Part 1

KAROLIINIT

Kertomuksia

Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM

Suomentaneet Väinö Wallin ja Santeri Ivalo

Porvoo, Werner Söderström, 1897.

SISÄLLYS:

(Tri Wäinö Wallin'in suomentamat:)

Vihreä käytävä. Saarna. Vallansaaja. Juhannusleikki. Gunilla aittamuori. Ranskan Mauno. Sotarosvojen kuningatar. Mazepa ja hänen airueensa. Viidenkymmenen vuoden päästä. Linnoitettu kartano. Puhdas valkoinen paita. Poltava. Katso, minun lapseni! Neuvostossa. Kirkkomäellä. Vanki.

(Tri Santeri Ingmanin [Ivalon] suomentamat:)

Kun kellot soivat. Kustaa Celsing. Tuhma ruotsalaistyttö. Bender. Hänen ylhäisyytensä. Paperi-kenraali. Luutnantti Pinello apteekissa. Tobolskin vangit. Jalopeuran häkissä. Kuninkaanratsastus. Ruotsin saaristossa. Marstrandin kirkossa. Katrinuska, eukkoseni... Pimeässä joulukirkossa. Fredrikshall. Kuinka Görtz vangittiin. Sankarin hautasaatto. Laiva.

Vihreä käytävä.

Linnan ylisiltä, missä palomestari möi viinaa ja olutta, oli pitkä kapeaharteinen ostaja potkaistu portaille ja tyhjä tinatuoppi heitetty hänen jälkeensä, niin että se kieri hänen jaloissaan. Hänen ohuet säärisukkansa olivat parsitut ja likaiset. Kaulaliinan oli hän solminut aina suuhun ja ajamattomille poskille saakka ja hän piti kädet alati lievetaskussa.

-- Ajakaa ulos hullu Ekerot! -- sanoi palomestari. -- Hän on röyheltänyt tupakinpuruja olueen ja pistänyt maalari-Pekkaa parsinneulalla ja on täynnä ilkeyttä läpikotaisin. Pankaa sitten kokoon pöytä! Linnan portit on käsketty sulkea, sillä nyt on kuninkaallinen majesteetti pian henkilähdössä.

Yksi vahtimestareista oli Kaarle XI:n vanha uskollinen palvelija Haakoni. Hänellä oli rauhalliset kasvot, mutta hän kulki niin länkisäärenä kankeissa vaatteissaan kuin olisi vasta juuri noussut hevosen selästä. Hän otti tuopin maasta ja pisti sen ystävällisesti Ekerotin kainaloon.

-- Minä saatan konstaapelia, -- sanoi hän, -- eli luutnanttia elikkä mitenkä sitä saapi sanoa.

-- Lassi Ekerot on kapteeni armollisen majesteetin sotalaivastossa, -- vastasi Ekerot. -- Ja matkoja tehnyt ja kieliä oppinut myöskin. Täällä linnan vinnillä ei nähdä eroitusta ihmisissä. Minä teen tästä ilmoituksen ja valitan, varmasti valitan. Enkö minä ole teille sanonut, että tulta pian sataa taivaasta ja joka hirsi tässä rakennuksessa on oleva ilmi liekissä? Petolliset neuvonantajat, väärät tuomiot, kirous ja vaikerrus on nykyään jokapäiväistä leipää ja Herran viha lepää raskaasti maan ylitse.

-- Ei luutnantin... elikkä... kapteenin tarvitse levittää pahempia maineita kuin ne onnettomuudet, jotka Jumala jo on antanut meille kantaa. Ylt'ympäri malmeilla on tulipalo kulkenut, ja kymmenen vuotta on ollut kato ja nälänhätä. Tynnyri rukiita maksaa jo kaksitoista riikintaaleria hopeaa. Pian loppuu rehu kuninkaallisen huoneenkin tallista ja tilatut viljalaivat ovat jäätyneet kiini saaristoon.

