Part 5
HANNA. Tähän ei tahtonut Elma suostua, ei kuolemansa tähden, mutta hellyys isäänsä kohtaan ja minun kehoitukseni saattoivat hänet viimein kirjoittamaan nimensä naimissovintoon, siinä päätöksessä kuitenkin, ettei hän koskaan olisi Niilon kanssa astuva morsiusvuoteelle. Tätä petosta en lukenut juuri vääryydeksi minä, koska näimme hänen ainoastaan tällä kurilla tahtovan maksaa vanhan velkansa Maunolle. Mutta tätäkään petoksen muotoa ei sietänyt Elman sydän, vaan oli hän, niinkuin hän nyt tunnustaa, päättänyt itse katkaista elämänlankansa, jos kuolema muutoin ei häntä päästäisi täältä ennen hääpäivän lähestymistä. Mutta tuskin oli välikirja tehty, ennenkuin hänet käsitti vimma ja kauhistus. Hän Tykoansa muisteli ja pyhää valaansa. Mutta oliko hän pettänyt entistä sulhastansa?--Te, herra, joka puhemiehen virkaa käytitte tässä asiassa, muistakaat, mitkä vastaukset häneltä saitte.--Koska lemmestä hän haasteli, se Niiloa ei kosenut, ei, mutta Tykoa, hänen ystäväänsä.
TYKO. Nyt muistan, että oli puheessansa erinomainen kaksimielisyys.
HANNA. Niin hänen täytyi isänsä onnen tähden, niin armaan Tykonsa tähden. Mitä myrttikruunusta ja hääpäivästä hän lausui, niin omaa peijaisjuhlaansa hän silloin tarkoitti, jona seraafien kanssa hän korkeudessa tanssii.
PAULI (erikseen). Tämä kuuluu ihanalta.
TYKO (erikseen). Mailmani kääntyy ympäri!
YRJÖ. Mutta tilansa nyt?
HANNA. Kuolema on ainoa aatoksensa, liioin nyt, kun hän on saanut tiedon verisestä taistelosta, johon käyvät tänä-yönä isänsä ja Viitalan herra. Me heitä taivaan nimessä olemme rukoilleet pidättämään miekkojansa, mutta suljettu on nyt Maunon sydän. Kylmänä kuin marmorikuva odottaa hän määrättyä hetkeä. Ja nyt, juuri nyt tulen rukoilijana Viitalasta, mutta ilman voittoa. Mitä jaksoin, koetin rukouksen voimalla herra Markusta kohtaan, tartuin hänen polvihinsa, mutta turhaan kaikki. Hän, miekkaansa hioen, pauhasi kuin ukon ilma, kirosi, syljeskeli ja väänteli silmiänsä, uhaten tänä yönä laskea naapurinsa veren kuin tynnöristä kuohuvan oluen.--Oi, mikä kiukkuinen kohtalo! Onnettomuuden, jota kurja Elma tämän ankaran leikkinsä kautta tahtoi estää, sen joudutti hän sillä; ja kauhea on yö, joka lähestyy. Hän, se katala, nyt vimmoissansa riehuu ja etsii myrkkypulloansa, jonka hän jo kauan aikaa on pitänyt varalla. Senpä varastin häneltä pois. Se on tässä. Ota se haltuus, Yrjö; minä kauhistuksella tätä hirmuista juomaa kannan muassani. (Antaa hänelle pienen pullon.)
YRJÖ. Siinä teit viisaasti. Ja mitä kosee heidän taisteloonsa, niin toivommepa heitä taitavamme estää iskemästä yhteen.
HANNA. Sepä ei kuitenkaan turmiosta pelasta häntä, sen tiedän. Ei, ei! Hän ei tätä taakkaa taida kantaa; niin ankarasti painaa häntä työ, jonka hän pitää hirmuisena petoksena entistä lemmittyänsä kohtaan. Hän kuolemaan rientää ja kiukkuisen kohtalon uhrina kaatuu.
TYKO. Siis uskotte, ylevä neito, hänen tahtovan itseänsä tämän tähden surmata, käydä itsemurhaan? Mutta ehkä on tämä ainoastaan mitätön uhkaus, jota konstia käyttelevät usein turhamieliset sielut.
