Part 16

Yöt kävivät yhä pimeämmiksi ja usein, kun Leena vuohilaumansa luota palasi, täytyi hänen tuohuksella valaista tiensä vuorenrotkojen lomitse ja murrosten välitse. Korpikuusten laajat tyvioksat olivat kuin teltan katto, jonka läpi mustat kädet pistäysivät esiin hänen lettiään tempoakseen, mutta hetkeäkään hän ei pelännyt, yhtä asiaa vain ajatteli. Missä hän kulki ja mitä hän toimi, sitä hän vain ajatteli, että nyt on kesä lopussa ja mitä tapahtuu sitten, mitä Johannekselle ja hänelle?

Silloin herätti hänet Johannes eräänä lokakuun aamuna.

-- Muistatko kurkia, joista puhuit? -- kysyi hän. -- Nyt voin jo seistä liikahtamatta, kuin kuiva katajapehko ja kumartua kiven näköiseksi ja maata maassa risuläjän kaltaisena. Olenpa oppinut vielä enemmänkin. Nyt voin jo elää marjoilla ja kasvinjuurilla ja ellei ole niitäkään, voin nälkäänähden elää edelleen ilmankin...

Tyttö nousi ja kuunteli kaukaa kaikuvia ääniä.

-- Ne eivät ole kurkien ääniä.

-- Siis tahdon tarkastaa, mitä ääniä no ovat.

Hän peseytyi järvessä ja pukeutui taas nahkatakkiinsa kuin sunnuntaisin ja työnsi tytön hiljaa syrjään, kun tämä häntä pidättämään rupesi.

-- Elä mene, Johannes, -- rukoili tyttö. -- En päästä sinua luotani, seuraan mukanasi.

Hiljaa he laskivat saarensa kallion kupeelle ja kävelivät metsän läpi kylää kohden, aavalle kaskelle, josta laajalti näki yli kanervakankaan ja niittymaiden aina Kerstin Buren myllyyn ja kirkkoon saakka.

-- Johannes! -- huudahti tyttö melkein tuskalla ja tarttui tanakasti sulhonsa takinliepeeseen. -- Palaa takasin, tule kanssani saareemme!

Poika vastasi sävysästi:

-- Kyllin kauan on sydäntäni jo kirvellyt. Näetkö tuolla alhaalla aholla noita harmaita, hoikkajalkaisia olentoja? Ja etuvartijat, joista kerroit, ne ovat siellä nekin... Siellä on Maunu Bock sotaväkeä kokoomassa. Tässä kurjenleikissä täytyy minun leikkiä mukana!

Rutosti hän tempasihe tyttönsä luota pois, niin että takinlieve ratkesi ompeleesta, ja sananjalkojen ja hiiltyneiden kannonpökköjen välitse lähti hän juoksemaan aholle.

Hätääntyneenä seurasi tyttö perästä. Vaan kun hän näki, kuinka poika kävi etuvartijoita puhuttelemaan ja astui aseellisen rahvaanjoukon keskelle, silloin hän juoksi lämpimiinsä, vielä tavatakseen salotoverinsa.

Kun hän saapui rintaman eteen, seisoi Johannes jo Maunu Bockin vieressä vastaanottamassa pestipalkkaansa.

-- Mihin olet kätkenyt eväslaukkuni, sinä poikaviikari? -- kysyi kenraali.

-- Laukkua mulla ei ole, vaan viisi päivää voin ilman ruokaakin elää.

Leena tunkeusi hänen ja kenraalin ruskean hevosen väliin.

-- Tuo poika, Johannes tuossa, ei ole mikään renkipoika, vaan meillä on metsässä, erämaalla, oma mökkimme.

-- Siitäpä avioliitosta tahtoisin paperit nähdä, vastasi kenraali ja hänen kasvonsa punehtuivat siten kiivaasti ärjästessään.

Silloin ojensi Leena hänelle irtirevityn takinliepeen ja osotti, että se tismalleen sopi nahkatakkiin.