Ekerot kulki hänen rinnallaan alas portaita ja katseli ympärilleen kiinnittämättä pienten levottomain silmäinsä katsetta mihinkään määrättyyn kohtaan. Väliin hän pysähtyi ja nyökäytti päätään ja hymisi itsekseen.

Luukuista vilahti linnanpiha syvyydessä ja katetut portaat obeliskineen ja vahtimiehet, joita kulki edestakaisin trumpeetarikäytävässä. Lumisten tornien ja kattojen välistä näkyi kaukana pieniä mustia ihmisryhmiä kulkemassa Mälarin jäällä Kuninkaansaaren ja Eteläkaupungin väliä, ja maaliskuun ilta-aurinko paistoi muutaman linnan länsisivun salin läpi ikäänkuin olisi siellä kynttilät palaneet kattokruunussa.

-- Jaa, jaa, -- hymisi Ekerot, -- kaikki se palaa, kaikki -- kaikki se, josta olemme saaneet hävetä ja josta olemme ylpeilleet. Minä olen nähnyt paistavia miehiä taivaalla, ja kun öisin istun piippuineni, näkyy minulle tupakansavussa ihmeellisiä planeettoja, joista näen että vanha maailmanjärjestys on kumottu. Unkarinmaalla ja Saksassa sataa Araapian heinäsirkkoja niinkuin pilviä. Tulta sylkevät vuoret heittävät palavia kiviä ylös. Kaksi vuotta sitten kasvoi helmikuussa sormenpituista ruohoa Eläintarhassa ja kevätlinnut laulelivat, mutta toukokuussa ajettiin reellä. Elokuussa makasivat tähät jäässä, mutta syyskuussa poimin minä mansikoita Essingissä. Nyt on ne ajat, että Herra Jumala avaa valittuinsa silmät näkemään sitä kuin salattu on.

-- Jumalan nimessä, ei pidä puhua sillä lailla! -- änkytti Haakoni. -- Näkeekö hän näkyjä valveilla vaiko unessa?

-- Siinä vaiheella.

-- Minä lupaan kertoa joka sanan itse kuninkaalliselle majesteetille, jos luutnantti oikein totuudessa kertoisi minulle kaikki, mitä on nähnyt tai kuullut. Näkeekö hän tuolla alhaalla noita kahta ikkunaa, joissa on luukut edessä. Siitä ei ole puoltakaan tuntia kuin olin siellä. Siellä istuu kuninkaallinen majesteetti tuolissa peitoilla ja tyynyillä peitettynä, ja hän on tullut niin pieneksi ja kuihtuneeksi, ettei hänessä ole muuta kuin nenää ja huulia. Eikä hän voi edes päätään nostaa. Majesteetti parkaa, kun täytyy kestää sellaista kipua, vaikka on vasta vähän viidennellä kymmenellä. Kun hän ennen ontua kompuroi huoneitten läpi, menin minä kaikkein ennen pois huoneesta, mutta vaikka minä vain olen palvelijoista alhaisin, saattaa hän nyt ottaa minua kaulasta ja pusertaa rintaansa ja kyyneleet juoksevat. En minä luule, että hän on lämpöisempi pojalleen kuin oli puolisolleenkaan. Kun hän haettaa poikansa, on hän vähäpuheinen ja enimmäkseen vain istuu ja katselee häntä. Hän ei nyt muusta puhukkaan kuin vain valtakunnasta ja valtakunnasta. Vielä viikko sitten näin minä hänen sylissään huoneentarkastuksia, valtakirjoja ja sen semmoista, mutta nyt on hän kirjoittanut salaisia neuvoja pojalle ja pannut kirjan sinetillä suljettuun rautalippaaseen, ja kun vain joku tulee kamariin, on niinkuin hän kuumeesta tulistuneilla silmillään ja sanoillaan myötäänsä hokisi: Auttakaa minua, auttakaa valtakuntaani ylläpitämään, tekemään poikani arvolliseksi ja viisaaksi! Valtakunta! Valtakunta!

