-Seralj'issa, vanhojen haareminaisten synkässä kodissa, unetonna edestakaisin vaelsi, sillävälin kuin kilpailijattaren poika, jumaluusopillisia asioita jutellen pappien ja tähteintutkijain kanssa, huokui kylmyyttään sulttaanien linnassa. Mutta parhaiten hän kumminkin sen aamun muisti, jolloin janitsaarien kirkunta vihdoin kutsui hänen oman helmansa hedelmän valtaistuimelle ja jolloin hän taas kerran kantotuolissaan istuen sai nähdä Autuuden portin lennähtävän seposeljälleen edessään ja hän itse tarttui kaikkivallan valtikkaaseen yhtä varmasti ja tanakasti, kuin hän nyt piteli lastenlastensa kultaista leikkilelua. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja terävät, mutta sanomattoman pehmeänä väreili niissä surunvoittoinen hymy.

Eunukki viskautui silmilleen hänen eteensä, mutta nousi taas sulttaaninäidin viittauksesta ja rupesi puhumaan.

-- Kerran löysi lapsi Haivanseraissa suuren timantin, kauniin kuin kirkkain vesihelmi. Ei kukaan tiennyt, miten se sinne oli joutunut, mutta eräs oppinut kirjaintutkija kertoi, että juuri tällä paikalla oli muinoin erään riemusaaton aikana keisari Justinianus pudottanut ruumin päästään. Ja sinäkin olet kuullut, korkea sulttaaninäiti, että muuan kerjäläinen kerran löysi ihanan jalokiven rikkaläjästä Egripu-portin vierestä. Niin vähän aavisti hän kiven arvoa, että hän vaihtoi sen kolmeen hopealusikkaan, mutta nyt se kivi sitoo otsavyön poikasi turbaanissa. Kaikenlaatuisia kalleuksia on muinaisajoista saakka kätkettynä tämän kaupungin soraraunioissa, ehkäpä maassa juuri jalkaimme allakin, vaan kun aarteenkaivaja tulee lapioineen, etsii hän väärästä paikasta ja löytää vain luusiruja ja homehtunutta savea. Samoin käy usein minun, kun olen orjattaria ostamassa. Kokonaisen vuoden olen tuskalla huolehtinut käskyäsi, hankkia keltakiharaisen ja rotevakasvuisen orjattaren. Raittiin lähdevesi on minusta tunkkauneelta maistunut ja pehmein patja on maatakseni tuntunut kovemmalta kuin kiviporras, sillä haluni täyttää toivomuksesi ei ole mulle rauhaa suonut. Vasta tänään, -- juuri kun hetkeksi unhotin huoleni ja kävin rukoilemaan puolisosi haudalle --, antoi hyvä Jumala minun aavistamatta nähdä orjattaren siihen malliin, minkä halunnut olet.

Näin sanoen nosti hän sen karkean huivin, joka orjattaren pään peitti, ja siinä seisoi nainen, keltanen tukka sileäksi suittuna ja kasvojenpiirteet kirkkaat ja avoimet.

Sulttaaninäiti laski lelun kädestään ja vastasi hymähdellen:

-- Poikani näki eräänä yönä pyhällä viikolla unta, että minä syleilin ja suutelin rotevakasvuista naista, jolla oli keltainen tukka. Kun sellaista ei koko Seraljissa ollut, sai tuo uni minut uteliaaksi. Mutta enpä oikein tiedä, minkä viran tälle uudelle tulokkaalle annamme. Tanssijattareksi hän on liian pitkä ja kömpelö ja poikaani palvelemaan hän ei sovi. Hän rakastaa ennen kaikkia pieniä jalkoja ja pieniä käsiä.

-- Se on totta, -- vastasi eunukki, joka huomasi, kuinka vähän hänen löytönsä hallitsijan äitiä miellytti, -- vaan vielä en ole sulle tästä naisesta merkillisintä kertonut. Enpä uskoisi omaa puhettani, ellei orjakauppias olisi sielunsa autuuden kautta sitä mulle todeksi vannonut. Tunnen tuon kauppiaan ja tiedän, että hän on hurskas ja oikeamielinen mies, joka ei koskaan valehtele orjattariensa ikää eikä syntymäseutua. Tämä nainen osaa sitäpaitse jo moniaita sanoja meidän kieltämme ja voi itse todistaa kauppiaan puheen todeksi. Kuule minua siis, sulttaanin korkea emo, ja päätä, onko mulla koskaan ollut sinulle jätettävänä harvinaisempaa jalokiveä. Sinä innostut, sinä hurmaannut, aina, kun puhut Benderissä olevasta, ylpeästä leijonastasi, ruotsalaisten suuresta kuninkaasta. Tiedä, tämä nainen on hänen kansansa tytär, syntynyt hänen kaukaisessa valtakunnassaan, jossa ei ole ruohoja eikä kukkasia, vaan jonka keskikesälläkin peittää syvä lumi.