-- Ompas siinä papinkirja ja nahkanen onkin, -- huudahti kenraali. -- Ota pestiraha, se kuuluu sulle, nuorikkoni, mutta poika on jo tänne valansa vannonut. Ja nyt, te Smoolannin kelpomiehet, eteenpäin Herran nimeen! Rumpuja meillä ei enää ole, vaan tässäkin köyhyydessämme voimme vielä puukengillämme maata vasten tömistää Ruotsin marssin, jota kuullessani sydämmeni lämpenee.

Sauvat ja puukengät paukkuivat ja tanner tahtia tömisi. Ratsumiehilläkin oli puiset kengät ja turhaan he koettivat niitä mahduttaa satulan jalustimiin.

Kun talonpoikain viimeiset rivit olivat häipyneet ahon taa, silloin meni Leena myllyyn. Hän ei uskaltanut kertoa, että Johannes oli lähtenyt sotaan, vaan kertoi ainoastaan tavanneensa hänet metsässä sekä näytti takinliepeen, jota siinä moneen kertaan tarkastettiin ja käännettiin.

-- Liepeen tunnen oikeaksi, -- puhui Kerstin Bure, -- ja vaikka en kernaasti pidä naisia palveluksessani, saanet sinä jäädä tänne, kunnes Johannes palaa. Tarvitsenhan täällä työkykyiset käsivarret, sillä itse olen jo vanha ja renkini ovat tulleet hulluiksi ja juosseet Stenbockin perästä. Eihän ole koko pitäjässä enää työhön pystyvää miestä muuta kuin tuo hassahtava lukkari.

Tämän sanottuaan ei hän koskaan enää keskustellut Leenan kanssa siitä, mitä metsässä oli tapahtunut eikä Johanneksesta kysellyt, vaan jatkoi ääneti toimiaan vanhaan tapaansa. Myllyssä eivät siivet pyörineet, sillä ei ollut mitä jauhattaa, eikä siellä muutenkaan pitkinä talviaamuina kuulunut askeleita eikä ääniä. Kerjäläisetkin, jotka tietä myöten vaelsivat, luulivat sitä autioksi ja kävelivät ohi.

* * * * *

Kun taas rupesi tekemään kevättä ja valkosia, hoikkasia hattarapilviä liiteli yli taivaan laen, silloin juoksi eräänä päivänä poika palavissaan ja läähättäen tietä myöten ja huusi sanan jokaiselle vastaantulijalle, huusi aina ahon toiseen laitaan saakka, jossa metsä tuli vastaan. Muutamia tunteja myöhemmin karautti ratsumies samaa tietä ja huusi samalla tavalla kaikille tahoille, kunnes hänkin kylän laidasta katosi. Ja naiset keräytyivät kirkkomäelle, -- Ruotsi, Ruotsi on pelastettu, Maunu Bock on paimenpoikineen Juutinrauman luona voittanut koko vihollisen sotajoukon!

Kerstin Bure yksin ei kysellyt keltään, mitä oli tapahtunut, istui vain ja paistatti päivää myllynportailla ja karttasi Leenan kanssa villoja. Ja kun he niin istuivat uutteroina ja ääneti, kevättulvan loristessa ojissa ja puroloissa, kuulivat he kellojen soivan eteläisissä naapuripitäjissä, vaikka oli keskiviikkoinen päivä. Kansa asettui odottaen tien kahdelle puolen ja kirkon avatulle ovelle astui pitäjän horjuva paimen täydessä messupuvussaan kappalaistensa seuraamana.