HANNA. Herra, niin halpa ei hän ole. Minä tunnen sydämmensä, josta kaikki turhamielisyys on pannaan pantu.--Kuitenkin tahtoo hän tämän vimmatun teon kautta vedota muiden ihmisten tunteisin. Näin on tuumansa, järkähtämätön päätöksensä: kuolla sammaleisen raunion juureen, samalle paikalle, jossa taistelo on määrätty tapahtuvaksi, ja luulee hän, että miekastelijat, tanterelle yhtyen, itsensä pidättävät verisestä työstä, kamoen kuoleman haamua. Niin luulee hän kuolleena voivansa tehdä sen, jota hän ei eläessä voinut; sillä syvästi hän isäänsä lempii. Ja koska hänen kuolla täytyy kuitenkin, niin miksi ei kuolla silloin koska hän sen kautta ehkä pelastaa taitaa hänet, jota hän rakastaa? Tämä on aatoksensa ja päätöksensä luja, ja sen hän täyttää, jos ei häntä ajoissa taideta estää; sillä muistakaat: toivoton vimma on valloittanut mielensä.
YRJÖ. Vainuunpa jälkiä johonki. Hän nukkukoon kivikasan juureen kankaalle.
HANNA. Mitä tarkoittaa Yrjö?
YRJÖ. Olenpa vähän tutkistellut luontoa ja sen salaisia voimia. Nyt tähän pulloon toista ainetta, joka ei tapa, mutta nukuttaa makeasti muutaman hetken ihmeellisiin uniin.--Nyt olet suostuvinas hänen kuolemaansa, annat hänelle pullon takaisin, seuraat häntä kanervakankaalle, ja hän nauttii juoman, luullen nielevänsä kuoleman, mutta nukkuu ihanaan houraukseen. Älä kuitenkaan hänen muotoansa ja tilaansa kamoksu, joka tosin on Kalman, mutta elon voima asuu hänessä yhtähyvin; ja puol-yön aikana hänet, luullakseni, voimme jo herättää jollain äkkisellä jyryllä. Kiväärini riemuitseva paukaus hänet herättäköön.
HANNA. Uskaltaisimmeko harjoittaa tätä keinoa häntä kohtaan?
YRJÖ. Pelotta sen taidamme tehdä.
HANNA. Mutta mitä hyödyttäisi se?
YRJÖ. Luulenpa sen poistavan häneltä halun itseänsä menettämään. Kuitenkin on oikea tarkoitukseni tämä. Koska ne vanhat, taistelokentällä yhteen joutuen, näkevät tytön kuolleena edessään, ja koska he tietävät itsensä syypäiksi hänen kuolemaansa, niin kaiketi tämä näky hieman tempaisnee sydämmiensä tuntosuonia. Ja viimein, koska kuollut on saanut henkensä taas, niin varmaan unohtavat he miekat sinä hetkenä, ja ehkä myös,--oliskohan mahdotonta?--käyvät sovintoon keskenänsä. (Erittäin Tykolle ja Paulille.) Silloin saakoot he myös poikansa kuolleista takaisin. Jumal' avita! se hetki on taivaallinen hetki.
TYKO. Onnistukoon aikees!
YRJÖ. Neito Hanna, tämä keino sovintoon ja yleiseen riemuun, johon Elma itse on antanut meille viittauksen, älköön menkö käsistämme koettamatta. Juoman saatan sinulle kohta.
HANNA. Jaa, koska niin paljon siitä toivomme hyvää, sitä koettakaamme. Mutta riennä, Yrjö, riennä! Sua varron Kuuselan portilla, sen korkean lehmuksen alla. Ole nopea! (Menee.)
YRJÖ. Hetkessä tulen.--Kaiketi on muistossanne vielä se mainittu kiviroukkio Kuuselan ja Viitalan rajalla?
TYKO. Hyvin muistan sen.
YRJÖ. Seisoopa siinä lähellä muutama matala mänty. Jos tahdot nyt katsahtaa impes sydämmen pohjaan, niin mäntyin verhoon kiirehdi ennen heitä, kuultelemaan Elman joutsenvirttä, ja ole vakaa siitä, että hän haastelee totuuden kieltä seistessänsä edessä kasvoin kuoleman herran.
