Part 10

Vielä vähän ajan kuluttua kaatui yksi hevosista etujalka poikki, ja ratsastaja ampui laupeuttaan luodin sen korvan taakse ja läksi sitten itse jalansyten pakkaseen outoja kohtaloita tapaamaan.

Viimein oli vänrikki ainoa, joka jaksoi seurata kuningasta, ja he olivat nyt tulleet pensaisiin ja nuoreen metsään, missä he vain kävelyten saattoivat ajaa. Kunnaalla heidän edessään oli harmaa nokinen talo, jossa oli ahtaat ristikkoluukut ja muuri pihaa ympäri. Samassa kuului laukaus.

-- Kuinka kävi? -- tiedusteli kuningas ja katsahti ympärilleen.

-- Pahasti vinkui piru, tuosta korvan ohi mennessään, mutta puri vain hatun kulmaa, -- vastasi vänrikki, jolla ei ollut vähintäkään kokemusta, miten hänen tuli käyttäytyä kuninkaan edessä. Hän puhui murretta ja nauroi tyytyväisesti koko maitonaamallaan! Lumottuna onnesta, että sai olla kahden kesken sen kanssa, joka näytti olevan suurempi kuin mitkään muut olennot maan päällä, jatkoi hän:

-- Me kai menemme sinne ja käymme niitä partaan kiini?

Vastaus miellytti kuningasta erinomaisesti ja yhdellä hyppäyksellä oli hän maassa.

-- Sidomme konit tänne pensaisiin, -- sanoi hän vallattomasti ja posket hohtavina. -- Sitten menemme taloon ja pistämme kuoliaaksi jok'ikisen, että sihisee.

He jättivät huohottavat hevosensa ja kapusivat kyyrysillään mäkeä ylös pensaikkoa pitkin. Muurin ylitse katseli muutamia pitkätukkaisia kasakan päitä, keltaisia ja irvistäviä niinkuin mestattavien pahantekijäin päät.

-- Katso! -- kuiskasi kuningas ja taputti kämmeniään. -- Nyt ne koettavat saada kiini retuista porttiaan, ne hevoshäntyrit.

Hänen vielä äsken tyhjä katseensa nyt vuoroin leimahteli ja vuoroin suureni ja kiilsi. Hän veti hukarinsa ja kohotti sen molemmin käsin päänsä yli. Niinkuin muinainen sotajumala ryntäsi hän raottavasta portista sisään. Vänrikki, joka iski ja löi hänen rinnallaan, oli usein saada takaa maistaa hänen aseistaan, ja musketinluoti mustasi kuninkaan oikean ohimon. Neljä miestä hakattiin maahan portilla ja viides pakeni hiililapioineen pihalle, kuningas kintereillä.

Siellä pyyhki kuningas lumeen veren säilästään ja pani kaksi tukaattia kasakan hiililapioon ja sanoi iloistuen:

-- Ei ole mikään huvitus tapella näiden raukkain kanssa, jotka eivät koskaan iske vastaan, vaan aina juoksevat. Tule takaisin, kun olet ostanut itsellesi paremman aseen!

Kasakka, joka ei ymmärtänyt hölyn pölyä, tuijotti kultarahoja ja väistyi pitkin muurin sivua portille ja pakeni. Yhä kauvempana ja kauvempana tasangoilla huuteli hän harhailevia tovereitaan kaamealla ja valittavalla äänellä: Ohahoo! Ohahoo!

Kuningas hyräili itsekseen ikäänkuin kiusoittaakseen näkymätöntä vihollista: -- Pieni kasakan poika, pieni kasakan poika, kokoile sinä vain heittiöitäsi!