Haakoni kaihti kädellään otsaansa, ja he astuivat yhä portaita alaspäin luukulta luukulle.

-- Huoneessa tuolla alapuolellamme vasemmalla on hänen majesteettinsa leskikuningatar. Hän on salvannut ovensa viime päivinä eikä edes Tessin pääse sinne laukkuineen. Ei kukaan tiedä oikein mitä hän siellä häärää, mutta luulenpa melkein, että hän parhaillaan haihduttaa synkkiä ajatuksia viittä lehteä ja valttia lyömällä. Silloinkos korukellot kalisevat pelipöydän laitaan ja hameet ja laitokset kohisevat ja kahisevat... ja kultapäinen ruokokeppi luikahtelee lattialla...

-- Ja kaunis Hedvig Stenbock neiti, joka seisoo tuolin takana, niiaa ja sen ottaa ylös.

-- Sitä hän ei kyllä tee, sillä hän on jo aikoja naimisissa ja vanha ja ruma ja pysyy kotonaan. Luutnantti elää vain siinä, mikä on mennyttä, ja mikä on tulevaa.

-- Ehkä niin! -- Ekerot tarkisteli ilkeästi ja osotti pohjoista linnan sivustaa, jonka Tessin äskettäin oli rakentanut, kun vanha rakennus oli hävitetty maan tasalle. Muutamia muuritelineitä oli vielä jäljellä, ja hakokimput riukujen nenissä. -- No, kukas asuu tuolla pitkässä laakalaatikossa? Hyi olkoon! Siellä ei asu ketään... eikä tule asumaankaan ketään, sen minä sanon. Miksei se saanut olla niinkuin se oli? Hiiteen koko Gottorpin akka, joka on pannut kuninkaallisen majesteetin pään pyörälle rakennushullutuksista! Nähkääs vahtimestari, niinkuin kullakin ihmisellä on sielunsa, niin on jokaisella vanhalla rakennuksella sisällään kaikenlaisia männinkäisiä ja pimeyden henkiä, jotka pelästyvät ja häiriintyvät, kun muurarit tulevat vasaroineen ja lasteineen. Muistaako hän Vihreää käytävää, joka ennen kulki siellä ylhäällä räystään rajassa vanhan linnankirkon päällä? Siellä minulle ensi kerran silmät aukenivat. Niin, kyllä kerron sen. Minä sanon vahtimestarille kaikki, jos hän tulee mukaan kotia ja sitten pitää mitä lupasi ja kertoo joka sanan kuninkaalliselle majesteetille itselleen.

He olivat nyt tulleet ajoportille ja menivät linnahaudan sillan yli. Kuriiri nahkalaukkuineen astui juuri maahan hevosen selästä, ja hänen vastauksensa kaikille kyselijöille kuuluivat askelten kopseen ja käskyhuutojen seasta. -- Kuuteen peninkulmaan Tukholmasta pohjoiseenpäin en ole nähnyt kuin kolme ihmistä... He istuivat tiensyrjässä ja söivät kuollutta eläintä... Norrlannissa maksoi leiviskä jauhoilla suurustettua puunkuorta 4 riikintaaleria hopeaa... Sotamiehet kuolevat nälkään... Rykmentit ovat tuskin puolessa määrässä...

Ekerot nyökkäsi myöntäväisesti niinkuin olisi se kaikki ollut hänelle jo kauvan tuttua, ja hän kulki yhä vielä Haakonin rinnalla tinatuoppi kainalossa ja kädet takin helmataskussa.

