Part 11

Vapunpäivänä piti sotamarsalkka Rehnsköld iltakemut ja eversti Appelgren sai siellä pääntäyden ja tuli nokkaviisaaksi ja hypisteli leipää ja mulkoili silmiään.

-- Voiko teidän ylhäisyytenne sanoa, miksi Poltava heti pitää saartaa?

-- Hänen majesteettinsa tahtoo saada huvitusta, kunnes puolalaiset ja tataarit ehtivät avuksi.

-- Ja kuitenkin tiedetään, ettei kumpaakaan kuulu. Eurooppa alkaa unhottaa meidän Diogenesmäisen hovimme ja sen ratsastavat valtioministerit, miekkaa käyttävät kanslistit, kaatuneet kamariherrat, kunniaistuimet kannon nenässä... ja piikkospalatsit ja kuninkaallisen ruokapöydän paistoräiköiset ja kaljahaarikat.

-- Hänen majesteettinsa tahtoo kuiten kaiten pitää piiritystä ja tulee pitämään leirihuvia elinkautensa. Onpa aikaa aikaillessa. Poltava on kirppulinna ja tainnee antautua ensi laukauksesta.

Sotamarsalkka tuli äkkiä äänettömäksi ja pani kahvelin kädestään.

-- Luulenpa että kaupungissa rupeavat hulluksi ja yrittävät puolusteleimaan!

Hän riensi ulos, hyppäsi satulaan, ja kaikki nousivat ja kuulivat yhtämittaista ampumista.

Valleilla kulkevilla venäläisillä vahdeilla oli tapana iltapimeässä kuuluvasti ja pitkään huudella: Hyvää leipää, hyvää juomaa! -- Heidän huudellessaan oli nyt eversti Gyllenkrok, kenenkään kuulematta hänen marssiansa, alkanut kaivaa juoksuhautoja ja luoda suojuksia, mutta samassa juoksi kuningas kentän yli ja huuteli ääneensä kenraaliajutanttiansa. Kun hänellä oli miekka kädessä, ei hänen juoksunsa tullut naurunalaiseksi. Gyllenkrok pyysi häntä huutamaan hiljempaa eikä säikyttämään vihollista, mutta jo hänen sitä sanoessa vaikenivat vahdit ja alkoivatkin viritellä nuotioita ja ampua. Ilmaan nousevat tuliset luodit valaisivat kunnaita ja niittyjä ja heijastuivat Worsklan rientävään virtaveteen. Työssä olevat Gyllenkrokin zaporogit heittivät lapionsa ja ruotsalaisetkin sotamiehet, jotka heitä miekanlappeella taputtivat nahkatakkeihin, alkoivat vihdoin itsekin paeta tai heittäytyä suulleen maahan.

Sillä tavoin oli ampuminen alkanut.

-- Kas niin! -- sanoi Gyllenkrok, joka seisoi puun takana kuninkaan ja Pikku Prinssin kanssa. -- Niin suurta hämminkiä saattaa pieni tapahtuma matkaansaattaa, ja vielä viimeisen kerran uskallan minä esittää että koko piiritys heitetään sikseen. Minun rukoukseeni yhtyvät väsyneet sotajoukot ja kaikki onnettomat alamaiset kotimaassa. Miksikä ei meitä käsketty tänne talvella, jolloin kaupungin olisi voinut helposti valloittaa? Nyt kasvaa linnaväki päivä päivältä ja koko vihollisarmeija on tulossa. Meillä on ainoastaan kolmekymmentä tykkiä jäljellä ja kruuti, joka monta kertaa on kastunut ja kuivanut, sylkee luodin vain pienen matkan päähän kanuunan suusta ulos.

-- Joutavia! Joutavia! Onpa sitä ammuttu niillä hirsiä paksumpiakin kuin vallipaalu.

-- Mutta täällä niitä täytyy ampua satoja.