Pihaa ympäröivä muuri oli homeinen ja musta. Maan alta kuului loppumattoman pitkällinen ja suruinen ääni niinkuin kummallisesta kanteleesta ja sitä tutkiakseen tempasi kuningas asuintuvan oven auki. Siellä oli yksi ainoa suuri ja puolipimeä huone ja takan edessä oli kasa vereen tahrattuja vaatteita, joita ruumiinraastajat olivat ottaneet kaatuneilta ruotsalaisilta. Ristituuli heitti oven taas lukkoon, ja kuningas meni vieressä olevaan tallirakennukseen. Siellä ei ollut ensinkään ovea, ja ääni kuului nyt vielä selvemmin. Pimeässä tallissa makasi nälkään kuollut valkoinen hevonen, joka oli sidottu seinän rautarenkaaseen.

Lyömään nostettu hukari ei olisi kuningasta pidättänyt, mutta epävarma hämärä pani pimeänpelon haaveilijan pysähtymään kynnykselle. Kuitenkaan ei hän näyttänyt pelkoaan vaan kutsui vänrikkiä. He astuivat alas jyrkkiä portaita ja tulivat kellariin. Siellä oli kaivo, ja vinkuvan pelitukin ympäri, joka nosti vettä, ajoi vaaraa aavistamatta kuuro kasakka ruoskalla ja ohjaksilla ihmisolentoa, joka oli ruotsalaisessa upseerinpuvussa.

Kun he päästivät nuoran ja sitoivat sijaan kasakan, tunsivat he holsteinilaisen Feuerhausenin, joka oli palvellut majuurina eräässä värvätyssä rakuunarykmentissä, mutta joka oli joutunut kasakkain kynsiin ja pantu hevosen virkaan heidän kaivonvinttiinsä. Hän meni polvilleen ja sopersi omalla siansaksallaan:

-- Majesteetti, minä ei usko minun silmä... Minä suuri kiitos...

Kuningas keskeytti iloisesti hänen puheensa ja kääntyi vänrikkiin.

-- Tuo molemmat hevoset talliin! Kolmin miehin emme mukavasti aja kahdella hevosella ja siksi jäämme tänne, kunnes joitakin kasakoita kulkee tästä ohi, joilta me saamme uuden hevosen. Itse jää herra porttivahdiksi.

Sitten meni kuningas takaisin asuintupaan ja pani oven perässään kiini. Nälkiintyneet hevoset, jotka ahnaasti kalvoivat pensaitten kuoria, tuotiin talliin sillä välillä, ja vänrikki asettui vahdiksi.

Pitkäksi tulivat tunnit. Kun hämärä alkoi tulla, yltyi myrsky vihaiseksi ja lumi tuiskusi auringonlaskun aikana lohduttomilla lumiaavikoilla. Kalmankeltaisia kasakan päitä nousi pensaista tähystelemään ja tuuli kantoi kauvas kuljeskelevain ruumiinraastajain huutoa: Ohahoo! Ohahoo! Ohahoo!

Silloin tuli Feuerhausen tallista, missä hän oli istunut hevosten välissä, jotta ei kylmänvihoja tulisi köysien hankaamiin haavoihin. Hän meni asuintuvan suljetulle ovelle.

-- Majesteetti, -- toimitti hän, -- kasakka kokoontuu enempi ja enempi, ja pian tulee pimeä. Minä ja fänrikki molempi päälleistuu yksi hevonen. Josko viipyy täällä tulee se yö suurivaltaisen majesteetin viimeinen, kuin Jumala tutkimattomalla neuvolla estäköön!

Kuningas vastasi sisältä:

-- Sen täytyy olla niinkuin olemme sanonut. Kolmin miehin ei mukavasti ratsasteta kahdella hevosella.

Holsteinilainen ravisti päätään ja meni vänrikin luo.

