Part 15
Tsaari hyppäsi ylös ja kaappasi minua tukasta kiini ja piti suurta maljaa suuni edessä, niin että Astrakanin olut läikähti pitkin leukaani ja kaulustaani. Joka maljalla, joka esitettiin, astui kaksi sotamiestä huoneeseen ruskeankeltaisissa sinikauluksisissa univormuissa ja laukaisivat pistoolinsa, niin että kuuma huone, joka jo oli täynnä tupakan pilviä ja sipulin hajua, nyt peittyi ruudinsavuunkin.
Tsaari istahti vielä kerran pöydän ääreen. Hän tahtoi muiden melussa itse istua ja mietiskellä, vaan ei sallinut kenenkään muun luopua juomisammatistaan ja ruveta vakavaksi niinkuin hän. Hän veti Feodosovan uudelleen polvelleen. Feodosova poloinen! Siinä hän istui ryhdittömänä riippuvin käsin ja suu tahdottomasti puoleksi auki, niinkuin olisi hän odottanut lyöntejä kesken hyväilyjäkin. Miksei ollut hänellä rohkeutta temmata miekkaa pöydältä ja painaa sen terään ranteensa pelastaakseen kunniansa, ennenkuin se kävisi myöhäiseksi. Olisi hän saanut vaikka kuinka paljon nauraa minun puujalkaani ja häpeääni, jos minä olisin hengelläni voinut pelastaa hänen kunniansa. En ollut koskaan ennen ollutkaan niin likellä häntä ja niin selvästi nähnyt miksi ihmeteltäväksi teokseksi hän oli taivaallisen luojan käsissä muodostunut. Feodosova raukkani, jospa edes olisit sydämessäsi tuntenut, millä puhtaalla aivoituksella ystäväsi katseli sinua alennuksessasi ja rukoili sinun puolestasi!
Tunnit kuluivat ja kemuja yhä kesti. Tiedottomimmat pajarit ja kääpiöt makailivat jo pökertyneinä olissa ja antoivat ylen tai heittivät vettänsä, mutta tsaari itse nousi aina ylös ja kumartui ikkunasta ulos. -- Juo, Puujalka, juo! -- käski hän ja ajoi takaa minua malja kädessä ympäri kamaria ja antoi pajarien pidellä minua kiini kunnes olin joka pisaran juonut. Nytkimiset hänen kasvoissaan tulivat yhä kamalammiksi, ja kun vihdoin taas olimme pöydän ääressä, työnsi hän kolme reunojaan myöten täytettyä kivimaljaa eteeni ja sanoi:
-- Nyt, Puujalka, täytyy sinun esittää piirijuonti ja opettaa meitä ymmärtämään sananpartesi tarkoitus.
Minä nousin pystyyn niin hyvin kuin taisin.
-- Maljasi, tsaari, -- huusin minä, -- sillä oletpa todella syntynytkin käskijäksi!
-- Miksikä, -- kysyi hän, -- sotamiehet tekisivät musketeillaan temppujaan ja minua tervehtäisivät, jos joku toinen olisi arvollisempi käskemään? Mitä voi olla kurjempaa kuin kelvoton ruhtinas? Sinä päivänä kun näen oman poikani arvottomaksi perimään suurta, rakasta valtakuntaani, sinä päivänä pitää hänen kuoleman. Sinun ensimmäinen totuutesi, Puujalka, ei kaipaa maljoja.
Pistoolit pamahtivat, ja kaikki joivat paitsi tsaari.
Silloin kokosin minä ymmärrykseni sirpaleet niinkuin ahne rahansa, sillä minä uskoin, että jos voisin saada tsaarin armolliseksi ja lempeäksi, voisi kukatiesi Feodosovani pelastua.
-- Niinpä niin, tsaarillinen majesteetti, -- minä siis jatkoin ja nostin täyden maljan ylös. -- Tämä on Astrakanin olutta, pantu simasta ja paloviinasta ja höystetty pippurilla ja tupakalla. Kovin se polttaa ennenkuin se ilottaa, ja kun se ilottaa, niin se nukuttaa.