TYKO. Sinne lähdemmekö, Pauli?
PAULI. Lähtekäämme, ja tiedänpä, että kaiken epäilyksen hän poistaa aivostasi.
YRJÖ. Niinkuin sanon, tehkäät. Leimaus ja jyrinä, pojat! Nyt keitämme ankaran keitoksen, ja korkeus ja syvyys riemumme kuulkoon.--Mutta vartoopa minua se sievä ja kiltti neito tuolla rehevän lehmuksen alla.--Kankaalla kohtaumme, pojat. (Menee.)
TYKO. Siellä kohtaumme.--Mä ennen aina ystävyyden naisten välillä pidin mitättömänä, vaan näenpä tässä ihanan poikkeuksen.
PAULI. He ovat kasvinsisareksia.
TYKO. Kaunis sisarpari!--Mutta miksi käyn sivuasioihin nyt? Oi! minä harhailen. Aatokseni myrskyisessä mailmassa eksyen käyn, ja milloin piirittää mua metsien yö, milloin taasen lakeus eteeni välkähtää.--Mitä kertoili neito? Asian ihanan, ja taasen näyttää sätehensä toivon aurinko.
PAULI. Iloista oli tätä tarinaa kuullella. Se Elman povesta on syntyisin, sen huomata taitaa.
TYKO. Mutta rohkenenko tähän toivoon antauta? Käynkö päästämään solmua, jonka vasta sidoin? Nytpä tahdon olla varokas, enkä mihinkään luottaa, ennenkuin visseyden näen.--Kankaalle, Pauli! (Menevät.)
VÄLIVERHO.
(Avara kangas; perillä sammaleinen kiviroukkio, sen takana pieni männistö, ja kauempana näkyy eräs metsäinen vuori. Tyko ja Pauli tulevat.)
TYKO. Tässä taistelotanner.--Pauli, minä unia en ole uskonut, ne ovat mitättömiä; aavistuksista en koskaan ennen ole tiennyt. Mutta kuinkahan ollee nyt?
PAULI. Se on jännityksestä sielussas.
TYKO. Ehkä jotain saamme tässä nähdä.
PAULI. Toivonpa kaikki päättyvän hyvin. Mutta yksi asia on kiusattava. Kuinka suoritamme sen?
TYKO. Mikä on tämä?
PAULI. Naimasovinto.
TYKO. Sen ratkaiskoon miekka. Onpa minulla oiva syy. Houkutella vanhoja, hopeakiharaisia uroita veriseen leikkiin! Oi! haluni kuumenee enemmin ja enemmin päästäkseni käymään hänen kanssaan rinta vasten rintaa.--Mikä aika ollee nyt? Mua vaivaa levottomuus ja ohaukseni polttaa. Miten luulet ajan kuluneeksi, Pauli?
PAULI. Arvaten, lähenee illan kymmenes hetki.
TYKO. Ehkä varromme tässä turhaan.
PAULI. Vaiti! Kuulenpa askeleita.
TYKO. He tulevat. Käykäämme verhoon. (Poistuvat männistöön.--Elma, valkea huivi päässä, ja Hanna tulevat.)
ELMA (antaen Hannalle pullon tyhjennettynä). Tää muistoksi sun sisareltas ota, Vaikk' katkera kuin kuolo on se muisto.
HANNA. Oi Jumala, se on jo tyhjennetty!
ELMA. Se tehty on. Mut lupaukses muista ja älä vaikertele nyt ja itke.
HANNA. Niin olkoon! Vakaana ja lempeänä, Kuin kesäilta tämä, kuolemaas Mä tahdon katsella.
ELMA. Nyt ylevästi Sä katsahtelet. Kaiken perustus, Sovinnon kruunu korkeudessa On lemmen henki lempeä ja kaunis.-- Mä väsyksissä olen, lepoon tahdon. Oi, jospa tällä huokauksella Mä sielun voisin ulos puhaltaa, Pois rauhan lehditettyyn kammioon. Vaan tiedänpä tään juoman uhriansa Ei liioin vaivaavan, vaan hellästi Kuin Unonen se silmät ummistaa.
HANNA. Niin kuulin kerran isäs sanovan.