Vielä kerran soi tanner ja kalskuivat kivet, kun puukengät tanakasti marssivat, vaan nyt soi tanner huilujen ja sorapillien säestämänä. Siinä palasi talonpoikainen sotajoukko. Sankkapartaiset olivat miehet ja palkeenkielille isketyt lammasnahkaturkit ja rehelliset, siniset silmät säteilivät iloa. Sauvat oli heillä käsissä ja piilukkoinen tuliputki hihnasta seljässä, hatut leveälieriset ja tukka aaltoili hartioille, -- niin palasi kotiin joukko voitostaan. Edellä ajoi airut kirkolta kirkolle, aina pohjoisimpiin, pieniin kappelikirkkoihin saakka, joiden luona lappalaiset sitoivat poronsa kellotapulin seinämälle, ja koko Ruotsin täytti päiväpaisteinen kevät ja kirkonkellojen kiitosvirsi.

Heinähäkkien edessä, joissa haavoitettuja tuotiin, ratsasti Maunu Bock itse harmajassa haaratakissa, kädessään ratsupiiska miekan asemesta. Siunaten pelastajaansa tervehti häntä kansa, huiskien esiliinoilla ja heilutellen hattuja, mutta hän kääntyi vänrikkien puoleen, ja huusi, että laulakaa te pojat!

Kun laulu vaikeni, jatkoi sitä Maunu Bock yksin, veteli värssyn toisensa perästä, sepitellen aina vain uusia sanoja.

Kerstin Bure oli noussut myllynportaille, suojasi kämmenellään silmiään ja katsoi, katsoi... vaan Leena, joka ei ollut koskaan peljännyt erämaan rotkoissa kierrellessään, hän ei enää uskaltanut odottaa eikä katsoa, hän hiipi piiloon ja heittäytyi nyyhkien suulleen tyhjien jauhosäkkien läjään.

Vaan askeleen askeleelta peräysi Kerstin Bure ylemmäs portaille, kunnes hän seisoi ylimmällä laudalla, myllynoveen nojaten. Silloin hän kämmenellään silmänsä peitti. Viimeisessä häkissä istui Johannes haavoitettujen keskessä heinäkuormalla, yhtä lempeänä ja hiljaisena kuin ainakin, vähän kalpeampana vain ja käsivarsi ja olkapää siteessä.

Leski painoi kämmenensä yhä kiinteämmin silmilleen.

-- Hän oli siis sittenkin sellainen miehenalku, jota toivoin, vaikka toisin käskin, hänen mieltään oikein koetellakseni. Siksi hän saakoonkin, vaikka hän onkin Kerstin Buren kasvatti, pitää omanaan sen, jonka hän itse on valinnut, vaikka tyttö olkoonkin köyhin vuohenpaimenista.

Samassa hän kuuli, kuinka lukkari ja soittajat rapistivat kirkontapulin luukkuja ja suurkellon ensi helähdys kajahti.

Leski kävi miettiväksi, meni myllyyn ja virkkoi:

-- Ei ole viljaa jauhatettavaksi, vaan koska lukkari kelloja soittaa, vaikkei hänellä poikaa ole sodassa ollut, silloin täytyy meidänkin myllynsiipien pyöriä.

Ritisten rupesi tomunen napahirsi liikahtelemaan ja pyörimään ja, talonpoikaisjoukon marssiessa laulaen ohi, kieritti tyhjä mylly yhä nopeammin suuria siipiään.

Kustaa Celsing.

Sulttaani, joka valepukuisena ja viikunavasua päälaellaan kantaen oli kuljeskellut kadulla ja tutkiskellen puhutellut kansaa ja janitsaarejaan, tapasi Seraljin puutarhassa äitinsä.

Tämä nosti hunnun jo ryppeyneeltä otsaltaan ja teki käsivarsillaan vilkkaan liikkeen.

-- Kansa hehkuu sotaintoa, -- virkkoi hän. -- Milloin kutsut sen kokoon ja käyt auttamaan pohjoista jalopeuraani tsaaria vastaan? Käske soturiesi kantamaan Muhamedin lippua Ruotsin kuninkaan edessä ja häntä taisteluun seuraamaan!