Samassa paiskasin maljan lattiaan niin että se meni tuhanneksi kappaleeksi. Sitten nostin toisen maljan.
-- Tämä on Unkarin viiniä. Älä silleen vettä juo, kirjoittaa apostoli Paavali Timoteukselle, vaan nautitse jotakin viinaa sydämesi tähden ja ettäs myös usein sairastat. Niin puhuu pyhä mies raukoille ja pirtinistujille. Mutta mene sotakedolle kylmään ja kipuun ja sano minulle: kuinka monelle huokaavalle tämä makean viinin malja riittäisi kirvelystä lieventämään ja kuolemaa keventämään!
Samassa paiskasin tämänkin maljan lattiaan, niin että se särkyi. Sitten nostin kolmannen maljan.
-- Tämä on paloviinaa. Sitä onnelliset ja rikkaat halveksivat, sillä he eivät janoo lievitystä niinkuin juhta lähdettä, vaan he tahtovat ainoastaan pilkkaa hekkumansa lisäksi. Mutta paloviina ottaa vallan samassa hetkessä kuin se menee kielen ylitse, niinkuin itsevaltias samassa hetkessä kuin hän astuu kynnyksen yli, ja verissään makaavat ja kuolevat löytävät lievennyksen muutamasta pisarasta. Siksi sanon paloviinan parhaaksi, sillä minä puhun niinkuin sotamies puhuu, ja totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe.
-- Oikein, oikein! -- riemuitsi tsaari ja otti vastaan maljan ja joi ja ojensi minulle kaksi kultarahaa, pistoolien pamahtaessa. -- Sinä saat passin ja hevosen mennä menojasi ja kunnekka tuletkin kerro Poltavasta.
Minä laskin silloin vielä kerran polvilleni olkiin ja sain sanotuksi:
-- Tsaarillinen majesteetti... alhaisuudessani ja yksinkertaisuudessani... teidän luonanne istuu... puhdas ja hyvä vaimo.
-- Hahaa! -- kirkuivat kääpiöt ja pajarit ja huojuivat ylös. -- Hahaa! Hahaa!
Tsaari nousi ja toi Feodosovaa minuun päin.
-- Kyllä ymmärrän. Voi sekin, joka puujalalla kalkuttaa, rakastua. Hyvä. Lahjoitan sinulle hänet sinänsä, ja sinä saat hyvän viran minulta. Olen luvannut jokaisen ruotsalaisen, joka rupee palvelukseeni ja kastattaa itsensä meidän uskoomme, ottaa meikäläiseksi.
Feodosova seisoi niinkuin unissakävijä ja ojensi käsiään minuun päin. Mitä siitä, että hän oli minua nauranut. Pianhan sen unohtaisin eikä hän piankaan olisi enään nähnyt puujalkaani, sillä minä olisin hoitanut häntä ja tehnyt työtä hänen edestään ja rukoillut hänen kanssansa ja tehnyt hänelle valoisan ja hiljaisen kodin. Olisin nostanut hänet niinkuin lapsen syliini ja kysynyt häneltä eikö rehellinen ja uskollinen sydän voisi saada toista sydäntä sykkimään. Kentiesi oli hänellä jo vastaus valmiina, sillä hän hiljoilleen alkoi säteillä ja lämmitä ja koko kasvot kirkastuivat. Kaukana Papinkadun kulmatalossa Tukholmassa istui yksinäinen vanha vaimo postillansa ääressä kuunnellen ja odotellen eikö kirjettä tulisi ovesta, eikö ketään sotavaivaista astuisi huoneeseen tuomaan terveisiä etäisiltä erämailta, eikö minua enään koskaan palaisi, vai makaisinko jo kuoliaana maan mullissa. Olin rukoillut hänen puolestaan joka yö. Olin häntä muistellut sotamelskeessä paarien ja välittäväin keskellä. Mutta tänä hetkenä en häntä enään muistanut, enkä nähnyt enkä kuullut muita kuin Feodosovaa. Ja kuitenkin minä vääntelin ja taistelin jotakin raskasta vastaan, joka järkähtämättä seisoi sydämeni ylitse ja jota en ymmärtänyt, vaan vasta hitaasti ja askelittain saatoin selittää.
