Part 3

Sikäläinen kanotti, joka on kovertamalla tehty yhdestä puusta, kaatuisi avonaisella merellä pienimmässäkin sivuaallokossa. Tämän vuoksi kiinnitetään toiselle puolen tukipuu, joka on noin kahdeksan tai kymmenen jalkaa pitkä, ja joka noin neljä jalkaa ulohtaalla kanotista ui sen rinnalla. Se pitää kanottia niin mainiosti tasapainossa, että se voi kestää verrattain suurta merenkäyntiä, mutta se estää tietysti myöskin kulkua. Ylen suuri nopeus ei tietenkään usein ole saarelaisille tarpeen, he haluavat vain kulkea varmasti ja -- mukavasti.

Tomin rohkea temppu, vaarallisen laivaveneen rikkominen, oli muuten onnistunut niin erinomaisesti, ettei nyt tarvinnut pelätä vähintäkään vaaraa laivasta päin. Vene oli aivan mahdoton vesille, sillä paitse piilukirveen tekemää reikää oli veneestä keulan pudotessa kanteen irtautunut yksi lauta. -- Mutta tuo lippu mastossa! Tom tiesi aivan hyvin, että miehet maissa ollessaan pitävät laivaa tarkkaavasti silmällä. Toivottavasti olivat he jo puita lastanneet ainakin jonkun verran, niin etteivät lähde paluumatkalle aivan tyhjinä. Missään tapauksessa he eivät voineet tietää, mitä täällä oli tapahtunut, niin että mastoon vedetty lippu oli heille ainoastaan pikaisen paluun merkkinä. Kanotista ei voinut nähdä aivan lahden pohjukkaan, ennenkun olivat päässeet riuttojen suusta sisään, sillä kuohut riutoilla olivat aivan kuin muurina välissä. Kun he vain pääsisivät sinne asti, niin olisi nyt vastainen virtakin silloin myötäinen heille.

Nuo kolme miestä eivät sillä aikaa vaihtaneet halaistua sanaa, ja muuten niin veltot saarelaisetkin jännittivät kaikki jäntereensä soutaessaan. Jo olivat he suun kohdalla -- vielä yksi veneenmitta, niin he voivat nähdä lastauspaikan majainsa edustalla: jos veneet olivat vielä siellä, niin olivat he pelastetut.

"Tuolla he tulevat!" huudahti Alohi ja viittasi airolla suuntaa. --

"Eteenpäin!" kuului Tomin käsky yhteenpurtujen hampaitten välistä, ja samassa silmänräpäyksessä esti seuraava tyrsky enempää näkemästä.

Molemmat laivanveneet olivat nyt kerrottujen tapausten aikana saapuneet maihin, ja ensimäinen harppunamies, jolle kapteni oli ilmoittanut muutamin sanoin, että hän ei aikonut päästää enää vapaaksi entistä karannutta kirvesmiestään, oli saanut määräyksen ottaa vain jonkunverran puita, ainoastaan välttämättömän tarpeen varalle ja palata takaisin niin pian kun suinkin. Tietysti alkuasukkaille ei annettu tietoa kaptenin aikeesta, sillä niin mielellään kuin saarelaiset muuten luovuttivatkin karanneita merimiehiä, eivät he kuitenkaan olisi suostuneet antamaan heille nyt täydellisesti kuuluvaa valkoihoista.

Kapteni oli luullut voivansa pitää skotlantilaista laivassa vähimmättä vaikeudetta, tietysti hyvällä niin kauan kun mahdollista, mutta niin pian kun ei hyvä auttanut, väkivallalla. Eihän Tom kuitenkaan olisi voinut asettua vastarintaan täysilukuista venemiehistöä vastaan, vaikkapa hän uskaltaisi yrittää paeta kanotillakin. Sen vuoksi kapteni ei ollut jäänyt vastailemaan Tomin kysymyksiin -- hän tiesi, ettei hänellä lainmukaisesti ollut oikeutta pidättää Tomia, joka ei tähän laivaan ollut pestautunut. Kaptenia oli hävettänyt käyttää väkivaltaa heikompaa kohtaan. Vahdissa oleva harppunamies oli kuitenkin saanut ankaran määräyksen kutsua kapteni heti kannelle polkaisemalla jalkaa, jos skotlantilainen todella tekisi vastarintaa. Hänelle ei ollut kumminkaan juolahtanut mieleenkään, että tuo kirvesmies sillä tavalla voisi yrittää paeta.

