Part 14

Nähdäkseni oliko hänellä veistä, etsin minä hänen puhuessaan tulukset ja sain valkean muutamiin jaloissa oleviin risuihin. Minä näin silloin, että se olikin pieni säikähtynyt häijynnäköinen ukko aseettomin käsin. Hän nousi äkkiä niinkuin nälkäinen peto, joka on saaliin tavannut, ja kumartui tulen valossa ruohikossa makaavan kaatuneen ruotsalaisen vänrikin päälle. Arvelin, että kuollut mies kyllä voi luovuttaa takkinsa suojattomalle liittolaiselle enkä zaporogia estänyt, mutta kun hän riisui takkia kaatuneelta, luiskahti sen taskusta kirje. Päällekirjoituksesta näin, että veriinsä vaipunut poika, joka makasi niin koreasti ja rauhallisesti pitkällään nurmella kuin olisi nukkunut syntymätalonsa niityllä, oli nimeltään Falkenberg. Kirje oli hänen sisareltaan, enkä muuta ehtinyt kuin tavata ne sanat, jotka siitä hetkestä tulivat vakiolauseekseni: Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Samassa jo sammutti zaporogi valon.

-- Oletko hullu, herra, -- kuiskasi hän, -- älä ilmaise meitä ruumiinryöstäjille.

Minä en paljoa piitannut hänen puheestaan, vaan matkin hänelle moneen kertaan:

-- Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on suuri sana se, kuules äijä, ja saatpa nähdä, että minä sillä pääsen pitemmälle kuin sinä valhepuvussasi.

-- Jahkahan nähdään, -- vastasi zaporogi. -- Mutta se meidän pitää luvata, että kumpi meistä kauvemmin elää, se lukee rukouksen toisen sielun edestä.

-- Se on luvattu, -- minä sanoin ja annoin hänelle kättä, ja tuntuipa niinkuin olisin onnettomuudessa saanut tuosta partasuisesta raakalaisesta äkkiä veljen ja ystävän.

Hän autteli minua ylös, ja päivän koitteessa yhdyimme me siihen pitkään haavoitettujen ja jäljellejääneitten jonoon, joka äänettä kompuroi Poltavaan antautumaan vangiksi. Avuliaasti koettivat he peitellä zaporogia keskeensä. Suurten saappaitten kaulukset ulettuivat häntä lanteille saakka ja takinhännys riippui ihan kannuksissa. Kun vain joku kasakka häntä katseli, kääntyi hän jonkun meikäläisen puoleen ja huusi korkealla äänellä ne ainoat ruotsin sanat, mitkä hän sotaretken aikana oli ehtinyt oppia:

-- Ich Schwede, saakeli soi!

Zaporogi ja minä ja kahdeksan toveria saimme asunnon suuren kivitalon yläkerrassa. Kun me kahden ehdimme ensimmäisinä ylös, valitsimme me haltuumme pienen eri komeron, jossa oli ikkuna katusolaan päin. Siellä ei ollut mitään muuta kuin vähän makuuolkia, mutta minulla oli nutussani peltihuilu, jonka Starodubissa olin ottanut kaatuneelta kalmukilta ja jolla olin opetellut soittamaan useita kauniita virsiä. Sillä minä soittelin aikamme ratoksi, ja pian huomasimme, että joka kerran kuin minä soitin, tuli nuori vaimo ikkunaan toisella puolella solaa. Kentiesi senvuoksi soitinkin enemmän kuin muuten olisi huvittanut, enkä oikein tiedä oliko hän kauniimpi ja minulle sopivampi kuin kaikki muut naiset vai oliko pitkä miesten joukossa olo tehnyt silmäni tottumattomammaksi, mutta minusta oli suuri ilo kun häntä katselin. En kuitenkaan koskaan katsonut häntä silmiin, kun hän käänsi kasvonsa meidän ikkunaamme päin, sillä minä olen aina vaimoväkeä ujostellut enkä koskaan osannut tanssia heidän pillinsä mukaan. Enkä ole koskaan hakenut sellaisten miestenkään seuraa, joilla on pää täynnä naisväkiä ja jotka vain vaanivat rakastelu-tilaisuuksia. Kukin pitäköön astiansa pyhänä, sanoo Paavali, eikä himojen halauksessa niinkuin pakanat, jotka eivät Jumalaa tunne, ettei kenkään veljeänsä loukkaisi ja pahentaisi, sillä Herra on väkevä kostaja sen kaiken yli.

