Part 12

Silloin sammui raivoisaksi vimmastuneelta marskilta viimeinenkin kunnioituksen ja uskon kipuna. Hän rupesi sen harmin ja epätoivon ääneksi, joka oli kytenyt kaikissa jo päiviä ja kuukausia. Totuudenrakkaudestaan huudettu kuningas oli yhdellä kertaa alennettu haavoitetuksi sotamieheksi, joka oli käyttäytynyt tyhmästi ja nyt tahtoi päästä pelistä karkeilla verukkeilla. Hän ei arvellut. Tilin hetki oli tullut. Hän ei enään voinut itseänsä hillitä. Hänen täytyi saada kostaa ja rangaista ja nöyryyttää. Hän ei viitsinyt teeskennellä uskovansa valhetta. Hän ei viitsinyt edes käyttää tavanmukaista puhuttelusanaa.

-- Jaa, jaa! -- huusi hän hevosen selästä. -- Niin tekee herra aina! Jumala suokoon että herra antaisi minun määrätä!

Samalla käänsi hän hänelle selkänsä.

Kuningas istui liikkumatta paarilla. Koko sotajoukon edessä oli hänet häväisty, ja hänen ujoutensa ja halunsa karttaa riitoja oli vietellyt hänet malttamattomaan, raukkamaiseen yksinkertaisuuteen. Hän ei voinut peruuttaa sanaansa joutumatta vielä enemmän häpeän alaiseksi. Hänen omat miehensä olivat kuulleet hänen valhettelevan niinkuin tutkittavan kuormakuskin. Alennus, johon hän ihmisenä oli joutunut, oli hänestä vaikeampi kestää kuin kruunun menetys. Hän tahtoi rynnätä ylös, hypätä ratsun selkään ja temmata mukaansa syvät rivit, _hänen_ miehensä, jotka vielä uskoivat että hän oli Jumalan valittu. Mutta kivistävä jalka ja suuri heikkous sitoivat hänet. Posket vielä hehkuivat, mutta se oli kuumetaudin punastusta, ja ensi kerran vapisi miekka siinä kädessä, jota hän nyt tuskin jaksoi nostaa.

-- Paari rintamaan! -- huusi hän. -- Paari rintamaan!

-- Ratsuväki ei ole vielä ehtinyt esille, -- riensi Gyllenkrok kiivaasti sanomaan. -- Onko mahdollista että tappelu voidaan jo alottaa?

Nyt ne marssivat, -- vastasi kuningas rasittuneesti, -- ja vihollinen tuo linjoistaan jalkaväkeänsä.

Silloin jätti Gyllenkrok kuninkaan Jumalan huomaan ja nousi ratsunsa selkään kaartin vierelle, joka jo eteni ja ampui ensimmäisen yhteislaukauksensa.

