Part 3
TYKO. Yhtä kysymystä olen mietiskellyt: Kylmeniskö koskaan lemmen linna häntä kohtaan, jonka suonissa oma veremme virtaa? (Hetken äänettömyyttä.)
MARKUS. Herra, hän on minun lapseni. Totta sanoen, häntä muistelen usein. Urhea poika ja sanassansa pysyvä aina vimmaan asti; perintö veressä.--Vaan, mitä päättänyt olen, seisoo, seisoo ijankaikkisesti. Tieto aina päätöksessämme pysyneemme antaa ehjyyden tunteen, voiman hirmuisen, ja katsanto säkeniä iskee.--Mitä, jos sanani söisin, jota ennen en ole tehnyt? Mitä, jos kokoilija monivuotisesta kokouksestansa äkisti kadottaisi puolen? Ei! Niin olkoon kuin määrätty on. Oma poikani on perinnötön, ottopojalleni tulkoon kaikki.
TYKO. Mitä, jos nyt myöskin hän, näin sanon leikin vuoksi, rupeisi kiehtomaan tätä kiellettyä hedelmää, siihen pakoitettuna sen sokean jumalan nuolelta?
MARKUS. Kohta säätökseni kumoon, hän marssikoon Viitalasta, ja kerjäläinen maantieltä saakoon kaikki.--Huomatkaa: kuoltuani on suurin vihamieheni herrana tässä, jos ajoissa en katsoisi jonkun toisen etua; sillä hän, jolta kerran sain hengen, ja hän, joka tätä herra Maunoa on kantanut rintansa alla, he syntyisin olit samasta kohdusta.
TYKO. Ja sukuvihapa taitaa näyttää näin hirveän karvan.
MARKUS. Totta, mun herrani.--Mutta juokaat, te myös, herra Bertram, ja poistakaat tämä alakuloinen muoto. (Niilo tulee.) Donnerwetter, mon Cher Niilo! Oletko viimein kotona?
NIILO. Suokaat anteiksi, isäni, anteiksi, herrat. Viivyinpä kauvemmin kuin tahdoin. (Istuu toisten seuraan.)
MARKUS. Mutta hikootpa, poikani.
NIILO. Sahastanne ratsastin yli kivisen mäen.
MARKUS. Nytpä jäähdytä kuumuutes; (Kaataa hänelle viiniä.) Tässä, mies!--Ja nyt, herrat, juon minä pohjaan ja toivon teille hyvää yötä.
PAULI. Hyvää yötä, herra parooni!
TYKO. Maatkaat makeasti! (Markus menee vasemmalle.)
NIILO. Makeasti, mun isäni! (Erikseen.) Hyvä että menit. Nyt aika huimaus; sillä tämän kohtuullisen elämän kautta, jota mun näyn vuoksi tässä täytyy elää, itselleni liikamäärän kokoon voimia, ja mieli temmeltää.--Mutta hyvällä tiellä ovat asiat; toivo paistaa kirkkaammin kuin koskaan ennen. (Ääneensä.) Ystävät, tyhjentäkäät klasinne ja täyttäkäät ne uudestaan jälleen. Minä paikalla kumoon kaksi. (Juo pohjaan kaksi klasillista.)
TYKO. Olettepa vauhdissa.
NIILO. Vihoissani juon.
TYKO. Miksi vihoissa?
NIILO. Kirous! Tulenpa Kuuselasta, ja parastani olen koettanut saattaakseni näitä naapureita sovintoon, mutta mahdotonta. (Juo.)
TYKO. Sammumattomaksi tuntuu heidän vihansa.
NIILO. Ijankaikkisesti.
TYKO (erikseen). Katsokaamme kuinka, hän itsensä tässä asiassa kuvaa. (Ääneensä.) Ankara oli kaiketi tämän vihan alkusyy?
NIILO. Valtiolliset eriseurat sen synnyttivät. Jos teitä miellyttää, niin tahdonpa teille kertoa tämän näytelmän, jossa minulla myös oli osa toimintoon; sillä missä jotain uskallettavaa tarjotaan, siinä kernaasti olen minä.--Mutta olenhan lapsikas haastellessani niskani poikki. Oh! hyvät herrat, siitä, jota nyt käyn kertoilemaan, mun taidatte saattaa hirteen; majesteetin rikoksesta, näettekö, niinkuin se kuuluis, ja syystä kyllä, ystävät.