Mr. Hobart seisoen rannalla oli kiirehtänyt alkuasukkaita puiden kannossa. Mutta työ ei käynyt oikein nopeasti, sillä ensinnäkin ei hän osannut heidän kieltään, ja toiseksi ei alkuasukkailla ole vähintäkään käsitystä ajasta eivätkä senvuoksi tiedä kiireestä mitään. Se mikä ei tänään valmistu, jää huomiseksi, siinä koko ero, ja huomenna on yhtä hyvä päivä kuin tänäänkin. Jo entuudesta oli heille muuten kylläkin tuttua, että vieraat venekunnat ajattelevat toisin: he toimittivat asiansa aina niin, että he pääsivät lähtemään niin pian kun mahdollista. Senvuoksi ja vielä lisäksi koska Tomo oli vielä tuolla laivalla ja kaupanvälittäjänä, suostuivat he lopulta heittelemään puut metsästä hiekkarannalle. Samalla kun noin kolmekymmentä miestä, kaikkien naisten ja tyttöjen saattamina, jotka leiriytyivät heidän ympärilleen ja katselivat heitä, meni työhön naureskellen ja jutellen keskenään, muodosti harppunamies omista miehistään sekä osaksi alkuasukkaista kaksi jonoa, joita myöten halot kulkivat kädestä käteen veneeseen asti. Perämiehet olivat veneissä pinoamassa halot niin, etteivät ne olisi soutajien tiellä.

Veneet eivät olleet vielä puolilastissakaan, kun toinen harppunamies, joka piti silmällä toista jonoa, huomasi lipun laivalla ja huomautti siitä esimiehelleen.

"Tuhat tulimmaista" huusi tämä, "siellä on tapahtunut jotakin! -- Veneisiin miehet -- nopeasti -- meidän täytyy ensin nähdä mistä on kysymys -- veneisiin, sanon minä!" -- "Entäs puut?" kysyi toinen harppunamies. -- "Toimittakoot nuo laiskurit ne sillä aikaa rantaan", huusi edellinen. "Sen vertanen liikunto on heille perin terveellistä."

Kun miehet totellen käskyä hyppäsivät paikoilleen, jäivät saarelaiset katselemaan ihmeissään, minkä vuoksi he niin äkkiä keskeyttivät työnsä. Harppunamies antamalla merkkejä käski saarelaisten keskeyttämättä kantaa puita, kunnes hän tulee takaisin. Mutta saarelaiset arvelivat keskenään, että jos hän ylimalkaan tulee takaisin, niin on silloin kylläkin aikaa, ja he keräytyivät rannalle katselemaan veneitä, jotka niin nopeasti työnnettiin vesille. He olivatkin oikeassa, eihän heidän tarvinnut etukäteen laahata enempää puita, ja jos valkoiset tahtoivat saada loput, tulisivat he kylläkin takaisin. Mutta jos he eivät tulleet, hyvä, silloin toi Tomo puihin vaihdetut tavarat.

"Tuhat tulimmaista, vieläkin kerran!" sanoi harppunamies, joka seisoi pienimmän veneensä keulassa penkillä ja koetti tähystellä laivaan päin, "tahtoisin vain tietää, mitä ukolla on tekeillä. Jos hän olisi antanut meidän olla vielä neljännestunnin, olisi meillä ollut täydet kuormat. Mutta nyt pitää soutaa taas uudelleen tänne taikka heti ensimäisen saaren rantaan. Aina muka tulee säästää aikaa, ja niin sitä enemmän tuhlataan." --

"Arvelenpa, että on tapahtunut jotakin tuon uuden miehen tähden", naurahti perämies.