Kun he olivat päässeet hänen vinttikamarilleen laitakaupungilla, vilkaisi hän Haakoniin epäilevällä syrjäkatseella, ja avainta lukkoon pistäessään tunnusteli hän tarkoin, ettei ovea oltu hänen poissa ollessaan avattu. Kamari oli suuri ja pimeä. Ikkunalla oli orava häkissä ja toiselle seinälle oli naulattu joukko erilaisia rahoja riveihin. Siinä oli kirkkaita Elbingin riikintaalereita ja suuria ja pieniä kuparirahoja ja Räävelin viisitukaattinen ja pari vanhaa Palmstruchin seteliäkin, jotka jo kolmekymmentä vuotta olivat olleet arvottomia. Ekerot meni rahoja tarkastelemaan ja laskemaan.

-- Hullu, -- sanoi hän, -- kaivaa omaisuutensa niin syvälle, ettei hän itse voi sitä valvoa, mutta minä tahdon pitää omani silmiini edessä, niin että helposti voin lukea ne pussiini, kun se suuri palo tulee.

Loukosta luki Ekerot syliinsä viisi pientä puuta, jotka hän pani takkaan ja sytytti tervastikulla. Sitten pani hän ja Haakoni piippuun, ja koska huoneessa tuolia ei ollut, istuivat he lattialle valkean eteen.

-- No, kerrotaan nyt! -- sanoi Haakoni.

Ekerot kertoi:

-- En milloinkaan ole nähnyt Vihreää käytävää kauheampaa. Se oli siihen aikaan, kun olin konstaapelina sotalaivastossa. Nyt on minut pantu pienelle kahdensadanviidenkymmenen taalerin eläkkeelle. He, väli tuolla! Minut pantiin viralta sentähden, että pelkäsivät minun muuten lopettavan kenraaliamiraalina. Ja siinä virassa tahtoi Hannu Wachtmeister olla itse. -- Se mies on hullu! -- huusi hän laivan kannelta, kun minä kohteliaasti pyysin häntä nostamaan lakkiaan, ennenkuin käski minua mastoon kipuamaan. Ja siihen minun tieni loppui. Hulluksi Ekerotiksi sanottiin minua jo silloin joka paikassa. Niin se käy. Köyhä kisälli kantaa toverinsa hautaan, sitten kantaa hän mestarinsa hautaan ja muutamasta lantista kantaa hän viimein milloin yhden milloin toisen ja saapi vahakankaisen hatun ja pitkän mustan viitan ja, kun kiiru tulee, pyörivät hihnarullat taskusta... ja lapset lähtevät käpälämäkeen ja itkevät ja huutavat: Ruumiinkantaja, ruumiinkantaja! Mutta vaikka sellaiseksikin mieheksi voi tulla, olemme me kaikki kuitenkin samasta taikinasta alkuamme tehdyt. Kerro nyt tämä sanasta sanaan kuninkaalliselle majesteetille itselleen... No niin, siihen aikaan olin minä hyvä piirtämään ja kuvaamaan. Muutamaa päivää ennen tuota Wachtmeisterin juttua sain minä sitten armollisen käskyn ottaa mukaani toisen, Niilo nimisen konstaapelin, ja saapua varastohuoneeseen vanhan paavilaiskirkon päällä siinä linnan tornissa, joka on virtaan päin. Siellä piti meidän kuvata rikkinäinen laivan lyhty, jonka mallin mukaan leskikuningatar tahtoi teetättää uuden lyhdyn Malaria kulkeviin veneisiinsä. Kun me siellä kerran istuimme ja vehkeilimme ja manailimme rikkiöimen laivalyhdyn kanssa, jota ei helkkarikaan voinut piirtää, tulin leikkipäälle ja huusin:

-- Niilo, oletko nähnyt viisijalkaista koiraa?

Kun Niilo vain kohotti hartioitaan, puhuin minä vielä.

-- Minäpä näin hiljan sellaisen Rautatorilla. Se juoksi neljällä jalalla ja lampaanjalka sillä oli suussa.

Niilo suuttui, ja häntä kiusatakseni huusin minä vielä kovempaa: -- Sukkeluutta ei sinussa ole. Saas nähdä, onko sinussa rohkeuttakaan. Minä lyön vetoa tämän tinatuopin täynnä parasta Spanjan viiniä ja tukaatti pohjassa, että minä iltakellojen aikana kuljen yksin Vihreän käytävän läpi.