TYKO. Olkoon teiltä kertomatta se, jota katuisitte.
NIILO. Olettepa ystäviäni, ja menestykäät huoneessamme kauvan.
TYKO. Teissä olemme aina kohdanneet hyväntahtoisuutta.
NIILO. Iloinen maljanne, toverit! (Juovat.) Juo urheasti, mun Yrjöni. Sinä tiedät kaikki.
YRJÖ. Yhtä ja toista, mutta siitä ei mitään.
TYKO. Hänen poskillansa jo viini hohtaa.
NIILO. Näin oli tapaus, kumppanit: Jommoinenkin aika sitten, koska olin vielä nuorukainen, mutta sydämmellä liekehtivällä ja kunniata himoova, viskasi kohtalo meidät, herra Markuksen, Maunon ja minut, hovi-ilmaan, jossa silloin kiivaasti riehui eriseurain myrskyt. Samaan liittoonpa kuuluimme silloin Markus ja minä, niinkuin nyt ja ainakin.--Olipa tekeillä nerokas tuuma, taitava juoni, tarkoittaen kumota silloisen hallituksen ja tuon aatelistolta oikeudella vihatun talonpoikakuninkaan ja jälleen teloillensa saattaa asiain entisen tilan.--Päämaalia kohden jo kaikki tarkasti kulki, mutta astuipa äkisti eteemme tuo tuntoarka Mauno ja katkaisi juonemme. Hän vainusi aikeemme ja uhkasi ilmi-antaa koko seikan, jos emme kohta pysäyisi kapinoitsemasta. Häntä uhkasimme takaisin, sadattelimme asiaa pitämään salassa, mutta turhaan, järkähtämättömästi kävi hän lupauksensa täyttämiseen. Silloin julmistui Markus, vetosi miekkaan, ja pian kohtasivat nuoruuden-ystävät toinentoisensa taistelotanterella, jossa kiukkuinen onni Markuksen haavoitettuna maahan kaatoi. Niin tapahtui, ja siitäpä heidän ääretön vihansa.
TYKO. Ja siihen myös päättyi valtiolliset tuumanne?
NIILO. Kaikki. Mutta pahoin olin sekaunut asiaan minä, jonka sija oli etunenässä. Köysi tai pyövelin kirves ei ollut enään kaulastani kaukana.
PAULI. Te pelastuitte kuitenkin.
NIILO. Hän, joka mun vaaraan saattoi, mun pelasti taas.
TYKO. Herra Mauno? Uskonpa hänet yleväksi mieheksi.
NIILO. Sydän kultainen ja rehellinen mieli on miehellä, se vihansuopansakin myöntää täytyy.--Häntä kaiveli, että hän tiesi saattaneensa piilun heimolaisensa niskalle, ja huomasi, että rahalla, joka paljon voi, henkeni vielä taitais lunastua. Siihen tarvittava summa, jolla juuri hän aikoi maksaa velkansa Markukselle, oli hänellä kädessä ja sillä hän mun päästi kuolemasta, hän mun sitoi ja päästi.--Tässä istun nyt, kohta haltiana Viitalan ja Kuuselan. Mutta peijakas! viskaisenpa pian kaikki kädestäni taas. Minä Onnetarta kiusaan.
TYKO. Mitä sanotte?
NIILO. Sydämmeni mun kenties pakoittaa tekoon, joka multa siirtää kaiken maallisen hyvän. (Erittäin Yrjölle.) Neito on huomenna minun. Uskotko?
YRJÖ. Häntä terveydellä kuluta.
TYKO. Miksi kadottaisitte kaiken tämän rikkauden, jonka omistajaksi jo olette määrätty?
NIILO. Miksi hylkäsi herra Markus oman poikansa, teki hänet perinnöttömäksi? Siitä syystä, että poika kihlasi Kuuselan tyttären. Minä samoin teen ja kadotan kaikki paitsi häntä.--Mutta nytpä ilmaisin tärkeimmän salaisuuteni. (Erikseen ja noustuaan istumasta ja viskattuaan tuolinsa vihaisesti nurin.) Hävitys ja kuolema! Että olen näin karttamaton. Se kirottu viini!