-- Kun yhden voi ampua, voi satakin ampua. Meidän tulee tehdä juuri erinomaisia, niin siitä tulee kiitosta ja kunniaa. Nyt täytyy zaporogeille näyttää että täällä saattaa olla työssä ilman vähintäkään vaaraa.

Kuningas otti miekan kainaloon ja meni luotisateeseen kentälle. Häntä seurasi Pikku Prinssi, kalpeana, suorana, juhlallisena kuin nuorukainen muinaisajan juhlakulussa temppeliuhriin mennessä.

Kaksi paksua hirttä oli ikäänkuin veräjän pieliksi lyöty luodun juoksuhaudan partaalle ja sinne pysähtyi kuningas pudonneen tykinluodin taakse, jonka kytevä hehku paljasti hänet viholliselle. Pikku Prinssi vilkaisi häneen epäröiden ja silitteli miekkansa kahvaa hiukan vapajavalla kädellä. Sitten kapusi hän toisen hirren päähän, jonne asettui kädet pitkin sivuja. Silloin nousi eräs aliupseeri, jota sanottiin Saarna-Martiksi, toisen hirren päähän. Hänellä oli nahanruskeat kasvot, musta tukka ja messinkiset korvarenkaat. Liikkumatta kuin kaksi maalattua puukuvaa katolilaisten pellolla seisoivat molemmat vahdit kuninkaansa takana ja ryssät raivoissaan tähtäsivät kanuunansa, tykkinsä ja muskettinsa tuota kummallista näkyä kohden. Kumpikaan ei tahtonut ensiksi nöyrtyä ja siksi pysyivät he paikallaan. Luodit soivat ja vinkuivat niinkuin piiska ja vitsa, niinkuin tuulispää ja pilli, ja poukahtavat kanuunankuulat heittivät soraa ja mättäitä ilmaan. Oli niinkuin ukkonen ja salamat olisivat lyöneet, maa vapisi niinkuin vauhko hevonen, ja puunpirstoja ja kivenlohkoja lensi yhtenä tuiskuna.

-- Tuolla on kuningas! Nyt hän pyrkii ammuttavaksi! -- huusivat sotamiehet ja syöksyivät esiin ja ajoivat zaporogeja mukanaan. Taas alkoivat lapiot liikkua ja taas kiskoivat zaporogit turpeita ja avasivat ojia, päästäkseen kyyristymään suojaan.

Siinä hän seisoi loimottavassa tervasvalossa, tuo ylhäisyyksien ja kenraalien majesteetti, sotamiesten toveri, maantieritari ja samalla kertaa kuningas ja filosoofi. Päivän pitkän olivat synkät muistelot hiipineet hänen perässään. Hän muisteli Aksel Hårdia, jonka hän itse erehdyksessä oli surmannut, ja kuoliaaksi ammuttua nuoruutensaystävää Klinckowströmiä. Ei hän kaivannut heitä kumpaakaan, mutta hän ei voinut unohtaa heidän verisiä vaatteitaan. Vaan koko hänen pilviä piirtävä kevytmielisyytensä poika-ajoilta heräsi eloon ja poisti raskaat ajatukset, kun hän kuuli kuulat. Hän oli juonut sotaleikkien maljan sakkaan saakka ja juomaa oli joka päivä yhä karvaammin höystettävä että se maistuisi. Suuria, meluisia voittoja alkoi hän katsella kaameammassa valossa sen mukaan kuta harvinaisemmiksi ne tulivat. Vielä hän joskus saattoi puhella suurten valtakuntain hallitsemisesta, vaan enimmäkseen siinä mielessä että niiden tulisi joka päivä varustaa hänelle satamäärän urhoollisia sotureita. Hän ei unohtanut että joka silmänräpäys saattoi olla hänen viimeisensä, mutta onnettomuuden vuodet olivat tulleet... ja kuinka suloista olisi levätä kunniakkaan kuoleman jälkeen! Vaikka hän tahtoisi ja tietäisi voivansa, niin se ei kuitenkaan onnistu, ja hän joutuu pilkattavaksi sentähden etteivät muut voi seurata... Se oli elämän syksyn hallainen henkäys! Hän tahtoi kuitenkin koettaa, hän tahtoi näyttää että hän vieläkin oli Jumalan erityinen varjeltava. Jollei hän sitä olisi, niin tahtoi hän kaatua niinkuin halpa sotamies.