Niilo vastasi:

-- Kyllä minä tiedän, että kun sinä rupeat johonkin tuumaan, ei kostu jos sinua koettaa siitä luovuttaa, enkä minä tahdo, että sinä pidät minua minään kitupiikkinä. Rakas Ekerot minä kyllä lyön sen vedon, niinkuin tahdot, mutta en rupea vanhalle äidillesi vastaamaan, jos sinulle kävisi pahoin. Sentähden menen minä kernaimmin kotiini. Päivällä on tämä herrasväkien asunto kaunis katsella, mutta öisin täällä kuuluu kumma elämä olevan, ja nukun minä ennemmin kurjimmassakin hökkelissä Malmilla.

Minä sanoin häntä pelkuriksi ja annoin hänen mennä matkaansa. Kun jäin yksikseni huomasin minä, että jo oli alkanut hämärtää, ja karaistakseni itseäni astuin pari kolme porrasta alas vintin portaita Vihreälle käytävälle ja kurkistin avaimenreijästä.

Vihreä maali oli monesta paikasta rapissut, niin että vanhempi vaaleanpunainen väri näkyi. Pitkin seiniä oli kaikenlaisia talon tavaroita, jotka olivat aikansa palvelleet ja viety sinne ylös. Minä näin kaappia ja tuoleja ja kuvamaalauksia koirista ja hevosista ja perässä telttasängyn. Sivuilla oli komuja ja komeroita, joissa harva katto vuoti ja tippui.

Oli Valpurinmessun aika ja senvuoksi jotenkin valoisa, ja siitä sain minä hiukan uskallusta, niin että saatoin istua portaille odottamaan, mutta tiesin, että ihmeellisiä olentoja piti siellä lattian alla pesäänsä. Vahtimestarit kutsuivat niitä yökeijuisiksi, senvuoksi että ne vasta pimeän tullen nostivat lahonneita lattiapalkkeja ja pistivät esille päänsä. Ne eivät olleet suurempia kuin kolmivuotinen lapsi ja ne olivat aivan ruskeita ja alastomia ja vaimonpuolisia. Usein kipusivat ne kaappien päälle istumaan ja heiluttivat käsiänsä, ja se, joka sattui yökeijuiseen koskemaan, kuoli ennen vuoden kuluttua. Niiden tapana oli juosta ympäri ullakkoja, ja joskus huusivat ne ulkohuoneessa ja kolisivat reikälaudan alla, niin etteivät hovinaiset uskaltaneet mennä sinne, vaan makasivat ennen vatsanväänteissä koko yön.

Heti kun kuulin iltakellojen soiton, työnsin minä oven sepposten selälleen.

Minä astuin askeleen eteenpäin, mutta pelko oli minussa niin suuri, että minä jäin seisomaan kädet kiini ovipielissä ja vain töllistin. Liidutuissa ruuduissa oli paljas pilkku, josta minä näin aina Brunkemäen torniin saakka, ja se vahvisti minua, niin että minä harppasin Vihreään käytävään, jotta ei soitto ehtisi lakata ennenkuin pääsisin takaisin. Niin kauvan kuin se kuului, eivät pimeyden vallat voisi mitään.

Noin keskipaikoilla käytävää näin minä äkkiä jotakin mustaa vilahtavan telttasängyn ohi ja hiipivän karmituoliin ikäänkuin piiloon tai odottamaan. Vasen polveni herposi itsestään, ja minä kuulin miten huutoni kaikui ullakoissa. Sinä hetkenä minun silmäni aukenivat, niin että ihmiset sanoivat minua hulluksi.

Ikkunaa vastaan näin minä, että tuolissa istui mies. Hän oli alallaan yhtä hiljaa kuin minä. Äkkiä tarttui hän minua käsipuoleen ja kuiskasi hampaitten välistä:

-- Figlio di un cane! Urkkija? Mitä? Leskikuningattaren vahtimestari?