TYKO. Mikä vaivaa?
NIILO. Eipä mikään. Mutta jos kaiken tämän nyt olisin ilmoittanut vintiöille... Mutta teiltä en tarvitse vaatia salaisuuden lupausta.--Ei! täytyypä teidän mulle luvata kaikki pitää kätkössä.
PAULI. Olkaat rauhassa; sen lupaamme.
TYKO. Kunniamme nimessä.--Mutta tämä epäilyksenne ehkä loukkaisi meitä.
NIILO. Olenpa kokenut mies.
YRJÖ (asettaen Niilon tuolin sijoillensa.) Mutta istu ja ole iloinen taas.
NIILO (istuu). Iloinen, iloinen! Juokaamme!
TYKO. Teidän muistoksenne!
PAULI. Ja kaikki levottomuus pois, herra Niilo.
TYKO. Mitä ilmoititte, on luonnollinen asia, luvallinen ja ihana.--Te lemmitte tätä neitoa?
NIILO. Jumal' avita! sen teen.
TYKO. Kaunis tyttö, ja sieväluontoiseksi hän tuntui myös.
NIILO. Niin, eikö ole hän kaunis? Ihanat silmät!
TYKO. Kuin tähteä kaksi.
NIILO. Kirkkaana otsa kaarteleikse.
TYKO. Kuin kesäpäivän taivas.
NIILO. Ne kiharat sitten!
TYKO. Hämäräiset pilvet taivaan korkeudessa. Eksyä jos sais niiden yöhön!
NIILO. Mikä syvä, hellä ja lempeä ääni!
TYKO. Kuin läntisen hyminä lehtilaaksossa.
NIILO. Ja hänen suunsa! Herttainen! Niinkuin naisen suu, niin on myös... Mutta tähtäileepä minua silmänne kuin (nauraa) mustasukkaisen.
TYKO. Ja olisko ihme?
YRJÖ. Erehdytpä, Niilo. Herra Charlemagne on samassa asemassa kuin Lohjan susi.
NIILO. Hänellä on itsellään. Kaunisko tyttö? Juokaamme hänen maljansa, ja toinen minun kultaseni muistoksi.
TYKO. Hänen lempensä lienee totinen ja luja, ei huoli hän vaikka menis teiltä rikkaus kaikki?
NIILO. Niin kelpaan toki. Mutta toivo, pysyäkseni kuitenkin perintö-oikeudessani Viitalaan, ei ole vielä haihtunut.--Markus ja minä olemme aina valtiolliset liittolaiset, mutta katselipa oma poikansa alati elämätä toiselta kannalta, ja eroitus tainkaltaisissa vehkeissä on voimallinen katkaisemaan likeisimmätkin heimouden siteet ja villivieraista tekemään lujat ystävät, liioinkin koska seistään vielä haarniskoittuna tanterella. Siis ehkä katsahtaa herra Markus tähän hankkeeseni vähän leppeämmällä silmällä kuin silloin, koska kysymys oli omasta pojastansa.--Kaikki toivon käyvän hyvin.
TYKO (erikseen). Eikä ole toiveesi ilman perustaa.
NIILO (erikseen). Etpä myönny siihen, elatusisäni ankara, sen tiedän, mutta tiedänpä myös mihin sulle annan matkakirjeen. (Ääneensä.) Ihana tyttö! (Juo.) Sulava suu! Niin, lemmekäs impi!--Mutta kuitenkin minä, mies hurja, vallaton, näitä Melpomene-kasvoja kavahdan, häntä kainoon ja lemmin kuitenkin; sillä yhteys tämänkaltaisen naisen kanssa, yhteys niin likeinen kuin luonnon suloinen ja salainen asetus vaatii, siinä on ihastus ihmeellinen.
TYKO (erikseen). Sinä saatana!
NIILO. Yksi seikka kuitenkin, yksi lapsellinen asia tässä tahtoo juonitella. Asuupa niinkuin joku tumma pelko neidon povessa, että palaisi vielä sotaretkeltänsä entinen sulhaisensa, petoksesta soimaten entistä morsiantansa. Muutoin on tämä ensimmäinen lemmittynsä jäänyt hänestä jo kauvas unohduksen sumuun.