ELMA. Oi isäin kova, armas kuitenkin! En kasvojasi nähnyt lähteissäni, Sun jätin jäähyväiset jättämättä Ja paisteess' illan koto kuumotti.
HANNA. Senpä taidat toivoa, että kuolemasi nyt isäs joko pelastaa kuolemasta tai tekemästä murha-työtä.
ELMA. Niin toivon. Ja lukekoon hän tämän paperin. (Sovittaa poveensa erään paperilapun, jättäen osan siitä näkyviin. Hän käy istumaan kivipyykin juurelle.) Tähän vaivun, tästä alkakoon vaellukseni Tuonen kotoon.
HANNA. Ja tämä heille näyttäköön, millä tavalla kuolit. (Panee pullon hänen viereensä.)
ELMA. Mutta johtuupa jotain mieleeni vielä. Sä muistat sen pienen, sorean, äitittömän tytön?
HANNA. Miksi askaroitsee aatoksesi hänessä nyt?
ELMA. Pidinpä hänestä paljon; hän minulle antoi aavistuksen äitin lemmen ihanuudesta, ja näinpä mietiskelin. Tyko ei tule, Hanna naidaan pois, ja on siis elämäni onnen osa yksin käyskellä kohden kylmää hautaa; mutta sinun, tyttö pieni, liepeällä, syvällä katsannolla, tahdon lapsekseni ottaa, sinussa käsitän esineen, jota ilman määrää saan suosia, jota kohden lempeni vapaasti povestani virratkoon. Näin mä kerran naisen ottolastansa niin suloisesti armastavan kuin kenkään äiti. Kaunis oli se näky, ihastuksesta sydämmeni sykki nähdessäni tämän naisen silmät sädehtivän häntä kohtaan, joka hänen povellansa makasi. Jaa, tämä ihanampaa vielä oli katsella kuin oman äitin lempi. Oi! saman onnen kuin vaimo tämä minä toivoin saavani nauttia, mutta toisin määräsi armoton kohtalo.--Sisareni, miten taidat, suojele tätä lasta.
HANNA. Sen lupaan; pidänpä hänestä minä myös.
ELMA. Käs kädessä ma Kalman herran kanssa Nyt seison, sen jo huomaan; mutta hieno On kätensä kuin nurmell' illan kaste; Ja rientääkseni luokses, ylkäni, Mun sieluni nyt siipens kohottaa ja kiitää läpi auerten ja sumuin Päin korkeuden sinilakehen. Jos siellä löydyt, kaunokiharainen, Niin kohta syleilemme hymyillen Kuin aamu Edenin; mut jos sä astut Maan murheisella kamaralla vielä, Niin autuasna korkeudessa Sua varron mä, hääpäiväämme ma varron. ja silloin pilvipeitteen pimeän Mun asuntoni ympärille kierron Ja hämäryydess' uneksuen varron, Siks' kun hän ovelleni kolkuttaa, Siks' kun hääpäiväni on valjennut. Sa päivä, riennä, viivy, viivy, riennä! Sua toivon kauvas, helmaani sua toivon ja punehdun kuin kaino Amarik, Kun suuteleepi häntä aamun Koi.-- Nyt on se aika, aika ihana, Kun kohtauuvi Pohjan perillä Se morsiuskunta, jonka armas virka On hoitaminen taivaan-isän lampun. Nyt ei se pala eik' oo sammunut, Vaan himmeästi paistaa ilman rannall' Ja vuori hymiseevi Kumajan. Oi kaunis yö, sä kuolemani yö! Mua kohtaan Tykon kuva kirkkahana Nyt kimmeltää ja aatokseni pyörtyy.
HANNA. Sä haastelet eriskummallisesti.
ELMA. Hourisinko? Ei, ei! Nyt järkeni tuntuu niin teräväksi, tunteeni niin tarkaksi ja hienoksi, että kaikki käytökseni ja tekoni menneestä elinkaudestani piirtäyvät muistoni tauluun yksinkertaisina, kempelöinä kuvina; ja mitä kaunista aattelen, mitä lemmestä uneksun, on esimaku taivaan hekumasta.--Hän tulee, kuolema, mutta liepeänä kuin tuulen liehaus.--Sisareni, laula se kehtoveisu, jota aina kuultelin niin mielukkaasti.