Äsken niin väliäpitämätön kuningatar nousi ihmetyksen valtaamana seisalleen. Hän unohti oman arvokkuutensa ja kiersi läheltä orjattaren, häntä tyystin tarkastaen. Hän tarttui tytön käsiin, tutki niitä, nosteli niitä ja pudotti ne taas alas. Hän avasi tytön suun ja tutki hänen hampaansa. Hän tunnusteli hiuksia ja hipiää, mutta tämän pitkän tarkastuksensa ohessa hän yhäti hymyili.

-- Tällä naisella on kaikki niin suurta... suu ja leukakin ovat suuria... tyttö, näytä mulle sääresi!

Orjatar teki kömpelön, inhoa kuvaavan liikkeen, kääntyi pois ja sopersi suuttuneena omalla kielellään:

-- Hyi, mitä hullutuksia niillä on!

-- Hän on sangen typerä, -- vakuutti eunukki selitykseksi. -- Sen huomasin heti ja kauppiaskin, tuo rehellinen mies, tunnusti, ettei hän vielä ollut tullut tytölle nimeä antaneeksi, vaan vastaseksi koristelematta kutsunut häntä Tuhmaksi Ruotsalaistytöksi.

-- No, senpä nimen hän pitäköönkin, kunnes paremman ansaitsee... Lapseni, paljasta sääresi!

Tuhma Ruotsalaistyttö suuttui ja häpesi yhä enemmän ja piteli tiukalla jalkoihinsa painettuna pitkää, ruskeaa hamettaan.

-- Ihme lie, jos ei tässä rauhassa saa olla!

-- Mitä hän sanoo?

-- Sitä en tiedä, korkea hallitsijatar. Mutta ehkä hän kelpaa pesuvaatteita kantamaan.

-- Ei, hänestä teen papukaijaini vartijan, sillä ei kukaan muu palvelijattaristani jaksa nostella noita raskaita häkkejä. Iltatähden Tuike, jolla se nyt on huolenaan, on liian hentonen siihen ja hänellä voi olla suuri tulevaisuus. Mutta käske hänen tarkoin opettaa tämän uuden tulokkaan tehtäväänsä.

Sulttaanin äiti, jonka uteliaisuus oli lauennut ja jota jo keskustelu väsytti, käveli ovelle ja käski imettäjättärien tuoda lapset sisään.

Päivät kuluivat ja Iltatähden Tuike opetti uudelle orjattarelle papukaijain hoidon ja ruokkimisen. Illan suussa, ennen päivän laskua, istuivat he usein kahden kuiskien puistossa, jonne olivat papukaijain häkit nostaneet, ja Iltatähden Tuike, joka oli kolmetoistavuotias, pieni tserkessiläistyttö, kiintyi sydämmestään tuhmaan ruotsittareen. Kerran käski sulttaanin äiti heidän kantaa vanhimman ja arvokkaimman papukaijan hopeahäkissään aina rannalle asti, jotta tuo raihnaiseksi käynyt lempilintu saisi hengittää meren raitista, suolahtavaa lemua. He laskivat häkin kivipenkille ja istahtivat itse viereen ja Iltatähden Tuike kiersi silloin hennot käsivartensa ystävättärensä kaulalle ja rupesi häneltä kaikenlaisia maailman asioita kyselemään.

-- Kerro itsestäsi, minä kerron sitten omista tunteistani.

-- Vähän mulla on kertomista. Lapsena seurasin majuri Enebergin rouvaa eräästä kaupungista, jonka nimi oli Nyköping, erääseen kaupunkiin, jonka nimi oli Riika. Siellä jouduin naimisiin jumalisen ja kelpo sotilaan kanssa, jonka nimi oli Andersson; mutta kun sitten kaupunkia ruvettiin piirittämään ja rutto rupesi siellä riehumaan, koetti Andersson pelastaa meitä muutamia naisia pakoon. Silloin jouduin venäläisten vangiksi; nämä minut sitoivat ja kulettivat rattailla pitkät matkat, kunnes möivät turkkilaiselle orjakauppiaalle. -- Sano minulle... osaatko tuon ihanan tarun tanssin hengettärestä? Etkö? Onko maailmassa mitään sen onnellisempaa, kuin saada tanssia?

Iltatähden Tuike nousi hiljaa tanssimaan ja silmät puoliummessa kääntelihe hän ympäri, niin että selälle valahtava huntu aaltoili kuin persialaisen pyhänsavun sinivalkoiset renkaat.