Taistelumerkkinä oli olki hatussa, ja pamahdusten ja trumpeettien ja oboein ja rumpujen ja ratsupaukkojen melusta kuului joukkojen sotahuuto: Jumala kanssamme! Jumala kanssamme! -- Tungoksessa ja kauvempana tantereella tapasivat toisensa vanhat sotatoverit tai läheiset sukulaiset, jotka muinoin tuolla kotona olivat yhdessä riemuinneet häissä ja ristiäisissä, ja he huutelivat toisilleen viimeisiä tervehdyksiä. Missä oli leveämpää tilaa, marssivat kapteenit ja luutnantit ja vänrikit pataljoonainsa edessä, kalpeina kuin ruumiit, soiton tahdissa ikäänkuin olisivat marssineet paraatiin vanhan "Kolmikruunun" linnapihalle, mutta sotamiehet puristivat nyrkkiinsä tyhjiä patruunitaskujaan. Suoraan läpi varustuksista ampuvan tulen marssivat henkivartio-kaartilaiset kankeissa rivissä musketit olalla, mutta kun he pääsivät vihollista likelle, puistivat he hurjasti syttymättömiä kivääreitään ja kävivät pajunetteihin käsiksi. Tomu ja noki peitti kaikki harmaaksi niin ettei vihollisen viheriäisiä takkeja voinut erottaa sinisistä ja ruotsalaiset nostivat pyssynperän ruotsalaisia vastaan. Krusen rakuunain edessä syöksyi kornetti Qveckfelt hevosen seljästä luoti ruumiissaan ja lippu sylissään. Ratsumestari Ridderborg, joka aamulla oli nähnyt harmaahapsisen isänsä kaatuvan vartiossa kuninkaan paarin ympärillä, kannettiin tainnoksissa käsirysäkästä. Uudenmaan rykmentin edessä kaatui eversti Torstenson, ja luutnantti Gyllenbögel seisoi ampumahaava kummassakin poskessa, niin että saattoi päivän nähdä läpi. Pensaikossa Skånen säätyrakuunain takana horjui kapteeni Horn, pahoin haavoitettuna oikeaan jalkaansa, ja hänen uskollinen palvelijansa Daniel Lidbom piteli häntä vyötäröltä pystyssä ja pyyhki hänen otsaansa. Ratsumies Pietari Windropp istui kuolleena satulassa kädessään rikkirevityn komppania-lipun päärme, ja luutnantti Pauli, joka luuli häntä vain haavoittuneeksi, tarjosi hänelle vesipulloaan. Kalmarin rykmentin edessä vaipui eversti Rank, sydämmeen ammuttuna, majuri Lejonhjelm makasi jalka poikki, ja everstiluutnantti Silfversparren ruumiin vieressä taisteli katkenneella miekalla lippua pelastaakseen vänrikki Djurklo kunnes hänkin vaipui kuolevana maahan. Hänen ympärillään makasi puolet alipäällystöä ja puolet miehistöä kunniavahtina. Jönköpingin rykmentti, joka oli ollut ensimmäisenä varustuksilla, kantoi mukanaan haavoitettua everstiään ja kun everstiluutnantti Natt och Dag ja majuuri Oxe olivat veriinsä kaatuneet, rupesi kapteeni Mörner komennukseen. Hänen vieressään makasi suullaan maan tuhkassa vänrikki Tigerskiöld peittäen kasvonsa käsillään ja vuotaen verta viidestä haavasta. Tuskin neljäsosa rykmentistä saattoi vielä käyttää aseitaan. Samassa ratsasti siihen sotamarski ja huusi Mörnerille sopimattomalla kiihkolla:

-- Missä hiidessä ovat rykmentin upseerit?

-- Haavoitettuja tai kaatuneet!

-- Miksette tuhannen helvetissä tekin makaa samalla lailla?

-- En, vanhan äitini rukoukset ovat kutsuneet Jumalan suojeluksen ylitseni ja sen vuoksi minä elän ja on minulla kunnia komentaa tätä rykmenttiä, joka on tehnyt ja on tekevä velvollisuutensa rehellisinä sotilaina. -- Seis, pojat, seis!

Eversti Wrangel makasi jo kuolleena ja tuntemattomana, ja hänen värvätyt miehensä koettivat turhaan tukea häntä kainalosta. Eversti Ulfsparre, joka kulki Länsi-göötalaisten edessä, kaatui painaen kädellään sydäntään, hänen majuurinsa, pelvoton Sven Lagerberg, keikahti taapäin musketinluodin saatuaan. Koko vihollisarmeija meni hänen ylitsensä. Häntä poljettiin ja potkittiin ja kieritettiin tuhkassa ja liassa kangistuneitten ruumiitten ja vaikeroivain haavoittuneiden seassa kunnes muudan haavoittunut rakuuna vihdoin otti hänet hevoselleen ja armeliaasti vei kuormastoon.

Rakkaat vanhat liput liehuivat vielä joukottain ihmismeren yli, mutta ne huojuivat ja horjuivat, repeytyivät ja taittuivat ja vihdoin vaipuivat ne ja katosivat yksi toisensa perään. Uplannin rykmentti, joka oli koonnut enimmät miehensä Ruotsin seutujen sydämmestä, svealaisten keittopaikoilta Mälaren-laaksosta, kamppaili kuolemassa. Liput, joiden nurkassa oli ristillä koristettu omena, väännettiin kaadettujen pusertavista käsistä, ja kasakan piikit ja pyssyntukit ja sapelit sortivat eversti Stjernhöökin tantereelle hänen yhä sopertaessaan: -- Nyt on tullut hetki, jolloin huutakaamme: Isä, se on täytetty! -- Everstiluutnantti von Post ja majuuri Anrep kaatuivat melkein vieretysten. Kapteenit Gripenberg, Hjulhammar ja luutnantti Essen ja kolme lapsellisen hentoa ja parratonta vänrikkiä, Flygare, Brinck ja Düben, olivat jo kuolemankamppauksessa. -- Seis, pojat, seis! -- huusivat upseerit ja sotamiehet ja kaatuivat toistensa yli, niin että ruumiista ja vaatteenrepaleista ja turpeista ja hiekasta muodostui kumpu, jota hengissä olevat voivat käyttää rintavarustukseksi. Vinkuvia raehaulia ja musketin luotia, granaatteja ja rätiseviä kartesheja satoi taistelevien ja kaatuneiden päälle, ja ilma oli nyt niin täynnä tomua ja savua, että väki saattoi nähdä ainoastaan hevosen pituudelta eteensä.