HANNA. Oi! voisinko laulaa nyt?
ELMA. Koska arkussani makaan, niin vasemmalle kallista pääni.
HANNA. Niin, silloin muotos olkoon hiljainen, ihana murhe.--Sinä raukenet, ja silmäkantes painuvat. Nyt ottakoon sun armoihinsa Jumala taivaan.
ELMA. Niin ja amen! (Peittää sekä päänsä että kasvonsa huivilla ja kallistuu kivirauniota vasten.) Sisareni, mua laululla nukuta. Oo, minä kuolen!
HANNA. Sä mieleni korotat. Kirkkaasti ääneni kaikukoon koska neito kaunis kuolee. (Laulaa.)
Äitiinsä etsei lapsi, Itkien kauvan hän etsei. Tok' viimein hän nähdä saa Sen liehuvan liinan pelloll'. Sinnenpä nyt kiirehtii Hän kultasantasella tiell', Ja elokuun aurinko paistaa.
Äiti, kosk' itkun kuulee, Leikaten kultaista olkee, Koht' sirppinsä heittää hän Ja rientävi pienoist' vastaan: Helmoihins' hän kietoo sen Ja istuu auman äärehen, Ja elokuun aurinko paistaa.
Autuas uni on lapsen, Autuas katsanto äitin; Se taivahan rantaan käy Ja uneksuin viipyy siellä, Koska liehtoo lounainen, Kosk' paistaa heljä aurinko Ja kultainen vainio läikkyy.
Hän on vaijennut.--Elma! miten jaksat? Nukkunut siis. Sen estäköön Jumala! (Tyko ja Pauli tulevat.)
TYKO. Neito, makaako lapses?
HANNA. Hän makaa, mutta unensapa mun saattaa levottomaksi.
TYKO. Ole huoleti. (Paljastaa Elman pään.) Katsos, kuollut enkeli. Mutta koska hän kuolleista nousee, taas on hän ijankaikkiseksi minun.
HANNA (erikseen). Mitä lausui hän?
TYKO (erikseen). Hänen puheensa oli autuaitten henkien soitantoa.
PAULI. Sisareni, kuinka kelmeä!
HANNA. Sisar!
PAULI. Tässä olemme, tässä kasvinveljes, Pauli.
HANNA. Taivaan Jumala!
PAULI. Niin, terve, sisar! No, pois tämä häiriö kasvoiltas.
HANNA. Mieleni hämmästyy. Tulleet siis! Ja Tyko tuossa? Taidanko uskoa tätä kaikkea?
TYKO. Usko, impi; se on totuus.
HANNA. Niissä äänissä, mikä tuttava helinä nyt! Sotakumppanit Tyko ja Pauli!--Mutta miksi tämä teeskellys?
TYKO. Kaikki vielä selitämme, mutta nyt on aika tärkeä ja tiukka. (Yrjö tulee.)
YRJÖ. Makaa makeasti, tyttö!
TYKO. Hän makaa kalpeana kuin kuolema. Aatteles, jos ei hän enään heräyisi unestansa. Yrjö, tunnethan tarkoin tämän juoman vaikutuksen?
YRJÖ. Hengestänsä takaan.--Mutta aika joutuu. Viskatkaa jo hiiteen tämä puku ja parta ja pistäkää olentonne samanmoiseen kuoreen, jossa läksitte myrskyävään sotaan. Kaikki on valmisna; hyvin toimitettu, ja viimein--kaikki hyvin!
HANNA. Tulleet, tulleet he, joita kauvan varroimme!
YRJÖ. Ei juuri vielä, tyttö. Näenpä tässä ainoastaan kaksi vakojata Pariisista; mutta kohta tulevat Tyko ja Pauli ihanalla pauhinalla niinkuin se myrsky, joka pouta-ilman tuo.--Mutta tästä kiireesti pois! Kaikki!
HANNA. Mutta jättäisinkö tähän yksin nukkumaan armahimman lapseni! En, vaan vartijansa tahdon olla tässä.
PAULI. Välttämätön asia.