-- Sellainen majesteetti, te kirotut ruotsalaiset! Minä tallissa kuulee kuinka hän astua eteen ja taakse. Kipu ja paha omatunto on tullut. Kuin pater familiae seisoo Moskovan tsaari alamaistensa seassa. Sokeripaakarigesällin ylöspanee hän omaksi ystäväkseen ja vähäinen palkkapiika hänen kunniallisimmalle keisarilliselle troonille. Lysti on hänen käytöskin kestipidoissa ja hän tekee kuurit frouvasväelle Franskan tavalla. Mutta hänen ensimmäinen ja viimeinen parolli on aina: Ryssänmaan terveydeksi! -- Kuningas Karolus jättää maansa kuin suitsuava hävitys ja ei omista yksi ainoa ystävä, ei edes hänen lähimmäistä. Kuningas Karolus enemmän yksinäinen kuin yksi köyhä trossikuski. Ei edes olla toverin polvi missä itkeä. Furstien ja metressien ja peruukkien sekaan tulee hän kuin yksi kyöpeli tuhatta vuotta vanhasta haudasta, ja kyöpelit kulkee enemmän yksikseen. Onko hän viisas valtiomies? Oi, armahda! Ei mieltä yleisiin! Onko hän sotapäällikkö? Hyvästi! Ei ymmärrä joukkoja! Ainoastaan tehdä siltoja, asettaa vallikoreja, taputtaa käsiä yhdelle valloitetulle lipulle ja kahdelle torvelle. Ei ymmärrä säätyä ja armeijaa, ainoastaan ihmisiä!

-- Saattaapa sekin olla ymmärrys! -- vastasi vänrikki.

-- Hän astui kiivaasti edestakaisin ja hänen sormensa olivat jo niin kylmästä kangistuneet, että hän hätinä saattoi pidellä tupesta vedettyä säiläänsä.

Holsteinilainen kohensi repaleista nutunkaulustaa poskilleen ja jatkoi matalalla äänellä ja kiihkeillä viittomisilla:

-- Kuningas Karolus nauraa ihastunut, kun silta pettää ja ihmiset ja eläimet surkeasti uppoo. Ei sydäntä rinnassa. Hiiteen sellainen! Kuningas Karolus sellainen pikku ruotsalainen puolinero, joka vaeltaa ulos maailmaan ja trummuttaa ja paradeeraa ja tekee fiasko ja parterri viheltää! Uhii!

-- Ja juuri sentähden menevät ruotsalaiset kuolemaan hänen edestään, -- vastasi vänrikki, -- juuri sentähden.

-- Ei suuttua, kultaseni. -- Nauroihan sinä että hampaat loisti, kun me ensin tapasi.

-- Minä kuulen mielelläni herra majuurin puheita, mutta minua palelee. Eikö majuuri tahtoisi mennä kuuntelemaan kuninkaan ovelle?

Holsteinilainen meni ovelle ja kuunteli. Kun hän tuli takaisin sanoi hän:

-- Hän vain kulkee ja kulkee ja huokaa syvästi niinkuin ihminen sielupiinassa. Niin se taitaa olla nyt aina. Majesteetti ei enää koskaan nukkuu yöllä. Komediantti ei osaa enään rooli, ja elämän piinasta taitaa se haavoitettu kunnianpyyntö olla happamimpi.

-- Niinpä pitää meidän sitä vasta viimeiseksi pilkata. Saanko pyytää majuuria hieromaan oikeaa kättäni lumella, sillä nyt se kuolee.

-- Holsteinilainen teki työtä käskettyä ja kävi sitten taas kuninkaan ovella. Hän löi molemmilla käsillään otsaansa. Harmaansekaiset ja suttuiset viikset törröttivät suoraan eteenpäin, ja hän mutisi:

-- Jumala! Jumala! Pian tulee liian pimeäksi palata. Vänrikki huusi:

-- Hyvä herra, uskallanko vielä pyytää teitä hieromaan kasvojani lumella. Posket paleltuvat. Jalan kivistyksestä en tahdo puhua. Voi, minä en tätä kestä.

Holsteinilainen otti kädet täyteen lunta.

-- Anna minun sijastasi, seistä vahti, -- sanoi hän, -- vain yksi tunti.

-- Ei, ei. Kuningas on sanonut, että minun on seistävä tässä portilla.