Silloin rupesivat joukot väistymään. Lewenhaupt veti pistoolin kotelosta ja tähtäsi omaa väkeään. Hän uhkasi ja löi. -- Seiskaa, pojat, Jeesuksen pyhän nimen tähden! Minä näen kuninkaan paarin! -- Jos on kuningas täällä, niin seisomme, -- vastasivat sotamiehet. -- Seis, pojat, seisokaa, pysähtykää! Jumala kanssamme! -- huusivat miehet itselleen, ikäänkuin pakottaakseen vapisevia, hiestä ja verestä tihkuvia jäseniään. Mutta askel askeleelta painuivat he taaksepäin, ja ratsumiehet perettivät hevosiaan ja kasvot ja kädet rikkilyötyinä kääntyivät he vihdoin hurjaan pakoon mies miehen kinterillä ja toinen toisensa päälle ajaen. Nousevain savupilvien alta näkivät he kuninkaan, joka makasi maassa kaatuneiden henkivartijain, kantajain ja palvelijain seassa lakitta päin kyynärpäilleen nojaten ja kipeä jalka rikkoutuneella paarilla, jolle oli levitetty ammutun henkivartijan Oxehufvudin saveen tahrautunut viitta. Jäykät kasvot olivat noesta patamustat, mutta silmät tuikkivat ja hän soperti: -- Ruotsalaiset, Ruotsalaiset!

Perääntyvistä riveistä pysähtyi nyt moni kuullessaan äänen, sillä heistä tuntui että jospa he nyt pelastuisivatkin, täytyisi heidän kuitenkin kuolinvuoteellaan jälleen kuulla päänalusensa päältä tuon aran ja yksinäisen äänen. Hän ei jaksanut nousta pystyyn, mutta he nostivat hänet ristiin pannuille keihäilleen niinkuin tuomitun ja tahdottoman potilaan. Vieri viereen kuitenkin kaatuivat kantajatkin ja vielä veriinsä vaipuessaankin kohottivat he käsiään tukeakseen häntä, ettei hän kaatuessa loukkaantuisi. Silloin nosti majuuri Wolffelt hänet hevosensa selkään ja kaatui sitten itse takaa ajavain kasakkain aseista. Jalka, joka oli aseteltu hevosen kaulalle, vuoti kovasti verta, ja side laahasi tuhkassa. Varustuksista tullut kanuunankuula katkaisi hevoselta jalan, mutta henkivartija Gierta nosti kuninkaan juoksijansa selkään, ja nousi itse haavoittuneena kolmijalkaisen, verta vuotavan hevosen selkään. Ratsumiehet, jotka keräytyivät kuninkaan ympäri, saattoivat töin tuskin hätyyttää ahdistajia pois. Sillä aikaa laukkasi Gyllenkrok ympäri ketoa ja kutsui harhailevia sotamiehiä kokoontumaan, mutta he vastasivat hänelle: -- Me olemme kaikki haavoittuneita ja meidän upseerimme ovat kaatuneet! -- Hän tapasi silloin sotamarskin, ja nyt, tilinteon päivänä, ei enään ollut mistään väliä. Gyllenkrok huusi hänelle loukkaavasti:

-- Kuuleeko teidän ylhäisyytenne että vasemmalla sivustallamme vielä ammutaan? Täällä on joukko eskadrooneja, jotka ovat hevosselässä. Käskekää niitä jonnekin.

-- Täällä on kaikki hullusti! Täällä kyllä muutamat tottelevat laahustaen, mutta ei sydämellä, -- vastasi sotamarski ja ratsasti yhä enemmän ja enemmän vasempaan. Samalla näki Gyllenkrok Piperin kansliaherroineen ratsastavan pois oikealle. Olivatko molemmat ylhäisyydet puhuneet toisilleen? Hän huusi heille että he menivät suoraan vihollista vastaan, muuta he eivät kääntyneet. Silloin löi hän kätensä satulan nuppuun ja ymmärsi että kärsivällisyyden viini nyt oli loppuun juotu ja että nyt oli jäljellä vain vankeus tai kuolema.

