Part 4

Taas ja yhä sukelsi taivaanrannalla esiin yksityisiä saariryhmiä, ja Alohi oli tarkannut aina niitä tuskallisella jännityksellä. Hänelle oli kuitenkin kapteni jättänyt vapaasti valittavaksi jättää laiva tai jäädä joukkoon, mutta tuo uskollinen ystävä ei tahtonut luopua Tomon rinnalta. Minne tämä meni, sinne hänkin, ja jos valkoiset miehet olivat niin epäkelpoja, että he veisivät Tomin mukanaan, niin saisivat he ottaa hänetkin mukaansa.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Tom puuhaili eräänä aamuna etukannella korjatessaan pumppua. Mutta työ ei sujunut häneltä tänään. Tuolla tuulen alapuolella oli taas maata, siellä olivat nähtävästi kahden jotensakin korkean saaren huippukohdat. Ja hän ei voinut kääntää katsettaan kalliista maasta -- ehkäpä viimeisestä palmumaasta, jonka he näkevät, ennenkun he alkoivat vaikean, kylmän matkansa Kap Horn'in ympäri. Mitä saaria ne olivat, sitä ei hän todella pystynyt arvaamaan. Hän oli kysynyt ensimäiseltä harppunamieheltä, joka yhä oli hyvin ystävällinen hänelle, mutta tämä ei tiennyt itsekään tai ei tahtonut tietää.

"Tomo", sanoi silloin äkkiä vieno, arka ääni hänen rinnallaan -- "tiedätkö sinä, mikä maa tuo tuolla on?" -- Tomin mielessä välähti äkkiä ajatus ja hän pyörähti puhujan puoleen.

"Tubuai?" huudahti hän tuskan puristamalla mutta villillä äänen painolla. "Mutta ei -- ei", lisäsi hän sitte hiljaa pudistaen päätään. "Ei ne ole kotoisia vuoria; niitten juurella ei asu --"

"Ole rauhallinen", kuiskasi Alohi, "toisten ei tarvitse tietää, että me puhumme maasta".

"Ja mitä se meitä auttaisi? Onko meillä edes venettä, jotta voisimme päästä sinne?"

"Tuolla ei ole Tubuai", puheli Alohi varovaisesti. "Se on Tahiti -- tuo suuri saari, jolla feranilaiset asuvat. Toinen siitä vasempaan on Morea."

"Mutta miten sinä tunnet nuo saaret?" --

"Poikasena olin lähetyssaarnaajan kutterilla kerran Tahitin saarella."

"Entäs Tubuai? -- Missäpäin se on?"

"Suoraan tuonnepäin, missä ne tähdet ovat illalla, joita te sanotte ristiksi -- vähän enemmän vain tuulenalapuolella", kuiskasi alkuasukas kääntämättä päätään mainittuun suuntaan. "Me emme ole vielä likimainkaan tulleet ohi. Jos me voisimme saada yhden veneen haltuumme, löytäisin helposti suoraan sinne."

"Se ei käy laatuun -- ei käy", huokasi Tom. "Veneet ovat liian lähellä peräsintä, -- ja vaikkapa itse olisin siellä vahdissa, on aina yksi harppunamies kannella."

"Entäpä vahdinmuuton aikana, kun he kirjoittavat alhaalla kirjaansa?" -- Tom pudisti surullisesti päätään.

"He kuulisivat nuoran ensimäisen natinan, ja ennenkun meillä olisi vene edes vesillä, olisimme me kiinni. Ei, miespoloinen, meillä ei ole muuta valittavana kuin odottaa kärsivällisesti ikävien aikojen loppua -- vielä monta pitkää, pitkää kuukautta."

Mutta Alohi ei vielä jättänyt tuumaansa. Näkyvissä oleva maa, joka osotti hänelle, missä oli hänen kotimaansa, oli herättänyt hänessä kaipuun tunteen voimakkaampana kuin koskaan ennen. Mutta luonnon elementitkin näyttivät olevan häntä vastaan, sillä tuuli vaimeni aivan, ja tuli niin tyven, että pako veneessä oli tullut mahdottomaksi, vaikkakin olisivatkin onnellisesti päässeet laivasta. Ainoastaan kovalla tuulella olisivat he voineet toivoa pääsevänsä pakoon purjeissa.