TYKO (erikseen). Tästä tahdon varmuuden.
NIILO. Mutta huomenna on kaikki päätettävä. Tuli ja väläys! Huomenna! Yrjö, käy puhemiehekseni koreasti sinä.
YRJÖ. En, ystäväni armahin.
TYKO. Tässä, herra Niilo, teille sydämmenne ambassadeur. Suokaat mulle käytettäväksi tämä toimi.
PAULI (erikseen). Mitä!
YRJÖ (erikseen). Mies hulluttelee.
NIILO. Te, herra, te mielisitte tulla puhemiehekseni! Olettepa liian hyvä.--Mutta sopisko tämä muukalaisen?
TYKO. Hyvin, miehen, joka on syntynyt Champagnen kultaisilla rinteillä. Ja enkö ole teidän sydämmellinen ystävänne? Neidon tunnen myös. Kaikki sopii hyvin.
NIILO. Hyvä, mun herrani! Ja nytpä keksin sukkelan keinon, joka kaikki esteet lempeni tieltä lakaisee pois, nimittäin jos siihen suostutte.
TYKO. Mikä on tämä?
NIILO. Ui! ilkeä nimipä sillä on, valheeksi sitä kutsutaan; mutta ainoastaan tyhmät tukkipäiset, ahdasrintaiset eivät näe, että löytyy tätä olentoa kaksi lajia: yksi heistä on alhainen, petollinen, maassa mateleva kärme myrkyllisellä hampaalla, mutta toinen poutapääskysenä livertelee, rakennellen rauhaa ja sovintoa. Ja tämänpä tahtoisin pistää poveenne nyt.--Uljaat nappaukset, herra franskalainen. Olittepa miehen, herra Markuksen pojan kumppani, joka sotakentälle kaatui, hänen viimeisen rukouksensa kuulitte, sen lupasitte täyttää, jos sota teidät kuolosta säästäis. Ja pyysipä hän teitä terveisensä saattamaan isällensä ja morsiamelleen täällä, ja sitten hän silmänsä ummisti ijankaikkiseksi. Nyt, sodan melskeistä elossa, olette lähtenyt reisuihin ympäri mailmaa, ohjaten myös suuntanne tänne synkeään Pohjoiseen, jossa löytyy kuolleen sankarin morsian.
YRJÖ. Mutta käykö asia päisin enään? Miksi vasta monen päivän päästä hän ilmoittaisi sanomansa?
NIILO. Ainoastaan ämmät ja liprat miehet ovat mieluisan kerkeät sanomallaan, huolimatta onko se ilon vai murheen sanoma.--Asia käy laatuun, ja turhasta levottomuudesta se pelastaa tytön. Kuolleeksi tiedämme miehen varmaan, mutta neito luottaa uniin ja akkain ennustuksiin ja pelkää hänen takaisin tuloansa. Mutta tämä juoni, tämä viaton kavaluus kurjan pelkonsa katkaisee ja saattaa onnen Kuuselan kauniille tyttärelle.--Mitä sanotte, herrani?
TYKO. Mitä lupasin, sen täytän, enkä unohda esitystänne, josta kenties on hyöty teille molemmille.
NIILO. Kätenne!
TYKO. Tässä.
NIILO. Oivallista!--Enemmin viiniä! Ihanassa hourauksessa meiltä menköön kaunis kesä-yö. Enemmin viiniä! (Menee oikealle.)
PAULI. Mitä, ystäväni! Kävisitkö narritukseen?
TYKO. Puhemieheksensä rupeen. Paras keino neitoa koetella.
YRJÖ. Katso mitä teet.
TYKO. Mitä olen luvannut.
PAULI. Se ei tapahdu.
TYKO. Ken taitaa mua estää?
PAULI. Tyko, sua rukoilen: ole järkevä.
TYKO. Tehtäväni teen.--Oi kuolema! Minä kohta, kohta joko itseni ilmoitan tai siirryn pyrstötähden kaukamatkoihin tästä ihanasta helvetin auringosta, joka mua puoleensa vetää ja taasen puolestansa viskaisee hävityksen kylmyyteen.--Mikä tuska tämä teeskellys isäimme huoneissa! Tätä leikkiä en kestä, henkeni tukehtuu! (Menee kiivaasti ulos.)