-- Jumala siunaa! -- sopersin minä, sillä nyt minä ymmärsin, että se oli ihmisentapainen, ja hänen tärisevästä ja vapisevasta kädestään älysin minä, että hän oli yhtä pelästynyt kuin minä itse. Myös huomasin minä, että hän oli sukkasillaan ja pistänyt kengät poveensa.

Minä tulin tolkkuuni ja kerroin yksinkertaisen aikomukseni ja viimein hän uskoi.

-- Tällainen kirottu ja rapistunut vanha pesä, -- murisi mies peittääkseen omaa hämmennystään. -- Täällä katto niin vuotaa, että minä olen läpikastunut jaloista. Niin totta kuin elän pitää tähän tulla uusi talo... Hyvä mies, jos osaat, niin auta minua näiden vinttisokkelojen kautta tanssisaliin. Kuka minä olen on yhdentekevä.

-- Voi ollakin, -- vastasin minä, -- vaikka kyllä tunnen armollisen kamariherran Tessinin.

Hän ei puhunut mitään, vaan otti minua takinliepeestä ja niin minä käännyin ja kuljin hänen edellänsä. Luulenpa, että lopulta me olimme yhtä tyytyväisiä toistemme tapaamiseen. Kun pääsimme alas tanssisaliin, käski hän minua jäämään oven taakse, mutta minä kuulin yökeijuisten juoksevan takanamme, ja minä pidin kättäni kiini lukossa, niin että heti saatoin avata oven uudelleen ja huomaamatta hiipiä perässä. Ikkunoista näin minä virran, ja pitkin salin seiniä oli nojallaan näyttämöseiniä, joihin oli maalattu leikattuja puita ja valkoisia temppeleitä.

Tessin pysähtyi keskelle salia ja löi kolme kertaa käsiänsä yhteen.

Muudan nainen nousi näyttämöseinäin takaa ja avasi pienen salalyhdyn. Eikös ollut se Hedvig Stenbock, leskikuningattaren kreivillinen hovineiti! Kas, kas, kas, ajattelin minä ja purin partaani, tuota ulkomaan keikailevaa kukkoa kun jo niin ylös lentää!

-- Hedvig, kaikkein rakkain kultaseni! -- sanoi hän. -- Menemme heti sinun kamariisi. Ei mitään vastaansanomista, ma chère!

Hedvig Stenbock oli siihen aikaan tuossa viidenneljättä korvilla ja hän meni niin jäykkänä ja kankeana kamariherraa vastaan, etten olisi uskonut hänellä olevan sydäntä eikä sielua, ellei hän äkkiä olisi muuttunut ja tullut punaposkiseksi, kun Tessin halaili häntä.

Silloin unohdin minä oloni ja puhuin itsekseni:

-- Jaha, jaa!

Tessin kääntyi, mutta hän oli niin kuuma, että hän vain rypisti silmiään ja koetti kaikilla tavoin selittää minun läsnäoloani.

-- Joku auttaja kai meilläkin kaikissa tapauksissa olla pitää, -- sanoi hän, -- ja Ekerot voi olla yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja jos hän osaa pitää suunsa lukossa, ei hän palkatta jää.

Sitten käski hän minun ottaa salalyhdyn ja kulkea tyhjäin neuvostokamarein läpi -- kiitos kunniasta! -- ja edelleen sitä tietä, jota hän neuvoi, aina sille käytävälle, jossa leskikuningattaren naiset asuivat -- hauskoja unia, hienot herrasväet! Kun olin varovasti katsonut, ettei siellä hyrissyt mitään häntäkärpäsiä hovivaatteissa, piti minun palata ja tulla sanomaan.

