Part 6

MAUNO. Voi Luoja, mikä näky! Elmaniko Tuoss' sammaleista rauniota vasten Mä näen makaavan? Nyt katkee, sydän, Ja, silmäin, pimene!-- Kas tuoss' on pieni tyhjennetty pullo; Siis myrkky, nukuttava myrkkyjuoma On lapsein elämästä tehnyt lopun. Oi miksi teit, mun tyttäreni, tämän? Min merkitsee tuo paperi? (Ottaa paperin.)

»Isälleni.» (Avaa ja lukee.)

»Mun isäni armas! Nyt kuolemaan kiirehdin; en mieli nähdä enään huomispäivää. Anna miekan levätä ja elä onnellisna, onnellisna! Anna miekan levätä! Tätä rukoilee onneton Elma, joka tuonelaan lähtee nyt.»

Oi, mikä isku mulle, armottomin Ja kurjin isistä! Ma saatoin surmaan Mun tyttäreni lempeän ja kauniin. Niin, kaunis oli hän, ja sydämmensä Ol' rakkauden lähde pohjaton, Ja hänen kirkkahalla otsallansa Siell' hallitsipa viisauden henki. Semmoinen oli Elmani, mun lapsein, Ja kuolema tään mestarteoksen Näin äkisti, armottomasti riisti Täss' synkäll' yöllisellä kankahalla, Ja nyt hän makaa tuossa matojen Ja tuonen-toukkain saaliina. Oi mailma, elämä, sä ihmeellinen! Mi on sun tarkoitukses? Mihin viimein? Se arvoituspa kauvan askaretta On aatoksillein tuonut. Turha työ! Ei selkii pulma tää, se synkeemmäksi Vaan käypi sielun katseen edessä; Ja tulkoon mustin pimeys ja yö, Jok' aamusta ei tiedä! Hävitys Ja kuolema on päästimeni nyt, Kun armas tyttäreni kuollut on. (Ääneensä Markukselle.) Sä perkele, sä alkusyy ja juuri Tään kaiken kurjuuden, nyt vinkuu miekkain!

MARKUS. Niin, tule teräskalske kerta vielä! (Miekastelevat. Pauli, Tyko, parrattomina ja sotamiehen puvussa, Yrjö, Martti ja Hanna tulevat.)

PAULI (hämmentäen taistelon miekallansa). Te vanhat, mitä teette? Erotkaat!

YRJÖ (puhaltaa torvellansa pikaisen töräyksen, Martti hurraa, ravistaen lakkiansa). Tässä ollaan.

MAUNO (erikseen). Näänkö aaveita!

NIILO (erikseen). Haa! Tyko!

MARKUS (erikseen). Tuhatta lempoa, tuoss' ovat pojat!

MAUNO (erikseen). Tää olisiko kummitusta!

PAULI. Isä, Sua tervehdin.

MAUNO (syleilee Paulia). Mun Paulini, mun poikani! Nyt valmis olen käymään kuolemaan.

YRJÖ. Nyt vasta eletään, nyt ilo alkaa.

MAUNO. Mun poikani, mi hetki verraton!

PAULI. Täss' on mun sotatoverini, Tyko.

MAUNO. No terve tultuasi! Etkö näe Sä isääs tuossa?

TYKO (lähestyy isäänsä). Oi! mä hänet näen, Mut hän kenties ei tunne poikaansa.

MARKUS (kätellen Tykoa) Täss' ompi käteni. Kas niin, kas niin; Ei enempää, jo kylliksi on tehty.

PAULI. Mun herrani, nyt ootte kova isä.

MARKUS. Ain' erillämme, Ei keskenämme yhtään tekemistä.-- Mut nyt--mordieu!--nyt tunnen Franskan herrat, Ne kavaltavat kansantutkijat. Miks' tämä pilkka, tämä narripeli?

MAUNO. Jaa, Paulini. No, no, sua syleilen Mä kerran taas, sä kaukaa tullut vieras. (Erikseen.) Mut voi, tuoss' Elmain makaa kylmänä!

PAULI. Min teimme, lyödäksemme leikkiä Ei tehtykään, vaan syystä tärkeemmästä.