Saarna-Martti innostui sillä välin niin ettei hän voinut pysyä alallaan pylvään nenässä, vaan otti musketin selästään. Kukapa ei olisi tuntenut Saarna-Marttia, mestari-ampujaa, joka sai itse kuninkaankin käsiään paukuttamaan? Hän osasi yhtaikaa ampua pakenevan ratsumiehen ja jalkamiehen. Hän puheli itsekseen ja naureskeli ja otti sihdin ja ampui varjoa, joka oli kavunnut etäisimpään kirsikkapuuhun ja luodin sattuessa putosi kukkivia oksia pitkin alas niinkuin lintu. Silloin tuli metsämiehen into Saarna-Marttiin ja hän hyppäsi alas ja juoksi paikalle.

Maassa makasi kuoliaaksi ammuttu ukko, ja vieressä seisoi pieni yhdeksänvuotias tyttö.

-- Se on isä, -- sanoi hän itkemättä ja katsoi Saarna-Marttiin. -- Me olimme nokkosia nyppimässä ja kotiin tullessa...

-- No niin, kotia tullessa...

-- Kuulimme ampumista, ja isä silloin kiipesi puuhun katsomaan. Se on isän kirsikkapuu.

Saarna-Martti ravisteli päätänsä, ja otti lakin päästään ja repi tukkaansa ja istui maahan.

-- Jumala minua armahtakoon... eihän ukko ole koskaan tehnyt minulle mitään vääryyttä... Rakas lapsi... et sinä tätä ymmärrä, mutta minulla pitäisi olla tukaatinraha taskussa. Tässä on! Näet sä, tyttöseni, minä olen metsämies, ymmärrätkö, oikein sellainen vanha äijämetsästäjä. Ennen oli minulla tupa ja eukko, joka haukkui ja löi kun en koskaan tarttunut lapioon... tiedätkö mikä lapio on... vaan istuin metsässä lintujen soitimella. Kuuleppa! Kerran sitten otin musketin ja koiran ja läksin tieheni maailmalle.

Tyttö käänteli tukaattia tulen valossa, mutta Martti veti tytön polvelleen ja silitteli hiljaan hänen poskiaan.

-- Kun olin päivän kulkenut, ammuin koirani. Kun olin käynyt toisen päivän annoin pyssyni metsämiehelle, joka oli tietä näyttänyt. Sitten ei ollut minulla mitään.

-- Voiko tällä rahalla ostaa?

-- Voi kyllä. Kun minä sitten tulin sotaan ja sain sotamusketin, niin olisitpa nähnyt! Silloin minusta metsämies tuli. Mutta taivas armahtakoon... Tule tänne joka ilta hämärissä, minä annan sinulle puolet päiväannostani ja kaikki mitä voin saada kokoon.

Hän tuijotti ruohossa makaavaa muskettiaan. Sitten hän nousi ja jätti sen siihen.

-- Tyttönen ei voi tietää, että minä ammuin, eikä hän saa sitä koskaan tietää. Minä olen Juudas, joka olen viattoman tappanut. Ei saa murhata! Ei saa murhata!

Hän piteli otsaansa ja hoiperteli kentän yli. Sitten tuli hän d'Albedyhllin rakuunain luo, jotka lojuivat nuotion ympärillä ja lukivat rukouskirjojaan, ja sinne hänkin istui lukemaan, ja viimein alkoi hän ääneensä rukoilla ja saarnata.

-- Mitä kuuluu? -- kysyivät sotamiehet huomenissa Brakelin punatukkaiselta muonaajalta, pieneltä rikkiviisaalta länsigöötiltä, joka harmaassa puserossaan seisoi riippuvain patain ja vaatteiden keskellä.