Minä kumarruin Feodosovan puoleen suudellakseni hänen kättänsä, mutta hän kuiskasi:
-- Tsaarin kättä! -- Tsaarin kättä!
Silloin ojensin itseäni tsaariin päin ja suutelin hänen kättänsä.
-- Uskonoppiani, -- kuiskasin yhtä hiljaa, -- ja kuninkaallista herraani en saa pettää.
Tsaarin kasvot värähtivät vielä, ja kääpiöt kiskoivat säikähdyksissään zaporogia esille nurkasta, saadakseen tsaaria nauramaan hänen hullunkuriselle muodolleen. Mutta silloin rupesi tsaarin käsivarsi nytkien liikkumaan. Hänen kasvonsa harmenivat ja hän sai pelätyn järisyttävän äkkiraivon kohtauksen. Hän astui zaporogia vastaan ja iski häntä kouristuneella nyrkillään naamaan, niin että veri pulppusi nenästä ja sieramista, ja niin tukkeutuneella ja muuttuneella äänellä, ettei sitä olisi samaksi tuntenut, sähisi hän:
-- Minä olen sinut nähnyt lävitsesi, valehtelija, siitä hetkestä kuin tulit huoneeseen. Sinä olet zaporogi, luopio, joka olet kätkenyt itsesi ruotsalaisiin vaatteisiin... Teloittakaa hänet! Teloittakaa!
Kaikki, humaltuneetkin, alkoivat vavista ja hapuilla ovea kohden ja kauhistuksessaan kuiskutti muuan pajareista:
-- Viekää esiin nainen! työntäkää esille hänet! Heti kun hän saa nähdä kauniita kasvoja ja naisen jäseniä hän tyyntyy.
He tarttuivat häneen, ja liivi reväistiin rinnoilta auki, ja hiljaa hänen valitellessaan työnnettiin häntä askelittain tsaarin luo.
Silmäni pimenivät ja takaperin horjuin kamarista ulos. Jäin seisomaan kadulle tähtien alle, ja minä kuulin, mitenkä melu laantui ja kääpiöt rupesivat laulamaan.
Silloin liitin käteni ristiin ja muistin tappotantereella tehtyä lupaustani rukoilla syntisraukan sielun puolesta, mutta kuta hartaammin puhuin Jumalani kanssa, sitä kauvemmaksi liitivät ajatukseni, ja minun rukoukseni muuttui rukoukseksi vielä suuremman syntisen puolesta, hänen puolestaan, joka viimeisten uskollistensa kanssa harhaili autioilla aroilla.
* * * * *
Välskäri vaikeni silmäten arasti arkkua, ja hovineiti seurasi häntä ruumisalttarin ääreen.
-- Amen! -- sanoi neiti, ja molemmat levittivät jälleen peitteen vahanvaalean leskikuningattaren, Kaarlein äidin, yli.
Kun kellot soivat.