-- Viraltapantu Messias on mulle ennustanut, että minulle kerran annetaan kaksisataa huivia ja oma kioski, jonka seinät ovat punaisella damastilla verhotut. Uskon varmasti, että hänen sanansa toteutuvat, jos vaan saan tanssia padisjan edessä. Tiedätkö, en voi nukkua öisin, sitä vain maatessani ajattelen. Ehkäpä, niin ajattelen joka ilta, ehkäpä jo huomenna saan tanssia padisjan edessä. Vielä hän minua tuskin on nähnyt... Mitä ajattelet sinä tavallisesti illoin? Niin, tarkotan, että mitä sinä unelmoit, mitä toivot? Etkö juuri mitään? Onko sinusta sitten niin kovin hauskaa kävellä täällä papukaijain parissa ja hoitaa yksitoikkoista, vaivaloista virkaasi? En ole sitä iloa kuullut kenenkään ennen kehuvan.

Minusta on oikea kiusa ruokkia noita tuhmia elukoita. Sinä olet kummallinen tyttö, jota ei kukaan voi oikein ymmärtää.

Tuhma Ruotsalaistyttö istui ääneti ja murjottavana. Hän leikki tuon häkissä olevan, lähes yhdeksänkymmenenvuotiaan papukaijan kanssa ja koetti opettaa sille joitakin kotikielensä sanoja, kuullakseen sitten elävän olennon niitä lausuvan.

-- Opi nyt kauniisti sanomaan Andersson, -- kehotti hän.

Mutta tuo ylpeä ja pahantuulinen lintu korisi vain ja rääkyi eikä matkinut häntä.

Silloin hän rupesi tuijottamaan sitä venetialaista kauppalaivaa, joka siinä lahdella, kullatut lyhdyt etumastossaan ja ympärillä liehuvain kalalokkien ja vihanneksia kauppaavain palkoveneiden keskessä, kuivasi iltapäivän paisteessa hervottomina lepattavia purjeitaan. Viiritankojen lipunkielet olivat niin pitkät, että ulottuivat veteen saakka ja palkovenheiden soutajapojat koettivat kilvan tavotella niiden liepeitä, joita iltatuuli heilutteli.

Ensi kertaa ruotsalaistyttö oikein omaa tarinaansa mietti. Hänestä se oli hullunkurinen ja mahdoton, oli kuin sulttaanin kyttyräselkäinen narri olisi sen satuna kertonut, puistellessaan hatussaan rannerenkaita ja nauriinkuoria ja kukonsulkia ja langanpäitä. Kun hän näki oman varjonsa, jonka ilta-aurinko pitkäksi venytti kivitantereen kuvioita myöten, täytyi hänen hymyillä, aivan kuin jos hän olisi sulttaanin hautakappelissa jalallaan töksähtänyt ruotsalaisia matka-arkkuja vastaan ja pyhältä rukouspöydältä, löytänyt parin smoolantilaisia vuohennahkaisia lapikkaita. Mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut kauaksi vaipua kädet sylissä mietteisiin ja pian hänet käytävältä kuuluvat askeleet herättivät.

Sieltä tuli silmälääkäri kantaen ihmeitä tekevää kollyriumi-voidettaan agaatipuisessa rasiassa, mutta itse hän oli sokea, joten häntä täytyi kädestä taluttaa. Korkeiden sipulikasvien takana liehui siellä puutarhanhoitajan vaalea kauhtana ja kantotuolissa, joiden esiriput olivat huolellisesti alasvedetyt, kuuntelivat kadehtit kadinit (sulttaanin lemmikkivaimot) hetkisen meren laineikon loisketta. Tunturintapaisena kohosi taaempana miltei synkällä uhalla koko tuo tälle maalliselle onnelle vihitty luostari, jonka korkeimpiin huippuihin ainoastaan onnen rohkeimmat rimpuilijat uskalsivat kiivetä, sieltä vaivainsa palkkioita poimiakseen tai romahtaakseen maahan verisinä vainajina. Tuuheat plataanit ja tammet varjostivat rantaa pitkin vihannoivaa ruohokkoa. Ensimmäisen muurin yläpuolitse kohottelihe myrtti- ja laakeripensaitten takaa haaremin pitkä seinä, joka oli melkein viiniköynnösten ja ruusukasvien peitossa ja jonka pienten ikkunain edessä oli puinen ristikko. Mutta ylinnä, siellä, mistä kaikkivaltias olento katseli alas valtakuntaansa ja missä hän sekotti jääkylmää viiniä tahotuihin turkkilaislaseihin, siellä kohisivat lehtikuuset ja sypressit tummahtavina kuin tunturin metsä, ja marmoriset huvimajat loistivat niiden lomitse kuin valkonen lumi.

-- Päivä laskee, -- virkkoi Iltatähden Tuike. -- Kävelkäämme alas ruohokkoon leikkimään. Sisarkulta, mitä mietit?