Hänen takanaan ei ollut mitään ketoa. Siellä nousi maasta silmänkantamattoman suuri kulkeva metsä, mutta puitten rungot olivat ihmisiä ja oksat aseita. Se leveni. Se täytti koko maiseman ja yhä ja yhä eteenpäin se kulki haavoittuneiden ja kuolevain yli. Se oli tsaarin sotajoukko, joka tuli ottamaan maataan omaan haltuunsa ja vihkimään valtaansa tulevaksi ajoiksi. Yhä lähempää ja lähempää kuului kammottava ja kumea hengellinen hymni. Hitaasti ja askelittain niinkuin ruumissaatossa kannettiin heiluvain suitsutusastiain välissä tuhannen tuhansien päiden yli jättiläismäistä lippua. Lipussa näkyi tsaarin sukupuu pyhimysten piirissä, ja ylinnä kolminaisuuden alla oli hänen oma kuvansa. Ruotsalaiset pakolaiset kokoontuivat kuninkaan luokse kuormastolle, jossa Ruotsin aatelis-lippukunta ja muutamia muita rykmenttejä oli vahdissa. Hän oli sitonut jalkansa ja pyyhkinyt nokea tuntuvasti pois ja istui sinisissä vaunuissa haavoittuneen eversti Hårdin vieressä.

Missä on Adlerfelt, kamariherra? kysyi hän.

Ympärillä olijat vastasivat:

-- Hänet tappoi kanuunan luoti aivan teidän majesteettinne paarin takana.

Taalain rykmentti kulki samassa ohitse, hajallisena ja suuressa epäjärjestyksessä.

-- Taalalaiset, -- kysyi kuningas, -- missä on everstinne Siegeroth ja majuuri Svinhufvud... ja missä on lystikäs Drake, joka kuuluu niin urheasti otelleen varustuksissa, että hänen pitää saada oma rykmentti?

-- He on ammuttu kaikki.

-- No missä sitten ovat Pikku prinssi ja Piper ja sotamarski?

Läsnäolijat pudistivat päitään ja katselivat toisiaan. Sanoisivatko hänelle suoraan koko totuuden? Paljastaisivatko tänä maailman lopun päivänä hänen koko yksinäisyytensä? Sanoisivatko hänelle myöskin että hänen rakkain sisarensa, Hedvig Sofia, jo puoli vuotta oli maannut ruumisarkussa... hautaamatta? Ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut.

-- Vankina! -- vastasivat he viimein.

-- Vankina? Moskovalaisen vankina? Ennen sitten turkkilaisen! Eteenpäin!

Hän kalpeni, mutta hän puhui levollisesti ja melkein riemuiten, muuttumaton hymyily huulillaan.

Harmaantunut taalalainen sotamies kuiskasi tovereilleen:

-- Totisesti! Noin nuorteana ja onnellisena en ole nähnyt häntä sitten kuin Narvassa, kun olimme Stenbockin mukana. Tämä on hänestä voiton päivä.

Vaunut pyörivät pois, ja järjissään järjestymätön, villiintynyt, pakeneva sotajoukko ylpeitä rääsyläisiä, kiroilevia kuormasto-akkoja, ääneensä voivottavia raajarikkoja ja ontuvia hevoskaakkeja, kulki karoliinein kuningas liehuvin lipuin ja helisevin soitoin niinkuin suurimman voittonsa tantereelta.

* * * * *

Jo kello kahden aikana oli viimeistenkin laukausten kaiku kuollut ja sen jälkeen oli hiljaisuus levinnyt taistelutantereelle, missä Mazepan viimeisiä kasakoita ja lukemattomia zaporogeja elävältä naulattiin paaluihin. Talot ja myllyt oli poltettu, puut ammuttu säröiksi, ja kaatuneet sankarit makasivat tuhkassa ja maassa ja silmät kaikilla seposelällään, ikäänkuin ne muista maailmoista nyt katselisivat menneitä vuosia ja eloon jääneitä. Muutamia vangiksi joutuneita sotapappeja ja sotamiehiä harhaili pitkin kenttiä etsimässä kansalaisiaan, ja välistä kaivoivat he matalan haudan, jonka yli hautaussanat kaukaisen kotimaan kielellä kuiskattiin hiljaisessa kesäkuun illan hämärässä. Sitten mullattiin hauta umpeen ja niin se jäi saraheinän ja karkean ohdakkeen kasvettavaksi, ja vuosisatoja ne ovat arotuulessa rahisseet noilla kolkoilla suoseuduilla, joille venäläiset antoivat Ruotsinhautain nimen.