Eteläisessä Smoolannissa, juuri siellä, missä kivinen Skooneen vievä maantie haaraantui useampiin kyläteihin ja mistä pölyinen mäki lähti nousemaan pitäjän kirkolle, oli punaseksi maalattu tuulimylly ja siinä siivet niin suuret, että moisia ei lähimailla oltu nähty. Mylläri oli jo paljo aikaa sitten kuollut. Hänen leskensä, joka oli nimeltään Kerstin Bure ja joka lapsuudessaan oli elänyt onnellisempia päiviä, jopa syönyt ruokansa kirkkailta tinalautasilta, hän hoiti nyt myllyä ominpäinsä. Ei hän koskaan syntyperästään puhunut eikä lemmenkaupoistaan, jotka olivat hänet johtaneet varakkaasta pappiskodista jauhattajan ahtaaseen myllytupaan, jonka yläpuolella, juuri makuupaikan kohdalla, myllynsiipien napa kieri ryskyen ja valitellen, -- hän ei puhunut niistä, eikä muistakaan asioistaan koskaan. Hänen miehensä oli ollut liian köyhä pitääkseen erityistä tupaa ja oli sen vuoksi asunnokseen varannut itse myllytornin, jonka kattoon hän oli savureijän puhkassut. Siellä leski vuodet vuotonsa perästä hiljaa ja neule aina kädessään valvoi renkien työtä. Kun häntä joskus puhuteltiin, vastasi hän päätään nyökäyttämällä tai puistamalla ja harvoin hän eteni kivenheiton päähän myllystään. Vartaloltaan hän oli pitkä ja hoikka, kädet hentoset, kasvot, jotka näkyivät aina yhtä valkoisen huivin alta, muistuttivat alttaritauluun kuvattua Maria Magdaleenaa, vaikka ne olivatkin kellertävämmät ja kuihtuneemmat kuin tämän pyhimyksen. Palveluksessaan hän ei koskaan pitänyt naisia ja siksipä naiset varsinkin olivat tottuneet hänen ohitseen kulkemaan sanaa virkkamatta. Ei he oikein tienneet, oliko hän ylpeä vai nöyrä, useimmat arvelivat, että mahtoi olla kumpastakin. Kun lukkari kerran saapui myllyyn kosiomiesten seurassa pyytämään jo harmaantunutta leskeä aviokseen, kävi hän aivan hämilleen, punastui hiuksia myöten, ja puisteli vain päätään.
Eräänä aamuna löysi hän lähteen luota, rikkaläjältä, riepuihin käärityn poikalapsen, ja kun ei tämän vanhemmista millään tavalla saatu tietoa, otti hän pienokaisen kasvatikseen.
-- Eihän voi tietää, mitä ituja sydämmessäsi piilee, hyviäkö vai pahoja, -- sanoi hän --, mutta kerran olen siitä selon saava. Nimesi olkoon Johannes, sillä hurskaan kuin Jumalan enkelin sinusta teen. Minua on kovasti rangaistu, vaan sinulle säästän sievän perinnön, jotta ilosemmat päivät sulle voisivat palkita sen, mitä minä olen kärsinyt.
Poika kasvoi ja kun hän rippikoulua kävi, kummastelivat kaikki hänen hurskaita ja jumalisia vastauksiaan. Sileänä valahti ohkanen liinatukka hänen hartioilleen, kun hän sydänkesän valoisina iltoina istui kasvatusäitinsä rinnalla myllyn portailla ja uutterasti luki hartauskirjaa, jonka pitäjän paimen oli hänelle lainannut. Harvapuheisina, liikahtelematta, he aina istuivat, mutta joskus liinatukkapoika sormellaan viittasi jotakin riviä, joka hänestä oli muita kauniimpi, ja luki sen toistamiseen. --
Niityn heinärukoloista lehahti lämmin tuoksu ja olipa kesäinen lemunsa vielä kuivuneilla apilaan lehtisilläkin, jotka kirjaan merkiksi olivat pistetyt. Öisin ei vielä näkynyt taivaalla kuin yksi tähti, kirkas ja loistava; pitkälle puhteita valvottiin ja tuvan ovet olivat auki.
Silloin kulki kuiskeena kylissä huhu, että Ruotsin sotajoukko oli Pultavassa voitettu ja että tanskalaiset valmistausivat nousemaan maihin, kukistamaan koko Ruotsin maan.
Eräänä lauvantai-iltana pysähtyi ratsumies myllyn portaitten eteen ja pyysi yösijaa.