Sulttaani laski viikunavasun kiviselle pöydälle ja vastasi:

-- Vähän häntä tunsin, kun hän pakolaisena maahani saapui. Mutta pian eivät miehet eikä naiset puhuneeet kenestäkään muusta kuin hänestä. Miten voi, niin kysyin itseltäni, köyhä, voimaton pakolainen pelkällä olennollaan valloittaa kokonaisen kansan? -- Sitä en ymmärtänyt, vaan kunnioituksella tahdoin hänelle käteni tarjota, vaikka hän pakana onkin, ja siksi lähetin soturini hänen vihollisiaan vastaan. Kansa ampui ilolaukauksia ja sytytti lamput moskeeain torneissa. Sotajoukot seisoivat vastakkain Pruth-virran rannalla... Mutta kuule! Tehtiin rauha. Silloin näki suurvisiirini keskellä vuolasta virtaa miehen saapuvan uivan hevosen seljässä. Se oli Ruotsin kuningas, joka nelistäen oli sinne ratsumiehineen Benderistä karauttanut. Suurvisiirini on mulle kaikki tarkoin kertonut ja hänellä vieläkin ääni vapisee, kun hän siitä hetkestä puhuu. Tervehtimättä lasketti kuningas hänen telttaansa, läpimärkänä istahti hän ylimmäs Muhamedin lipun alle. Hän vaati heti jo allekirjoitetun rauhankirjan ja repi sen kappaleiksi. Siinä istui siis, satojen peninkulmien päässä omasta valtakunnastaan, voitettu pakolainen Muhamedin lippu kaljun päänsä päällä, ja ylpeänä, kuin jos hänen valtakuntansa olisi ulottunut äärettömiin Arapian aroille, käski hän minun sotajoukkojeni käydä taisteluun. Se oli tuulinen päivä. Teltan palttinaseinä lepatti ja heilui, lippu liikahti verkalleen ja kun hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, heilautti hänen hansikkaansa noita pyhiä, viheriöitä tupsuja... Mutta minä vakuutan: rauha oli tehty. Toiset ajat tulivat. Joka päivä olen Benderiin lähettänyt rahoja ja monenlaisia lahjoja sankarillesi. Olen häntä vieraanani kohdellut, mutta hän ei palaa kotiinsa, viipyy vain vuoden ja taas vuoden... Suurvisiirini neuvoo, ett'ei meidän enää tule tuhlata lahjojamme noille kutsumattomille vieraille, joista meillä ei ole mitään hyötyä. He ovat liian köyhät, tehdäkseen mitään suurta. Siinä, äiti, kuulet totuuden!

Ilta rupesi hämärtämään, hänen puhuessaan. Vaan samana iltana neuvottelivat Tuomas Funcken talossa ne ruotsalaiset herrat, jotka lähettiläinä olivat sulttaanin kaupunkiin saapuneet. He neuvottelivat huolestuneina kuiskaillen, ja kun aamupuoli oli käsissä, silloin siirsi Funck kynttilän pöydän toisessa päässä istuvan pataljoonansaarnaajan Agrellin eteen.

-- Lue sinä meille jotakin Raamatusta, ennenkuin erotaan, sillä kaikki nämä neuvottelumme eivät johda mihinkään tuloksiin. Suurvisiiri vei kyllä soturinsa taistelutantereelle, vaan hän piti suuremmassa arvossa täyttä kukkaroa ja kauniita orjattaria kuin saada luodinhaavan valkoseen käsivarteensa. Pruth-virran rannalla hän täytti turbaaninsa venäläisillä lahjoilla. Ja senjälkeen meitä turkkilaiset vastustavat. Olkoon, että Kustaa Celsing, joka heidän kieltään taitaa, voisi kirjoittaa valituskirjan. Kuka sen saisi annetuksi sulttaanin omiin käsiin! Hän kyllä ottaa vastaan valituskirjoja, kun hän perjantaisin ratsastaa moskeeaansa, mutta kaikkihan tiedämme, että jos ken on niin tuhmanrohkea, että hänelle tällaisen valituskirjan antaa, hän heti joutuu vangiksi, ja, ellei hän tismalleen saa jokaista kirjoituksensa kohtaa todeksi todistetuksi, mestataan hän armotta. Ja kellä meistä on todistuksia...! Siksi sanon: kuunnelkaamme kernaammin muutamia raamatunlauseita ja menköön senjälkeen jokainen maata.

