Part 13

Yli ympäri istui väsyneitten ja huohottavien hevostensa selässä kasakoita messinkikypärit päässä ja keihäät kädessä ja heidän eteensä laskettiin maahan puukat ja rummut ja torvet ja musketit, jotka ennen olivat panneet ukkosen jytisemään pataljoonien päällä, ja tutut liput, joille veräjiltä ja portailta ja ikkunoista äidit ja vaimot olivat jäähyväisiä viittoneet. Kanervikko välkehti ja kipunoi. Karskit vanhat aliupseerit syleilivät toisiansa nyyhkyttäen. Muutamat repivät irti haavasiteensä ja antoivat verensä juosta, ja kaksi sotatoverusta lopettivat toistensa elämän miekoillaan samassa hetkessä kuin heittivät ne voittajille. Mykkinä ja uhkaavina tulivat raajarikkoiset esille. Tuli nuorukaisia paleltunein poskin ja nenättöminä ja korvattomina, niin että he olivat niinkuin kalman väkeä. Kainalosauvoin kompuroi vielä lapsi-ikäinen vänrikki Piper, joka oli menettänyt kantapäänsä. Tuli hovimies Günterfelt, joka oli menettänyt molemmat kätensä ja saanut sijaan Ranskasta kaksi puukättä, jotka sileinä ja mustina pompottivat takin liepeellä. Puujalkoja ja keppejä ja paareja ja sairasvaunuja kalisi joka puolella.

Saarna-Martti seisoi kädet ristissä. Hänen silmänsä säkenöi. Hänessä kuohui ja vinkui veri, ja vanha saarnahenki tuli niin väkevästi hänen päälleen, että hän itse kuuli, miten hänen äänensä hetkittäin läkähtyi ja tuli käheäksi, mutta seuraavana hetkenä paisui niin vahvaksi, että hänestä tuntui kuin olisivat hänen äänensä siivet kantaneet hänet pois ja hän muuttunut tulen liekiksi.

Hän hoippuroi esiin maahan viskattujen aseitten viereen ja osotti sormellaan tyhjää kuninkaan telttiä.

-- Hän yksinänsä on rikkoja! Sinä surupukuinen äiti tai leski, käännä hänen kuvansa nurin seinään! Kiellä pienokaisiasi lausumasta hänen nimeänsä! Sinä, pieni Dunja, joka leikkiystäviesi kanssa pian poimit kukkia haudoilta, rakenna pääkalloista ja hevosen päistä hänen muistomerkkinsä! Sinä raajarikkoinen, kopista sauvallasi kumisevaa multaa ja kutsu häntä luoksesi sinne alas, missä ne tuhannet, jotka hän on uhrannut, häntä odottavat! -- Ja kuitenkin minä tiedän, että me kerran vanhurskauden tuomioistuimen edessä kaikki kalkutamme esille puujaloillamme ja sanomme: Anna hänelle anteeksi, isä, niinkuin me olemme hänelle anteeksi antaneet, sillä meidän rakkautemme tuli hänelle sekä voitoksi että turmioksi.

Kun ei kukaan hänelle vastannut vaan kaikki seisoivat kumarruksissa ja äänettä niinkuin olisivat jo siihen vastanneet, silloin tuli hänen epätoivonsa vielä suuremmaksi. Hän peitti kulmikkaan naamansa käsiinsä.

-- Sanokaa minulle laupiaan Jumalan nimessä, että hän elää! -- huusi hän. -- Sanokaa että hän elää!

Günterfelt nosti mustilla puusormillaan lakin päästään ja vastasi:

-- Hänen majesteettinsa on pelastunut!

-- Silloin notkisti Saarna-Martti polvensa ja vapisi ja tointui.

-- Kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! -- sopersi hän. -- Jos kuningas on pelastunut, niin tahdon kestää kaikki kuormat, mitä kohtalo kannettavakseni panee.