Johannes katseli empien kasvatusäitiään ja kysyi matkamieheltä, eikö hänen kernaammin sopisi jatkaa matkaa pappilaan saakka, tuonne mäelle.
-- Ei, -- vastasi tämä, -- minä tahdon nähdä, kuinka kansa elää.
Silloin hänelle lupa annettiin sitasta hevosensa myllyn alle ja itse hän iloisena istahti talonväen joukkoon ruokapöytään, syömään kupillisen rokkaa ja viipaleen mustaa leipää.
Pitkäksi oli hänellä kasvanut tukka ja pukinparta, joten hän oli täydellisesti talonpojan näkönen, ja puhuessaan hän milloin repäsi suunsa selälleen ja laski tulemaan leveintä Skoonen murretta, milloin tiirotti silmillään ja valitti kuin Smoolantilaiset. Koko yön hän valvoi ja piti hilpeää puhetta, piirteli hiilellä Johanneksen kuvan aivan ilmielävännäköiseksi myllyn seinälle ja neuvoi Kerstin Burelle, kuinka myllyn napaa on voideltava. Ja sekaan hän lauloi iloisia rallatuksia tai vakavia virsiä, itse niihin sanoja sepitellen. Vaan aamulla otti hän laukustaan puvun, jossa oli kiiltävät soturinnapit. Kun Johannes ja leski ihmetellen raottivat ikkunaa, katsellakseen, mihinkä hän nyt meni, seisoi hän jo kirkonmäellä ja piti puhetta, ja kirkkorahvaassa nousi sellainen äänekäs into ja melu, että siitä kaiku peninkulman päästä vastasi.
-- Se on Maunu Bock! -- huuteli rahvas. -- Se on meidän urhea kenraalimme Stenbock. Jos hänet saamme mukaamme, lähdemme joka mies taistelemaan isänmaamme puolesta, lähtee isä ja poika, niin totta kuin meitä Jumala auttakoon!
-- Johannes, -- sanoi silloin Kerstin Bure kuustoistavuotiselle kasvattipojalleen, sanoi ankaralla äänellä, jota tämä ei ollut ennen koskaan kuullut. -- Sinä olet luotu hurskaana kirjojen ääressä istumaan ja kerran papinkauhtanaa kantamaan, niinkuin muinoin isävainajani, vaan et maallisissa kahakoissa vertasi vuodattamaan. Pistä laukkuusi tulukset ja puukko ja ota nahkatakki mukaasi. Käy sitten metsiin ja lymyile niissä, kunnes taas palaa rauha maahan. Sitä ennen en sinua nähdä tahdo. Se muista. Kuulet, kuinka miehet huutavat kirkonmäellä, mutta heiltä ehkä pian muste multa tukkii suun.
Poika teki niinkuin kasvattaja käski ja asteli kauas metsiin outoja polkuja pitkin. Kuusikot kävivät vähitellen yhä laajaoksaisemmiksi, niin että hänen pitkät matkat täytyi painautua eteenpäin selkä edellä ja nahkatakki silmiä suojaamassa. Illalla saapui hän laajan suon reunaan; kaukana sen toisessa laidassa, mustalta kuultavan järven partaalla, oli saari, jossa kasvoi sankka lepikko.
Tuonne tahdon kotoni rakentaa! ajatteli hän. Mutta hetteisen rämeen pinta, joka ohkaisena peitti pohjattomat, mustat, pimeät vedet, vajosi hänen jalkainsa alla ja uupuneena, puolinukkuneena, istahti hän kalliolle.
Vielä kohisivat metsäiset ahot, mutta järvi oli tyyni ja pienet, kellertävät pilvenhattarat pysähtyivät vähitellen liikahtamattomiksi. Äärettömän matkan päässä, sumuisen suon takana, kilahti joskus vuohenkello lyhyeen ja soinnuttomasti. Pari paimenta puhalteli torviinsa ja laaksossa, vanhan, unhottuneen, maatuneen sukukummun kupeella, sytyttivät kiiltomadot ruohokossa lyhtynsä.