YRJÖ. Mutta huomattuas taistelijain lähestyvän, kätkey männistön verhoon ja viivy siellä pelotta, kunnes astumme esiin me, ja se tapahtuu koska parhaaksi näemme.--Tulkaat! (Menee.)
TYKO. Tule, Pauli.
PAULI. Käy edelle, kohta tulen.
TYKO. Mutta miksi seisot ja mietiskelet? Miksi olet niin kelmeä?
PAULI. Mene, Tyko!
TYKO. Kaiketi sisares tila tuossa on masentanut näin mieles?
PAULI. Ei!--Kiusaatko minua? Mene, sanon minä. Kohta tulen.
TYKO. Mutta riennä. (Menee.)
HANNA. Pauli, sano, mikä rasittaa mieltäs.
PAULI. Oi kuule: minä lemmin sinua! Jos lupauksen annat, riennä sitten Mun sylihini, mut jos kiellon saan, Niin tähän, ehtimättä muiden korviin, Mun sanain kuolkoot; senpä sulta vaadin Ja toivon, ettet tunteistani Tee leikkiä. Suo anteiks', enpä kärsi Mä pitkää rakkauden ilmoitusta Hiuskarvan hienost' esiin saatettuna Ja imarruksen makeutta täynnä.-- Näin sanoin. Minkä vastauksen saan?
HANNA (erikseen). Tää sointo autuas, mi oli tämä, Mi virtas hänen armailt' huuliltansa? Kuin hämärässä seison! Leimaus Mun päällein ihana on langennut Ja heijaisnut mun näköni.
PAULI. Siis ei?
HANNA (juosten Paulin rinnoille ja halaillen häntä). Mun Paulini!
PAULI. Mä olen onnellinen!
HANNA. Ens' kerran rakastajan kaulassa, Se tiedä. Oi, onko lemmen syleilys näin lämmin, Näin hienoo, sulohista hekumaa! Mi polento nyt metsän kohinassa? Ei metsässä, vaan korvissain se on, Kun sydämmeni loiskinan mä kuulen.-- Sä olet sulhasein!
PAULI. Sä morsiamein! Sun päätökses ol' uljas.
HANNA. Mutta usko, Mit' ilmoitan. Sua lakkaamatta täällä, Kun kuluessa vuoden kahdeksan Te sotaretkillänne harhailitte, Mä kaipauksell' apealla muistin.
PAULI. Mut muistelinpa vähän minä sua; Suo anteiks'; harvoin, harvoin muistelin, Kun tästä kaukana me retkeilimme. Mut nyt, kun taasen sinut näin, Mä silloin lempeni myös näin, Ja nyt, sun laulus kuultuani tässä, Kuin kevään tulva paisui tunteeni, Ja visseyteen kiirehtiä päätin.
HANNA. Sua unohtaa en taida, armas yö!
PAULI. Niin ihmeellinen, monivaiheinen, ja jotain vielä tässä tapahtuu.-- Nyt eroomme.
HANNA. Sun kohta näen taas.
PAULI. Niin, kohta, impi; siksi hyväst' jää! (Menee.)
HANNA. Hyvästi, Paulini! (Kumartuu alas, painaen otsansa Elman helmaan.) Oi, Elma, Elma!
VIIDES NÄYTÖS.
(Yö ja sama paikka. Elma makaa raunion juurella, ja Hanna, seisten sen nojalla, sitelee puolanvarsista seppeliä.)
HANNA. Sun tavatkoot kuin uhrin seppelöityn Täss' unta kuolon maaten kankahalla. Siis kannat ensin seppeliä Tuonen Ja sitten päähäs painat morsiuskruunun, Päinvastoin impein kohtaloa ennen. Heit' ensin templi vartoi Hyymenin Ja vasta sitten kuolon kylmä kranssi. Makeesti makaa, ja kun heräyt, Sua syleilevi oma sulhases, Ja Paulin kultasena Hannan kohtaat. Oi, aika armas, olla morsianna Ja päivät lemmen juhlaan lukea Hääpukuansa neuloin valkoista!-- Nyt, Elmani, on seppelesi valmis, Ja kulmillesi lasken sen. (Asettaa seppelen Elman päähän.) Näin makaa koska lähestyy sun isäs, Ja jos ei sydäntänsä tämä haamu Voi liikuttaa, niin kivestä hän on.-- Ken tulee? Minä metsän kätköön riennän. (Juoksee pois. Martti tulee.)