Yö koitti, ja kun aurinko seuraavana päivänä taas nousi idässä ja valaisi peilikirkasta merenpintaa, oli maa hävinnyt. Heti auringon noustua alkoi taas tuulla, ja Lucy Evans kulki nyt verrattain vähällä purjeilla etelää kohti vain neljä solmua tunnissa. Viimeisten kahdeksan päivän kuluessa eivät he olleet saaneet yhtään valasta, ja kansi oli jo pesty puhtaaksi. Vähän oli myöskin työtä, tynnyrintekijä oli melkein ainoa aina hommissa oleva henkilö, sillä kuumalla silavalla täytettyjä astioita täytyi tarkasti pitää silmällä ja kiristää vanteita, jotteivät rupeisi vuotamaan. Maston huipussa tähysteltiin kuitenkin säännöllisesti, sillä he olivat täällä vielä parhaimmalla valasalueella ja olisivat vielä tarvinneet puoli tusinaa noita lihavia vötkäleitä täyttääkseen laivansa kantta myöten.

Neljä päivää -- yöllä etenivät he vain vähän -- nousivat he vain vasten tuulta koettaen päästä itään päin niin paljon kuin mahdollista. Ei voinut enää olla epäilystäkään siitä, etteivät he olisi sivuuttaneet Tubuain, ja laaja autio meri lepäsi heidän edessään. Neljännen päivän iltapuolella oli Tom käsketty etumaston huippuun tähystelemään. Hän ei voinut kääntää katsettaan siitä suunnasta, missä hän tiesi kotimaan olevan. Hän katseli niin kauan länteenpäin auringon laskiessa, että hänen silmiänsä kirveli, ja viimein hän kääntyi tuskastuneena ja harmistuneena poispäin, jotteivät ajatuksensa saisi hänessä valtaa.

Hetken aikaa himmeni kaikki hänen silmissään, niin olivat auringonsäteet häikäisseet ja kuitenkin tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt tuolla ylätuulessa mustan pilkun. Oliko se valas? -- Hän olisi ollut viimeinen välittämään siitä, sillä nyt kun hänen saarensa oli jo jäänyt selän taakse, oli hänen ainoa toivonsa, että matka kuluisi joutuisasti vanhaa kotia kohti päästäkseen sieltä takaisin tänne ensimäisellä laivalla. Valaan leikkeleminen olisi vain hidastuttanut matkaa. -- Mutta ei, se ei ollutkaan valas. Tumma esine ei ollut niinkään etäällä ja oli verrattain ylhäällä vedestä. Mikähän se oli, hän ei voinut erottaa, hän huusi vain alas kannelle ja ilmoitti sinnepäin ojennetulla kädellä, mitä hän oli huomannut. Hän oli itsekin tullut uteliaaksi.

Yksi harppunamies nousi nopeasti mastoon kiikari kädessä ja tunsi pian tumman esineen pieneksi mastottomaksi kutteriksi, joka ajelehti nähtävästi isännättä. Ei kenelläkään koko maailmassa ole parempaa aikaa tutkia jotakin tuontapaista kuin juuri valaanpyytäjällä, sillä hän ei laiminlyö siinä mitään. Tähystelijät jäävät tietysti mastoihin edelleen, ja samalla kun laiva ajaa luokse tai luovii ylös tuuleen, voi yhtä hyvin sattua valaita matkalla kuin jos se täysin purjein kiitäisi tuulessa eteenpäin. Sitäpaitse oli tässä toivoa saaliista, se voi olla simpukan kuorilla ja kokosöljyllä lastattu kutteri, jonka sen miehistö jostain syystä oli jättänyt tuuliajolle. Joka tapauksessa kannatti käyttää jonkunverran aikaa sen tutkimiseen, kun aurinkokin oli vielä kyllin korkealla, niin että kutteri voitiin tavata ainakin ennen auringonlaskua.

"Mr. Hobart!" huusi kapteni, "ottakaa veneenne ja samalla -- tai antakaa ennemmin Mr. Elgers'in mennä", keskeytti hän itse puheensa, "hänellä on kirvesmies veneessään. Tom ottakoon mukaansa työkapineita -- meisselin, sahan, vasaran ja kirveen. Eihän sitä tiedä, mitä siellä on aukimurrettavana. Jos kannattaa, niin jäätte sinne siksi, kunnes me voimme luovia sinne asti. -- Te voitte ottaa mukaanne myöskin lyhdyn siltä varalta, että ehtisi tulla pimeä."