-- Oletko sinä yksi niitä, jotka ovat paenneet sotapalvelusta? -- kysyi häneltä ääni ja kun hän kohottausi katsomaan, seisoi vuohipaimen, piikatyttö, katajapensasten välissä ja kutoi sukkaa. Hän näytti vuotta, paria vanhemmalta kuin Johannes ja hänellä oli nahkaset varsikengät hartioillaan.
-- Niitähän olen, vaan tässäpä suo tien katkasi; ja marjoilla ja kivenjuurikkailla käy ajanmittaan heikoksi elää.
-- Etpä tuntene tätä metsää. Ei täällä hätää kärsitä. Yhdeksänvuotiaasta saakka olen joka kesä näissä erämaissa vuohineni elellyt. Karsi pari närettä ja sido ne vitsaksilla jalkoihisi, silloin voit rämettä myöten hiihtää mihin tahdot. Peitä majasi männynkuorilla ja hanki itsellesi kalastusneuvoja.
Tyttö kehitti pitkän ompelulangan röijystään ja otti päähineestään vaskisen neulan, jonka hän koukuksi väänsi.
-- Tässä sulle annan onkisiiman, -- virkkoi hän ja jatkoi sukkaa kutoen kävelyään.
Sinä yönä ei poika paljoa välittänyt tytön neuvosta, vaan kun aamurusko taas paistoi hänen silmiinsä, kävi hän puukkoneen näreen kimppuun.
Kun hän oli vuolemalla itselleen sukset tehnyt tytön neuvon mukaan, lähti hän rämettä myöten hiihtämään saareen. Ja kun hän siellä polki maaperää, heilui koko saari kuin pehmonen patja, mutta hän arveli, että hyvä on: maa on kostea, silloinpa siitä lierojakin löytyy. Hiukan hän vain sormin kaivoi ruohokon alta, niin jo kohta hän niitä tapasikin. Huononlaista oli tosin aluksi kalastaminen, vaan kun hän salaa laski kaksi koiruohoa ristiin veden pinnalle, parani onni heti. Tulukset oli hänellä taskussa; helppoa oli hiiloksella paistaa tuo maukas saalis.
Sitten hän rupesi kotaansa rakentamaan semmoisella kiireellä, että hän tuskin jouti nukkumaan valoisina kesäöinä. Sen hän ymmärsi, että maja pian saattoi suistua kokoon tuolla notkuvalla suosaarella, jos hän siitä korkean teki, ja siksi hän rakensi matalan, turvepeittoisen harjakaton, jonka alla hän ei voinut suorana seistä, vaan ryömiä sinne täytyi. Seinät hän teki maloista ja risuista ja pisti kuorta rakoihin ja viimeksi hän kivistä lieden rakensi, johon hän iltasin tukki lastuja ja katajia, siellä savuttamaan ja sääskiä karkottamaan. Puuhaillessaan hän usein puoliääneen itsekseen puheli, oli olevinaan kokonaisen työsakin vouti, ja saarensa hän Eräsaareksi nimitti.
Usein hän kohtasi vuohitytön. Tämä oli nimeltään Leena ja hän käveli aina yhä kutoen vuohilaumansa perässä, pysähtyen paimentamaan murrosten luo ja suoniittyjen partaalle. Häneltä oppi pakolainen rakentamaan loukkuja ja virittämään ansoja. Ja vihdoin he näiden ääressä joka aamu tapasivat toisensa pyydyksiään kokiessaan, ja tyttö hänet teki kaikkien metsän eläväin ystäväksi.
-- Näitkö tuon kauniin linnun? kysyi Leena ja viittasi mustansinervää ukkoteirtä, joka raskailla siivenheitoillaan suhautteli koko metsää. -- Sen minä olen ristinyt veronkirjuriksi, sillä kun hän Valkosessa kaulustassaan kääntelee päätään ja puistaa töyhtöään ja pyörittelee punasia silmiään, taikka nokallaan loksuttaa, niin pelottelee hän sekä ihmisiä että eläimiä. Vaan jos vaara uhkaa noita viattoman Valkosia munia hänen omassa pesässään, silloinpa hänet näkisit! Silloin sillä on isän sydän paikoillaan...