-- Kuuluuko? Saarna-Martti on varmaan saanut auringonpiston keskellä yötä ja tullut valmiiksi hullujen arkkuun. Hän kulkee avopäin rannalla ja huutaa. Kun saarnatauti tulee häneen, on hän aina ollut jossakin ja ampunut jonkun.

Synkkinä ja äänettöminä ottivat sotamiehet tuskin puolillaankaan olevat läkkikulhonsa.

-- Leipä tai kuolema! Miksi emme saa tehdä rynnäkköä, ennenkuin se on myöhäistä?

-- Kuningas koettelee juoksuhautoja ja Gyllenkrok saa tehdä työtä yöt päivät. Kuulkaa nyt Saarna-Marttia tuolta veden puolelta! Täällä on viime aikoina ruvettu niin paljon rukoilemaan ja virsiä veisaamaan että oikein sydän lämpenee kun sotamarski kuuluu hulluttelevan.

Hämärissä hiipi Saarna-Martti kirsikkapuulle, missä häntä jo oli odottamassa pikku yhdeksänvuotias, jolla oli sileä pellavankeltainen, melkein valkoinen tukka ja vakavat kasvot.

Martilla oli mukanaan päiväannoksensa, ja hän antoi tytölle viimeisen kopeikkansa ehdolla että hän saisi suudella tyttöä molemmille poskille.

-- Elääkö äitisi? Tyttö pudisti päätänsä.

-- Mikä on nimesi!

-- Dunja.

Martti tahtoi taas suudella tytön poskia, mutta tyttö ryöstäytyi irti.

-- Anna ensin kopeikka!

Martti meni takaisin leiriin, -- ja kerjäsi kopeikoita kaikilta, joita hän tapasi.

-- Tahdon pitää häntä silmällä, kun rynnäkkö alkaa. Se on kuin pieni prinsessa juuri. Minäpä säästän palkkaani hänelle, että hän vielä saa vähän myötäjäisiä... Mikseikö hän menisi naimisiin... Tietysti, tietysti! Onhan minulla eukko kotona ja onhan minulla eukko trossissa myös. Ja minähän olen murhaaja. Totta pikku prinsessan pitää naimisiin mennä!

Hän oli saanut jäljennyksen Johanneksen evankeliumista ja hän istui lukemaan sitä d'Albedyhllin rakuunoille.

Kevään kaikki kukkaiset putkahtivat esille kunnaisilla niittymailla Worsklan keltaisia lutakkoja myöten, mutta sotamiehet katsoivat vain Poltavaa, joka ylängön metsistöistä paistoi valkoisine luostariseinineen, puutorneineen, linnapaalutuksineen ja valleineen, joille miehet ja ukot, naiset ja lapset vierittivät rintavarustusta multasäkeistä ja vaunuista ja risukimpuista ja tynnöreistä!

-- Mitä kuuluu? Eikö koskaan päästä vihollista vastaan? -- utelivat sotamiehet muonaajalta.

-- Vihollinen on kyllä niin kohtelias että itse tulee tänne, -- vastasi hän ja pyyhkäsi otsaa puseroonsa. -- Yöllä kuulin mitenkä se jyryytti tykkejänsä. Ei se kova ampuminen tule ruotsalaisilta, sillä meillä ei ole jäljellä muita kuulia kuin ne mitä zaporogit kentältä noukkivat. Tsaarin koko armeija on jo toisella puolella jokea.

Silloin saapui kenraalimajuuri Lagercrona täyttä laukkaa ajaen ja huusi että kuningas on saanut haavan jalkaansa, ja kuninkaan vuodepaarin ääressä näytti sotamarski taskukirjastaan niiden seitsemäntoista varustuksen asemat, joita vihollinen jo oli alkanut kaivaa Pietruskan kylän maalle.