Minä katsoin kuitenkin, että miehen tulee aina käyttäytyä säädyllisesti ja sopivaisesti, ja kun toinen hihansuuni oli risainen, käänsin soittaessani aina sen puolen kamariin päin.

Vaimo istui tavallisesti käsivarret ristissä ja ikkunalautaan nojaten, ja hänen kätensä olivat pyöreät ja valkoiset, vaikka kyllä suuret. Hänellä oli turkinpunainen liivi, jossa oli hopeiset hakaset ja monenkertaiset ketjut. Vanha noitaämmä, joka joskus käsirattaineen pysähtyi hänen ikkunansa alle siveltyjä mesileipiä myömään, kutsui häntä Feodosovaksi.

Kun hämärä tuli, pani hän lamppuun valkean ja kun ei hänellä eikä meillä ollut ensinkään akkunaluukkuja, saatoimme me seurata häntä silmillämme, kun hän puhalsi tulta lieteen, mutta minusta oli oikeampaa, että me käännyimme pois ja senvuoksi minä istuin zaporogin kanssa olille nurkkaan.

Paitse rukouskirjaa oli minulla mukana muutamia Müllerin postillasta revittyjä lehtiä, joita minä luin ja käänsin zaporogille useampia kappaleita. Mutta kun huomasin, ettei hän kuunnellut, menin maallisempiin asioihin ja kyselin häneltä mitä hän tiesi naapuristamme toisella puolella solaa. Hän sanoi ettei vaimo ollut naimaton, sillä sen maan neidoilla oli aina pitkä nauhoilla letitetty palmikko ja siinä pieni punainen silkkitupsu. Pikemminkin oli hän leski, sillä hänen hiuksensa olivat levällään surun merkiksi.

Kun tuli aivan pimeä ja me panimme maata olille, havaitsin zaporogin varastaneen hopeisen nuuskalusikkani, mutta kun olin sen ottanut pois ja nuhdellut häntä hänen hairahduksestaan, nukuimme me toistemme viereen ystävyksinä.

Minua melkein hävetti kun taas aamun tullen tunsin itseni iloisemmaksi kuin moniin aikoihin, mutta heti kun olin pitänyt rukouksen zaporogin kanssa ja tarkoin siistinyt ja pessyt itseni menin ikkunaan ja soitin jonkun kauniimmista virsistäni.

Feodosova oli jo istumassa päivän valossa. Näyttääkseni hänelle miten toisenlaisia ruotsalaiset olivat kuin hänen maansa miehet panin zaporogin pesemään puhtaaksi kamarimme, ja parin tunnin päästä olivat kalkitut seinät häikäisevän valkeat ja hämähäkinverkoista puhtaat. Kaikki se haihdutti ajatuksiani, mutta kun taas istuin rauhaan, heräsi minussa omantunnon vaiva siitä että sellaisen kurjuuden keskessä olin saattanut iloita. Viereissalissa istuivat penkeillä ja laattialla toverini raskaasti huuaten ja kotolaisistaan kuiskaillen. Vuoron jälkeen pääsi joka päivä meistä kaksi miestä kävelemään ulos aina linnanvalleille saakka, mutta kun illalla panin maata orilleni, en kehdannut Jumalaa rukoilla, että seuraavana aamuna olisi tullut minun vuoroni. Tiesinhän hyvin itsessäni, että jos ikävöin tunninkaan vapautta, niin ikävöin vain päästä tekemään asiaa vastapäätä olevaan taloon. Ja kuitenkin minä tiesin, että jos minun vuoroni todellakin tulisi rukoilemattani, en kuitenkaan uskaltaisi sinne koskaan mennä.