-- Niin, niin, kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! -- sanelivat ruotsalaiset perässä hymisten, ja kaikki ottivat verkalleen lakit päästään.

Katso, minun lapseni!

Korpraali Antti Gråberg seisoi vesipullo kädessä koirankuonolaisten kankaalla. Joka puolella hoiperteli ja kulki pakenevain ruotsalaisten ja zaporogien viimeisiä joukkoja, ja vaunuissa makasi Poltavan haavoitettuja. Koko yön ja aamun oli Antti Gråberg kestänyt janoa säästääkseen viimeisiä vesipisaria viimeiseen saakka, ja nyt hän oli uupumaisillaan tuskiinsa -- mutta samassa hetkessä kuin hän nosti pullon huulilleen, otti hän sen jälleen pois.

-- Hyvä Jumala, -- änkytti hän, -- miksi saisin minä yksinäni juoda, kun kaikki muut nääntyvät! Sinä johdat meitä erämaahan ja aroille että kerran voisit meistä sanoa: Köyhästä lumimaastanne annoin teidän lähteä musketti olalla maailmalle saamaan sankarien ja voittajien mainetta, mutta kun luin teidän sydämenne ja näin, että ne pysyivät puhtaana ja että te olitte minun lapsiani, revin minä vaatteenne rievuiksi ja panin kainalosauvat käsiinne ja puujalat allenne, ettette enään himoitsisi valtaa ihmisten ylitse vaan luettaisiin minun pyhieni joukkoon. Niin paljon suuruutta sallein minä teille.

Antti Gråberg seisoi vielä hetkisen pullo edessään. Sitten meni hän pois ja tarjosi pulloansa kuninkaalle, joka makasi olkipusseilla vankkureillaan polttavassa kuumeessa.

Kuninkaan huulet olivat kuivaneet kiini hampaisiin, ja halkeilivat ja vuotivat verta, kun hän aukasi niitä.

-- Ei, ei, -- kuiskasi hän. -- Anna vesi haavoitetuille. Olen äsken saanut pikarillisen.

Antti Gråberg tiesi varsin hyvin, ettei kuningas mitään vettä ollut saanut. Itse oli hän ainoa, joka oli huomista päivää ajatellut ja tallettanut, eikä kaivoja eikä soita ollut moneen peninkulmaan. Mutta kun hän nyt kääntyi vankkureita pois, tuli heikkous ja kiusaus jälleen hänen päällensä. Hän pani pullon taasen sivulleen ja kulki ja kulki antamatta sitä haavoitetuille. Hän kouraili pullon peltikantta, hän taisteli sisällisesti, mutta joka kerran kuin hän nosti pullon huulilleen, laski hän sen jälleen alas eikä hennonut juoda.

-- Kukaties, mietiskeli hän, voin saada paremman mielen virvoituksen, jos nöyrryn muussa.

Puolipäivän aikaan, kun aurinko poltti kuumimmillaan, näki hän harmaatukkaisen aliupseerin kulkevan melkein alastonna, sitomaton haava olkapäässä. Hän repi silloin paitansa ja sitoi hänen haavansa ja antoi hänelle takkinsa, mutta niin pian kuin hän taasen kourasi pullonsa kaulaa, heräsi omantunnon rauhattomuus uudelleen. Sen jälkeen antoi hän saappaansa sairaalle kuormapojalle, joka kulki vaikeasti paljain verisin jaloin, mutta kun hän ei kuitenkaan voinut levollisella mielellä niellä vesikulausta kaikkien muiden janoovaisten keskellä, sydäntyi hän ja kovettui. Hän osotti sadatellen ja pilkaten mukana kuljetettuja rahatynnöriä, jotka täynnänsä kultaa ja hopeaa helskyivät kaksissa vankkureissa voimatta hankkia onnettomille edes lusikallistakaan haisevaa suovettä.

-- Lyökää hevosia! -- huusi hän. -- Lyökää hevosia, etteivät vain rahatynnörit jää jälkeen. Lyökää miehiäkin!