-- Mitä kuuluu? -- sohisivat sotamiehet joka päivä muonaajan ympärillä.

-- Jos ei muuta tarvitse tarjota niin olenpa rikas, vastasi hän ja näytti kauhallaan viheriöitsevää maisemaa. -- Kuningas on saanut kylmän vihat haavaansa. Paloviina on lopussa. Leipä on lopussa. Vähän puuroa on minulla teille vielä tänään -- mutta sitten sekin on lopussa. Vihollinen on saartanut meidät ja estää meiltä paluumatkan. Piru vieköön kun pitääkin Ruotsin miesten kestää näitä katkeruuden päiviä.

Hän polki jalkaa turpeeseen ja pani kauhan silmälleen ja tähtäsi niinkuin salamurhaaja kuninkaan rikkiammuttua majaa kohden, mutta tuulenpuremat ja rehelliset päät hänen ympärillään käänsivät katseensa maahan.

-- Ei saa murhata! -- kuiskasi Saarna-Martti kädet koholla.

Niin kului toukokuu ja kesäkuun kuumuus paistoi telttavaatteen läpi. Sotamiehet istuivat rivittäin Juhannustankoa seppelöimässä, mutta eivät puhuneet mitään. He ajattelivat kotimaan lehtoja, pirttejä, pitkiä kankaita.

Sunnuntaina vähää ennen iltakirkkoa hiipi Saarna-Martti puistikkoon, jossa pikku Dunja muutamalla kopeikalla tarjosi hänelle korista ensimmäisiä puolikypsiä kirsikoita. Hän söi ne yhdessä tytön kanssa ja taputti hänen pieniä käsiään ja leikki hänen kanssaan ja kantoi häntä niinkuin lasta, vaan ei saanut tyttöstä koskaan hymyilemään. Viimeisillä kolmella kopeikallaan sai hän suudella tyttöstä kolme kertaa poskelle.

Kun hän palasi oli melu ja levottomuus vallalla. Upseerit tarkastivat soturien varuksia ja koettelivat peukalollaan säiläin teriä, jotka väliin olivat pilalle lasketut kuin vanhat viikatteet, ja Brakelin muonaaja kokoili yhteen tyhjiä patojaan. Kuningas oli päättänyt ruveta tappelemaan.

Nurmipenkillä kuninkaan ikkunan alla istuivat jo kenraalit ja everstit vastaanottamassa osastojaan ja papereitaan. Istui siellä raskasmielinen Lewenhaupt, jolla oli suuret kirkkaat silmät ja latinankielen sanakirja tungettuna takinnappien väliin. Siellä istui ylpeä Creutz kädet ristissä miekan ponnessa, ja Sparre ja Lagercrona pitivät äänekästä, rähisevää puhetta. Eversti Gyllenkrok seisoi pöydän ääressä kumarassa linnoituspiirustusten yli, joiden ääressä hän näytti lumoutuneen niin ettei ensinkään huomannut toisia, vaan itsekseen varovaisesti ja hitaasti rapisteli hietaa pois rakkaista piirroksistaan. Selkäkenossa ja pahimman tuulisena seisoi ovella itse sotamarski nenä terävänä ja hiukan ylöspäin kääntyvänä ja purppurapunainen tyttö-suu nupullaan.