NIILO. Hoo! terve, terve, vanhat kumppanit. Mut osaattepa teeskennellä te, Oo peijakas! kuin hyvät näyttelijät, Niin, oikein komiantit, tenhomiehet Ja silmänkääntäjät.--No, veli Tyko, Me ehkä kohta vähän nykäilemme.

TYKO. Sen teemme kohta, malta hieman, Niilo. Suokaatten anteiks', isät, suokaat myös Mun teille lyhyesti kertoa Se kohtalo, se retki vaikea, Mi vihdoin viimein Suomen laaksoihin Taas saattoi meidät, ja me riemuitsimme.-- Se tietään, että sankareina Me taistelimme sotatantereilla, Ja kunnian sai meistä isäinmaa. Mut Onnetar, se petollinen impi, Taas pian siirtyi meistä kauvas pois, Ja rautakahleet, vankeuden kurjuus Nyt tuli osaksemme. Vuorihin, Uraalin kohtuun meidät syöstiin alas, Ja siellä, kiertoessa kolmen vuoden, Me, kalkutellen kovaa kalliota, Oleskelimme. Mutta muistossamme Ain' ihanana Suomi kangasteli, Ja sielussamme epäilys ja toivo, Kuin sodan ristituli, tuiskasi. Mut kerran päällämme kun taivas välkkyi Ja vapauden tunne tulta iski, Niin murtui kahleet, ja me rynkäsimme Pois Tartaruksen hirmu-luolista Kuin jalopeurat rautahäkistänsä. Me vuoret ylös alas kiipesimme Rämeiset, äärettömät lakeudet Kuin villit hirvet samosimme Ja vainoojaimme luotisatehessa Me uiskelimme yli tuimain kymein. Ken voi meit' vastaanseistä? Vapaus, Kotimme muistot, pyhä synnyinmaamme, Ne viittas yhä meitä luokseen tänne Kuin syysyön juhlalliset pohjantulet. Ja viimein siinti meille Kyyrianmaa Kuin sini-viiva taivaan rannalla, Ja pian seisoimmekin vuorella, Mi Tornivuoreks' kutsutaan, Ja onnellisina kuin autuas sielu, Kun, tultuansa murheen kaukamaista Ja seisten partaall' unohduksen virran, Se nähdä saa Elysiumin niitut. Oi tätä hetkeä!

MARKUS (erikseen). Tok' oivallista, Sen myönnän.

MAUNO. Kertomukses, Tyko, saattaa Mun sydämmeni uljaast' paisumaan Ja uutta mehua saa sairas mieli. Miks' vihamiehein poika oletkaan! Mä tunnen niinkuin rupeis riutumaan Jo vanha viha povestani pois, Ja toivonpa sua saada kutsua Viel' ystäväni pojaks'.

MARKUS (erikseen). Erehdytpä.

TYKO. Mut kohta taasen ilo masentui, Siin' ilon kunnahalla seistessämme, Kun korvihimme riensi sanoma Kovasta isästä, mi hylkäs poikans, Ja epäilys myös poveheni tunki, Olisko impeni viel' uskollinen.

MAUNO. Se kysymys nyt jääköön. Tuossa, tuossa Jääkylmänä sä tytön nähdä saat.

TYKO. Mä tiedän kaikki. Hän on onnellinen, Nyt päätetty on sydämmensä tuska.

MAUNO. Nyt poikani mä elävissä näen, Mut tyttäreni Manan morsianna; Siis suurin murhe ilon suurimman Nyt hämmentää ja kyyneleeni virtaa.

TYKO (Markukselle). Isä, mun olette tehnyt perinnöttömäksi, kumonnut kaiken lapsi-oikeuteni, mutta rohkenenpa kuitenkin nyt astua puolestanne esiin.--Niilo, luulenpa jo asiamme valmistuneen niittoon. Yhtä tahdon kysyä. Sinäkö nämät vanhat saatoit tänne murha-aseet käsissä? Sinäkö heitä houkuttelit miekan-kamppaukseen, johon oli heidän aikeensa käydä tässä?

NIILO. Ja kysyt noin pöyhkeästi. Hei!

TYKO. Oletko sen tehnyt?

MARTTI. Sen on hän tehnyt, sen valani todistakoon.