Sotamiehet eivät mitään vastanneet, sillä he tunsivat nyt hänet samaksi entiseksi, joka myötäkäymisen päivinä astui rivinsä edessä kiukkuisena ja sättien. He eivät huomanneet, että hän tuskin oli kuullut oman äänensä kuin hän jo taas alensi päänsä ja jälleen alkoi mietiskellä ja kuiskailla itsekseen.

-- Täytyykö minun sitten välttämättä uhrata se ainoa, joka minulle nyt enään on jonkin arvoinen? -- ajatteli hän. -- Hahaa! Vierittäisimme kerrankin rahatynnörit maahan emmekä koskaan enään kajoisi niihin sormillammekaan! Hyvänen Jumala! Weperikillä kuulin kerran kuinka ratsumies Pentti Geting kuolemaisillaan kadehti niitä kaatuneita, jotka ovat saaneet puhtaan valkoisen paidan. Niin korkealle minä en uskalla toivoa. Minähän pyydän niin vähän... Niin, vain sitä, ettei minua jätetä makaamaan arolle muitten jälkeen, vain sitä, että minut lasketaan hautaan, että saan mullan ja nurmen päälleni... ja pari muistosanaa kirjoihin. Nyt sinne kirjoitetaan: Antti Gråberg, kohtalo tuntematon. Hämärissä pysähdyttiin hautaamaan päivän kuluessa kuolleita, ja pari zaporogia pisti jo lapionsa maahan. Okaisessa ruohistossa kasvoi matalia kirsikkapensaita, joiden hedelmiä upseerit ja sotamiehet odotellessaan poimivat ja jakoivat keskenään niinkuin Jumalan omin käsin maksaman palkan. Silloin hiipi Antti Gråberg pensaitten taakse juomaan veden muitten näkemättä. Mutta heti alkoivat toitottajat puhaltaa merkkiä että takaa-ajavat venäläiset olivat taas tulleet näkyviin taivasta vastaan kulokortisen erämaan äärimmäisillä aaltomaisilla rannoilla.

Antti Gråberg avasi peltikannen, mutta kuta kauvemmin hän henki kosteaa ilmaa, sitä ankarammin poukutti hänen rintansa, ja lähimmissä vankkureissa nousi kuolemaisillaan oleva aarreknihti Börje Köwe koholleen ja katsoa tuijotti häneen.

Antti Gråberg koetti kestää hänen katsettaan, mutta ei kestänyt, ja vielä kerran torjui hän virkistyksen luotaan.

-- Autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, -- sanoi hän.

Niinkuin kirkonpalvelija, joka jakaa Herran ehtoollista, kantoi hän pulloa edessään ja vei sen aarreknihdin huulille, ja kuoleva mies joi veden viimeiseen pisaraan saakka.

Antti Gråberg piteli kiini vankkurien korista, mutta kun pyörät taas lähtivät liikkeelle, herposi käsi irti ja hän horjahti polvilleen ruohikkoon.

-- Minulle ei ole tilaa vankkureissa, -- sanoi hän ja tempasi itselleen lapion. -- Vaikka olen ainoasti kolmekymmentä vuotta, olen uupunut ja voimaton niinkuin yhdeksänkymmenvuotias vanhus. Mutta antakaa minulle yksi lapioistanne, että voin, jos voimani riittävät, edes itse avata maan ja laskeutua viimeiselle vuoteelleni. Kaikki rauhattomuus on minussa nyt suloisesti vaipunut uneen, ja ääni huutaa korviini: katso, minun lapseni!

Taas alkoivat sotamiehet vaelluksensa täryyttävien vankkurien ympärillä, ja torvenpuhaltajat kääntyivät satulassa. Haikaraparvia vaakaili leväsiivin hämärässä pimenneiden aavikkojen yli, ja etäällä arolla oli Antti Gråberg vielä polvillaan lapio käsissään.