"Mutta tuon yhden miehen ja parin punanahkaisen pojan kanssa pitäisi toki kahden- tai kolmentoista miehen tulla hyvin toimeen", murahti merimies purren puoleksi hampaittensa väliin kirosanan. "Se on yleensä laiskaa joukkoa, ja minä tahtoisin -- mutta mitä se minuun kuuluu. -- Mitä hän tekee, vastatkoon myöskin."

Kun he lähenivät riuttojen suuta, vanha harppunamies huomasi pakolaiset, jotka juuri soutivat hurjaa vauhtia suun ohi.

"Lempo soikoon", -- huusi hän, "tuolla menee kanotti! -- Kiskokaa pojat, että pääsemme perässä. Minkä hiton vuoksi eivät he ole lähteneet laivasta veneellään ajamaan takaa kanottia?"

"Ehkäpä ovat tulossa, mutta me emme voi vielä nähdä täältä", tokasi väliin perämies.

"Hiiteen nuo puut!" noitui taas harppunamies. "Ne estävät soutajia, heittäkää nuo roskat mereen -- älkää kuitenkaan vielä -- kunhan ensin pääsemme aavalle, että voimme saada yleissilmäyksen paikasta."

Se olisikin ollut tuhma teko, sillä jos he olisivat ruvenneet puita syytämään, olisi heidän sillä aikaa pitänyt olla soutamatta. He kiskoivat tiukemmin, eikä kestänyt kauan ennenkun he tulivat riuttojen suuhun, joiden kupeitse he näkivät vilaukselta kanotin viillettävän. Harppunamies, jolla oli mukanaan pieni kiikarinsa, tunsi skotlantilaisen ja vaikkakaan hän ei vielä käsittänyt tapauksen kulkua, niin hän tiesi kuitenkin, mitä kapteni häneltä odotti, ja teki velvollisuutensa.

Kanottia kohti viittaava käsi oli perämiehelle merkki, jota tämä totteli silmänräpäyksessä ja muutti suuntansa. Ja samalla kun miehet panivat parhaansa soutaessa, hyppäsi harppunamies keskelle venettä ja syyti itse mereen ne halot, jotka olivat soutajien tiellä. Vilkaistessaan laivaan hän näki, että hän täytti kaptenin tahdon, sillä lippu vedettiin alas ja Lucy Evans kääntyi itsekin ja nosti yläpurjeet tullakseen niin lähelle kuin mahdollista.

Jota enemmän harppunamies viskeli puita, sitä kevyemmäksi tuli vene, sitä nopeammin se kiiti eteenpäin, ja huomattavasti lähestyi aimo lailla kanottia. Toinen riuttojen suu, jonne kanotti pyrki ei ollut vielä näkyvissä tai oli tyrskyjen peitossa, ja Tom huomasi pian kauhukseen, että vaara läheni häntä nopeasti. Mutta väylä ei ollut kumminkaan enää ylen kaukana, ja se oli niin kaita, että vene tuskin uskaltaisi tulla siitä. Ja jos tulisikin, niin se ei voisi palata samaa tietä. Päästäkseen taas aavalle, täytyisi sen tehdä suuri kierros rantavesiä pitkin, saaren väkirikkaimman seudun ohi, missä Tomin nykyiset maanmiehet voisivat asettaa esteitä tielle. Nyt oli siis päästävä tuohon väylän suuhun ennen venettä. Mutta se oli mahdotonta, jos ei kevennetty kanottia heittämällä tukipuu.