Mutta enin osasi tyttö kumminkin tarinoida kurjista.
-- En ole vielä koskaan -- kertoi hän -- saanut nähdä noita pitkäkoipisia ja kaljuja kurkia, kun ne syrjäisillä soilla päästelevät kujerruksiaan ja pitävät syyskäräjiä siitä, milloin on muuttoaika käsissä. Leirinsä joka kolkalla on niillä etuvartioita, jotka siinä kyyhöttävät kivi toisessa, koukistetussa jalassa, jotta se putoaisi ja herättäisi heidät, jos he nukahtaisivat. Mutta merkillisintä kaikesta on se, että jos ihminen sattuu näkemään, kun nuo tuhanharmaat linnut nousevat lentoon, hän itse rupee käsivarsillaan räpyttämään ja mieli tekee kohota lentoon, seurata mukana tuonne korkealle, josta järvetkin näyttävät vain pieniltä, kimaltelevilta pisaroilta.
-- Noita kurkiapa tahdon minä nähdä, -- huudahti Johannes.
-- Ehkäpä saat nähdä ne syksyllä, vaan sitävarten täytyy sinun ensiksi oppia paljo. Sinun täytyy osata seistä niin liikahtamatta, että näytät kuivalta katajapehkolta, osata kumartua niin, että olet kiven näköinen, ja paneutua etukumaraan, jottei sinua voi erottaa lahoovasta risukasasta.
-- Kaiken tuon tahdon oppia, mutta saareeni et saa sinä koskaan tulla. Taloni siellä ei olekaan sen näköinen kuin luulet. Siellä on korkea kiuas ja peitot seinämillä ja lattia on mattojen välissä niin liukas, ettei siinä kävellä voi, ryömiä täytyy.
Nuorukaiselle muistuivat mieleen kauniit sadut, joita hän oli lukenut kirkkoherran kirjoista ja hän tahtoi tytölle osottaa, että osasi hänkin saada tämän ihmettelemään ja uteliaaksi.
-- Jos päästät minut taloosi, menen alas kylään ja tuon sulle pyssyn, tuon ruudit ja lyijyt.
-- Saareeni et pääse koskaan.
-- Jos näytät mulle talosi, opetan sinut viisi vuorokautta elämään kasvinjuurilla ja ilman niitäkin.
-- Sitävarten olen tänne tullut. Pidä lupauksesi, niin saat saareni nähdä, -- jos sinne itse voit päästä.
Niin sanottuaan sitoi hän sukset jalkoihinsa ja katosi suon sumuun.
-- Vihollinen on rannalla, -- virkkoi hän kuvailemilleen saaren rantavartijoille -- mutta sillä ei ole kirvestä eikä puukkoa saadakseen sukset. Voimme nukkua rauhassa, jos vain itse pysymme hurskaina ja hyvinä.
Mutta illalla, kun hän kantoi uusia katajia nuotioon, näki hän paimentytön tulevan rämeellä, astelevan risujen ja kuusenoksien nojassa.
-- Vihollinen aikoo tehdä hyökkäyksen -- jatkoi hän silloin, -- mutta ompa mulla salaisuuteni apunani. Nyt työnnetään koko Eräsaari vesille purjehtimaan niinkuin laiva.
Hän tyrkkäsi sauvalla etäisimmistä suomättäistä ja keinuen ui pinnalla pysyvä saari yhä etemmäs ulapalle.