Käsky täytettiin nopeasti ja Tom käskettiin mastosta. Tuskin oli hänellä kylliksi aikaa haalia kokoon tarpeellisia kapistuksiaan ja hypätä veneeseen. Muu miehistö oli sillä välin varustanut veneen kaikilla tarpeilla ja he työnsivät heti sen irti laivasta. Sieltä alhaalta he eivät voineet erottaa laivahylkyä, ja suurelta raakapuulta ilmoitti heille sinne lähetetty laivamies suunnan, jota heidän tuli soutaa, kunnes itse tulivat niin lähelle, että voivat erottaa sen kimaltelevasta vedenpinnasta taivaanrannalla.

"Vetäkää pojat", kehotteli harppunamies, "muuten tulee pimeä, ennenkun me pääsemme sinne, aurinkohan tekee jo laskua. Liikuttakaa vähäsen vanhoja luitanne -- kukapa tietää, vaikka tuossa hökötyksessä olisi enemmänkin kätkettynä kuin kahden valaan arvo."

Tämä saaliin toivo oli paras kiihotus miehille. He soutivat kaikin voimin ja vene hyppeli kepeästi sinisen meren tuskin liikkuvilla mutta raikkaan tuulen synnyttämillä tummilla vireaalloilla, niin että he pian pääsivät perille.

Se oli todellakin pieni saaristokutteri, joita valkoihoiset rakentavat siellä täällä saarten alkuasukkaille. Näillä purjehtivat myöskin europalaiset, varsinkin ranskalaiset eri saariryhmien välisillä vesillä vaihtamassa simpukankuoria, kokosöljyä, linionimehua tai muita tuotteita europalaisiin tavaroihin, harvemmin rahaan. Tämä alus oli joutunut myrskyn käsiin ja miehistö, jos sille ei ollut tapahtunut onnettomuutta, oli koettanut pelastua kanoteillaan. Kannella oli vain muutamia kokospähkinöitä, jotka Alohi viskasi veneeseen odottamatta käskyä. Sitäpaitse oli purjeista vielä yhtä ja toista käyttökelpoista sekä ankkuri jo yksin jonkunarvoinen. Harppunamies käski sytyttää lyhdyt, jotta voitaisiin mennä suojiin etsimään papereita tai muita arvokkaita esineitä. Miehet hyppäsivät alukseen korjatakseen niin paljon kuin suinkin ainakin köysiä, jos lasti näyttäytyisikin arvottomaksi. Aurinko oli jo laskenut ja yön pimeä alkoi levitä lännestä päin hiljaa lainehtivalla merellä. Hämäräaika on noilla merillä hyvin lyhyt, niin että päivää seuraa melkein heti yö.

"Tänne kirvesmies, antakaa se kirves tänne", huusi harppunamies, joka oli laskeutunut kutterin kajuttaan perämiehen kanssa, "ja tuokaa meisseli myös".

Tom meni veneeseen, joka oli sidottu kutterin suojapuolelle. Samassa joku hyppäsi äkkiä hänen luokseen veneeseen ja tyrkkäsi sitä ulohtaalle kutterista. Tom katsahdettuaan huomasi Alohin, joka seisoi hetkisen ylpeän ja uljaan näköisenä veneen keulassa uhmaileva hymy tummilla kasvoillaan, veitsi kädessä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo nakkasi veitsen luotaan ja tempasi yhden köyden auki.

"Hei -- vene on irti!" huusi muuan mies kutterista. "Toiselle puolen täytyy sinun sitoa köysi kiinni, kanaka (saarelainen) -- sinähän vain päästät sen yhä enemmän auki."

"Mitä sinä teet, Alohi?" huusi Tom kauhuissaan. --

"Mitäkö teen, Tomo? Minä matkustan Tubuaihin -- ja nyt purjeet ylös ja pois, sillä kestää ainakin neljännestunnin, ennenkun on yö. Toiset veneet ovat pian meidän jäljissämme."

"Mutta Alohi!" huusi Tom, "tällä veneellä tuollaiselle matkalle." --

"Niin vaikkapa tämä ei olisi kuin kanotti", naurahti saarelainen hurjasti itsekseen, "parempi kuolla täällä kuin olla enää kauempaa noitten valkoihoisten paholaisten parissa. Alohi ei jää enää heidän luokseen."