Kun aamulla tulin ikkunaani, nukkui Feodosova vaatteet yllään laattialla tyyny niskan alla. Hetki oli vielä varhainen ja vilpoinen, enkä minä hellinyt panna peltihuilua huulilleni. Mutta kuinka siinä seisoin ja odottelin, niin arvatenkin hän unessa tunsi, että minä häntä katselin, sillä hän avasi silmänsä ja naurahti ja ojensi kätensä ylös ja teki sen kaiken niin pian, etten ehtinyt huomaamatta vetäytyä syrjään. Pääni kuumeni ja minä panin peltihuilun kädestäni ja käyttäydyin kaikin puolin niin tökerösti ja taitamattomasti, etten koskaan ole ollut niin tyytymätön itseeni. Kiristin ja suorin vyötäni ja otin taas peltihuilun ikkunalta ja tarkastelin sitä ja olin puhaltavanani siitä tomuja pois. Kun vihdoin venäläinen aliupseeri, joka meitä onnettomia vartioi, sanoi zaporogille, että hän pääsisi sinä päivänä toiseksi mieheksi kaupungille, otin minä zaporogin erikseen nurkkaan ja neuvoin häntä monilla puheilla poimimaan lyhteen niitä keltaisia tähtikukkia, joita olin nähnyt kasvavan poltettujen talojen paikalla linnanvallin seudulla. Sopivassa tilaisuudessa antaisimme sen sitten Feodosovalle, minä sanoin. Hän näytti hyvältä ja siivolliselta vaimolta, joka kentiesi vuorostaan antaisi meille raukoille vähän hedelmiä ja pähkinöitä, minä sanoin. Se leivän syrjä, minkä tsaari meille joka päivä soi, ei täyttänyt edes pahinta nälkää, minä sanoin.

Zaporogia pelotti lähteä päivänvaloon, mutta ei uskaltanut epäluulojen vuoksi jäädä sisällekään, ja sentähden hän totteli ja meni.

Tuskin hän kuitenkaan oli ovesta mennyt kun jo tulin katumapäälle sillä nyt yksinäisyydessä tuli hämmennykseni vielä paljon suuremmaksi. Minä istahdin vuoteelleni nurkkaan, mistä minua ei näkynyt, ja siellä pysyttelin itsepäisesti.

Aika ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä ajatukset elivät, ja hetken kuluttua kuulin zaporogin äänen. Muuta miettimättä menin ikkunaan ja näin hänen seisovan Feodosovan luona, kädessään suuri korea lyhde tähtikukkia, jotka olivat miekkaliljan näköisiä. Ensinnä hän ei tahtonut niitä ottaa vastaan vaan vastasi, etteivät ne olleet puhtaita, koska ne olivat pakanan antamat. Zaporogi ei ollut mitään ymmärtävinään eikä osaavinaan muuta kuin muutaman sanan hänen kieltänsä, mutta silmäniskuilla ja viittauksilla ja nyökytyksillä sai hän ymmärrettäväksi, että minä olin lähettänyt kukat, ja silloin hän viimein ne otti.

Perin häpeissäni minä menin takaisin nurkkaani, ja kun zaporogi palasi, kaappasin minä häntä hartioista kiini ja ravistin häntä ja painoin häntä seinää vastaan.

Tuskin hän kuitenkaan oli käsistäni päässyt, kun hän jo ajattelemattomassa innossaan taas oli ikkunassa viittomassa ja heittämässä lentosuukkosia kaikilla viisillä sormilla.