Herman Tersmeden nosti pyhän kirjan seinähyllyltä ja laski sen Agrellin eteen.

-- Rohkeutta ja mielenlujuutta ihailen, vaan tässä tapauksessa täytyy minun myöntää Funcken olevan oikeassa. Jos kuninkaallamme olisi Ranskan rahavarat, olisi hän voittanut useampia maakuntia, kuin hän nyt on menettänyt. Hän olisi tällä hetkellä suurin ja voimakkain maailman ruhtinaista, vaan köyhyys sitoo kätemme. Mitä me olemme? Suurvalta, joka kulkee kerjuusauvalla!

Tämän keskustelun aikana istui lähetystön sihteeri Celsing pöydän päässä suljettuihin ikkunaluukkuihin päin kääntyneenä. Toisten tietämättä oli hän jo ennakolta laatinut valituskirjoituksen sulttaanille, kädellään hän sen tunsi takkinsa alla, mutta vielä hän ei tiennyt, kenelle hän uskaltaisi uskoa tuumansa. -- Päivä, joka tänään valkenee, on perjantaipäivä ja sulttaani ratsastaa silloin moskeaan. Kun nyt aurinko nousee, tahdon tyystin tarkastaa, keneen päivänsäde ikkunaluukun raosta ensiksi sattuu, sillä tavoin pyydän hyvää Jumalaa minulle osottamaan sen miehen, joka on arvokkain hänen välikappaleekseen. Sen miehen puoleen sitten luottamuksella käännyn.

Näitä mietteitään harkiten jouti hän ainoastaan paikkapaikoin seuraamaan niitä sanoja, joita Agrell, raskaalla äänellä, luki lyhyeksi palaneen kynttilän ääressä.

-- Ja se vaimo oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä... Ja minä näin sen vaimon juopuneena pyhäin ja Jeesuksen verestä, ja minä ihmettelin suuresti, koska minä sen näin...

Celsing häpesi itsekseen, ettei hän tarkemmin voinut kuunnella Agrellia. Hän istui yhäti poispäin kääntyneenä ja varjosti kämmenellään kalpeita kasvojaan. Hän kuuli, kuinka kaupunki heräsi, kuinka nopeat askeleet kajahtivat kaduilla, kuinka airot loiskahtivat, kuinka ensi tuulenhenki huiskutti talon kupeella kasvavia kastanjoja, kuinka rukoushetken julistajat alottivat virtensä.

Ikkunaluukun raot paistoivat jo tulenkarvaksilta. Hän ei uskaltanut siirtää kämmentä poskeltaan eikä kohentaa tuoliaan.

Silloin välähti keskiraosta ensimmäinen säde suoraan hänen omaan silmäänsä, kirkkaana ja huikaisevana.

Niin rutosti hän silloin nousi, että hänen, hämilleen joutuneena, täytyi keksiä syy menettelylleen.

-- Hyvät herrat, en voi oikein hyvin, menen ylös huoneeseeni lepäämään.

Hän oivalsi, että hänen ei enää tarvinnut hakea auttajaa, vaan itsenäisenä ja yksin hänen itsensä tuli totuuden todistajaksi ruveta. Aamuvalo täytti koko hänen kammarinsa. Se oli juuri sen huoneen yläpuolella, jossa toiset olivat koolla, ja tuon puutalon seinät ja lattiat olivat niin ohkaset, että hän vielä selvästi saattoi kuulla Agrellin äänen.