Kun muudan pappi löysi everstiluutnantti Wetzelin, joka oli kaatunut molempine poikineen, otti hän kaatuneen vierestä tyhjät rukouskirjan kannet, joissa oli koristuksena suvun vaakuna.

-- Sinä olet sukusi viimeinen, -- sanoi hän, -- ja kuinka monta sukua onkaan tänään sammunut tällä kentällä! Galle, Siegeroth, Mannersvärd, Rosensköld, von Borgen... Kun nyt revin rikki vaakunan tästä kannesta ja hajoitan palat tuuleen, murran samalla surevan, muserretun kansani nimessä teidän kaikkein vaakunat.

Joukko ruumiita mätettiin yhteen sen vallin eteen, jossa päivän taistelu oli ollut kuumin, mutta muut ruumiit jäivät hajallensa, ja ilma tuli melkein heti täyteen ummehtunutta löyhkää ja leuhuttelevia korppia. Pimeän tullessa äänettömyys yhä syveni avaralla kalmistolla, mutta haavoitetut vielä huutelivat vettä. Surkeimmin silvotut rukoilivat, että joku armeliaasti pistäisi heidät miekalla kuoliaaksi, tai raahautuivat ammutun hevosen viereen, tempasivat pistoolit huotrasta ja lopettivat itse elämänsä, ensin horjuvilla polvillaan rukoiltuaan kaikkien kotolaisten puolesta ja luettuaan Herran siunauksen. Silloin alkoi kuoleman omaksi ammuttu rakuuna puhua voimallisia sanoja ja kiittää Jumalaa kunniakkaasta kuolinhaavastansa. Hän luki itselleen ja tovereilleen hautaussanat ja otti kolmasti kädellään multaa ja heitti rinnalleen. -- Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jällensä tuleman! -- Sitten saarnasi hän haltioissaan ylösnousemuksesta ja rupesi lopuksi korkealla äänellä veisaamaan ruumisvirttä, ja varmaan kaksi- tai kolmekymmentä ääntä yhtyi siihen etäältä pimeästä kirkkaitten tähtien tuikehtiessa taivaalla.

Saarna-Martti, joka yössä hiiviskeli kentillä kaatuneita pelkäämättä, jatkoi virttä, kun rakuuna oli lakannut. Silloin näki hän ämmän, jolla oli syttyvarras kädessään, ja hänen perässään ajoi jono talonpoikia pitkillä häkkirattailla, joihin he sulloivat vaatteita ja kaikenlaista ryöstötavaraa. Kaatunut kornetti, joka ei vielä ollut henkeänsä heittänyt, puolusti itseänsä paljain käsin eikä tahtonut luopua kaulakäädyistä, joissa oli pieni hopea-risti, mutta hänet pistettiin heinähangolla kuoliaaksi. Silloin riensi Saarna-Martti paikalle.

-- Ei saa tappaa, ei saa tappaa! -- kuiskutti hän, ja ryöstävien naisten joukossa näki hän yhdeksänvuotisen Dunjansa, pienen prinsessansa. Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan, ja hän ojensi molemmat kätensä Dunjaan päin, puolittain niinkuin isä, puolittain kuin ujo rakastaja. Dunja tuijotti häneen ja päästi älyttömän naurun.

-- Tuo on se ilkeä ruotsalainen, -- huusi hän, -- joka lahjoi minua saadakseen kirsikoita ja suudella minua poskelle!

Hän hyökkäsi Saarna-Martin päälle niinkuin kissa ja repäisi häneltä korvarenkaat, niin että veri juoksi kahden puolen kaulaa. Hän kaatui selälleen, ja naiset pitelivät häntä kiini ja löivät häntä ja repivät häneltä vaatteet. He löysivät hänen jäljennyksensä Johanneksen evankeliumista ja hajoittivat lehdet tuuleen niinkuin kynityn linnun höyhenet. He kiskoivat häneltä kaulussaappaat ja risaiset sukat, mutta kun hän näki pikku Dunjansa käyvän heinähankoon käsiksi, riuhtasi hän itsensä irti leimahtavan vihan voimalla ja pakeni paitasillaan haavoitettujen ja kaatuneitten yli.