YRJÖ. Häntä turhaan varoitamme.
PAULI. Isänsä pää, itsepintainen ja väkivaltainen, mutta sydämmensä, lahja oivalta äitiltänsä, kaiken hyvyyden ja lemmen tuli-aarre on.--Nyt hän riehuu. Oi, Tyko! pelkäänpä, että päälles vedät kovan kohtalon.
YRJÖ. Kuinka suortuu tämä vyhti, kuinka loppuu leikki viimein?
PAULI. Pahinta pelkään.--Mutta tästä lähti hän vimmoissansa. Minä seuraan häntä. (Menee. Niilo tulee viinipullo kädessä.)
NIILO. Ystävämme ovat menneet?
YRJÖ. Suokaamme heidän nauttia hetki raikasta ilmaa.
NIILO. Meidän nauttiessamme viinimarjan nestettä.--Juo, Yrjö! Kohta, toivon minä, häissäni klaseja kilistelemme.--Vielä olen vapaa, mutta pian se enkeli mun lujasti kahleisinsa sitoo.
YRJÖ. Lujasti kuin enkeli Mikhael sitoi Lusiferuksen helvettiin. (Juo. Niilo katselee häntä tarkasti.)
KOLMAS NÄYTÖS.
(Sali Kuuselassa. Elma ja Hanna tulevat vasemmalta.)
HANNA. Nyt uljautta vaan ja viimein kaikki On purjehtiva toivon satamaan. Käy miettimättä esiin; oikein teet Ja järjellisesti, sen tietää mahdat. Niin tahtovatpa itse taivaan voimat, Ett' ansaitun saa vääryys rangaistuksen Ja palkkans' hyvyys.--Ole huoleti, Mun sisarein, käy toimeen vakavasti.
ELMA. Mä ankarasti panssaroittuna Nyt seison tässä; peli alkakoon. Ja jospa oiskin mieli synkeä Kuin syksyn yö, niin ilon naamarin Nyt murhekasvoilleni panna tahdon, Ja mitä katkeraksi sydän kuiskaa, Sen ilmoittakoon ihanaksi kieli.
HANNA. Kaikk' onnistukoon!-- Mut isäs, luulenpa, jo lähestyy. Mä riennän pois ja tämä päätökses Se näkyköön kuin muutos, syntynyt Sun omasta, vapaasta mietteestäs, Vaan ei mun kehoituksieni kautta. (Menee.)
ELMA. (Yksin.) Niin; käyköön näin, ja koska on se tehty, Niin ovi Tuonen mulle auetkoon. En pettää taida Tykoa, mut isäin Mun täytyy pelastaa; se pelastus On kuolemani, koska Niiloakaan En pettää taida. Oi tuskan päivä!--Mutta Kalman herra, Niin toivon, minut päästää. Riennä, riennä Mua syleilemään, kylmä sulhainen! Tul', painu vasten sydäntäni kuumaa; Sun muutoin väkivallalla mä tempaan Pois hautaan morsius-unta kanssain maata. No, ellös vihastuko minuun, taivas, Kun muuta tietä syömmein tuskassa Ei silmäin näe, ellet itse sä Pian päätä elämäni kuumetta Ja valmista mua matoin morsiameksi. Mä toivon toki, että tämä liekki, Mi tummasti jo liehkuu lampussansa, Pian näissä myrskyissä on sammuva. Nyt hetki vielä voimaa, vireyttä, Ja sitten pääni alas kallistan Kuin lakastuva kukkanen. (Mauno tulee oikealta.) Tuoss' isäin. Tule, teeskelyksen henki! Nyt, murhe, ilon aurinkona loista. (Ääneensä ja lähestyen isäänsä.) Mun isäin, toivon hyvää huomenta!
MAUNO. Mun tyttäreni, minä kummastun. Kuin päivä katsantosi säteilee, Kun murheen muotoa mä varroin sulta. Sä olet iloinen?
ELMA. Näin koska murhe Tääll' ilon vaatteukseen pukeuu?
MAUNO. Ei koskaan tätä tulen välkkynää Voi näyttää kasvot synkkämielisen. Mut mistä ilos! Mihin päätökseen Nyt olet tullut asiassamme?