MARKUS. Yhtäkaikki. Me parhaaksi näimme tapella, tapella vimmatusti, ja siihen on aika jälellä vielä.--Mutta yhtä mielin kysyä minäkin, ja jos tosintuis asia, niin riennä matkaas, Niilo. Muista ehto, jonka panin sun etees, määrätessäni sinua otto-pojakseni, ja jonka pyhästi lupasit täyttää.

NIILO. Hän on nyt kuollut.

MARKUS. Kysynpä tässä, oliko miehellä joitakin lemmen tuumia tuota neitoa kohtaan tuossa?--Ukko sinä, jos puhettas et vahvista, niin oletpa kuoleman oma.

MARTTI (Maunolle). Mun herrani ja isäntäni, tiedänpä nyt ansainneeni teidän kovimman vihanne, koska mulle uskotun salaisuuden ilmoitin. Mutta kuulkaat toki ja muistakaat, ettei löydy hädässä lakia.--Tässä kohtasin nämät kaksi, ja onnettomuus on, ettei juuri veljellinen ystävyys vallitse minun ja näiden kahden paroonin välillä, ja tahtoivatpa nyt minua kuransata oikein aikalailla.

MARKUS (erikseen). Hm!

MARTTI. Mutta olipa minulla avain siihen salaiseen miinaan, ja sen laukaisemisella tiesin voivani tyhjiin avaruuksiin viskata herra Niilon pois elatus-isänsä suosiosta, ja, muistellessani tarinan lampaasta, joka jalopeuran ja karhun keskinäisen riidan kautta pelastui heidän kynsistänsä, laukaisinpa tulisen kaivannon, ja minua seurasi lampaan onni.

Markus. Siis on se totta?

NIILO. On totta, totta! (Erikseen.) Nyt hyvästi kaikki toivo! Hyvästi ilo myrskyinen viini-jumalan leirissä, seurassa oivallisten ystäväin, koska elämä oli ikuinen aamuhetki ja immen poski sen purpurainen Eos. Hyvästi rikkaus ja ilo!

MARKUS. Haa! nyt ymmärrän, miksi olit niin kärkäs mua saamaan tähän taisteloon. Mun toivoit siinä kaatuvan. Ja jos hengissä täältä olisin palannut, niin... Haa! arvaatpas mitä uskon?

TYKO. Että kuolemalla hän teidät olis palkinnut. Ken ei olis valmis uskomaan sitä? (Yö valkenee yhä enemmin, ja viimein on täys päivä.)

NIILO. Mitä sanot, maankuleksija? Missä on nyt franskalainen partas? Sitä tahtoisin vähän nyppeillä. No, miksi et tartu heti paistin-vartaases niinkuin oikea Pariisin keikari? Sinä viheljäinen, miksi et vedä miekkaas?

TYKO. Siis ennätät minua ennen. (Vetää miekkansa.)

PAULI. Ja jos hän kaatuu, jos perkele sais voiton, niin miekkani tupestansa lentäköön.

NIILO. Tulkaat kaikki! Ja jos myöskin Pauli kaatuu, niin tuossa Yrjö!

YRJÖ. Juuri niin, Niilo.

NIILO. Sinä talonpoika-lurjus! Sinunko kanssas kävisin kamppaukseen minä? Sinut potkin tästä palleroisen naasikkas turviin.

YRJÖ. Tänne miekkas, Tyko, minä tahdon tehdä lihaa! (Aikoo temmata miekan Tykolta.)

TYKO. Pois, Yrjö! Tilinsä minulle on suurempi.--Niilo! (Tyko ja Niilo miekastelevat.)

PAULI. Nyt ole niinkuin taivaan sineys, Mun Tykoni. Sun asias oikea Ja vapaa sydämmes sua nostakoon!

YRJÖ. Nyt ole niinkuin »kissa liukkaall' jäällä», Ja vapise kuin haapa myrskyssä, Mun Niiloni. Sun musta omatuntos Kuin vuori raskas päälläs maatkoon Ja painakoon sun alas helvettiin. (Niilo kaatuu.)

TYKO (erikseen). Miks' täytyypi mun kotokankahilla Viel' heimolaisen verta vuodattaa!

YRJÖ. Hän kylliksi on saanut.