Hän avasi matka-arkkunsa, jossa oli joukko turkkilaisia pukuja ja vaatteita lähettiläiden käytettäviksi, kun nämä joskus tuntemattomina tahtoivat kaupungilla liikkua. Kultaompeleet ja värikkäät tupsut kimaltelivat ja verkalleen hän avasi ruotsalaisen takkinsa, vaihtaakseen sen tuohon vieraaseen pukuun. Ja kun hän sen vuoteelle laskettuna näki, kun hän näki sapelin viiltämät haavat, jotka olivat parsimalla korjatut ja kun hän vuorissa tunsi neulanjälet, joilla hänen äitinsä siihen oli neulonut kiinni hänen todistuksensa ja passinsa, silloin hänestä tuntui vaikealta tuosta vanhasta puvusta erota. Hän heittäytyi silmilleen vuoteelle, syleili nukkavieruja vaatteitaan ja peitti kasvonsa takinvuoriin, kuin pehmeään patjaan.

-- Jumalani! -- kuiskasi hän. -- Senkö tehtävän olet ruotsalaisille antanut, että heidän huonossa maailmassa tulee osottaa, mitä köyhyys ja avoin otsa jaksavat toimittaa. Eikö heitä voitettu juuri köyhyytensä vuoksi! Eivätkö he juuri köyhyytensä avulla nostaneet päätään, niin että heitä ihmiset kunnioittivat. Jos heillä olisi rahoja lahjoakseen koko Seraljin eivätkä häpeisi niitä käyttää, olisivat kaikki sulttaanin sotaväet heidän käskettävinään. Eikö ole sinun tahtosi, että, kun tsaari maksaa rahalla, tulee heidän maksaa hengellään!

Lattian läpi hän vielä kuuli, kuinka Agrell luki raamattua.

-- Ja maan kuninkaat parkuvat häntä, jotka hänen kanssaan huorin tekivät ja hekumassa elivät, koska he hänen palonsa savun näkevät; ja niiden pitää taampana seisoman hänen vaivansa pelvon tähden ja sanoman: Voi, voi sitä suurta kaupunkia Babylonia, sitä väkevätä kaupunkia...! Sillä yhdellä hetkellä tuli sinun tuomios. Ja kauppamiehet maan päällä itkevät ja murehtivat häntä, ettei kenkään enempi heidän kalujansa osta; Kulta- ja hopeakaluja ja kalliita kiviä ja päärlyjä ja kalliita liinavaatteita ja purppurata ja silkkiä ja tulipunaista ja kaikkinaisia kalliita puita, ja kaikkinaisia astioita elephantin luista ja kaikkinaisia astioita kalliimmista puista ja vaskesta ja raudasta ja marmorista, ja kaneelia ja hyviä hajullisia ja voidetta ja pyhää savua ja viinaa ja öljyä ja sämpyliä ja nisuja ja karjaa, lampaita ja hevosia, rattaita ja orjia ja ihmisten sieluja...

Celsing näki edessään suuren kaupungin ja sulttaanin, joka läheni hevosensa seljässä ja hän näki itsensä, jonka tuli valituskirjan antaa. Mutta sitten hänestä näytti, että turbaanit muuttuivat koiranputkiksi ja voikukiksi erään veräjän vieressä, jossa muutamat avojalkaiset mäkilapset ojan partaalla leikkivät kaarnaveneillä. Mökin kupeella, istuinlaudalla, istui hänen äitinsä ja näytti, kuinka taitavasti hän oli salakätköön ommellut paperit takinvuorin sisäpuolelle. Celsing nousi ja pyyhkäsi otsaansa, sekä lausui ääneensä, kuin jos olisi hän äidilleen puhunut:

-- Kernaammin kuin suonemme, että ruotsalaisista tulee ivalaulun esineitä ja kerjäläisiä, joita sauvoilla taloista häädetään, kernaammin heistä yksi henkensä uhratkoon!

-- Kenen kanssa puhut? -- kysyi samassa Agrell, joka nousi portaita ylöspäin kamariin. -- Olethan sulkenut oven sisältäpäin, etkö suo minun levätä vuoteessani?