Silloin astuin minä esille ja työnsin hänet pois ja kumarsin. Feodosova istui ja nyppi tähtikukkia ja puri lehtiä ja pudotteli niitä yksitellen maahan. Kiivastus tuli avukseni, niin että rohkaistuin ja aloin puhua, ennenkuin olin ajatellutkaan, miten keskustelu olisi sopivaisimmin alotettava.

-- Rouva ei saa panna pahakseen toverin vallattomuutta ja taitamattomia eljeitä, -- minä solkkasin.

Hän nyppi kukkasia vielä kiihkeämmin ja vastasi hetken kuluttua:

-- Miehelläni oli eläessään usein tapana sanoa, ettei ole toisia niin kiireestä kantapäähän kauniinmuotoisia sotamiehiä kuin ruotsalaiset. Hän oli nähnyt naisten riisuvan ja vitsovan ruotsalaisia vankia ja oli nähnyt että naiset lopuksi tulivat niin liikutetuiksi heidän kauneudestaan, että he panivat raipat pois ja itse nyyhkyttivät kidutettujen sijasta. Senvuoksi olen minä näinä päivinä ollut hyvin utelias... Ja ne rakkauslaulut, joita te soitatte, kuuluvat niin ihmeellisiltä.

Hänen puheensa ei minua juuri miellyttänyt, eikä minusta ollut luvallista vastata samassa hengessä ja ylistellä hänen varttansa ja valkoisia käsivarsiaan. Sen sijaan minä kumarsin ja otin peltihuiluni ja soitin mieli virteni: Hädässän huudan Herraa.

Sitten me puhelimme monenlaisista asioista, ja vaikka minun sanavarani oli vähäinen, ymmärsimme me pian toisiamme niin hyvin, ettei ole koskaan päivä huvemmin kulunut.

Päivällisten aikaan, kun hän oli vähän aikaa kalistellut ruukkujaan ja vatejaan ja lehtiläpällä leuhutellut tulisijan hiilustaa, otti hän katosta haavin, jolla hänen miehensä ennen oli nostanut kalasia virrasta. Haaviin pani hän kehlon höyryävää kaalia ja puuleilissä oli kvassia, ja haavin varsi oli niin pitkä, että hän ylettyi sillä antamaan aterian kujan yli. Kun minä join hänen terveydeksensä, nyökkäsi hän ja hymyili ja sanoi, ettei hän pitänyt vääränä että hän sääli vangittuja pakanoita. Illan suussa muutti hän rukkinsa ikkunaan, ja me puhelimme vielä pimennossakin. Minä en enään pitänyt syntinä että olin onnellinen keskellä sitä surua, jossa me elimme, sillä minun aikomukseni oli viaton ja puhdas. Niinkuin olin linnavallin poltettujen ja autioitten huoneitten keskellä nähnyt tähtikukkien loistavan tuhkaläjistä ikäänkuin ylistysvirreksi Jumalan hyvyydestä, niin tuntui nytkin minun sydämeni ilo.

Kun yö joutui ja olin pitänyt rukouksen zaporogin kanssa ja vielä kerran tavoitin hänet nuuskalusikkani varkaudesta, rupesi tuo kielevä mies matalalla äänellä minulle puhumaan ja sanomaan:

-- Näen kyllä, taattoseni, että olet Feodosovaan rakastunut, ja tosiaan hän onkin hyvä ja puhdas vaimo, jonka voit ottaa vaimoksesi. Ettet koskaan rupea muunlaatuiseen rakkauskauppaan, sen olen ensi hetkestä älynnyt.

-- Joutavia juttuja! -- minä vastasin. -- Joutavia juttuja!

-- Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe, tapaat itse sanoa.

Kun hän masensi minut omalla sananparrellani, hämmennyin minä, ja hän jatkoi.

-- Tsaari on luvannut hyvän viran ja ruuan jokaiselle teistä ruotsalaisista, joka tahtoo ruveta hänen alamaisekseen ja kääntyä oikeaan uskoon.