Ei ole kukaan sen koommin kuullut mitään hänen kohtalostaan.

Neuvostossa.

Neuvostosalin eteishuoneessa seisoi jo sihteeri Sehmedeman kädessään maaherroille menevä ja nyt allekirjoitettava kirjoitus, jossa vaadittiin uusia veroja rutiköyhtyneeltä Ruotsilta.

Herroja alkoi kokoontua, ja vanha Frölich, joka käsivarret ristissä ähki ja kuorsasi huoneen nurkassa sairaan Falkenbergin vieressä, havahti yhtäkkiä.

-- Saamme luovuttaa kuninkaalle koko pankin rahoineen ja patenttineen, -- sanoi hän nostamatta punareunaisia silmäluomiaan.

Silloin hyppäsi Arvid Horn eteen niin kiukkuisesti, että hänen tuolinsa lensi selälleen lattialle, ja hän huusi kädet pystyssä:

-- Hän pysyköön taivaallisissa ilmestyksissään ja rukoushetkissään Eeva Kreeta sisaren kanssa älköönkö tehkö meitä ilmetyiksi varkaiksi silkasta hyväntahtoisuudesta kuninkaan puolesta!

-- Perhanan perhana! -- vastasi Falkenberg ja noputti värittömillä sormillaan tuolinselkää. -- Täällä parjataan ja parkataan päivät päästään. Ei kukaan ruotsalainen piittaa enään toisten kunniasta, mutta ei kukaan uskalla sanoa yhtään totuuden sanaa siitä miehestä, joka yksin on kaikkeen syypää. Niin, älä vielä istu, Horn, sillä suurin on suuttumus sinun Mälari-laivastasi ja kerrotaanpa sinun kunnialaukaustesi savussa tavoittelevan samallaista ylhäistä rakastelupaikkaa prinsessa Ulriika Eleonoran luona, kuin Creutzilla oli korkean-autuaan prinsessa Hedvig Sofia vainajan luona.. Niin, niin, älä sinä puhu enään kuninkaan persoonasta. Lue sen sijaan hänen kirjeensä! Tee se! Onko siinä mielestäsi riviäkään, joka sopii onnettoman kansan johtajalle?

-- Pyh! Älä puhukaan kirjeistä! -- vastasi Horn ja korjasi tuolinsa paikoilleen ja istui. -- Hiukan laverrusta naisille, verukkeita ja muita joutavia! Älä sinä usko, että henkilö, joka ei koskaan keskustellessaan näytä mieltään, istuisi teltassaan paljastamaan mieltään paperilapulle! Mutta kyllä saatan myöntää, että kerran on tilinteko seuraava kaikkea tätä surkeutta.

-- Kerranko, sanot! -- jatkoi sairas Falkenberg ja nousi vapisevain käsivarsiensa varalle. -- Kerranko? Ovatko siis ruotsalaiset muuttuneet matelijoiksi ja teeskentelijöiksi? Ei Kristian tyranni eikä Eerikki neljästoista ole tehnyt meille niin paljon pahaa kuin tämä, ja sen vuoksi vieköön piru sen miehen. Kun miehiset miehet ovat kuolleet sodassa, ovat vain akkasielut jääneet eloon, ja he nyt rupeavat Ruotsin kansaa jatkamaan.

Kunnianarvoisana seisoi Fabian Wrede haastelevain joukossa, ja hänen äänensä tuli ihmeellisen pehmoiseksi ja hiljaiseksi.