Celsing kääri vikkelästi vaatteensa kokoon ja vetäsi mytyn tarkasti solmuun. Ja hän kiinnitti siihen paperilipun, johon hän kirjoitti, että hän lahjoittaa ne kaikki palvelijalleen, jottei kukaan muukalainen pääsisi kantamaan hänen rehellistä, ruotsalaista soturintakkiaan.

-- Hyvä veli -- huusi hän Agrellille. -- Elä suutu minun ominaisuuksiini, vaan anna minun vielä olla yksin muutamia silmänräpäyksiä.

Sillaikaa pukeusi hän poimukkaisiin turkkilaisiin housuihin, pisti lipokkaat jalkoihinsa ja pujotti käsivartensa tuon keltaompeleisen takin hioihin. Huolellisesti kätki hän valituskirjeen vyönsä alle, sovitti sitten punasen suippolakin päähänsä ja avasi varovasti ikkunan.

Agrell istahti ylimmälle portaalle, vaan väänsi aina vähänväliä lukon kääkkää. Celsing on hiljainen ja suljettu nuori mies, ajatteli hän, eihän sitä tiedä mitä tuossa salaluonteessa piilee, vaan kovin olisi sopimatonta, jos hän täällä rupeaisi antautumaan minkäänlaisiin seikkailuihin.

Hän väänsi kerran vielä lukkoa ja virkkoi:

-- Et sinä ole syntynyt etkä kasvanut tuhmuuksia tekemään, veli Celsing, vaan vanhemmaksi päästyäsi rauhassa elämään ja kaaliasi viljelemään... Mitä se tuo nyt merkitsee, että sinä siellä poljet lattiata edestakasin etkä avaa mulle ovea?

Mutta Celsing ei vastannut. Hän nousi ikkunaan ja kastanjan oksia myöten hän hiljaa maahan kapusi, jotteivät ystäväin varoitukset eikä viimeinen kädenpuserrus saisi häntä horjumaan päätöksestään.

Puutarhassa asteli joukko palvelijoita vaaleansinisissä takeissa ja olalla suuret, hopealta ja kullalta kiiltävät olkalaput, jotta pinnalta salaisivat lähetystön köyhyyden, mutta he olivat nyt talon toisessa päässä. Taakseen katsomatta hiipi Celsing portin kautta kadulle ja kun hän vihdoin saapui Hagia Sofian ja Seraljin väliselle torille, astui hän suuren puun alle seisomaan kerjäläisten ja raajarikkoisten joukkoon. Tässä on paikka, ajatteli hän, jonka Jumala minulle on osottanut. Te raukat, jotka kainalosauvoilla kuljette, te köyhät, joilla tuskin on kiveä mihin päänne kallistaa, oppikaa minun maamiehiltäni, miten tie ylöspäin kulkee!

Ei hän katsettaan siirräyttänyt Korkeuden Portista, josta vahtivat kapidsjat sapeleineen häätelivät uteliaita ulommas ja jossa, märkinä yön sateesta, kaksi katkastua päätä oli muurin syvennyksessä portinpielessä. Tottumaton kun oli mataloihin, kannattomiin lipokkaisiin, tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut tavallista pienempi, vaan kun hän varpailleen nousi, näki hän turbaanien ylitse tuon laajan pihan, jossa janitsaarit vartioivat, ja sen takana toisen portin, Menestyksen portin. Valkoset eunukit siellä raivasivat leveän tien kultaompeleisten silkkipukujen ja huojuvain turbaanisulkain väliin. Siellä seisoivat partaiset ulemat kirjavissa vaipoissa ja sinervissä saappaissa, siellä agaijalaiset taivaansinisissä kauhtanoissaan ja sotilaat korkeissa keltasissa lakeissa, kaikki kurottautuen katsomaan vielä salvassa olevaa porttia. Siitä piti sulttaanin tuleman. Sen hän tiesi. Ja hän luki itsekseen muistista loppusanat sen kirjeen, jota hänen sormensa vyön alla hypeltelivät: -- Tämän on kenenkään pyytämättä, mutta totuuden ja ahtaalla olevain maamiestensä puolesta kirjoittanut Ruotsin alamainen Kustaa Celsing.