-- On kohta vuosi siitä, kun viimeksi Jumalansanaa olen kuullut... Mutta ilma käy kolakaksi, on aika nostaa sisään poteva lintu, ettei se raukka vilustu.

-- Mitä välität tuosta räähkästä! Ei kukaan näe meitä. Tule, sisarkulta, tässä käteni!

Tuhma Ruotsalaistyttö tarttui nyrpeän näköisenä raskaaseen häkkiin eikä vastannut mitään. Yksin hän sen kantoi noita korkeita loppumattomia portaita ylöspäin ja kun rukoushetken julistajain ääni Hagia Sofian tornista käski kaikkia oikeauskoisia polvistumaan, mutisi hän itsekseen omalla kielellään:

-- Täytyy kai tässä muistaa tehtävänsä, vaikkei aina seisoisikaan vartioita pensaikon takana vaanimassa!

Sen illan jälkeen hän oli yhä nyrpeämpi ja murjottavampi ja naurellen toiset orjattaret hänen jälkeensä katsoivat, kun hän kömpelönä harhaili haaremin lukemattomissa käytävissä ja kuistikoissa, joissa vahtivat eunukit uneliaina seisoivat ja katselivat Bitynialaisen Olympos-vuoren kaukaisia huippuja. Eikä enää pieni Iltatähden Tuikekaan tullut häntä hentosin käsivarsin syleilemään, tanssi vain hänen takanaan ja huuteli joskus ivaten piilopaikoistaan:

-- Varo, varo vain tuota potevaa lintuasi!

Eikä Tuhma Ruotsalaisnainen tätä kohtaloaan surrutkaan. Hän ei ikävöinyt eikä toivonut. Huomispäivältä hän ei pyytänyt enempää kuin eilinen oli antanut, mutta hänen mieltään kiukustutti yhä enemmän nähdessään kaikkea tuota vierasta turhamaisuutta ympärillään. Papukaijat olivat pian ainoat, jotka paapatuksillaan joskus houkuttelivat hänet vastaamaan ja erityisesti hän suurella hellyydellä hoiti tuota suurinta ja ilkeintä lintua, joka oli nähnyt yhdeksän sulttaania. Eikä hän tehnyt sitä siksi, että tuo lintu oli vanhin ja etevin, vaan siksi, että se oli kituvin. Kirkkaiksi kuin kristallin pesi hän ne alabasterimaljat ja lusikat, joista hän lintua syötti; väliin hän istui lintusten luona koko yön. Ja orjattaret huomasivat, että hän palveli muitakin kuin papukaijoja. Eräänä helteisenä yönä oli näet eunukki unhottanut täyttää vedellä sen juoma-astian, joka aina sijaitsi hänen makuumattonsa vieressä; hetken nukuttuaan hän heräsi ja häntä tuntui janottavan. Silloin tuli hän ajatelleeksi, ettei viikkokausiin ollut pisaraakaan satanut ja hän päätteli siitä, että tulppaanitkin majan edustalla lienevät janoiset kuin hän itse. Kuta kuivemmalta hänen kurkussaan tuntui, sitä selvemmin oli hän tuntevinaan kukkasten tuskat. Vihdoin hän nousi, otti toisten orjatarten täydet juomamaljat, meni ulos ja kasteli yön pimeässä tulppaanipenkereen. Siellä hänet eräs eunukki tapasi ja otti kiinni, arvellen hänen hiipivän siellä varastelemassa. Ja paljo siitä haaremissa puhuttiin, mutta sulttaanin äiti osotti hänelle täyttä luottamustaan. Joskus antoi hän ruotsalaistytölle tallennettavaksi kukkaronsakin, jonka hän muuten aina itse vyöllään kantoi.

Papukaijojaan hän aamusta iltaan ruokki, ja kun vartijat joskus häntä puhuttelivat, vastasi hän nyrpeästi. Mutta kun hän väliin tunsi Viraltapannun Messiaan, joka rannan valkosilla kivillä seisoi kuin kurki yhdellä jalalla, silloin vilun väreet hänen ruumiissaan risteilivät.

Eräänä päivänä käski hovin ylihoitajatar hänen kantaa papukaijanhäkin Perikioskiin, joka sijaitsi ulommaisna meren partaalla, ja käski hänen itsensä, puettuna karkeimpaan kameelinkarvaiseen pukuunsa, odottamaan siellä päivänlaskun aikana.

Vastaukseksi tyttö tapansa mukaan murahti muutamia outoja sanoja, ja sitä hän yhä jatkoi häkkejä alas kantaessaan. Kun sitten hämärissä lukemattomat pienet lasilamput valaisivat tulppaanipenkereet, joten koko puutarha näytti loistavan maasta nousevain liekkien valossa, pukeutui hän siihen kurjaan mekkoon, jota hän ei ollut käyttänyt sen aamun jälkeen, jolloin hän orjatorilla seisoi.