TYKO. Yrjö, Yrjö! Nyt näytä, mitä vakuutit ja vannoit. Jos juomas meitä hirmuisesti petti, Niin oman rintan' lävistäköön miekka, Mi Niilon verestä nyt punertaa.

YRJÖ. Minä juoneen käyn. (Ottaa kiväärinsä. Niilo, maatessaan maassa, ampuu pistoolilla Tykoa, Elma heräyy ja juoksee kamostuen ylös, Tyko rientää häntä syleilemään.)

MARKUS. Sinä perkele! (Pistää Niiloa miekallansa.)

PAULI. Tyko, oletko haavoitettu?

TYKO. Mä Elmaani syleilen!

YRJÖ. Se ampuma toi hengen, ei kuolemaa.

ELMA. Missä olen?

HANNA. Sun Tykos sylissä.

TYKO. Sylissäni taivaani on!

NIILO (erikseen). Hän elää, elää! Elma elää! Elma. Oi korkeuden Jumala!

MARKUS (erikseen). Vallitseeko tänä yönä noita-voimat!

ELMA. Tämä ompi Tykon halailus!

TYKO. Mun lemmittyni kallis!

HANNA. Hän pyörtyy.

TYKO. Ole uljas tyttö, Elmani. (Elma pyörtyy Tykon syliin.)

MAUNO (tähän asti seistyään hämmästyksissänsä). Tapahtuuko ihmeitä vielä? Ihmeen, ihmeen edessäni näin. Elmani kuolleista nousee. Hän elää! (Tarttuu Elmaan.) Mutta ällös kuolko, ällös kuolko samana hetkenä taas. Avaa silmäs, tyttöni! Ylös, ylös, ylös! Minä vannon, että hänen pitää elämän.

ELMA (tointuen). Niin, isäni. Sen rinnoilla ma lepään, Jok' ompi sieluin hekuma ja autuus Ja josta elämäni, toivoin tulee. En ole kuollut, vaikka kuolla tahdoin; Oi, anteiks' anna, taivaan vallitsija!

HANNA. Sä unijuomaa joit, et myrkkyä.

ELMA. Nyt ymmärrän.--Ja Tykoni on tullut?

HANNA. Ja veljes Pauli myös.

ELMA. Mun kaunis veljein, Sua tervehdin.

PAULI. Mun sisareni armas!

ELMA. En petollinen ollut Tykolleni?

TYKO. Sä kuoloon asti uskollinen olit.

ELMA. Nyt alkaa elo lemmen lipun alla.

TYKO. Yö lähestyy, mun aurinkoni laskee.

ELMA. Min sanoo Tyko? Huomaa, että ompi Se Gibeonin pyhä aurinko.

TYKO. En tiedä, mutta tyhjää hengitän.

ELMA. Sä horjut, ystäväin!

PAULI (pidellen Tykoa). Hän verta vuotaa!

YRJÖ. Oi, häntä kohdannut on rosmon luoti Ja lävistänyt ruumiins!

ELMA. Miksi näin?

PAULI. Oi Niilo, Niilo, peto kavala!

MARKUS. Ei, piru tulisesta helvetistä.

ELMA. Gehennan savu taivaasemme nousee.

HANNA. Oh, veri vuotaa hänen rinnastaan!

ELMA. Vait', Hannani, ne ruususia ovat.

MAUNO. Ah! älä näytä vimman muotoa, Mun tyttärein; hän ehkä tointuu vielä.

TYKO. Pois turha toivo; kuolema on tässä.

ELMA. Mut kuinka ompi tapahtunut kaikki?

HANNA. He miekasteli, viimein kaatui hän, Mi huohottaen makaa tuossa nyt; Sielt' lähetti hän petollisen luodin Ja sama ampuma sun herätti.

TYKO. Se nukuttavi mun. Nyt lepoon käyn.

ELMA. Niin, lepoon, lepoon käymme molemmat; Täss' ompi meillä sammalhieno sija.

TYKO. Ei vielä, tyttö, ensin sepel päähän! Nyt seisot morsianna, ja nyt--»luonto, Käy vihkimään».

ELMA. Niin, niinpä lauletaan, Miss' on mun seppeleni?

HANNA. Tässä, Elma.