ELMA. Mun lempein voimall' uudella nyt hohtaa. Tän' yönä paljon häntä muistelin.
MAUNO. No ketä muistit, lapsein?
ELMA. Niiloa.
MAUNO. Sä lempisitko häntä?
ELMA. Ei ruma ole hän; ja ihailenpa Mä käytöstänsä rohkeet', uljasta Ja aina miehukasta olentoa. Hoo, piikkipartansa ja kiharansa Ne häntä soristavat oivasti, Ja äänensä on niinkuin raudan kalke.-- Mut mikä käännös! Tätä kaikkea En ymmärrä. Mä rakastanko häntä?-- Sen tiedän, että tämä lempeni Ei armahinta, korkeimpata ole, Ei sitä pyörryttävää hourausta, Mi taivaan tienoon meidät nostaa Ja saattaa vertaisiksi jumalain, Ei ole tämä sitä.
MAUNO. (Erikseen.) Syvästi Sä lemmeit Tykoasi, sen nyt näen.
ELMA. Mut sanotaanpa: tämä rakkaus Tuo harvoin meille onnen maallisen. Miksei, miksei? Se onko ylellisyys? En usko sitä, koska äänettömyys Ja pohjattomuus lemmen mitta on. No, miten ollee. Näitä kaikkia Mä mietiskelin yönä menneenä Ja kauppakirjaan nimein piirtää päätin.
MAUNO. Miks' otsallas on tämä helmikaste?
ELMA. Sen helle sielussani esiin tuo, Kun sinne tänne sydämmeni vetää. Te ootte tyytyväinen, isäni?
MAUNO. Tää on siis mieles vapaa taipumus?
ELMA. Työn järjellisen tekeväni luulen. Mä sanoin: nimeni mä kirjoitan; Ja enemmänhän ette multa vaadi?
MAUNO. Mun armas tyttäreni, vanhan isäs Sä pelastat.
ELMA. Ja siitä iloitsen.
MAUNO. Mut voi, jos minun tähteni Sä oman onnes ijankaikkiseksi uhraat!
ELMA. Mua, Jumal', auta.
MAUNO. Tuskass' olet, haa!
ELMA. Mun isäin, miksi tämä epäilys? Mi teille onneks on, se mulle myös. Mi uhraus on meiltä suuri hälle, Ken antoi meille elon kipenän?
MAUNO. Sua Herra suojelkoon, mun hyvä lapsein!
ELMA. Ken tulee? (Tyko tulee periltä.)
MAUNO. Herra Charlemagne! Terve tuloa! Missä toverinne?
TYKO. Yksin tulen ja ajan toisen asiaa, ja olenpa kenties liian rohkea. Niin, pyydänpä puhutella tytärtänne ja kahdenkesken.
MAUNO. Miksi juuri kahdenkesken?
TYKO. Teidän luvallanne, minä olen herra Niilon lähetysmies.
MAUNO. Siis on hän jotain teille ilmoittanut?
TYKO. Asiasta, joka koskee kahta sydäntä.
MAUNO. Mitä! Eikö katso hän sen vaativan suurempaa karttavaisuutta, koska kaikki vielä joku aika tuonnemmas pitää oleman syvänä salaisuutena?
TYKO. Teitä kummastuttaa, että hän näin tärkeästä asiasta on antanut tiedon vieraalle, mutta vieraus käy tuttavuudeksi, ystävyydeksi. Luulenpa näiden muutamien päivien opettaneen meidän joteskin tuntemaan toinentoisemme; ja taidanpa sanoa herra Niilon luottavan minuun lujasti, eikä pety hän siinä. Minä olen kunnian mies. Asian salaamisesta olkaat suruton, herrani.
MAUNO. Minä jätän teidät. (Menee.)
TYKO. (Erikseen.) Ajattelemattomastipa tekisin, jos kävisin kertoilemaan jutun, jonka hän mulle saneli. Ja luulenpa niin ankaraa nostokankea tässä ei tarvittavan; hän vähemmällä myöntyy, sen katseensa loimosta jo näen. (Ääneensä.) Anteeksi, fröökinä; sillä kaiketi kovin julkea ja sopimaton on teidän silmissänne tämä toimeni. Mutta huomatkaat: minä olen maasta, jossa aatos lentää tekoon leimauksen vauhdilla, ja silloin väikkyvät kaikki arvelukset jalkaimme alla. Ja syy siihen, että herra Niilo näin hellässä, arassa asiassa heittää toimituksen toisen huomaan, on ihmeellinen kainous luonnossansa, niin hän itse on vakuuttanut. Ja sentähden, fröökinäni, rohkenen minä nyt käydä hänen puhemieheksensä.