"No niin, Jumala kanssamme!" huusi Tom riemuiten ääneen asettaen samalla pienen maston pystyyn. "Maata me kai ainakin jossain tapaamme, ja nyt merelle!" --

"Voi Tom -- Voi kanaka!" huusivat samassa molemmat jäljelle jääneet laivamiehet kauhuissaan. -- "Hei, Mr. Elgers! vene on poissa!"

"Voi tuota turkkilaista!" huusi harppunamies hypätessään kannelle. Ja hän alkoi hirvittävästi kiroilla, kun karkulaiset eivät totelleet heidän huutojaan, vaan kiitivät aavalle täysin purjein hyvässä tuulessa. Kiireesti ja vimmaisesti heilutteli hän lyhtyä sinne tänne merkiksi laivalle, että tarvittiin sieltä apua niin pian kun mahdollista.

Samalla aikaa oli laivallakin huomattu, että veneessä nostettiin purje vaikka eivät erottaneetkaan, että vene poistui, sillä oli idässäkin päin tullut pimeä. Laivan tähystäjä huusi kannelle havaintonsa. Mutta hän vaivasi päätään kovasti tuumien, miksei purjevene laskenut suoraan laivaa kohti, ja miksi kutterinhylyllä joku yhä edelleen heilutteli lyhtyä. Velvollisuutensa mukaisesti hän ilmoitti siitäkin lopulta, ja ensimäinen harppunamies kapusi nopeasti mastoon nähdäkseen omin silmin asian tilan. Mutta Mr. Hobart ei tarvinnut pitkää aikaa käsittääkseen tapauksen menon.

"Minun veneeni vesille!" huusi hän alas kannelle ja liukui sitte yhtä köyttä myöten alas.

"Mitä on tapahtunut, Mr. Hobart?" huusi kapteni, joka seisoi kannella peräsimen luona. "Onko veneelle tapahtunut joku onnettomuus?"

"Kyllä melkein", naurahti harppunamies vahvistaen sanansa karkealla kiroussanalla, "ainakin meihin nähden täällä. Se kiitää täysin purjein alatuuleen, ja erehtyisinpä pahasti, jos eivät Tom ja kanaka olisi huvimatkalle menossa."

"Tuhat tulimmaista!" huusi kapteni polkaisten jalkaa laivankanteen.

"Teidän olisi pitänyt antaa hänen juosta tiehensä, -- kun vielä oli sopiva aika", sanoi harppunamies ottaen paksun nuttunsa, joka yövahtia varten varattuna oli köydellä riippumassa. "Nyt pakottavat nuo veitikat meitä taas kirottuun takaa-ajoon, enkä minä voi olla heille siitä pahoillani -- minä tekisin itse samoin heidän asemassaan." Hän oli hypännyt samalla laidalle ja liukui sieltä köyttä myöten veneeseen.

"Pitäkää varanne Mr. Hobart, että aina näette laivan", -- kehotti häntä kapteni, "minä käsken vetää lyhtyjä mastoihin".

"Oi, oi", huusi harppunamies takaisin, mutta mutisi partaansa: "hitto lähteköön laivan näkyvistä yöllä ja sumussa -- ei pelkoa vanhus. Käykää airoihin käsiksi ja vetäkää!" huusi hän miehille, ja neljä airoparia upposi samalla kertaa veteen ja kiskasi veneen liikkeelle. -- Mutta pakolaisten ei juuri tarvinnut pelätä venettä, vaikkakin se kulkisikin nopeammin kuin heidän. Oli jo tullut niin pimeä, että tähystäjä laivan mastossa ainoastaan suunnilleen voi näyttää ajavalle veneelle pakenevan purjeveneen suunnan.

Samalla kapteni Rogers lähetti toisenkin veneen kutterihylylle ja harppunamiehen puutteessa oli tynnyrintekijä päällikkönä. Ylhäältä erotti tulen, ja ottaen oppaakseen erään sen yläpuolella olevan tähden, voivat he sillä tavoin helposti pitää suuntansa.

Lucy Evans nosti nyt kaikki purjeensa ja kulki jonkun matkaa pakolaisten jäljessä.

Mutta kun lyhdynvalo hylyllä tuli yhä heikommaksi ja lopulta aivan hävisi, ei heillä ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin ja odottaa molempia veneitään, jotka voivat paremmin erottaa laivan valot. Lännessä näkyi nouseva pilvenlonka, ja kapteni ei uskaltanut asettaa vaaranalaiseksi miehistöään tuolla veneissä.