ELMA (panee seppelen päähänsä). Sua kiitän, Hanna; sinäpä sen sidoit.-- Kas tässä seisoo morsian, Täss' Tuonen veräjällä; jalo, tyyni, Kuin Junon istuimella istuisin, Ja tomun mailma kiiriskelis allain. Nyt tule viikatteellas, enkeli; Mä hymyilen kun katkee sydän-juuret.

TYKO (tempaisee itsensä irti Paulista, joka on pitänyt häntä). Kas tässä oman ylkäs syleilys. Niin, neitoni! Hääriemumme on lyhyt; yhtäkaikki, Tääll' ompi lyhyt kaikki ihanuus, Niin kirjoitettiin lakiin elämän. Mä kuolen, niin, mä kuolen. No, Ken kuolee onnellisempana häntä, Mi morsiamensa helmaan nukkuvi?

(Hän horjuu; Pauli ja Elma taluttavat hänet istumaan kivi-raunion juurelle ja Elma jää istumaan hänen viereensä.)

MARKUS (erikseen). Mun Jumalani! olentoni voima, Kuin rautatammi ennen jykevä, Nyt menehtyy kuin korsi tulessa, Ja poveheni rynkää pimeys.-- Mi ompi ihminen? Vaan heikko varjo, Vaan sumuhaamu, joka haihtuu pois, Kun korkeuden säde häntä kohtaa. Niin väikyn tässä sorrettuna minä, Ja myrsky ijäisyyden merestä Nyt alkaa käydä hirveell' pauhinalla, Ja sielu vapisee ja kauhistuu. (Ääneensä.) Mun Tykoni, mun poikani, mua kuule!

TYKO. En oikein kuule; vasarat ja kanget Nyt kovin paukkaut kiviseinissä.

PAULI. Jo houraus on käsittänyt miehen, Ja aatoksensa työksentelee nyt Uraalin uumentojen syvyydessä.

TYKO (nostaen itseänsä). Oi Pauli! tääll' on ilma paahteinen Ja huokausta täynnä. Kahleet pois, Ja aukee, vuori! Vapaus meit' kutsuu Ja kaunis impi Pohjan kunnahilla. (Kuolee.)

MAUNO (erikseen). Sydämmen viimehinen kamppaus.

MARKUS. Mun armas poikani, tok' anna kuulla Viel' yksi sana huuliltasi tänne.

PAULI. Te ette avaa kuolleen huulia.

MARKUS. Hän on siis kuollut?

PAULI. Kuollut ompi hän Ja kylmentynyt sydän, jonka vertaa Ei huokeasti täällä löydetä.-- Tää onko Tykoni, mun kumppanini, Se tulinen, se kirkas-otsainen, Mi niinkuin humiseva lumi-aura Tiet karkuretkellämme raivasi, Kaikk' esteet murtaen? Et tiennytkään Sä silloin kuolemahan rientäväs. Nyt hyvästi, mun uljas toverini, Ja lepää makeasti matkaltas!

ELMA. »Hyvästi, Pauli», lempeesti hän vastaa.

MARKUS. Niin, niin! Ja häneltä en anteiks' saanut.

ELMA. Ja Tyko, eikö anteiks' antais hän? Oi katsokaat, mi tyynyys ihana Ja kuva sovinnon on kasvoissansa. Ja tuntuupa kuin korvaani hän kuiskais: »Miks' viipyy Elmani?» Mä tulen, tulen, Ja siellä rauhanmaassa kohtaumme, Jost' äsken unta näin. Mä laakson kauniin, ihmeellisen näin, Se ol' kuin niittu kukkaskirjava, Min keskell' kirkas lähde kiilsi; Hopeakimmeltävät joutsenet Kuin lumipilvet sinisellä taivaall' Sen pinnall' rauhallisest' uiskeli, Ja koivut niinkuin juhlalliset tornit Sen partahalla rehevinä seisoi, Ja heidän latvoissansa lenteli Kerubit ja serafit ihanat, Ja lehto kaikui laulun helinästä. Niin, siellä, siellä kohta yhteen tullaan.

NIILO. Haa, perkeleet! mua viskatkaa jo täältä Luo kirottujen alas.

ELMA. Jo korkealla loistaa päivän silmä Ja yli aavan, kanervaisen kankaan Käy raikas aamutuuli. Ihanata On kuolla, kuolla armaan rinnoille.