-- Kokous alkaa, -- sanoi hän ja viittasi avattuihin oviin. -- Minä en ole mikään matelija. En ollut niiden joukossa, jotka tungeskelivat nuoren herramme ympärillä saadakseen hänet täysivaltaiseksi, ja olen epäsuosiossa. Isänmaa on minulle ylin... isä ja äiti, koti, muistot, kaikki, kaikki! Tiedän, että isänmaa nyt vuotaa verta. Tiedän myös, että kerran seuraa tilinteko. Mutta nyt ei ole hetki haaskata siihen ajatuksia. Kun Jumala panee päähämme orjantappurakruunun, ei se mies ole suurin, joka sen mukavimmin saapi päästään pois, vaan se, joka painaa sen vielä kovempaan kiini ja sanoo: isä, tässä olen palvellakseni sinua! -- Ja sen sanon teille, ettei koskaan, ei koskaan voittolippujen liehuessa entisinä vuosina ole pieni kansamme päässyt kuihtumatonta suuruutta niin lähelle kuin nyt.

Hän astui neuvostosaliin päin, mutta kääntyi mennessään matalalla äänellä Falkenbergiin:

-- Äidilläni oli useampiakin poikia kuin minä. He ovat luotinsa löytäneet. Olisinko minä heitä huonompi? Puhut kuninkaasta... Jos yksi ainoa voi vietellä kokonaisen kansan niin moniin uhreihin, eiköhän sen miehen täydy olla muita miehiä suurempi!

Wrede tarttui Falkenbergia hiljaa olkapäihin ja lisäsi yhtä matalalla äänellä: -- Ja kansa, joka niin paljon on kärsinyt... tahdotko kieltää sitä kansaa tänään painamasta kiini päähänsä marttyyrikruunua?

Herrat tulivat saliin, mutta sauvaansa nojaten kulki Falkenberg eteishuoneessa yhä edestakaisin. Kun hän vihdoin istui neuvospöytään, oli sihteeri jo lukenut pitkän kirjoituksen, ja nimien allekirjoitusta pyydettiin.

Ei kukaan pyytänyt puheenvuoroa. Falkenberg istui kokoon vaipuneena selkätuolissaan. Hänen silmänsä olivat kosteat ja sumeat. Unhottaen ikäjärjestyksen ojensi hän hapuillen kättään joka puolelle ja kuiskasi:

-- Kynä! Kynä!

Kirkkomäellä.

Harteva Juho Snare pisteli puuroa naapurimiestensä, Maunun ja Matin kanssa. Hän oli niin visu, että hän kaiken talvea veteli unia laskusängyssä pärettä säästääkseen. Akkunareijän häämöttävässä valossa paistoi hänen suuri parraten latuskanaamansa rumemmin ja ryttyisemmin kuin paholaisen, ja hän puhui hitaisesti syvällä korisevalla äänellä.

-- Minä ennustan, -- sanoi hän ja löi kättä pöytälautaan, -- että tässä tulee pettuleipä eteen. Huomenna tapan viimeisen lehmäni. Joka vuosi otetaan uusia miehiä sotaan, ja nyt vievät vielä kirkonkellotkin ja viinirahat ja jyvät kirkkoaitasta.

-- Se on totta puhetta se, -- sanoi Maunu.

Hän kynsi harmaita poskiaan ja otti vielä hyppysen suolaa puurolusikkaansa, sillä nyt oli sapatti. Muuten oli Maunukin niin ahnas että hän kiersi naapureissa ja luki suolarakeet puuroonsa ja lastut patansa alle.

Mutta Matti vain makasi pöytää vastaan ilkeyksissään naama viirussa ja mustat hampaat irvissä ja kaksi tirkistävää tinttiä silmien sijalla. Hän se kuitenkin vei kitsaudessa voiton kaikista kolmesta. Ahnaampaa talonpoikaa ei siinä pitäjässä ollut koskaan ollut. Hän oli niin kitsas, että hän meni sakaristoon käskemään pappia käymään arkipäivisin puukengissä niinkuin seurakuntalaisetkin.

-- Minä yksinkertaisesti katson, -- jonotti hän, -- että Jumala on meidät rahvaan asettanut kruunun kukkaronauhoja kiristämään. Ei loovunrahaakaan lähde minulta voudille.

-- Mutta toisten salkkiverkot sinä varastat, -- vastasi Juho.