-- Ak, se kuningas! Minä hän tuntee. Minä tahtoo tehdä hän iloinen, puhua filosofia, kertoa frouvasväkihistoria. Hän aina huvitettu kuulla rakastajasta, joka vaarallisesti kiipee ikkunat läpi. Hän usein sivusta katselee frouvasväki, jos hän on kaunis. Se on kuva hänen mielessä, mutta ei ruumiissa, sillä siinä ei ole tunto. Ja hän on niin ujo. Jos se kaunotar yksi kertaa tahtoo astua hänen yli silkkikengällä, täytyy hänen itse tehdä ryntäys, mutta pelata paeta ja kaikki muut pitää vastustaa yhtyminen. Hänen kaikkein suurivaltainen frouva muori tärvellyt kaikki, huutaa: Naiminen, naiminen! Kuningas Karolus on kiire ja kantapää niinkuin se ruotsalaisten kuningatar Kristiina, vaikka todellinen miespuoli. Ne molemmat pitäisi istua naimisissa toisen kanssa samalla troonilla. Sepä olisi nätti pari olla! No, hui, hui! -- Te, ruotsalaiset! Jos ajaa yksi mies, että hevoset läkähtyy ja antaa valtakunta ja kansa hävitä, hän on kuitenkin puhdas sydämmessä ja ylimmäinen kaikkein seassa, vaikka hänen veri on liian hidas rakkaushistoriaan. Oo, anna minun mennä! Minä tuntee puhdassydämmet sankarit, jotka on uskollisesti rakastetut kaksi kolme eri neito eli frouva yksi ja samana viikkona.

-- Niin, sellaisia me olemme, sellaisia olemme. Mutta Kristuksen laupeuden tähden hierokaa vielä kerta minun kättäni! Ja antakaa anteeksi minun valitukseni ja huokaukseni.

Pihapuolella lähellä porttia, jota ei voitu saada kiini, makasivat maahan hakatut kasakat, huurteesta valkoisina kuin marmori. Keltainen taivas harmeni, ja yhä moniäänisempänä ja lähempää kuului hämärässä valittava huuto: Ohahoo! Ohahoo! Ohahoo!

Nyt aukasi kuningas ovensa ja tuli pihan poikki.

Päänkivistykset, joita hän oli alkanut potea, olivat pahentuneet tuulisesta ajosta ja tekivät katseen raskaaksi. Kasvoissa kuvastuivat yksinäisyydessä kestetyt sieluntaistelut, mutta samassa mitassa, kuin hän lähestyi, ilmaantui huulille tavallinen kaino hymy. Ohimo oli vielä nokinen musketinluodista.

-- Ilma raitistuu, -- sanoi hän ja kaivoi takistaan leivän, jonka hän taittoi kolmeen osaan, niin että kumpikin sai yhtä suuren palan kuin hän itse. Sitten riisui hän päältään ratsuviitan ja napitti itse sen vahdissa olevan vänrikin hartioille.

Hämillään omasta teostaan tarttui hän sitten holsteinilaista äkkiä käsipuoleen ja vei hänet pihan yli, ja mennessä he purivat kovaa leipäänsä.

-- Nyt jos milloinkaan, ajatteli holsteinilainen, täytyy sukkelilla sanoilla voittaa kuninkaan huomio ja sitten puhua hänelle järkeä.

-- Huonompikin majapaikat löytyy, -- alkoi hän, yhä haukaten ja pureskellen. -- Tuli tässä mieleeni! Tämä muistuttaa juuri yksi hauska seikka ulkopuolella Dresdenin.

Kuningas piti yhä vielä häntä käsivarresta kiini ja holsteinilainen alensi ääntänsä. Kertomus oli sukkela ja niljas, ja kuningas tuli uteliaaksi. Karkeimmat kaksimielisyydet saivat aina hänet jäykästi hymyilemään. Hän kuunteli niinkuin tekee epätoivoon joutunut ja puolittain läsnäolematon ihminen, joka kaipaa hetken huvitusta.

Vasta kun holsteinilainen viekkaalla taitavuudella alkoi siirtää keskustelua muutamiin sanoihin nykyhetken vaarasta, tuli kuningas uudelleen yksivakaiseksi.