Muuta oli minulla kuitenkin ilmoitettavana, kun hyvin pääsin takaisin. Minä olin kuullut yökeijuisten kolistavan taidekammion oven takana ja nähnyt niiden juoksevan pienet tulenkipunat käsissä pitkin portaita arkistossa, missä valtakunnan kirjoja pidettiin seinäkaapeissa. Lopuksi olin minä sanotussa käytävässä löytänyt yhden leskikuningattaren vahtimestareja, joka istui ja nukkui käsilyhtynsä vieressä selkä muuria vastaan.

-- Hänet on lähetetty sinne sen jälkeen kuin minä läksin, -- sanoi Hedvig Stenbock, -- ja seisoi jälleen yhtä jäykkänä ja suorana. -- Hän ei aavista että lintu jo on lentänyt. Mutta kuinka pääsemme takaisin.

Hän työnsi Tessinin käsivarret pois ja tuli ajattelevaksi.

-- Kauvan olen minä pelännyt ja aavistanut. Tänä yönä tapahtuu meille julki häpeä. Hänen majesteettinsa kuningatar on mustasukkainen.

Tessin hosui käsillään ilmaan ikäänkuin näkymättömiä miekkoja ja tikareita vastaan, ja hänen silmänsä kipunoivat ja säihkyivät.

-- Mustasukkainenko? Minunko tähteni? Hän on ijänikuisen vanha ja harmaatukkainen, ja hänen äänensä on vähän käheä ja karkea kuin miehen. Ainako pitää sitä puhetta kuulla! Kenellekä olisin minä esittänyt suunnitelmani ja pyytänyt suosiollista suojelusta, ellen Ruotsin Hedvig Eleonoralta! (Hän kumarsi). Mutta älä pelkää, oma kultaseni, sillä mitään häpeää ei sinulle saa tulla, vaan nyt tänä yönä täytyy sinun seurata minua täältä. Reki kyllä aina saadaan... ja sitten... addio! Italiassa on minulla ystäviä.

-- Sen Jumala taivaassa tietää, -- vastasi hän, -- että aina kernaasti seuraan sinua, minne ikänä haluat, ja ihmisistä en mitään välitä, vaan tahdon ennen olla sinun lähelläsi kuin sinua ilman, mutta ensiksi kuitenkin neuvotelkaamme luotettavan ystävän ja suojelijan kanssa mikä olisi viisainta. Ajattelen Eerikki Lindskiöldiä, joka tänä iltana istuu juomassa hänen majesteettinsa kanssa. -- Ekerotin pitää, mennä linnanpihan yli kuninkaan pieneen käytävään ja odottaa kunnes Lindskiöld tulee, ja silloin monilla anteeksipyynnöillä pyytää häntä joutumaan tänne ylös... minun luokseni.

Tessin viittoi kädellään kieltävästi, mutta minä huolin viis siitä kavaljeerista, vaan katsoin suuremmaksi iloksi totella niin jalosukuista neitiä.

Yö oli jo myöhä, kun palasin Lindskiöldin kanssa. Hän kyseli minulta tarkoin kaikkea. Hänen tekotukkansa keikkui ja hän manaili ystävällisesti ja nauroi kuollakseen ja piti menoa niinkuin koko linna olisi ollut hänen.

Tanssisaliin päästyä notkisti hän toisen polvensa ja heitti hattuansa ilmaan ja huusi:

-- Nyt on aivan hulluks herrasväki tullut, kun toisens tahtoo saada, eikä siitä laata, vaikk' on eri maata. Se on kyllä koria, vaan tarvitsisi toria. Pah! Puh! Onnen tahtoo onkia tiilisaven tonkija, aatelia uutta ilman kuuluisuutta, kuinka voi hän koittaa kreivitärtä voittaa? Eevasta se alkoi koko naimatalkoo. Kun Eeva oli luotu ja Aatamille tuotu, riemastui hän vallan ja joi Eevan maljan.

-- Sitä miehen räiskää, kun on aivan päissään! -- supatti Tessin syrjässä naiselleen. -- Siinä se on se ruotsalaisten kiitetty nero! Lindskiöld on humalassa.