-- Oletko järiltäsi! Mutta jos voisin karata ja viedä hänet mukaani hevosselässä kotia, niin sen tekisin.

Seuraavana aamuna, kun olin virren soittanut, sain kuulla, että minun oli sinä päivänä vuoro päästä vapaaseen ilmaan kävelemään.

Minullekos tuli kuuma ja levottomuus ja minä kampasin ja siistin itseni tavallista vielä huolellisemmin ja vaihdoin zaporogilta vänrikkitakin päästäkseni omasta risaisesta takistani. Sillä välin neuvottelin itsessäni. Menisinkö hänen luokseen ylös? Mitä silloin sanoisin? Kentiesi oli se ainoa kerta elämässäni, jolloin saisin hänen kanssaan puhua, ja kuinka sitten harmaaseen vanhuuteeni saakka saisin katua, jos ujouden vuoksi laiminlöisin tämän ainoan tilaisuuden! Sydämeni pampatti ankarammin kuin missään vihollis-ottelussa, joissa olin siteineni seissyt luotien ja kaatuneitten seassa. Panin peltihuiluni taskuun ja läksin ulos.

Kun tulin alas kadulle, istui hän ikkunassaan minua näkemättä. En tahtonut tulla hänen luokseen kysymättä edeltäpäin lupaa, enkä tiennyt oikein, mitä olisi pitänyt tehdä. Mietiskellen astuin pari askelta eteenpäin.

Silloin kuuli hän minun tuloni ja katsoi ulos.

Nostin kättäni hatulle, mutta kauvas raikuvalla isolla naurulla kavahti hän ylös ja huusi:

-- Hahhaa! Kas, kas, sillä on puujalka!

Minä seisoin käsi ylhäällä ja murjotin ja murjotin, ja ajatus ja tunto minussa pysähtyi. Tuntui niinkuin sydän olisi paisunut ja täyttänyt koko rinnan ja vähällä pakahtunut. Luulen, että sopersin jotakin. Sen vain muistan, etten tiennyt minnepäin lähtisin, että vielä kuulin hänen nauravan, etten välittänyt koko mailmasta, että vapaus olisi minua pelottanut yhtä paljon kuin vankeuteni ja kurjuuteni, että siinä paikassa olin tullut murtuneeksi mieheksi.

Hatarasti muistan pitkää ja jyrkkää kivittämätöntä katusolaa ja toria, jossa muut ruotsalaiset vangit minua puhuttelivat. Kentiesi heille vastasinkin ja kyselin heidän vointiansa ja vedin muutaman savun piipusta, jota he lainasivat minulle.

Luullakseni olin levoton siitä, että yöhön vielä oli niin pitkä, että minun täydessä päivänvalossa täytyi palata samaa tietä hänen ikkunansa ohi. Kaikilla tavoin koetin aikaani verutella ja juttelin milloin yhden milloin toisen kanssa, mutta pian tulivat venäläiset rakuunat ja käskivät minua kotiani.

Katusolaa pitkin tullessani sain tehdyksi päätöksen, etten ilmoittaisi mieltäni, vaan hyvin ystävällisesti tekisin tervehdyksen ikkunan edessä. Oliko se Feodosovan syy että niin monet niistä ruotsalaisista sotureista, joista hän oli niin suuresti uneksinut, nyt olivat säälittäviä puujalkaisia vaivaisia!

-- Joudu sieltä! -- ärjyivät rakuunat, ja minä joudutin askeleitani, ja puujalan kopina kaikui seinäin solassa.

-- Rakas taivaallinen isä, -- minä sopertelin. -- Rehellisesti olen palvellut maallista herraani. Sen palkanko minulle suot, että nuoruudessani joudun avuttomaksi vangiksi, jonka jälkeen kansa heittää lokaa, kykenemätön raukka, jota naiset nauravat! Niin, se on palkka sinulta, ja sinä tahdot painaa minua vielä syvempään alennukseen, että kerran olisin autuuden kruunun arvollinen.