-- Se on totta puhetta se, -- sanoi Maunu.

Matti irvisteli ja paloi leipää kirveenhamaralla.

-- Minkäs sen tekee kun nälkä pakottaa!

Juho suori pitkiä pasmaisia pellavahaiveniaan ja nousi pöydästä, ja kauvas tuvan seinäin läpi kuului hänen puheensa.

-- Sen teet, laapus, että ota sinä isäsi vanha musketti seinältä ja pudota vouti ja voudin kirjuri ja pistä heinäsuovaan. Ja ennenkuin helisemään joudut ja killut hirressä, niin tule minun kanssani Tukholmaan ja opetetaan ne helkkarin herrat talonpojan tavoille. Rauhaa me tahdomme ja rauha pitää tehtämän!

-- Se on totta puhetta se. Lähdemme matkaan -- sanoi Maunu ja nousi pöydästä että polvet heilui.

Mattikin nousi ja löi kättä Juholle.

-- Ensi työksi me lähdemme kirkolle pitäjää puhuttelemaan, -- sanoi hän surkealla äänellään. -- Tässä täytyy puolustaa talonpojan oikeuksia ja etuisuuksia!

-- Kyllä minä puhun, minä, -- vastasi Juho, -- ja rauhan me teemme. Sitä me vaadimme.

He läksivät pirtistä ja puhuttelivat matkallaan vaimoja ja piikoja ja ukkoja ja poikasia. Kirkkomäelle tullessaan oli heillä joukkoa perässään pian kaksi- eli kolmekymmentä henkeä.

Kylmänä ja selkeänä paistoi syksyn aurinko metsänselkiin ja järveen ja pitkään valkoiseen kirkkoon. Mäellä kirkkotallien edessä hääräili kirkkoväkeä vankkureinsa ja rattaittensa ääressä, mutta rippilapset, jotka olivat alttarin lähellä istuneet, eivät vielä olleet päässeet asehuoneen kynnystä pitemmälle. Unteloimmat ukot pitäjän metsäpuolilta, jotka jo kulkivat turkeissa, alkoivat huutaa ja meluta, kun tunsivat Juhon, sillä kaikki katsoivat hänet pitäjän itsepintaisimmaksi ja mahtavimmaksi mieheksi. Toisetkin avokatseiset valkeapintaiset taalalaiset, joiden valkoiset paidat paistoivat nahkahousujen ja liivien välistä, kääntyivät häneen päin, sillä he pitivät ettei mikään maailmassa painanut enemmän kuin hänen hidastelevat ja raskaat sanansa.

-- Tepä olette tekeviä kirkkomiehiä, te, -- huusi hän heille. -- Meneekö päähänne uusi kirkkorukous alamaisesta kärsivällisyydestä.

Kukaan ei joutunut vastaamaan. Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen.

-- Kuningas on otettu vangiksi! -- huusivat he. -- Kuningas on otettu vangiksi! Kuningas on otettu vangiksi!

-- Onko kuningas vankina?

Juho Snare seisoi kädet nyrkissä ja katsoi kysyväisesti miehestä mieheen.

-- Se on totta puhetta se, -- sanoi Maunu.

-- Suus kiini, mies! Mistä sinä tiedät! -- karjui Juho Snare ja nosti hiukan nyrkkiään, niin että kaikki lakosivat tieltä pois.

Hän istui penkille kirkkotallien eteen, mutta taalalaiset eivät jättäneet häntä rauhaan, ja yhä tiukempaan kokoontui väkeä hänen ympärilleen. Kaikki tahtoivat saada korviinsa jokaisen sanan.

-- Onko kuningas otettu vangiksi? -- kysyi hän vielä.

-- Sellainen puhe kulkee mies mieheltä. Eräs Falunin seppä tässä tiesi kertoa, että kuningas on pakanain vankina.

Matti laittautui lähemmäksi ja kyyristyi ja kurotti pitkiä sormiaan.