Sitten hän tyyneesti paneusi nukkumaan räiskivän hiiloksen luo. Mutta kun hän jonkun ajan perästä äkkiä avasi silmänsä, seisoi vuohipaimen hänen edessään ja katseli sisään matalan katon alta, jolle revonnahkoja oli levitetty kuivamaan. Hän ei puhunut pojalle sanaakaan korkeasta kiukaasta eikä seinäpeitteistä eikä liukkaasta lattiasta, virkkoi vain:
-- Nousipa raikas tuuli, joka toi saaresi maihin tälle rannalle. Vaan miksi jätät kuivat revonnahkat katolle, ne olisivat maahan levitettävät. Ja katajoita on meidän istutettava pitkin saaren rantoja, ettei kukaan näe majaa eikä meitä.
Pojasta tyttö puhui järkeä ja hän meni heti maihin katajia kokoomaan. Vielä puolen yön jälkeen he tekivät työtä, varustellen saartaan. Palmikoivatpa he tuohista ja päreistä ovenkin, jolla majan aukon voivat sulkea, ja kun he vihdoin taas työnsivät saaren maista, kiinnittivät he sen sauvomilla selälle.
-- Laskusilta on nostettu, linna on turvassa, -- virkkoi Johannes, -- nyt täytyy vain hankkia uusille vieraille kohtuullinen ateria.
-- Kyökkipalvelijat ja piiat ovat aina niin hidasta väkeä, -- virkkoi tyttö ja käänsi molempia hiiloksella paistuvia kaloja.
Aroilla kohisi tuuli ja järvellä loiski laine, joten saari, ja sen edustainen kaislikko ja kukkiva lumpeikko, kaikki keinuivat. Vaan aterian syötyään ryömi Johannes perimmäs majaansa makuulleen, mutta Leena, joka ei vielä tuntenut olevansa oikea omistaja Eräsaaressa, kietoutui kääröksi ovensuuhun, käsivarsi päänalaisenaan. Hän kuuli vielä katajain räiskivän ja nukahtaessaan luki hän säkeniä, jotka katossa olevan raon ohi tupsahtelivat taivaalle. Siinä meni viides... siinä kuudes... seitsemäs. Silloin hänelle muistui mieleen mielilaulunsa pätkä:
Oli seitsemäs viikon päivä, Kun kellot ne messuhun soi, Silloin morsian itki ja huokas, Vaikka seppele viel' vihannoi.
Seuraavana päivänä ei hän enää aikonutkaan lähteä saaresta ja kolmantena päivänä he rupesivat, itse sitä huomaamattaan, kutsumaan saarta "meidän saareksi". Joka aamu he laskivat kalliorantaan ja Leena käveli suoniitylle vuohien luo taikka seurasi Johannesta loukuille ja satimille. Vihdoin rupesi hän tälle opettamaan taitoaan, miten saattoi monta päivää elää marjoilla ja kivenjuurikkailla ja hän huomasi pojan oppivan tuon taidon paremmin kuin hän itse. Hän laihtui ja kuivui kuin katkaistu oksa, mutta hänen jäntereensä paisuivat siltä yhä vankemmiksi. Vaan hiljaisena ja harvasanaisena pysyi poika aina ja kun Leena kysyi, mikä hänen mieltään painoi, pakeni hän syrjään omille poluilleen ja pysyi kauan poissa.
He eivät enää tienneet päivien nimiä, vaan tuuli toi sunnuntaisin kirkonkellojen etäisen kaijun heidän kaukaiseen erämaahansa. Silloin pukeusi Johannes nahkatakkiinsa ja talutti tytön tuonne metsistyneelle sukukummulle, josta laajalti näki yli suon ja selän. Ja tyttösen kättä pidellen puhui hän silloin Jumalan rakkaudesta, joka köyhimmän rotkonkin täyttää kauniimmilla antimillaan, ja usein he pitkiksi hetkiksi polvistuivat ruohokkoon ja rukoilivat, että Jumala heidänkin sydämmiinsä kylväisi muutaman jyväsen kallista siementään.
Sellaisten hetkien jälkeen oli Johannes kumminkin mieleltään kahta raskaampi ja pakeni yksinäisyyteen.