Kun tulin ikkunan kohdalle, nostin kättäni lakille, vaan silloin näin että Feodosova oli poissa. Siitä ei tullut minulle enään mitään helpotusta. Kalkutin ylös vankilaani, ja joka askeleella kuulin puujalkani kopinan.

-- Minä olen puhunut Feodosovan kanssa, -- kuiskasi zaporogi.

En vastannut hänelle mitään. Onneni, kukkaseni, joka oli kasvanut tuhkain päälle, oli poltettu, ja jos se vielä olisi loistanut, olisin itse tuskassani polkenut sen kuoliaaksi puujalallani. Mitä huolin minä zaporogin kuiskeista!

-- Voi, -- jatkoi hän, -- kun olit mennyt, nuhtelin Feodosovaa ja sanoin hänelle, että sinä pidit häntä rakkaampana kuin hän taisi ymmärtää ja että sinä, ellet olisi muukalainen ja pakana, olisit pyytänyt häntä vaimoksesi.

Hiljaisuudessa panin käteni ristiin ja purin huultani, hillitäkseni suuttumustani ja häpeääni ja kiitin Jumalaa, että hän joka hetki painoi minua yhä syvemmälle häpeään ja ihmisten pilkaksi.

Viereissalin oven minä avasin ja aloin puhua toisille vangeille.

-- Niinkuin villiaasit erämaassa me menemme vaivalloisesti ravintoamme etsimään. Kedoilla, jotka eivät meidän ole, täytyy meidän käydä leikkuussa ja korjata jumalattomain viinamäkeä, maata alastoinna koko yön vaatteitten puutteen tähden ja ilman peitettä kylmyyttä vastaan. Vuoriston rankka sateet meidän ylitsemme vuotavat, ja katosta vailla me suljemme kallion syliimme. Mutta emme sinulta huojennusta kerjää, kaikkivaltias Jumala. Me rukoilemme vain: johda meitä, ole meitä läsnä! Katso, meidän kansamme puoleen olet sinä kasvosi kääntänyt ja pistänyt oan kenkäämme, että me sinun palvelijasi ja lapsesi olisimme. Sotakedon mullassa nukkuvat veljemme, ja kauniimman voitonpalmun kuin miekan voittojen valmistat sinä valituillesi.

-- Niin, herra, johda meitä, ole meitä läsnä! -- sanoivat kaikki vangit perässä hymisten, ja pimeimmästä loukosta nousi väräjävä ja yksinäinen ääni ja huusi:

-- Oi, että olisin niinkuin entisinä kuukausina, niinkuin niinä päivinä, jolloin Jumala minua varjeli, kun hänen lamppunsa paistoi minun pääni päällä, kun minä hänen valonsa johdolla pimeydessä vaelsin! Niinkuin minä olin minun syksyni päivinä, kun Jumalan ystävyys oli minun majani päällä, ja kaikkivaltias oli minun kanssani ja minun lapseni minua ympäröivät! Niin huutaa minun sydämmeni ynnä Jobin kanssa, mutta minä en sitä enään kuule, enkä enään sopertele: ota koettelemuksesi pois! Korvallani olen minä sinusta kuullut puhuttavan, Jumala, mutta nyt on minun silmäni nähnyt sinut.

-- Vaiti, vaiti! -- kuiskasi zaporogi ja tarttui minuun, ja hänen kätensä olivat kylmät ja vapisivat. -- Se ei saata olla kukaan muu kuin tsaari, joka tulee solassa!