* * * * *

Pimeän tullessa lähdettiin marssiin liput kääreissä ja ilman soittoa, ja eräässä lehdokossa laskettiin kuninkaan paari hetkeksi maahan henkivartiaväen eteen. Kentältä kuului kuinka vihollinen löi ja kurikoi paalutuksiaan niinkuin odottavia mestauslaitoksia. Tuolla kerran niin ylpeällä Karoliinien joukolla oli nyt niin vähän luoteja ja kruutia etteivät voineet viedä taisteluun kuin neljä vaivaista tykkiä, ja nyt, kun he kuulivat paaluttamisen niin läheltä, tuli moneen arpiseen soturiin ruumiillinen ahdistus ja he tarjosivat turhaan tukaattia viinaryypystä. Se oli loppunut. Hevoset seisoivat satulassa, ja miehillä oli musketti eli karpiini sivullaan. Eräästä jalkaväen rykmentistä kuului hyminä ja kuiske, kun sotapappi jakoi Herran ehtoollista, ja hänen täytyi tunnustella vasemmalla kädellään löytääkseen pimeässä miesten suut. Paarin ympärille, jonka viereen kuningas oli pistänyt maahan miekkansa, laskeutuivat kenraalit hetkeksi maata, ja Piper istui sotarummulla puuhun nojaten. Kukistaakseen synkkäin ajatusten vallan ja karttaakseen toisiansa, alkoivat he filosoofisesti keskustella kuninkaan kanssa. Hän istui mietiskelijäin piirissä ja opetti niinkuin mestari koulussaan, ja kunniallinen, vanha latinaeversti Lewenhaupt saneli latinalaisia runoja.

Kun hän lopetti, otti hän palavan tykkivartaan palvelijoilta ja valaisi kuningasta, jonka pää oli vaipunut syrjään. Piper ja kaikki kenraalit unohtivat harminsa, niin kauniilta tuntui heistä katsella nukkuvaa. Hattu oli litissä, ja peite oli kääritty kipeän ja sidotun jalan ympäri. Laihtuneet ja kuumeen kuluttamat kasvot, joissa oli paleltumia poskissa ja nenässä, olivat tulleet entistä vielä pienemmiksi ja kovemmiksi ja jäykemmiksi. Ne olivat kellastuneet ja kosteat ja niitä jo varjosti liian aikaisiin ehtinyt vanhuus, mutta huulet liikkuivat ja nytkivät. Huomasi että hän näki unta.

Karoliinien kuningas oli unessa näkevinään loppumattoman rivin sipittäviä ja tirskuvia ihmisiä, jotka riensivät hänen ohitsensa kourallaan peitellen kuinka he nauroivat hänelle. Väliin olivat he kuulakkaan viheriäisiä, väliin punaisia tai sinisiä, ja he loistivat kuin palavat lyhdyt. Lopuksi tuli hikisellä raudikolla ajaen pitkä mies, joka oli kokonaan puettu tomuisiin, mustiin silkkikangasvaatteisiin. -- Ulos, sinä paljaspää ja liikkaava ruotsalainen! -- huusi hän hevosen selästä täyttä kurkkua nauraen. -- Tällä samalla paikalla hakkasivat Tamerlanin sotalaumat maahan Länsimaitten kokoontuneet sotaväet kolmesataa vuotta sitten. Mitä mahdat sinä minulle ja minun ihmismerelleni viimeisillä harventuneilla rykmenteilläsi ja neljällä tykilläsi? Minun mieheni ovat varkaita ja ratki juoppoja heittiöitä, ja ne ovat minusta vähemmän arvoisia kuin naulat laudassa, mutta minulla on paljon sellaisia nauloja. Minä rakennan suurta laivaa vuosituhanneksi, ja itse olen minä tänäkin päivänä, niinkuin minä olin Saardamin veistämössä, ainoastaan työmies. Miljoonani miljoonat ovat siunaavat minun työtäni.

Kuningas tahtoi vastata, vaan hänen kielensä oli hervoton, ja Lewenhaupt polvistui avopäin ja kosketti hiljaa hänen olkapäähänsä.

-- Armollisin herra, päivän salo alkaa ja minä pyydän Jumalan suojelusta teidän majesteettinne korkean hengen ja töitten ylitse.