MARTTI (yksin). Tässä on paikka, jossa pitää tapahtuman kamppaus; puol-yön hetki on nyt lyönyt. He kaiketi ovat tässä kohta, Markus Niilon kanssa, ja Maunoa seuraa varamiehenä Yrjö; niin on isäntäni määrännyt. Mutta olenpa tässä käskemätönnä vieraana minä, ja antavatpa minulle tästä hyvän vauhdin, jos mun huomaavat. Mutta piiloon tahdon pistää itseni ja luuhistellen katsella metsästä kuinka leikki käy. (Havaitsee Elman.) Ken siinä? Ken makaa siinä? Elma! Ja vaalea kuin ruumis. (Tunnustaa häntä otsaan.) Kuollut! Kuollut on tyttö!--Oi, murheen ajat! Nyt astu hautaan myös, Martti. Palvelus-aikas on loppunut, et jaksa enään täällä kinnustella; sillä hän, joka sun piti voimissa, on poissa.--Sun hymyilemises maksoi päivän vaivat. Sun olentoas katsella, kanssas haastella saada, se mielelleni antoi uutta mehua, (pidellen koipiansa) ja näiden luupilli-kurjain täytyi seurata tahdon viittausta ja kaikki kävi hyvin. Mutta nyt, nyt kymerryn kasaan, vaivun mullan rakoseen... Te Viitalan paroonit ja perkeleet, teidän tähtenne kaikki tämä. Voi jospa olisin minä myllynkivenä, päällimmäisnä nimittäin, ja saisin jauhota teitä tampuksi Kuuselan elikoille.--Mullan rakoseen vaivun, ja sitten olkoon unohdettu elon pitkä, tukala päivätyö, ja merkki pulkkaani piirretty kunnialla.--Mitä näen tuossa? Pienen pullon. Siitä on hän imenyt kuolemansa ja niinmuodoin itse tehnyt päivistänsä lopun. Oi, lapsi katala! (Markus ja Niilo, varustettuna miekoilla tulevat.) Tuossa tulevat verta janoovat partit.
MARKUS. Tekeekö hän meistä pilkkaa ja lähettää vastaamme hänet?
NIILO (erikseen). Mitä näen minä? Elma! Haa! Nyt jotain aavistan.
MARKUS (huomaten Elman). Mutta mitä eläviä taulukuvia näytetään tässä? Miksi makaa hän tuossa ja miksi seisot tässä sinä?
MARTTI. Ijankaikkisuuden unta hän makaa, ja minä vietän valvojaisiansa.
MARKUS. Kuollut?
MARTTI. Kruunattuna uhrina. Ja tyhjennetty pullo jalkainsa juuressa näyttää, kuinka hän on kuollut.
NIILO (erikseen). Ken tiesi vartoa tätä?--Sorea Elma kuollut! Kirous ja kiusa! Ja hukkaan työtä tein, hukkaan menetin rahat. Elma kuollut? Tämä käy sydämmelle. Oi kirous ja helvetti!
MARKUS (erikseen). Tyttö oli kuitenki viaton. (Ääneensä.) Mutta miksi joudutti hän itse surmansa?
MARTTI. Miksi! Te kysytte miksi?
MARKUS. Niin kyllä, sinä lurjus. Enpä ole kiehtoillut juuri tarkkoja tietoja elämänsä tarinasta.
MARTTI. Tahdotteko siis tietää kuolemansa syyn?
MARKUS. Yhtä kaikki. Hän olkoon kuollut ja tulkoon haudatuksi.
MARTTI. Hyvät herrat, tepä tämän ihanan immen syöksitte kuolemaan.
MARKUS. Ukko, mitä rohkenet sanoa?
MARTTI. Sen rohkenen. Mua villittää tämän hyvän lapsen kuolema. Se tunturina teitä painakoon ja vielä raskaammin teitä, herra Niilo, joka rakensitte murhaleikin, jota hetken päästä tässä näemme harjoitettavan, ja tämäpä juuri peloittaa kauniin Elman elosta. Kirous päällenne, herra Niilo!