-- Ei meidän ole sallittu uskoa enään edes viatonta sydäntäkään, -- hymisi hän ja kapusi ontuvan hevosen selkään, joka pimeässä yhtyi hänen seuraansa. -- Jumala on meidät hyljännyt. Tämä on tuomio. Kaikki on mennyt, ja koko maailma on pimeä.

Kaksi yötä ja kaksi päivää ratsasti hän, ja tielle jääneet haavoitetut opastivat häntä. Hän tapasi pakenevat ruotsalaiset niemessä Worsklan ja sileän Dnieperin välissä. Joki oli leveä kuin järvi ja rannat kasvoivat vesakkoa, pensasta ja kaislaa. Venäläiset olivat maan puolelta jo aivan lähellä, mutta kun heidän esivartijansa näkivät Saarna-Martin töyssyttelevän ontuvan hevosensa selässä verisessä paidassaan, pakosivat he kauhistuneina sivulle ja ampuivat vasta sitten kuin hän jo oli ohitse.

Aurinko paahtoi tulikuumasti, ja haavoittuneille ja leiritautia sairastaville tehtiin vuoteet pensaikkoon veden rantaan. Kenraalit pitivät keskustelua, ja Lewenhaupt kääntyi pahantuulisena Creutzin puoleen.

-- Jos kuningas joutuu vangiksi, lähtee Ruotsista mies talosta ja panevat viimeisenkin heinätukkonsa lunnaaksi. Meidän on siitä vastattava. Tämä sotaleikki on shakkipeliä, jossa koko juonena on vain kuninkaitten sieppaaminen. Polvillani olen rukoillut häntä soudattamaan itsensä virran ylitse, mutta hän töykkäsi minua rintaan ja sanoi että hänellä oli vakavampiakin asioita mietittävänä.

-- Rakas veli, sinä puhuttelet häntä niinkuin leinitautista valtiomiestä. Ei sinun pidä yrittääkään hänelle puhumaan niinkuin miehelle puhutaan vaan niinkuin nuorukaiselle, joka tulee ylpeäksi kun häntä vaaditaan miehuullisuuteen.

Creutz meni kuninkaan vaunulle ja heilutti kädestä vedettyjä hansikkaitaan niin kiivaasti kuin olisi hän tahtonut lyödä kuningasta naamaan, mutta kuninkaan iloinen katse hämmensi hänet heti.

-- Majesteetti mietiskelee?

-- Olen huono mies kynänvarrella sotimaan, sitä tässä ajattelen. Tahdon laatia testamenttini ja järjestää vallanperimyksen. Sitten saa pamahtaa! Jos jään tantereelle, on tahtoni että minut haudataan paidassani niinkuin alhainen sotamies siihen paikkaan, mihin kaadun.

Creutz väänsi ja käänsi hansikkaitaan, ja masentui ja laski päänsä alemmaksi, hän niinkuin muutkin.

-- Kaikkeinarmollisin herra, en ole niitä, jotka rukoilevat Jumalalta henkensä säästämistä, sillä täysinpä käsitän sankarin suurimman mielihalun. Jos teidän majesteettinnekin saisi luotinsa... noh Jeesuksen nimeen! Mutta teidän majesteettinne ei voi tänään kauvan pysyä satulassa. Jumala minulle anteeksi antakoon puheeni, mutta kun teidän majesteettianne kannetaan ympäri niinkuin kurjaa raukkaa, ja kun viimeinenkin meistä on kaatunut, jää teidän majestettinne yksin jäljelle -- ja joutuu vangiksi!

-- Ei olekaan yksin kestettävä vain viittä vastaan, miehen on seistävä yksinään kaikkiakin vastaan.