-- Joutavia! Joutavia! -- vastasi hän. Siitä ei kannata puhua, kun me vain pysymme ryhdissä ja pidämme mainettamme yllä viimeiseen mieheen saakka. Jos heittiöt tulevat, niin asetumme kaikki kolme portille ja iskemme miekoillamme.

Holsteinilainen pyyhki otsaansa ja muutti puheenainetta. Hän alkoi puhua syttyvistä tähdistä. Hän esitti opin, miten niiden etäisyyttä maasta voisi mitata. Kuningas kuunteli häntä nyt aivan toisenlaatuisella hartaudella. Hän tunkeutui kysymyksen sisälle älykkäästi, terävästi ja väsymättä haluten keksiä uusia hämmästyttäviä tapoja oman ajatuksensa mukaan. Toinen väittämä tuki toistaan, ja pian oli keskustelu maailmoiden avaruuksissa ja sielun kuolemattomuudessa, josta se jälleen palasi tähtiin. Niitä tuikahti uusia ja yhä uusia taivaalle, ja kuningas kertoi mitä hän tiesi auringonosottajasta. Hän painoi hukarinsa kahvapään lumeen ja asetti tutkaimen pohjantähteä kohti, jotta he aamusella voisivat lukea ajan.

-- Joko, -- lausui hän, -- täytyy maan olla maailman kaikkeuden sydän tai sen tähden, joka on Ruotsinmaan päällä. Ei mikään saa olla Ruotsia suurempaa.

Muurin takana huutelivat kasakat, mutta heti kun holsteinilainen rupesi heidän uhkaavista liikkeistään puhumaan, tuli kuningas harvapuheiseksi.

-- Päivän koitteessa lähdemme takaisin Hadjatshiin, -- sanoi hän. -- Meidän pitää vain siksi, saada käsiimme kolmas hevonen, niin että kukin voi mukavasti ajaa omassa satulassaan.

Näin puhuttuaan meni hän takaisin asuintupaan. Holsteinilainen tuli nopein askelin vänrikin luo, ja viitaten kuninkaan oveen huusi hän:

-- Antaa anteeksi, fänrikki. Me saksalaiset ei räättää sanoja, kun haava kirvelee nuorien perään, mutta minä pudottaa aseet ja antaa herralle voitto, sillä myös minä voi vuotaa veri sen miehen edestä. Josko minä rakastaa häntä! Ei kukaan koskaan ymmärtää häntä, joka ei ole nähnyt häntä.

-- Mutta fänrikki, te ei saa viipyä kauvan ulkona ilmassa.

Vänrikki vastasi:

-- Ei mikään viitta ole lämmittänyt minua suloisemmin kuin tämä, joka nyt on ylläni, ja minä perustan kaiken toivoni Kristukseen. Mutta Jumalan nimessä majuuri, menkää takaisin ovelle ja kuunnelkaa! Kuningas saattaisi tehdä itselleen mitä pahaa.

-- Majesteetti ei hukkua omaan miekkaansa mutta ikävöi toisen.

-- Nyt kuulen minä hänen askeleensa aina tänne saakka. Ne tulevat yhä kiivaammiksi ja levottomammiksi. Hän on yksin. Kun minä näin hänet Hadjatshissa kenraaleille kumartavan ja kumartavan, saatoin minä vain ajatella: kuinka yksinäinen hän on!

-- Jos tämä holsteinari-poika elävänä pääsee pois täältä, hän tahtoo aina muistaa ne askeleet, kuin me kuullut tänä yönä, ja aina kutsua tämä maja Yrttitarhan linna.

Vänrikki nyökäytti suostuvaisesti ja vastasi:

-- Menkää te talliin, majuuri, levätkää hetkinen suojassa hevosten välissä. Ja sieltä te seinän kautta voitte paremmin kuunnella kuningasta ja valvoa häntä.

Sitten alkoi vänrikki kuuluvalla äänellä veisata:

Sun haltuus rakas isäni...