Tuossa kirjeessä oli hän kertonut suurvisiirin ja virkamiesten kavaluudesta, mutta kun siinä kaikki kulta ja hopea kimalteli päiväpaisteessa näytti hänestä, että hän sittenkin oli sanonut liian vähän. Hän muisti olkisäkeillä täytetyt kärryt, joissa hänen sairas kuninkaansa ajoi arojen yli. Hän muisti, kuinka Benderissä överstit ja kenraalit mustasivat kuluneiden takkiensa ompeleita, jotteivät kulumanjäljet pistäisi turkkilaisten silmiin. Ja kumminkin oli hän nähnyt mahtavain sanansaattajani kumartuvan näiden pakolaisten edessä vilpittömämmällä kunnioituksella, kuin millä tässä kadulla seisovat, vapisevat katselijat nyt laskivat turbaaninsa maata vastaan.

Kauhun hiljaisuus levisi yhtäkkiä ihmisaavikon yli ja ylhäältä Hagia Sofian tornista rukouksen julistajat alkoivat virren. Celsing kuuli heidän tervehtivän Muhamedin keisarillista jälkeläistä tuosta kirkosta, jonka kaareva kivikatto oli psalmeja veisattaessa rakennettu kristilliseksi ihmetyöksi ja jossa pyhien marttyyrien luusiruja oli seinään muurattu joka kahdennentoista tiilikerroksen väliin. Hän tarttui erään kerjäläisen sauvaan, voidakseen yletä ylemmäs näkemään. Menestyksen avatusta portista näki hän suurvisiirin pyramiitinmuotoisen päähineen ja viheriän kauhtanan, näki vaaleansinisen hevosväen ja sulttaanin omat, tummanvihreät agaijalaiset ratsumiehet. Siinä kulkivat punapukuiset telottajat köysikimput kädessään, kahvinkantajat ja vedenkantajat käsiliinoineen, tarjottimineen ja kultakannuineen, ja vihdoin läheni, silkkisten lippujen varjostamana, sulttaani, Ahmed kolmas, tulppaanijuhlain ja hääpitojen herra.

Celsing kaivoi molemmin käsin vyönsä alustaa ja tempasi esiin kirjeen.

-- Jumala armahtakoon tuota onnetonta! -- kuiskailivat hätääntyneinä kerjäläiset. -- Hän on mielenvikainen, joka ei tiedä mitä hän tekee.

He tarttuivat hänen takkiinsa, vetääkseen hänet takasin, vaan he olivat liian voimattomat ja heikot. Silloin rupesivat raajarikkoiset häntä sauvoineen peittoamaan, mutta hän ei sitä tuntenut, ja kirje korkealla päänsä päällä tunkeutui hän janitsaarien joukkoon ja asettui suoraan sulttaanin tielle. Sulttaani, joka istui hiukan etukumarassa satulassaan, oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä näyttivät sumuisten lasien läpi loistavilta kynttiläliekeiltä. Hevostaan pysäyttämättä ojensi hän kätensä ja otti kirjeen sekä pisti sen valkoisen, mustan ketun nahalla reunustetun, damasti-pukunsa poimuihin. Telottajat tarttuivat nyt Celsingiin ja taluttivat hänet Janitsaaripihan poikki vankiluolaan, joka oli Menestyksen portin alapuolella.

-- Sinä olet rohjennut antaa sulttaanille valituskirjan, -- sanoivat he. -- Onkohan sulla myöskin täydelliset, täysin pätevät todistukset siihen, mitä olet kirjoittanut?

Vanki havahtui ja vastasi:

-- Todistukset.. Sanani... Ottakaa henkeni, ottakaa vereni todistukseksi!