Aamurusko paloi jo metsän runkojen välissä ja kuningas havahti. Hän tarttui heti miekkaansa. Heti kuin hän huomasi ne monet, jotka seisoivat hänen ympärillään, ja parrakkaan sotasaarnaajan Nordbergin ja kaikki palvelijat, muuttuivat hänen kasvonsa piirteet ja hän nyökkäsi tavallisella kylmällä ystävyydellään -- mutta uni oli vielä elävänä hänen ajatuksissaan. Hänestä tuntui että muittenkin olisi pitänyt nähdä se. -- Minun kansani, -- sanoi hän, -- on liian pieni rakentamaan suurta valtakuntaa, mutta kylliksi suuri rakentamaan suuria ihmisiä. Mitä on valtakunta? Sattuma, laaja maatila, jonka ulkotalot on linnoitettu! Sovittelut ja tappelut muuttavat rajoja. Mitäpä siis, tsaari, jos onkin sinulla valtaa miljoonain yli, vaan ei itsesi ylitse? Herra Jumala voi laittaa niin että kerran aivan vähän kysytään valtakuntia, mutta sen enemmän yksityisiä ihmisiä. Jos minä voitan sinut, syttyy koko sinun laivasi tuleen ja muuttuu tuhaksi, mutta jos sinä lyöt minut ja minun mieheni maahan, teet sinä sen kautta ainoastaan täydelliseksi minun tekoni voiton.

Lewenhaupt tarttui Creutziä käsivarteen ja kuiskasi ahdistettuna:

-- Rakas veli, synkät aavistukset eivät luovu mielestäni. Tokkopa me koskaan enään seisomme yhdessä Jumalan vapaan taivaan alla? Kuule, kuinka sotamarski kiroilee ja manaa Uplantilaisten takana! Gyllenkrok ei edes tahdo mennä hänen luokseen käskyä pyytämään. Sinäkin vitkastelet. Ja katso kuinka ynseästi Piper meitä mulkoilee.

-- Ruotsalaiset katsovat aina ynseästi toisiansa. Sentähden, sentähden ovat he kerran joutuvat hukkaan ja heidän nimensä on hävitettävä kansakuntain joukosta pois. Meidän lapsemme kymmenennessä eli kahdennessakymmenennessä polvessa näkevät sen hetken. Tänään tapahtuu ainoastaan alku.

-- Herra antakoon sinulle anteeksi puheesi. En koskaan ole nähnyt ihanampia sankareita Jumalan armosta kuin ruotsalaiset, enkä koskaan toista kansaa jolta niin kokonaan puuttuisi hallitsijatahdon itseluottamusta ja karkeita käsiä. Kuningas on nyt niin sairas ettei hän enään voi pitää meitä koossa, vaikka on olevinaan tanakka kuin nuori kornetti. Hän sai syntyessään sen kevytmielisyyden, jonka jumalat antavat suosikeilleen, mutta nyt...

-- Niin mitä?

-- Nyt on häneen tullut se läpitunkematon itsehillitseminen ja teeskentely, joksika suosikkien kevyt mieli kangistuu, kun jumalat ovat heidät hyljänneet.

-- Lewenhaupt painoi hatun päähänsä ja veti miekkansa, mutta kääntyi vielä kerran Creutziin ja kuiskasi:

-- Kukatiesi miehet sellaiset kuin minä, jotka pidämme huolta miehistöstä, ja Gyllenkrok sirkkelikuvineen ja paalutettuine linnanpiiroksineen emme aina ole häntä oikein ymmärtäneet. Sinä miekkoinesi olet sokeasti totellut. Olkoon meille kaikille tänäpäivänä suotu hänen kanssansa täyttää hänen tehtävänsä, sillä minä ennustan, että se, joka elää iltaan saakka, on kadehtiva niitä veljiä, jotka jo silloin ovat päässeet taivaan autuuteen.

Ratsumiehet hyppäsivät nyt satulaan. Lewenhaupt meni jalkarykmentteinsä luo, ja päivän koitteessa näkivät he edessään odotetun tantereen. Se oli musta. Se oli jo poltettu. Se oli tuhkainen erämaa, joka kantamatta kukkaa tai kortta hävisi autioiden arojen metsistöjen väliin. Tanner oli niin tasainen että kanuunavaunuja helposti saatettiin siellä ajaa edes ja takaisin.