Tom vaihtoi pari sanaa Alohin kanssa ja saatuaan hänen suostumuksensa, tempasi hän puukkonsa, jota hän vielä entiseen merimiestapaan piti tupessa sivullaan, katkasi kohdaltaan niinisiteet, joilla poikkipuut olivat kiinnitetyt kanottiin. Mutta tukipuu oli vielä kiinni edestä ja takaa. Ja Tomin ojentaessa puukkonsa Alohille, luiskahti kanotista irroittamansa poikkipuu hänen kädestään ja nyt kanotti tuon vettä vastaan karrittelevan puun takia sai toisen suunnan ja mennä viillätti suoraan tyrskyjä kohti. Alohi poisti kuitenkin parilla voimakkaalla iskulla esteen, mutta kapea kanotti rupesi nyt kieppumaan, ja kului iso aika ennenkun näin horjakkaan alukseen tottumattomat saarelaiset saivat tasapainon ja kykenivät kääntämään kanottinsa entiseen suuntaan.

Laivavene oli tänä aikana tullut parinsadan askeleen päähän, ja niin läheltä kuului säännöllinen airojen loiske, että Tom tämän tästä vilkasi taakseen. Kun kanotti oli äkkiä kääntynyt, oli harppunamies hetken aikaa jo luullut, että se oli päässyt jonkun uuden väylän suuhun tyrskyjen keskeltä, mutta pian huomasi hän oikean syyn, ja riemuitseva hymy välähti hänen kasvoillaan. Häntä itseään säälitti tuo miespoloinen, joka hänen täytyi ottaa taas kiinni kuin mikäkin rikoksellinen, ja hän olisi kaptenin sijassa menetellyt ehkä toisin, mutta takaa-ajamisen kiihko tempasi hänet taas mukaansa siihen määrin, että hän olisi pannut alttiiksi oman henkensä saadakseen vain pakolaisen taas käsiinsä.

On usein sydämessämme omituinen ristiriita, ja harvoin voimme tehdä siitä tiliä. Tuntuu usein kuin jokin henki ottelisi paremman itsemme kanssa -- ja valitettavasti pääsee melkein aina voitolle.

Olisihan ollut suuri häpeä, jos kolmen soutajan soutama kanotti olisi päässyt pakoon hänen venettään, laivan nopeinta venettä, jota neljällä airoparilla soudettiin. Olisihan häntä aivan hävettänyt tulla takaisin laivaan. Samalla kun hänen päässään pyöri tällaisia ajatuksia, viskeli hän halon toisensa perästä mereen niin että suuret, kirkkaat hikikarpalot vierivät hänen otsaltaan.

"Kanotista ovat heittäneet tukipuun päästäkseen nopeammin kulkemaan!" huusi nyt riemuiten veneen perämies, joka myöskin oli huomannut sen. "Katsokaahan, mitenkä he kieppuvat sinne tänne. Me voitamme joka aironvedolla!"

"Hei pojat!" huusi harppunamies. "Kaksinkertainen annos totia teille tänä iltana, jos saavutatte nuo miekkoset tuolla. Ainoastaan kymmenen minuuttia vielä, ja he ovat meidän!"

"Me emme pääse paikalta, Tomo!" sanoi juuri samaan aikaan Alohi kuin kuoleman tuskissa, "sillä jos me soudamme kovasti, niin kaadumme!"

"Ohjaa siis suoraan tyrskyihin!" vastasi Tomo epätoivossaan. "Sinne he eivät uskalla seurata, ja parempi kuolla kuin tulla vangiksi." -- "Ei täällä kuolemaan!" huusi huolestuneena Alohi vastaukseksi -- "meidän kaikkien tähden ei täällä. Riutat ovat tuolla takana teräviä ja niitä on leveälti. Meidän ruumiimme menisivät pirstaleiksi, ennenkun ne pääsisivät rantavesille."

"Silloin olemme mennyttä miestä", murahti Tom koleasti. Samalla rupesi kanotti taas kiikkumaan varomattomasta liikkeestä. Nuo kolme soutajaa olivat pakotetut heittämään ponnistelunsa, ja samassa hetkessä porhalsi veneen keula heihin kiinni.

"Tule tänne, mies, äläkä yritä enää mitään hyödyttömiä mahdottomuuksia", sanoi harppunamies pikemmin melkein ystävällisesti kuin tylysti. "Sinä näet, että et pääse pakoon, hyppää veneeseen ja anna punaihoisten poikasten soutaa edelleen kanottiaan Jumalan nimessä."