ELMA. Teitä pyydän istumaan, mun herrani. (He istuvat.)
TYKO (erikseen). Tämä katsanto, taitaahan se enkelit lankeemukseen vietellä. Mutta nielköön mun pimeyden kurimus, jos horjahdan. (Ääneensä.) Niin, tämä herra Niilo on minulle ilmaisnut, että lempii hän teitä.
ELMA. Sen on hän ilmoittanut isälleni.
TYKO. Mutta ei teille?
ELMA. Ei. Mutta isäni ja minä asiasta joteskin olemme keskustelleet.
TYKO. Ja mitkä ovat näiden keskustelemisenne seuraukset?
ELMA. Ovat hyvin suosiolliset Niiloa kohtaan, nimittäin jos hankkeensa on vakaa.
TYKO. Hänen himonsa teitä kohden pyrkii voimallisesti.--Hän on siis teidän mielikuvailuksienne esineenä?
ELMA. Enpä kiellä, että on aatokseni paljon häneen ollut kiinnitettynä näinä viimeisinä aikoina.
TYKO. Te myönnytte häntä seuraamaan halki elämän saaren?
ELMA. Ajan pituudessa taitaisinko hänelle täysiksi olla?
TYKO. En käy sitä vannomaan. Mutta nyt hän teidän tähtenne ei öitten lepoa nauti; verensä kuohuu kuin syksykesällä sen ylevän kuninkaallisen härkähirven veri. Mutta eihän ole tämä halajamisensa toivoton? Te häntä sydämmestänne lemmitte?
ELMA. Tämä kysymys mun saattaa punehtumaan, herrani. Ihanata lemmityllemme se ompi tunnustaa, mutta kainostelemmepa siihen muille antaa vastausta.--Olenhan vielä aivan vähän tuttava kanssanne.
TYKO. Kuitenkin ymmärtäväni luulen tämän punehtumisenne syyn.
ELMA. Teidän oikein siinä toivon tuomitsevan.
TYKO (erikseen). Sä lemmit häntä. (Ääneensä.) Tässä asiassa on teillä ehkä joitakin epäilemisiä, jotka ovat perustetut jo varhaisempiin kohtauksiin sydämmenne tarinassa.--No, älkäät katsoko minuun noin ihmetellen ja älkäät pahaksi panko, jos lemmittynne, Niilo, olis myöskin tästä virkannut jotain ystävällensä.
ELMA. Siis tiedätte?
TYKO. Että Viitalan pojan kanssa te olitte kihloissa, hänen kanssaan, joka vuosia muutamia sitten läksi sotaretkelle ja jonka kohtalo nyt on kätketty teiltä pimeyteen. Tiedän myös eronhetkellänne tehneenne vakaan valan, ja juuri tätä valaa luulee herra Niilo teidän muistelevan lapsikkaassa omantunnon sairaudessa. Niin, nyt kysyn teiltä, arvokas fröökinä, katsotteko tätä uskollisuuden valaa, jonka vannoitte entiselle sulhasellenne, tärkeäksi, ijankaikkisesti sitovaksi, vaikka se vannoessanne kuuluikin niin?
ELMA. Te käytte pitkälle.
TYKO. Tätä rohkenin kysyä.
ELMA. ja teille mun taasen punehtuen vastata täytyy: huikentelo on naissuvun perisynti.
TYKO. Unohtanut olette siis ensimmäisen ystävänne?
ELMA. Minua vaivaatte, herra.
TYKO. Minä anteiksi pyydän.
ELMA. Mutta kysymyksellenne vastaan taasen: heikko, huikenteleva on kurja nainen.
TYKO. Sepä hänet helläksi tekee.