-- Vain vähäisen. Hän on nyt parhaalla päällään.

Lindskiöld ei heitä kuullut, vaan jatkoi että sali raikui.

-- Olen kauvan tätä epäillyt, ja taitaa suurisyntyinen suku panna asiaa vastaan. Mutta Italian matka! Joutavia! Täällä on kamariherralle maa, jossa hänen neroansa tarvitaan. Sanokaa minulle suoraan silmiin, voitteko luopua linnanpiirustuksista, jotka ovat minun pöydälläni, ja onko teille mitään maailmassa niin rakasta kuin taiteenne.

Tessin tuli tulipunaiseksi ja katseli alas lyhdyn liekkiin.

-- Minä olen päättänyt ottaa kamariherra Tessinin miehekseni, -- sanoi Hedvig Stenbock, -- ja niin se on oleva.

Lindskiöld pani kätensä sydämelleen.

-- Gewiss, gewiss! sanoo riikinleski. -- Mutta seppeleen minä kyllä teen lehdistä ja kukista Lindskiöldin istutuksista. Eipä kestä puhua omaani suurta sukua. Seppä oli isäni, mutta kuinka nykäsi... kas, niin tuli hänestä Skenningen pormestari. Ajatelkaas jos kamariherra olisi kotoisin Skenningestä! Kuinka hän silloin olisi rakentanut? Uuden kuninkaallisen linnan Skenningen tyyliin? Kaupungille nauru, hyi perhana ja kauhu! Se on paras vissiinkin että ootte Tessinkin.

Lindskiöld otti Tessiniä käsivarresta, ryhdikkäänä ja uhkaavana ja tehden käsiliikkeen ikäänkuin olisi heittänyt yltään likaisen naamiaisviitan.

-- Rauhoittakaa kiihkoanne kuukausi tai sillä vaiheilla! Aluksi nyt suutelee kamariherra valittuansa kädelle, astuu kolme askelta taaksepäin, tekee kumarruksen ja seuraa sitten minua. Vaiti, kun minä puhun kuninkaan salissa! Ekerot menee takaisin riikinlesken vahtimestarin luo, sammuttaa hänen lyhtynsä, antaa hänelle terveellisen ja tuntuvan korvapuustin ja heittää kenkänsä hänen jälkeensä kun hän herää ja pötkii pakoon, niin että hän luulee yökeijuisten olevan kintereillään. Sitten saattaa armollinen neiti huomaamatta ja rauhallisesti mennä huoneisiinsa. Onhan neiti määrätty piakkoin lähtemään mukaan matkalle Pommeriin. Silloin yhtyy kamariherra matkaan ja nai neidin kaikessa hiljaisuudessa. Hänen majesteetistaan pidän minä huolen kotona. Gottorpin onnettomuudesta... tarkoitan riikinleskeä... ein verschmitztes Weib... sitä ei pirukaan hallitse, mutta vihamielistä, korkeanylhäistä sukua olenpa kuullut takseerattavan reduktionin pöydässä ja heille kyllä olen huomauttava mitä he maksavat. Täällä alkavat uudet ajat. Voi, rakkaat lapseni, rakkaat lapseni, jospa tietäisitte, kuinka rinta kohoo kun seisoo valtiolaivan perässä ja laskee laivaa kaukaisia majakoita kohden, joiden nimeä ei uskalla mainitakaan edes kuninkaalliselle majesteetillekaan. Mutta uskokaa nyt vain minun sanaani. Täällä, missä nyt seisomme, on kamariherra perustava kuolemattomuutensa.

Hämillään veti Tessin hänen kätensä huulilleen, ja kun minä olin suorittanut tehtäväni vahtimestarin kanssa, ojensi hän minulle ylpeällä liikkeellä nuo molemmat Palmstruchin setelit tuolla seinällä.

-- Tässä on hänelle luvattu palkka, jos hän on vaiti, -- sanoi hän.