Noin kahden tunnin kuluttua palasi tynnyrintekijä miehineen kutterihylyltä ja puoli tuntia myöhemmin myöskin Mr. Hobart. Pakolaisista ei hän ollut voinut enää löytää jälkiäkään. Kun aurinko seuraavana aamuna nousi taivaanrannalle tuoden mukanaan vinhan tuulen, joka nostatti valkoisia vaahtopäitä siniselle, laajalle, mylleröivälle pinnalle, ei karkurien venettä näkynyt. Täytyi luopua takaa-ajosta, purjeet käännettiin taas, ja valaanpyytäjä käänsi keulansa kotimaata kohti.

* * * * *

Kuoleman tuskissa viettivät molemmat karkulaiset yönsä, sillä he tiesivät hyvin, että laiva seuraisi heitä, ja voisi sattua että se tulisi samaan suuntaan kuin hekin. Ja jos he aamun valjetessa olivat vielä näkyvissä, niin olivat he mennyttä kalua.

Kokonaisen tunnin he pitivät samaa suuntaansa päästäkseen ensin vain takaa-ajavien katseita pakoon. Sitten he luovivat Tomin neuvosta suoraa ylös tuuleen, niin hitaasti kuin he etenivätkin. Näin he tulisivat sivuuttamaan laivan pimeässä, ja sillon ei juuri voisi ajatellakaan, että heidät taas löydettäisiin. Aamun sarastaessa laskivat he valkoisen purjeen, joka mahdollisesti olisi voinut heidät paljastaa, ja tutkivat huolellisesti koko taivaanrannan, olisiko laivaa näkyvissä. -- Ei ollut mitään nähtävänä. Silloin nostivat he rohkaistuneina taas purjeen raikkaassa tuulessa, joka vei heidät nyt hyvää vauhtia kotimaata kohti.

Vielä eivät he kuitenkaan olleet turvassa, sillä vaikka heillä ei ollut enää pelkoa laivasta, niin olivathan he sen sijaan pienessä, helposti särkyvässä veneessä, ilman muonavaroja, lukuunottamatta vettä, jota on pieni tynnyri jokaisessa valaanpyytöveneessä, he olivat näin keskellä avaraa valtamerta, ilman tarpeellisia koneita voidakseen löytää päämääräänsä, joka siis oli summakaupan varassa. Mutta he eivät lannistuneet, ja kiikkuessaan hauskasti virkeän tuulen kiidättäminä yli tanssivien aaltojen, antoivat he riemunsa ja onnensa kaikua ääneen takaisinvoitetussa, vapaassa, ihanassa luonnossa.

Aivan ilman apuneuvoja eivät he kuitenkaan olleet. Koska valaanpyytölaivan veneet joutuvat loitolle ajaessaan jotain valasta takaa tai ovat pakotetut viipymään puolen päivää ja jopa päivänkin pyydystetyn valaan ääressä, kunnes laiva ehtii risteillä sen luo, niin joka veneen perässä on pieni varastopaikka, jonka avain on harppunamiehellä. Siellä on tavallisesti pieni taskukompassi, tulivehkeet, onkia ja liinavaatteita, pari tusinaa laivakorppuja ja usein muutamia kirjojakin.

Tämän varastopaikan mursi Tom auki käsikirveellään ja huomasi nyt olevansa runsaammin varustettu kuin oli luullutkaan. Kompassi varsinkin voi tehdä hänelle mitä paraimmat palvelukset. Mutta tärkeintä, mitä hän löysi paitsi laivakorppuja, oli pieni Russelin julkaisema kirja Etelämeren saarista, jossa oli m.m. pieni vaikkakin perin epätäydellinen kartta saarista. Joskin vain yksityisten saariryhmien asema oli merkitty, niin näki hän kuitenkin siitä, että heidän täytyi olla länteen päin saaristaan, sittekun olivat jättäneet taakseen Tahitin. Ja tämän kautta näkyi oikeaksi se suunta, jonka Alohi oli sanonutkin.