Sola oli täynnä ihmisiä, kerjäläisiä ja poikia ja eukkoja ja knihtejä. Keskellä väentungosta kulki tsaari, pitkänä ja hoikkana ja aivan rauhallisesti ilman henkivartijoita. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin joukko hyppiviä ja kirkuvia kääpiöitä. Väliin hän kääntyi ympäri ja syleili ja suuteli isällisestä pienintä kääpiötä otsaan. Siellä täällä pysähtyi hän talojen eteen, missä hänelle tarjottiin paloviinapikaria, jonka hän pilaillen tyhjensi yhdessä ainoassa siemauksessa. Se ei voinut olla kukaan muu kuin tsaari, sillä hänestä näki heti, että hän yksin hallitsi ihmiset ja kaupungin. Hän tuli niin lähelle minun ikkunaani, että olisin voinut koskea hänen viheriäverkaiseen reuhulakkiinsa ja ruskean takin puolikuluneisiin vaskinappeihin. Paidassa oli hänellä suuri halvalla jalokivellä koristettu hopeanappi ja säärissä karkeat villasukat. Hänen ruskeat silmänsä kimelsivät ja vilkkuivat, ja pienet mustat viikset seisoivat pystyssä hänen kiiltäviltä huuliltaan.

-- Kun hän näki Feodosovan, tuli hän niinkuin hulluuden viemäksi. Kun Feodosova tuli alas kadulle ja polvillaan tarjosi juomapikaria, nipisti tsaari häntä korvasta ja nosti leuvasta hänen päätään ylös, niin että hän näki silmiin.

-- Sano, lapsikulta, -- puhui hän, -- mistä saan tilavan kamarin, jossa voin syödä? Eiköhän sinulla olisi?

Tsaarilla oli harvoin matkoillaan mukana juhlamenojen mestaria tai muuta hovijunkkaria. Hän ei pitänyt matkassaan vuodetta eikä vuodevaatteita eikä ruokavaroja, ei edes kyökki- eikä pöytäastioitakaan, vaan kaikki oli siinä tuokiossa hankittava, missä hyvänsä hänen päähänsä pisti ruveta majaa pitämään. Senvuoksi nytkin syntyi juoksu ja hyppy kaikissa portaissa ja ovissa. Yhtäältä lennätettiin pataa, toisaalta saviastiaa, kolmannelta taholta kauhaa ja juotavia. Ylhäällä Feodosovan kamarissa levitettiin paksuja pahnoja lattialle. Tsaari itse oli työssä niinkuin muukin mies, ja ylintä käskyä piti kyttyräselkäinen kääpiö, jota sanottiin Patriarkaksi ja joka tämän tästäkin pani peukalon nenäänsä ja aivasteli ilmaan tsaarin nenän edessä tai keksi muita konnankoukkuja, joita ei sovi kertoa vallasnaisten edessä.

Kerran, kun tsaari käsivarret ristissä kääntyi ikkunaan päin, äkkäsi hän minut ja zaporogin, ja nyökkäsi meille niinkuin toveri. Zaporogi heittäysi suulleen maahan ja änkkäsi hokuansa: -- Ich Schwede, saakeli soi! -- Mutta minä häädin häntä jalallani syrjään ja pyysin häntä kerrankin pitämään suunsa kiini ja nousemaan pystyyn, sillä sillä tavoin ei kukaan ruotsalainen käyttänyt itseään. Peitelläkseni häntä niin paljon kuin mahdollista, astuin minä hänen eteensä ja tein kunniaa.

-- Dat is niet übel, -- sanoi tsaari, mutta rupesi heti taas puhumaan omaa kieltään ja kysyi, kuka olin.

-- Blomberg, välskäri Uplannin rykmentistä, -- vastasin minä.

Tsaari tutki minua silmät sirrillään niin läpitunkevaisesti, etten koskaan ole tavannut kaikkianäkevämpää silmäystä.

-- Sinun rykmenttiäsi ei enään ole olemassa, -- sanoi hän, -- ja tässä näet Rehnsköldin miekan. -- Hän nosti miekan huotrineen vyöltään ja heitti sen pöydälle, että maljat hyppivät. -- Mutta varmasti olet sinä jokin heittiö, sillä sinulla on kapteenin tai vänrikin takki.