Holsteinilainen meni takaisin pihan poikki talliin ja kylmästä tärisevällä äänellä yhtyi hän toisen virteen:

ma annan aina itseni. Mun sielun, ruumiin, tavaran, ne ota, Jeesu, vastahan.

-- Ohahoo! Ohahoo! vastasivat kasakat myrskyssä ja jo oli syvä yö.

Holsteinilainen teki tilan itselleen hevosten väliin ja kuunteli niin kauvan kunnes väsymys ja uni painoi hänen päänsä alas. Vasta aamun vaietessa heräsi hän meluun. Hän riensi ulos ja kuningas seisoi jo pihalla katsomassa auringonviisariksi asetettua miekkaa.

Portille olivat kasakat kokoontuneet, mutta kun he näkivät liikkumattoman vahdin, väistyivät he taikauskoisesi pois ja muistivat huhuja että ruotsalaiset vahdit ovat noiduttuja iskuja ja luotia vastaan.

Kun holsteinilainen oli ehtinyt vänrikin luo, tarttui hän kovasti hänen käsivarteensa.

-- Mikäs nyt? -- kysyi hän. -- Paloviinaako?

Samassa päästi hän kätensä.

Vänrikki seisoi kuoliaaksi paleltuneena selkä portinpieltä vastaan ja kädet miekan kahvalla ja kääriytyneenä kuninkaansa viittaan.

-- Koska meitä nyt on ainoastaan kaksi, -- sanoi kuningas ja veti miekkansa lumesta, -- saatamme lähteä matkaan kukin omalla hevosellaan, niinkuin sanottiin.

Holsteinilainen tirkisti häntä suoraan silmiin ja hänessä heräsi viha uudelleen eloon ja hän jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi mitään kuullut. Vihdoin talutti hän kuitenkin hevoset esille, mutta hänen kätensä vapisivat ja puristuivat niin että hän töintuskin saattoi kiristää satulavyöt.

Kasakat heiluttivat sapeleitaan ja piikkejään, mutta vahti seisoi paikallaan.

Silloin hyppäsi kuningas muuta miettimättä satulaan ja kannusti hevosensa laukkaan. Otsa oli kirkas ja posket rusottivat ja hukari välkähteli niinkuin auringon säde.

Holsteinilainen katsoi hänen jälkeensä. Hänen kova katseensa lieventyi, ja noustessaan itsekin satulaan ja ajaessaan vahdin ohi käsi hatulle nostettuna hymisi hän huulissaan:

-- Se on vain ilo sankarille nähdä sankarin kaunista kuolemaa! -- Kiitos, toveri!

Puhdas valkoinen paita.

Ratsumies Pentti Geting oli saanut kasakanpiikin rintansa läpi ja toverit laskivat hänet vesakkoon risukasan päälle, jossa pastori Rabenius antoi hänelle ehtoollista. Oltiin jääkentillä Weperikin muurien edessä, ja vinkuva pohjoistuuli riisti kuivia lehtiä pensaista.

-- Herra olkoon kanssasi! -- kuiskasi Rabenius isällisestä ja hiljaa. -- Oletko nyt valmis lähtemään täältä hyvän päivätyön jälkeen?

Pentti Geting makasi nyrkissä käsin ja verta vuotaen. Hänen ankarat silmänsä olivat selällään ja hänen itsepäiset ja pakuraiset kasvonsa olivat niin auringon ja pakkasen parkkaamat, että kuoleman sininen kalpeus näkyi ainoastaan huulissa.

-- Enkä, -- vastasi hän.

-- Ensi kerta kuulen sinun puhuvan, Pentti Geting. Kuoleva puristi kouraansa vielä kovempaan ja puri huultansa, jotka vastoin hänen tahtoansa aukenivat puhumaan.

-- Kerran kai, -- sanoi hän verkalleen, -- saa kurjin ja repaleisinkin sotamies puhua.

Hän nousi tuskallisesti käsivarsiensa varalle ja parkasi niin sydäntä särkevästi, että Rabenius ei tiennyt, tuliko se sielun vaiko ruumiin tuskista.