Kolme päivää ja kolme yötä jatkoivat he näin pitkää, yksitoikkoista kulkuaan ja elivät kokospähkinöillä, jotka Alohi oli heittänyt kutterista veneeseen, ja korpuilla. Tomissa alkoi jo herätä luulo, että he purjehtivat kaikkien saariryhmien eteläpuolitse, ja että he tekisivät viisaammin, jos ohjaisivat enemmän pohjoiseen. Mutta Alohi ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan -- ei ainakaan vielä tänään. Niin alkoi hämärtyä, ja kun aurinko laski länteen ja peitti taivaanrannan läpinäkyvällä valolla, oli saarelaisen tarkka silmä keksinyt erään pisteen lounaassa, joka luultavasti voi olla purje, mutta mahdollisesti myöskin niemen nenä. Pian tekivät he päätöksensä. Kun pimeä poisti tuon esineen heidän silmistään, niin kulkivat he muutamia tunteja tähän suuntaan ja ottivat sitten purjeen alas antaakseen veneen ajelehtia seuraavaan aamuun asti. Jos he eivät päivänvalolla löytäisi enää tuota tummaa pistettä, niin oli se ollut purje, ja he päättivät näin ollen suunnata edelleen pohjoista kohti. Mutta heti kun aurinko idästä heitti ensimäiset säteensä, huudahti Tom riemuisella ihastuksella -- "Maata, Alohi! tuolla on maata!" Ilonkyyneleet vierivät tuon voimakkaan miehen auringonpaahtamia poskia pitkin.

Tosin ei ollut vielä muuta huomattavissa kuin tylppä, vedestä kohoava vuoren huippu. Mutta kun he olivat nostaneet purjeen ja laskivat hyvää tuulta, kohosi maa kohoamistaan. Silloin huusi äkkiä Alohi: "Vavilu!" heittäen peräsimen irti ja hypähtäen istuimeltaan: "Vavilu!"

Se oli Tubuain naapurisaari ehkä noin kaksikymmentä meripeninkulmaa siitä. Heidän suuntansa oli sieltä melkein suoraan länttä kohti. Siitä huolimatta suuntasivat he kulkunsa tuota saarta kohti, joskin se hidastutti heidän matkaansa. Mutta he menivät sinne virkistyäkseen siellä ensin ja ottaakseen hedelmiä ja kokospähkinöitä veneeseen.

Vielä samana aamuna pääsivät he maihin -- heidän vapautensa maahan, mutta eivät he malttaneet viipyä yötäkään sen palmujen suojassa. Heidän leponsa alkoi vasta kotimaassa. Runsaasti varustettuina kaikella mitä he nyt tarvitsivat, lähtivät he liikkeelle heti kun aurinko laski ja ilma tuli vilpoisemmaksi. Aamuhämärissä voivat he jo erottaa etäällä Tubuain korkean ja leveän saaren, jonne he saapuivat saman päivän iltapäivällä.

Oli iloa ja riemua pienellä saarella, kun he, joiden oli luultu menneiksi, laskivat täysin purjein koralliriuttojen salmesta sisään ja viipottivat nenäliinojaan jo kaukaa. Intaha riemuitsi, ja kun vene kosketti hiekkarantaa, juoksi hän miehensä syliin, samoin lapset -- eikä ainoastaan hänen omaisensa, vaan saaren koko väestö tunkeutui paikalle, syleilivät hänen polviaan.

* * * * *

Tom Burton oli taas kotimaassaan, eikä milloinkaan ollut hänestä tuntunut palmujen humina niin vienolta, kukkain tuoksu niin ihanalta, taivas niin sinisen ja iloisen näköiseltä kuin tuona päivänä. Hän jäi myöskin sinne eikä mennyt enää koskaan europalaiselle laivalle.

Monet laivat laskivat maihin -- vieläpä sellainenkin laiva, jossa oli kaptenina hänen vanha ystävänsä ja hänen vangitsijansa Mr. Hobart. He puristivat toistensa kättä ja nauroivat muistellessaan tuota aikaa, mutta laivalle ei Tom kuitenkaan mennyt, niin ystävällisesti kuin Mr. Hobart kutsuikin häntä, ja niin pyhästi kuin hän Tomille lupasikin, ettei hän pidättäisi häntä edes yhdellä ajatuksellakaan.

"Se kuuluu kaikki perin kauniilta ja hyvältä", sanoi Tom, "niin kauan kun me puhelemme siitä lujalla maaperällä. Silloin olette te merimiehetkin aivan toisenlaisia ihmisiä. Mutta vesillä, omalla laivallanne -- hitto teihin luottakoon, ja minä puolestani sain kylläkseni silloisesta huvimatkastani."