ELMA. Ja se hänet langettaa, hylätyksi tekee. Löytyypä kuitenkin naisia, sen tiedän, joita ei Tartaruksen pimeys eikä herraus taivaan horjumaan saattaa vois. Mutta miksi haastelen vakuudesta enään minä?--Nyt kaiketi ylenkatseen silmällä minua katselette; siihen on teillä syy. Ja eikö samoin hänellä, joka tahtoo minua vaimoksensa? Että huolii hän pettäjästä!
TYKO. Näin toivoo hän käyvän.
ELMA. Siis etsii tässä vertainen vertaistansa.
TYKO. Onni, onnihan on elon tarkoitus!--Ja pyrkiessämme sinnepäin, miksi emme, jos niin tarvittais, miksi emme vetäis pientä viivaa yli jonkun pykälän omantunnon välikirjassa? Oi, miksi ei! (Erikseen.) Nyt kaikki yöhön peittyköön!
ELMA (nousten istumasta). Suokaat anteiksi, että pyydän olla soimauksistanne vapaa.
TYKO (myös nousten ylös). Fröökinäni, älkäät erehtykö.--Mitä! Repisinkö alas mitä olen rakentanut? Ei, vaan päättää sen tahdon kunnialla.-- Sulhasenne parhaillaan puutarhassa tuolla teiltä vartoo sanomata ja jos se onnelliselta kuuluu, niin mielii hän kohta käydä asian kirjalliseen vahvistukseen.
ELMA. Naimasovintoon nimeni kirjoitan; se sana hänelle saattakaat.
TYKO. Sen onnellisen puolesta ma kiitän. Nyt työni tehty on ja toivonpa Tään pyhän, viattoman lempenne Monin kerroin hedelmiä kantavan.
ELMA. Se vielä Manan kartanossa, siellä, Miss' soivat synkeet kuuset, kukoistakoon!
TYKO. Oi impi kaunis, lempeä ja tyyni Kuin kesä-yöllä uneksuva päivä, Elä onnellisna, onnellisna aina!
ELMA. Mä kiitän. Mutta mikä vaivaa teitä? Te ette jaksa hyvin?
TYKO. Hyvin juuri! Nyt ompi sydämmeni keveä Kuin kuivettunut lehti, Kun lempenne näin ihanasti loistaa Kuin pyhä kimmellys Olympin huipun.
ELMA. Lohikärmeen luolaan vaikk' on vangittu.
TYKO. Se hymyilee kuin päivän koitto.
ELMA. Niin, hymyhuulin Hinnomin-lasten laaksoss' Se käydä taitaa häntä muistellen, Mi taivaansa ja autuutensa on.
TYKO. Teit' lähestyköön taivaanvaltakuntanne, Puutarhast' autuutenne tänne käyköön; Mä hänet teille saatan, kohta, kohta! (Menee.)
ELMA (yksin). Sä eriskummallinen mies! Oletpa toki lapsi Etelän lämpyisistä tienoista, ja sentähdenpä en käsitä luontoas ja mieltäs.--Hyvä että läksit, suoden mulle hieman aikaa hengähtää. (Hanna tulee vasemmalta.)
HANNA. No, sisareni, toivonpa, kaikki on hyvin?
ELMA. Hyvin! Minä saan miehen. Sano, etkö tunne vähän niinkuin kateuden pistoksia povessas?
HANNA. Näyttäähän siltä; sillä samassa, kuin hyörin toimessa, käsiänne yhdistää, toivon koko naima-asian metsään. (Nauraa.) Turhamielinen halu käydä puhemiehenä ja toiselta puolelta kateus nyt tuimasti toinentoistaan povessani puskeilevat.--Mutta ole iloinen; kaikki onnistuu.
ELMA. He tulevat, ja liitto vahvistetaan. (Hellittää kaulaliinansa.)
HANNA. Miksi lasket liinas?
ELMA. Tässä on kuuma.
HANNA. Tämä ei käy laatuun. (Sovittaa liinan jälleen Elman kaulaan.) Vilauksessa astuvat sisään.--Oletpa levoton. Mutta naimakivusta, naimakivusta. (Nauraa.) Etkä naura sinä.
ELMA. En, Hanna. Miksi olet lapsikas?
HANNA. Lapsikaspa olen. Mutta kuinka valittavat lapset? »Jos mä nauran, te ette naurakkaan».