Hän laski kalkin maahan ja levitti nenäliinan sen päälle, ettei lehtiä putoaisi viinaan.

-- Ja tällaista, -- änkytti hän ja painoi käsillään otsaansa, -- tällaista olen minä Herran palvelija pakotettu kuulemaan joka päivä aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Sotamiehet tunkeilivat joka puolelta pensaikosta kuulemaan ja näkemään kaatunutta, mutta heidän kapteeninsa tuli vihassa ja miekka pystyssä.

-- Tukkikaa sen miehen suu! -- huusi hän. -- Hän on aina ollut itsepäisin mies pataljoonassa. Minä en ole sydämettömämpi kuin muutkaan, mutta minun täytyy tehdä tehtäväni, ja minulla on suuri joukko uutta ja tottumatonta väkeä, jotka ovat tulleet Lewenhauptin kanssa. Väki on nyt pelästynyt hänen valituksistaan ja kieltäytyy lähtemästä eteenpäin... Minkätähden ette tottele? Täällä käsken minä!

Rabenius astui askeleen eteenpäin, ja hänen valkoisella kähäräperuukillaan oli kokonainen seppele keltaisia lehtiä.

-- Kapteeni, -- sanoi hän, -- kuolevan ääressä käskee ainoastaan Herran palvelija, mutta hän jättää mielellään nöyryydellä komennuksen kuolevalle itselleen. Kolme vuotta olen minä nähnyt Pentti Getingin kulkevan rivissä, mutta en koskaan ole nähnyt hänen puhuvan kenenkään kanssa. Nyt Jumalan istuimen edessä ei kukaan voi kieltää häntä puhumasta.

-- Kenenkä kanssa olisin puhunut? -- kysyi verissään makaava ratsumies katkerasti. -- Kieleni on kuin kiinikasvettunut ja rampa. On mennyt viikkojakin etten ole puhunut sanaakaan. Ei kukaan ole koskaan kysynyt minulta mitään. Mutta korva on saanut olla valmiina, etten olisi laiminlyönyt palvelustani. Mene, on minulle sanottu, mene soiden ja lumikinosten yli! Siihen ei ole ollut mitään vastaamista.

Rabenius polvistui ja otti hiljaa hänen kädestään kiini.

-- Mutta nyt sinun pitää puhua Pentti Geting. Puhu nyt, puhu nyt, kuin kaikki kokoontuvat kuulemaan sinua. Sinä olet nyt ainoa meistä, jolla on oikeus vapaasti puhua. Onko sinulla vaimoa, tai ehkä vanhaa äitiä kotona, jolle tahtoisit lähettää terveisiä?

-- Äitini antoi minun nähdä nälkää ja lähetti minut sotaväkeen, eikä kellään naisella ole sitten ollut minulle muuta sanottavaa kuin: Mene tieltä pois, Pentti Geting, mene, mene! Mitä sinä meistä tahdot?

-- Ehkä sinulla kuitenkin on jotain kaduttavaa?

-- Minä kadun etten lapsena juossut myllykoskeen ja etten, kun sinä sunnuntaisin seisoit rykmentin edessä ja kehoitit meitä kärsivällisesti kulkemaan ja kulkemaan, astunut esiin ja lyönyt sinua musketillani kuoliaaksi. -- Ei, kuuleppa mikä minua kaduttaa? Etkö ole koskaan kuullut kuormarenkien ja esivahtien kertovan, kuinka he kuuvalossa näkevät kuolleitten toveriensa liikkaavan sotajoukon perässä ja hyppivän poikkioimilla jaloillaan ja huutavan: Viekää terveisiä äidille! -- He kutsuvat niitä Mustaksi pataljoonaksi. Ja siihen Mustaan pataljoonaan tulen nyt minäkin. Mutta se on pahinta, että minut haudataan repaleisissa ryysyissäni ja verisessä paidassani. Sitä en minä voi saada mielestäni. Eipä suinkaan halpa ratsumies pyydä vietää kotia niinkuin kenraali Liewen-vainajaa, mutta muistelen Dorfsnickissä kaatuneita tovereitani, joille kuningas käski tekemään joka miehelle kirstun parista laudasta ja antamaan kullekin puhtaan valkoisen paidan. Mitä varten pidetään niitä minua parempina? Tänä onnettomana vuonna saa hautansa siihen kuin kaatuu. Niin syvälle olen minä vajonnut kurjuuteen, että ainoa minulle kadehdittava maailmassa on niiden puhdas valkoinen paita.