-- Mitäs siitä sanomasta sanot, Juho Snare, minä yksinkertaisesti kysyn?

Juho Snare istui kädet polvissa, ja aurinko paistoi hänen puumaiseen värähtämättömään otsaansa ja hänen koville huulilleen. Hän katseli maata.

-- Mitä sanot? -- melusi Taalain väki. -- Tukholmassa antavat neuvosherrat rahansa lahjaksi kruunulle ja toiset pöytähopeansa ja kolmannet ehdottavat, että jokainen toimeentuleva alamainen antaisi kaiken omansa eikä omistaisi tästälähin enempää kuin köyhät. Riikin leskikuningatar vain yksinään vaatii saatavansa koskematta, se tyyskäkynsi, ja katurahvas heittää Piperin kreivittären ikkunat rikki...

-- Ja meidän, -- sanoi Matti, -- pitää ottaa musketti seinältä, sanoo Juho Snare.

-- Se on totta puhetta se! -- vakuutti Maunu.

Juho Snare oli vielä vaiti, ja nyt tulivat kaikki niin kuuntelevaisiksi, ettei kuulunut muuta kuin kellojen soitto.

-- Niin, -- vastasi hän hetken kuluttua, ja hänen äänensä korisi syvemmin ja katkerammin kuin milloinkaan ennen. -- Meidän pitää ottaa musketit seinältä ja lähteä mies talosta. Jumalan nimeen, hyvät Taalain miehet, jos on kuningas vankina, niin me vaadimme päästä vihollista vastaan, että saamme kuninkaan kotia.

Matti meni miettiväksi, mutta sitten otsa selkisi, ja hänen harmaat silmänsä kiiluivat viekkaasti.

-- Nähkääs, se vaatimus kuuluu meidän vanhoihin oikeuksiin ja etuisuuksiimme.

-- Se on totta puhetta se! -- sanoi Maunu.

-- Niin, niin, se vaatimus kuuluu meidän vanhoihin oikeuksiin ja etuisuuksimme, -- pakisivat taalalaiset ja nostivat kätensä valan tekoon. Siitä syntyi sellainen meno ja meteli, ettei kukaan enään kuullut kelloja.

Vanki.

Kaukana Smoolannin ja Finnvedin korpiperillä nähtiin ihmeellisiä merkkiä taivaalla, ja kun ei työllä enään ollut mitään arvoa eikä huomisella mitään toivoa, näki kansa nälkää tai söi ja joi yhdessä humussa ja itsekseen kiroillen. Jokaisessa talossa oli surupukuinen äiti tai leski. Päivän askareissa hän puheli kaatuneista tai vangiksi joutuneista, ja öisin kavahti hän unistaan ylös luullen vielä kuulevansa niitten kamalain vankkurein kolinan, joilla mustiin vahakangasviittoihin puetut kuskit kuljettivat pois ruttoon kuolleita.

Ritariholman kirkossa makasi jo kahdeksatta vuotta prinsessa Hedvig Sofian ruumis hautaamatta rahanpuutteen vuoksi, ja nyt oli arkku valmistettu vanhalle leskikuningattarelle Hedvig Eleonoralle, Kaarlein äidille. Pari unista hovineiteä oli ruumiin valvojaisissa, ja vahakynttilät paloivat himmeästi vainajan ympärillä, joka oli peitetty halvalla pellavaisella peitteellä.

Nuorin hovineideistä nousi haukotellen tuoliltaan ja meni ikkunaan ja siirti mustaa suruvaatetta syrjään katsellakseen eikö jo päivää näkynyt.