-- Totta kyllä! Mutta siihen piru vie emme kelpaa me halvat soturit sotatakissamme. Yksi kaikkia vastaan? Se on yksin koko maailmaa vastaan! Siihen tarvitaan aivan toisenmoisia miehiä, sillä sellaisia raukkoja me olemme, ettei meillä ole muuta puolustusasetta kuin miekkamme. Kun nyt yksinkertaisesti olen esittänyt aseman, rukoilen siis teidän majesteettianne jäämään luoksemme eikä soudattamaan itseänsä virran yli, sillä silloin joutuisi teidän majesteettinne yksin koko maailmaa vastaan. Silloinkos huudettaisiin: Se se oli Aleksanteri, pakeni ja jätti joukot venäläisille! Sellainen kunnon heittiö! Nähkääs! Nähkääs! Vaan pöytähopeat ja Saksin rahatynnörit kyllä kelpasi ottaa mukaansa, eipä kaikkia jättänyt ryssälle. Jaa jaa, niinpä niin! -- Me rehelliset alamaisparat emme koskaan saata suvaita että teidän majesteettinne sillä tavoin asettuu yksin koko maailmaa vastaan ja paljastaa korkean olentonsa loan heittäjille, joiden tietämättömyys ja tuhmuus ei ole säästävä myöskään sotamarskia eikä Piperiä eikä Lewenhauptia eikä meitä muita. Koska on tuhmuus ymmärtänyt onnettomuutta? Teidän majesteettinne tahtoo kuolla ja siksi ei olekaan kuoleminen mikään uhri tai mainetyö, sen me vanhat sotasissit tiedämme, mutta ylpeys, ylpeys, teidän majesteettinne, uhratapa se alamaisille, se on uhri, jota alamaiset eivät salli. Päivän selvä on ettei miehistöä voi viedä virran yli. Eihän meillä ole lauttoja, eikä ankkureita, eikä keksiä, eikä kylläksi hirsiä eikä kirvesmiehiä. Senvuoksi kehotan teidän majesteettianne pysymään täällä eikä antamaan maailmalle aihetta.

-- Laitattakaa veneet kuntoon! -- käski kuningas.

Ritarillinen tilanhaltija Mazepa oli koonnut arkkunsa ja molemmat tukaattitynnörinsä ja istui jo vaunuissaan pitkällä vedessä. Parvittain sitoivat zaporogit ja sotamiehet vaatteita selkäänsä, ottivat vaunujen kansia ja puunoksia kainaloittensa alle ja heittäytyivät jokeen. Keskiyön aikana nostettiin kuninkaankin vaunut kahteen yhteen vitsastettuun veneeseen, ja Gyllenkrok, joka seisoi hänen jalkopäässään, jätti äänettä Lewenhauptille laudalle liisteröidyn sotakartan. Ei kukaan ääntänyt sanaakaan. Yö oli kirkastähtinen ja hiljainen, ja henkitravanttien airojen hamina katosi sileälle virralle.

-- Me kaksi emme näe häntä enään koskaan, -- hymisi Creutz Lewenhauptille. -- Hänen silmänsä olivat äsken niin kummalliset. Siinä lampussa on vielä öljyä, mutta minä uteliaasti katselen hänen tulevaisuuttansa. Minlainen tulee hänestä voitettuna, naurettuna, vanhana?

Lewenhaupt vastasi:

-- Seppele, jota hän sitoi itselleen, vaipuikin hänen alamaisilleen. Se jää ikuisiksi ajoiksi noille unhotetuille haudoille tuonne suoseuduille. -- Niin saamme me kiittää häntä kaikesta siitä, miksi hän on meidät tehnyt.

Etäältä kuului yön pimeydestä Saarna-Martin valittava ääni:

-- Ja minut on hän tehnyt maailman pilkaksi, -- sanoo Job. -- Ja pilkaksi olen minä tullut, ja minun silmäni on täytetty murheella, ja minun jäseneni ovat kaikki kuin varjo. Katoovaisuudelle minä sanon: minun isäni, madoille: minun äitini ja sisareni. Ja kussa on siis minun toivoni? Kuoleman porteille se kulkee, ja makaa minun kanssani mullassa.

Päivä sarasti, ja verisessä paidassaan ratsasti Saarna-Martti parvesta parveen ja kuulusteli miehistöltä katekismusta ja raamatuntaitoa. Äänettöminä seisoivat sotamiehet kuninkaan tyhjän teltan ääressä, mutta kun huuto nousi, että heidän täytyi antautua ja kun auringon ruskettama venäläinen kenraali Bauer tuli kunnaalle ottamaan sotamerkkejä vastaan, silloin kävi Saarna-Martti hevosen selästä maahan ja väänteli käsiään.