"Millä oikeudella hyökkäätte te avonaisella merellä minun kimppuuni?" huusi skotlantilainen vihaisena. "Oletteko te merirosvoja, jotka kiristätte palvelukseenne?" --

"Sopikaa siitä ukon kanssa", vastasi levollisesti harppunamies, "minun tehtäväni on vain ottaa teidät kiinni".

Laivamiehet olivat käyneet kiinni kanottiin, ja harppunamies ojensi kätensä tuota onnetonta kohti.

"Totta tosiaan, minun käy sääliksi", lisäsi hän hiljaa, "mutta kuka kumma käski teidän astua suoraan suden suuhun. Mutta iloinen olla pitää, vaikka sydän märkiä juoksisi. Pahimmassa tapauksessa uhkaa teitä vain kymmenen tai kahdentoista kuukauden ero saarestanne. Silloin on meillä jo laiva täydessä lastissa. Ja sehän on itsestään selvää, että kapteni saattaa teidät takaisin tänne."

Tom Burton seisoi hetkisen epäröiden horjuvassa kanotissa. Vielä voi temmata itsensä irti ja etsiä tyrskyissä kuolemansa -- Mutta elämänhalu pääsi hänessä kuitenkin voitolle. Laivalla ehkä oli vielä pelastumismahdollisuuksia.

"Voi hyvin, Alohi", puheli hän ojentaen langolleen kättä, "vie terveiseni sisarellesi, ja sano hänelle, mitä olet nähnyt. Kun leipähedelmä toistamiseen kypsyy, olen minä toivottavasti taas täällä -- ehkä jo aikaisemminkin", -- lisäsi hän hammasta purren.

"Alohi ei mene Tubuaihin takaisin", sanoi saarelainen levollisesti heittäen aironsa kanottiin ja nousten seisoalle istuimeltaan. "Anahona vieköön kanotin takaisin. Minä jään sinun kanssasi."

"Sinä tahdot tulla meidän kanssamme?" Alohi nyökäytti vain päätään vastaukseksi.

"Mitä hän sanoo?" huusi harppunamies.

"Hän ei tahdo jättää minua, saako hän tulla mukaan?"

"Sepä tietty, hyvä ystävä", naurahti merimies iloisena saadessaan yhden miehen lisää laivaan, "ja me pidämme huolta siitä, että hänestä tulee kelpo merimies. Mutta nyt reippaasti -- meitä kulettaa virta mukanaan tyrskyjä kohti. -- Tulkaa tänne, Tom. -- Antakaa minun pitää huolta siitä, että ukko ei tule teitä kohtelemaan pahasti."

Alohi vaihtoi vain pari sanaa maanmiehensä kanssa ja astui sitten ensimäisenä veneeseen. -- Tom seurasi häntä hitaasti. Airot pantiin taas käyntiin, vene pyörähti ympäri, ja samalla kun kanotti, jota nyt souti vain yksi saarelainen ohjasi kulkunsa riuttojen suuta kohti viedäkseen alkuasukkaille tuon surullisen sanoman, soutivat valkoihoiset hyvillä mielin Lucy Evans'ia kohti.

Heitä mahtoi säälittää mies poloisen vangitseminen, ja monet näkivät siinä oman kohtalonsa, jos he yrittäisivät tuota aina ja alati suunniteltua karkaamista, mutta toisakseen olivat he hyvilläänkin. Kun kerran olivat valaanpyytölaivassa, niin olisi heille kirvesmiehen puute pian tullut tuntuvaksi, jopa olisi sen täytynyt lopulta vaikuttaa haitallisesti pyyntiin, jolloin olisi vähentynyt heidän ansionsa. Itsekkäisyyshän kuitenkin kerta kaikkiaan hallitsee maailmaa.