Liikkaavia askelia kuului eteishuoneesta, ja vääränvisaisen ja äkäpäisen näköinen mies, joka kaikin tavoin koetti varoa puujalkansa kolinaa, astui arkun ääreen ja nosti syvillä kunnianosoituksilla peitteen syrjään. Hänellä oli vaalea, melkein valkoinen päänsukainen tukka, joka ulettui niskaan kaulukseen saakka. Pullosta kaatoi hän palsamoimisvettä suppiloon, joka hameen ja hameenliivin välistä oli pistetty kuninkaalliseen ruumiiseen. Vesi vuoti kuitenkin hyvin hitaasti, ja sitä odotellessaan pani hän pullon paarimatolle ja meni hovinaisen luokse ikkunaan.

-- Eikö kello ole vielä seitsemää, Blomberg? -- kuiskasi hän.

-- Äsken löi kuusi. Siellä on nyt kauhea ilma ulkona, ja jalantyngässäni tunnen että lumimyrsky on tulossa. Eipä olekaan pitkään aikaan Ruotsissa voitu hyvää ennustella. Uskokaa pois, ei nytkään saada täällä rahoja kunniallisen hautauksen toimeensaamiseksi. Se oli vain alkua, kun Ekeroti-vainaja ennusti kurjuutta ja paloja. Eikö vain raivonnutkin tulipalo saarella linnan edessä! Upsalan lakeuden yli näkyi sen loimo tuomiokirkosta ja Upsalan linnan muurista. Vesteroosissa ja Linköpingissä huiskuttaa tuuli tuhkaa pitkin kekäleisiä tontteja... ja nyt palaa riikin kaikilla äärillä. Suokaa anteeksi avokielisyyteni, armollinen neiti, mutta totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on vanha sananparteni ja se kerran pelasti henkenikin tuolla Dniepervirran puolella.

-- Pelastanutko hänen henkensä? Hän oli silloin rykmentin välskärinä. Blombergin pitää istua tähän minun viereeni ja kertoa. Aika käy niin pitkäksi.

Blomberg puhui alamaisesti ja hiukan papillisesti ja nosti vähän väliä etu- ja keskisormeansa pitäen muita sormiaan koukussa.

Molemmat vilkaisivat vainajaan, joka makasi arkussaan päässä sirosti asetellut kähärät ja vahaa ja ihomaalia syvimmissä rypyissä. Sitten istuivat he ikkunakomeron penkille riippuvan suruvaatteen eteen, ja Blomberg alkoi kuiskaten kertoa.

Minä makasin tiedotonna Poltavan suomailla. Olin langennut puujalkaani ja saanut kaviosta potkun, ja kun heräsin oli yö. Tunsin kuinka kylmä ja vieras käsi hapuili takkini alta ja repi nappeja. Pahuuden aivoitukset ovat Herralle kauhistus, minä ajattelin, mutta laupiaat sanat ovat puhtaat. Ehtimättä pelästyä kävin hiljaisesti ruumiinryöstäjän rintapieliin kiini, ja hänen säikähdyksissä sopertamista sanoistaan minä kuulin, että hän oli niitä zaporogeja, jotka olivat tehneet liiton ruotsalaisten kanssa ja seuranneet sotajoukkoa. Minä olin välskärinä hoitanut montaakin näitä ihmisiä, väliinpä vangiksi otettuja puolalaisia ja moskovalaisiakin, ja saatoin välttävästi tulla touhuun heidän erilaisilla kielillään.

-- Monet aivoitukset ovat miehen sydämessä, -- minä sanoin tasaisesti, -- mutta Herran neuvot pysyvät. Vanhurskaalle ei mitään pahaa voi tapahtua, mutta jumalattomat ovat täynnä onnettomuutta.

-- Anna anteeksi, laupias herra, -- kuiskasi zaporogi. -- Ruotsin tsaari on heittänyt meidät zaporogi-parat oman onnemme nojaan, ja Moskovan tsaari, jonka olemme petollisesti hyljänneet, silpoo ja tappaa meidät. Minä tahdoin vain ottaa itselleni ruotsalaisen takin, jotta hädän tullen olisin voinut sanoa itseäni ruotsalaiseksi. Älä vihastu, jumalinen herra.