NIILO. Sinä kehnomielinen koira, tahdotko pitää kitas?
MARTTI. Häpee, nallikka.
MARKUS. Ukko, ukko, ohjaa sinä kieltäs.
NIILO. Jospa tietäisitte, elatusisäni, että olemme tekemisissä häijyn riivatun kanssa, joka ei ainoastaan ole herjannut minua, mutta teitä myös, teidän aatelis-nimeänne ja mainettanne, ja tämän teki hän hävyttömillä terveisillä tuon tyhmän paimenpojan kautta.--Niin, ukko, valehtelenko?
MARKUS. Donnerwetter! Hänkö herjaisi minun nimeäni?
MARTTI. Kunnia vasten kunniaa, naapurit.
MARKUS. Vai niin! Kyllä sun opetan, hunsvotti, sinä kaiken sen edusmies, mikä on plebeijiläistä ja alhaista. Sinä konna! Enpä tahdo kuitenkaan sinuun koskemalla soaista käsiäni, mutta,--pidä hänet niskastansa kiinni,--lahjoittaa sinulle muutaman potkauksen aatelijalastani, ja mene sitten tiehesi.--Pidä kiinni hänestä. (Niilo tarttuu Martin kaulukseen yhdellä kädellä.)
NIILO. Hänen ehkä annamme vaan hävetä.
MARKUS. Muutama potkaus hänen pitää saaman, ei auta.
MARTTI. Sepä aatelinen teos!
MARKUS. Niin juuri! Potkaisenpa vaan koiraa, joka minua haukkuu.
MARTTI. Yksi sana, kiivas herrani yksi tärkeä kysymys.
MARKUS. Mikä sana, sinä peeveli? Mikä kysymys? Sanoppas.
MARTTI. Tämäkö on ritarillista, että herra Niilo antaa rääkätä tämmöistä vanhaa kääkkää kuolleen morsiamensa edessä?
MARKUS. Morsiamensa!
NIILO. Mitä kuulen?
MARKUS. Morsiamensa!
MARTTI. Niin, niin.
NIILO. Mitä hourit, vanha tonttu?
MARTTI. Ei, herra. Nyt on muistonne huono. Kihlaus tapahtui eileen, ja minä myös sain kunnian piirtää nimeni todistukseksi salaiseen naimasovintoon. Jaa, niin on asia, herra Niilo.
MARKUS (ryhtyen Niiloon). Vintiö! Onko tämä totta? (Martti juoksee pois.)
NIILO. Malttakaat mielenne, herra.--jos olis se tosi, miksi tarvitsi hänen juosta tiehensä?
MARKUS. Mutta nytpä selkiyy eteeni yksi asia, jota muutoin en ymmärtäis. Hän maksoi velkansa eileen; ja arvaatpas, keltä luulen hänen saaneen rahat? Haa, sinä riivattu!
NIILO. Teitä rukoilen itseänne hillitsemään.
MARKUS. Sano totuus, tunnusta, tunnusta!
NIILO. Herra, herra!
MARKUS. Hahaa! tämä puhkaisee sappeni.
NIILO. Ensin tutkikaat ja sitten tuomitkaat; niin tekee viisas mies.
MARKUS. Niin, otanpa asiasta pohdin, ole vissi siitä. Ja jos on savussa tulta, niin valmis ole jäniksenä kaapaisemaan maaltani pois. Sinä tunnet minut, poika.
NIILO. Hyvin.
MARKUS. Niin, niin!--Mutta tuossa tulee toverini. Hänen lävistän kuin silakan, sen tunnen sydämmessäni. (Mauno tulee varustettuna miekalla.)
MAUNO (erikseen). Tässä seisovat, mutta enpä näe Yrjöä.
MARKUS. Varamiehes?
MAUNO. Hän ei siis ole tässä. Mutta yhtäkaikki. Nyt miekat leiskumaan, ja puolusta kurjaa ruumistas.
MARKUS. Ei nälkäinen jalopeura niin kiivaasti himoo päästä antilopen niskaan kuin minä tappelemaan kanssas. Mutta ehkä muutamme paikkaa?
MAUNO. Miksi?
MARKUS (osottaen kädellänsä Elmaa kohden). Katso tuonne.