Minä vastasin:

-- Tämä on kova puhe, sanoo evankelista Johannes. Takin olen lainannut kun omani meni repaleiksi, ja jos se on pahoin tehty, niin tahdon kuitenkin toivoa armoa, sillä minun sananpartena on: Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe.

-- Hyvä. Jos se on sinun valiolauseesi, niin on sinun otettava palvelijasi mukaasi ja tultava tänne että saamme puhettasi koetella.

Zaporogi vapisi ja horjui tullessaan minun perässäni, mutta heti kun tulimme sisään, viittasi tsaari minua istumaan tuolille pöydän ääreen muitten joukkoon, niinkuin olisin ollut hänen vertaisensa ja sanoi:

-- Istu, Puujalka!

Hän piti Feodosovaa sylissään, ajattelematta vähääkään mitä siitä voitaisiin sanoa, ja ympärillä polkivat ja viheltelivät kääpiöt ja joukko pajareja, joita nyt oli alkanut kokoontua. Muuan kääpiö, jota sanottiin Juudaaksi, koska hänellä oli kaulaketjuissaan sen pääheittiön kuva, otti kourallisen kuoriaisia lähimmältä lautaselta ja heitti ne kattoon, niin että niitä satoi ruokain ja ihmisten yli. Kun hän sillä tavoin oli saanut muitten huomion puoleensa, osotti hän tsaaria irvistellen jos jollakin ilveellä ja huusi aivan kylmäverisesti hänelle:

-- Pidätpä hauskaa, Pietari Aleksejevits! Poltavan kauniista Feodosovasta kuulin jo kerrottavan ennen kaupunkia, minä, mutta sinä haalit kaikki parhaat itsellesi, taattoseni.

-- Niin juuri! -- yhtyivät muut kääpiöt piirissä tsaarin ympärillä. -- Sinä se olet itse päävaras, Pietari Aleksejevits!

Tsaari toisinaan naurahteli ja vastaili, toisinaan taas ei heitä kuullut, vaan istui tosissaan mietiskellen, ja hänen silmänsä käännähtelivät silloin niinkuin kaksi viheriänhohtavaa sirkkaa auringossa.

Minä muistelin miten kerran olin nähnyt korkeanautuaan Kaarle yhdestoista-vainajan puhelevan Rudbeckin kanssa, ja kuinka minusta näytti, että Rudbeck, kaikista kumarruksistaan huolimatta, oli paljon enempi kuin kuningas. Tässä kävi päinvastoin. Vaikka tsaari itse kävi passailemassa ja antoi pidellä itseään pahemmin kuin konnaa, näin minä ainoastaan hänet... ja Feodosovan. Minä luin tsaarin ajatukset vähäisimmissäkin asioissa. Minä tunsin sen samaksi, joka kaupungin portilla väkisin leikkautti ihmisten viitat ja parrat.

Pääni humisi ja minä lankesin nöyrästi polvilleni pahnoihin ja sain puhutuksi:

-- Tsaarillinen majesteetti! Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe, ja Herra sanoi Moosekselle: ei sinun pidä suurten kanssa pahuudessa oleman. Sentähden minä rukoilen päästä lisää nauttimasta, sillä nähkäät, minä olen pian kellelläni ja armollinen herrani, joka on teidän tsaarillisen majesteettinne kaltainen eikä kaltainen, on viimeistä vuotta totutellut minua siivilöityyn nevaveteen.

Tsaarin oikea poski silmän alla alkoi nytkiä ja vapista.

-- Niin, Pyhän Antin kautta! -- sanoi hän. -- Minä en ole veljeni Kaarlen kaltainen, sillä hän vihaa naisia niinkuin nainen ja viiniä niinkuin nainen ja uhraa kansansa rikkaudet niinkuin vaimo miehensä tavarat, ja herjaa minua niinkuin vaimo, mutta minä häntä kunnioitan niinkuin mies! Hänen maljansa, Puujalka! Juo, juo!