HANNA. Hän kelmentyy ja vaipuu. Elma!

ELMA. Hanna, Mun sisareni, mitä tahdot? (Kuolee.)

HANNA (tunnustaen Elmaa). Hän kuolee, kylmenee!

MARTTI. Martti, lähde tästä pois, pois, pois! (Menee.)

MAUNO (erikseen). Mikä hetki ollee nyt, koska tyttäreni käy Tuonelaan ja meidät unohtaa?

YRJÖ. Kaikki siis. Ja sinä, jonka teos tämä on, sinä hengität vielä. Oi, riennä! sua varrotaan jo tuomiosalissa; riennä, riennä tutkintoon.

NIILO. Niin, kohta.--Markus, mun kuolemani toki pelasti teidät, jonka olin päättänyt murhata.

YRJÖ. Se tietään. Nyt muistele vaan itseäs.

NIILO. Oikein! Myöhään vaan. Ei! Vielä pienen pilkun näen keskellä pilvien pimeyttä; mutta se vähenee vimmatulla vauhdilla. Nyt on se pieni kuin neulan pistos, ja nyt, nyt se peittyy. Niin juuri! (Kuolee.)

MARKUS. Mauno, suuri osa elämämme matkaa on kulunut vihassa ja vainossa keskenämme.

MAUNO. Sen antakoon meille anteiksi taivaan Herra!

MARKUS. Oi hirmuinen pimeys sieluissamme!--Mauno, nyt pyydän sun kättäs.

MAUNO. Mun naapurini! (Kättelevät.)

MARKUS. Nyt, Mauno, elä rauhassa, peri Viitala ja yhdistä rakkaasti molemmat kartanot. Minusta pääset nyt.

MAUNO. Markus, Markus! (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Ottakaat häneltä miekka. Hän riivauu. (Yrjö tempaisee hänen kädestänsä miekan.)

YRJÖ. Siivosti, herra!

PAULI. Eläkäät, vanha mies, jos korkeuden armoa vielä toivotte.

MARKUS. Haa! Sitäkö taitaisin toivoa minä?

HANNA. Viel' eikö loppunehet hirmutyöt? Mä sairastun jo nähdessäni näitä. Oi, Pauli! (Kallistuu Paulin rinnoille.)

PAULI. Urheutta vielä, Hanna!

HANNA. Mut olethan kuin jumala sä kaunis! Murheesta, kauhusta ma tukehdun Mut juovun myöskin lemmen hekumasta. Ooh!

MAUNO. Mä tunnen, että pian heitä seuraan; Tok' ilauttaa, mitä näen, nuoret. Te pyhään liittoon käytte? Erehdynkö?

PAULI. Hän morsiamein on. Mut tästä sitten. Nyt olkoon huoli näistä uhreista.

YRJÖ. Jää tähän, Pauli, minä käyn toimeen, saattaaksemme tästä pois näitä kuolon saaleita. (Menee.)

MARKUS. Mun Paulini ja neitoseni Hanna, Mit' irtainta ja kiinteää on mulla, Se saakaat kohta; ottakaat se vastaan. Mä etsin itselleni jonkun loukon Ja siellä säkkiin, tuhkaan pukeun ja armoo anon, jos viel' armoo löytyy. Mä tästä kiirehdin! (Poistuu kiivaasti.)

MAUNO. Miks' eläisin mä enään? Minun kautta Se tähti tarhastansa syöstihin Tuonn' alas varjoin maahan. Kuolo, riennä! Mut luonto itse parastansa tekee, Sen tunnen, silmäni jo himmentyy Ja jalkain horjuu. (Hannalle.) Taluta mua, lapsi, Pois tästä; vuoteelleni vaivun mä Ja sitten ummistakaat silmäin te, ja onnellisest' eläkäät Ja rakentakaat rauhaa, rakkautta Taloihin, joissa vihan tuli riehui. Ne, jotka tätä tulta kannattivat, Nyt voimatonna ovat, laastaan pois Kuin myrskyyn akanat.--jaa, niinpä käy; Ja sijan saakoon henki parempi.

(Mauno, Hanna, taluttaen edellistä, menevät; Pauli katsellen Tykoa ja Elmaa, seisoo jälellä.)