-- Ystävä rukkani, -- vastasi Rabenius hiljaa. -- Mustassa pataljoonassa, -- jos sinä uskot sellaisen olevan, -- saat sinä paljon seuraa. Gyldenstolpe ja Sperlingi ja everstiluutnantti Mörner makaavat kentällä siinä mihin kaatuivat. Ja muistappa tuhansia muita? Muistatko ystävällistä everstiluutnantti Wattrangia, joka ratsasti meidän rykmentille ja antoi omenan joka sotamiehelle ja joka nyt makaa henkitravanttien ja kaikkien muiden toverien kanssa Holofzinin kedolla? Ja muistatko minun edeltäjääni, suurta saarnamiestä Niklas Uppendichiä, joka kaatui papillisessa puvussa? Ruoho on kasvanut ja lunta satanut hänenkin hautansa yli, eikä kukaan tiedä kengälläänkään osottaa, missä hän makaa.

-- Kymmenen tai korkeintaan viidentoista minuutin perästä ei sinua ole enään elävitten joukossa. Ehkä ne minuutit voivat korvata menneet kolme vuotta, jos ne käytät oikein. Sinä et kuulu enää meidän joukkoomme. Etkö näe, että sielunpaimenesi on polvillaan edessäsi pää paljastettuna! Puhu nyt ja sano viimeinen toivosi, eli käskysi. Muista vaan yksi asia. Rykmentti on hajonnut sinun tähtesi, ja muut sillä aikaa kulkevat eteenpäin kunnialla ja nousevat ehkä jo rynnäkkötikoille. Sinä olet pelottanut nuoremmat miehet kuolinhaavallasi ja valituksellasi, ja ainoastaan sinä voit enään asiaa auttaa. Nyt kuulevat he vain sinua ja sinulla yksistään on voima saada heidät menemään vihollista vastaan. Muistappas että viimeiset sanasi unohdetaan vasta viimeiseksi ja kerran kentiesi kerrotaan kotona oleville, jotka istuvat kiukaalla naurispaistikkaineen.

Pentti Geting makasi liikkumattomana ja hänen katseessaan näkyi miettimisen varjo. Sitten nosti hän kätensä hiljaa ylös ikäänkuin avuksi huutaen ja kuiskasi:

-- Herra auta minua tekemään tämäkin!

Hän viittasi, että hän jaksoi vain kuiskata, ja Rabenius painoi päänsä lähemmäksi kuullakseen mitä hän sanoi. Sitten viittasi Rabenius sotamiehille, mutta hänen äänensä vapisi, niin että hän tuskin sai puhutuksi.

-- Nyt on Pentti Geting puhunut, -- sanoi hän, -- hänen viimeinen tahtonsa on, että te otatte hänet musketeillenne ja kantaisitte hänet vanhalle paikallensa riviin, jossa hän on yksipäisesti kulkenut vuosi vuodelta ja päivä päivältä!

Rummut rupesivat nyt pärisemään ja sotasoitto alkoi, ja poski nojalla toisen sotamiehen olkapäähän kannettiin Pentti Getingiä askelittain kedon yli vihollista vastaan. Ja koko rykmentti seurasi häntä, ja hänen takanaan kulki Rabenius vielä paljain päin eikä huomannut, että Pentti Geting jo oli kuollut.

-- Minä toimitan, -- kuiskasi hän, -- että saat puhtaan valkoisen paidan. Tiedäthän, ettei kuningas pidä itseään alhaista sotamiestä parempana, ja niin tahtoo hän itse kerran maata.

Poltava.