Suurimman venäläisen varustuksen eteen tuli punaiseen puettu ratsumies ja laukaisi pistoolinsa. Silloin antoi vihollinen päristää kaikkia rumpujansa esivarustusten takana, joiden päälle ilmestyi lukemattomia sotilasjoukkoja ja lippuja ja kanuunoita ja tykkiä, ja heti vastasivat ruotsalaisten rummut pitkin kaikkia rykmenttejä.

Pelvoton Aksel Sparre ja Kaarle Kustaa Roos syöksähtivät pataljoonineen sotajoukon edelle ja tekivät rynnäkön kenttävarustuksia vastaan. Hevoset korskuivat, hihnat narisivat, karpiinit ja miekat kalisivat ja tuhkaa ja tomua satoi metsistöihin, niin että lehtien vihreys sammui.

Kuningas lähetti Creutzin viemään vasenta sivustaa voitollisen Sparren jälkeen, ja valloitettujen varustusten takaa ajettiin vihollisen ratsuväki pakoon alas Worsklan nevaisille niityille päin. Toisella puolella kävi Lewenhaupt jalkaväkineen päälle, valloitti kaksi varustusta ja järjesti väkeään hyökätäkseen etelän puolelta pistimellä vihollisen leiriin. Leirissä tuli levottomuus niin suureksi, että naiset alkoivat riisua hevosia kuormastovaunuista, mutta tsaaritar itse, muutamia vuosia yli parinkymmenen vanha, pitkäkasvuinen nainen, jolla oli korkea rinta, valkoinen otsa ja helakka väri poskilla, seisoi vielä haavanside-kaistaleittensa ja vesipullojensa keskellä melkeinpä ylpeän levollisena ulkona sairaitten ääressä.

Sillä välin kokoontuivat kenraalit Ruotsin kuninkaan paarin ympärille, joka kulki lähellä Itä-Göötanmaan jalkaväkirykmenttiä ja laskettiin maahan erään suon rannalle. Siellä komennettiin seisahdus, ja ryhmä läsnäolijoita alkoi jo ottaa hattuja päästään ja syvästi kumarrellen toivotella hänen majesteetilleen edelleenkin menestystä. Lakeija Hultmanin siivilöidessä vettä hopeapikariin, sanoi kuningas:

-- Kenraalimajuuri Roos on saarrettu, ja sotamarski on sen vuoksi pidätellyt muita joukkoja, mutta Lagercrona ja Sparre on käsketty takaisin Roosia noutamaan, joka saapunee jo pian tänne.

Niinmuodoin jäi armeija siihen vähäksi aikaa odottelemaan, mutta pian tuli Sparre, veriruiskeesta märkänä ja kertoi ettei hän voinut päästä vihollisen ylivoiman läpi. Joukot marssivat nyt kauvan aikaa edes takaisin, eivätkä upseerit tietäneet, minne olisivat heidät vieneet, ja aikaa näin hukattaessa saivat ryssät uutta rohkeutta. Silloin läksi Lewenhaupt äkkiä liikkeelle ja marssi sinne metsikköön, jonne Creutzin ratsu-eskadroonat olivat asettuneet, ja asetti siellä jalkaväen rintamaan vihollista vastaan. Kukaan ei tietänyt mistä se käsky oli tullut, ja vihasta kuohuen ajoi sotamarski laukkaa kuninkaan paarin luo, joka kulki kaartin vieressä.

-- Onko teidän majesteettinne käskenyt Lewenhauptia asettamaan jalkaväen vihollista vastaan?

Kuningas ällistyi kysyjän arvoa-antamattomasta äänestä, ja niinkuin äkkiä auvenneen taikalyhdyn valossa näki hän miten väsyneesti ja kylmästi hänen lähimmätkin suosikkinsa hänen ympärillään tuijottivat häneen.

-- En, -- vastasi hän vitkastellen, mutta lehahti tulipunaiseksi, ja kaikki ymmärsivät, että hän valhetteli.