Kauhea tunne valtasi Tomin noustessaan taas laivaan, missä hänet otti vastaan äsken petetty kolmas harppunamies jotenkin epäystävällisesti kiroten ja manaten häntä. Sitävastoin kapteni käyttäytyi aivan rauhallisesti. Hän ei tahtonut kostaa miehelle hänen nyt yrittämäänsä ja oikeutettua pakoansa kovin sanoin tai rangaistuksella.

Mutta Tom ei ollut halukas alistumaan aivan kärsivällisesti kovaan ja mielestään kohtuuttomaan kohtaloonsa. Kapteni ei voisi ainakaan myöhemmin puolustaa itseään sillä, ettei olisi tiennyt, mitä hän teki riistäessään hänet perheestään ja nykyisestä kotimaastaan. Odottamatta sen vuoksi mitään käskyä hän heti, kun oli noussut laidan yli laivaan ja vastaamatta edes katseella kiihoittuneen kolmannen harppunamiehen katkeriin syytöksiin, astui kaptenin luo. Tämä seisoi perämiehen vieressä silmät purjeisiin kiintyneenä ja jaellen miehistölle käskyjä.

"Kapteni Rogers." --

"Aha, Mr. Burton -- taas laivalla? Teidän täytynee ensi töiksi ryhtyä korjaamaan vene, jonka te säritte kiirehtiessänne maihin. Me tarvitsemme sitä välttämättä."

"Kapteni Rogers", toisti Tom, ja hänen täytyi purra luontoansa pysyäkseen tarpeellisen levollisena, "te tiedätte, että te teette lainvastaisen, epäinhimillisen teon, kun te viette minut täältä väkivaltaisesti".

"Lainvastaisen? -- Teittekö te ehkä lainmukaisen teon karatessanne Bonnie Scotchmanista?"

"Se oli Bonnie Scotchmanista", sanoi Tom rauhallisesti, "ja jos te olisitte silloin pyydystänyt minut, olisi teillä ollut täysi oikeus rangaista minua mielenne mukaan. Tähän laivaan en ole sitoutunut enkä siis rikkonut nyt minkäänlaisia sitoumuksia."

"Ette kylläkään ole sitoutunut tähän laivaan, vaan minun palvelukseeni", puheli kapteni levollisena. "Meidän mielipiteemme voivat olla eriäviä. Jos luulette olevanne oikeassa, niin te voitte valittaa minua vastaan lähimmässä englantilaisessa satamassa. Mutta nyt pyydän minä teitä täyttämään rauhallisesti ja säännöllisesti tehtävänne ja säästämään minua epämieluisista pakkokeinoista -- vaan mitäpä pitkistä puheista?" keskeytti hän reippaasti. "Te tunnette olot valaanpyytölaivalla yhtä hyvin kuin minä voin niitä teille kuvata. Osaatte valita parhaan olon, jos tahdotte olla järkevä. Meidän matkamme ei toivottavasti muuten kestä enää niinkään kauan." Hän kääntyi pois, kun hän sattui huomaamaan saarelaisen ja sanoi hymyillen: "Oletteko tuossa värvännyt minulle vieläkin yhden miehen?"

"Hän on vaimoni veli, joka ei tahdo jättää minua", sanoi Tom synkästi.

"Vai niin, teidän lankonne, sitä parempi! Minä toivon, että hän meillä viihtyy, ja nyt -- olkaa hyvä ja menkää töihinne."

Niin loppui keskustelu, ja Tomin kohtalo oli ratkaistu. Hän tiesi, ettei ollut mitään hyötyä pyynnöistä eikä uhkauksistakaan, jotka vain pahentaisivat hänen asemaansa. Ja Tom mukautui kohtaloonsa. Kukaan ei häntä vaivannut, sillä kolmas harppunamies oli saanut ankaran määräyksen olla soimaamatta Tomia sen enempää hänen viime pakoyrityksensä tähden, kun hän toimitti tehtävänsä. Ja vaikkakin hänen sydämensä oli haljeta, kun laiva otti suuntansa merelle ja Tubuai häipyi häipymistään taivaanrannalla, niin nieli hän tuskansa kuitenkin. Kenkään ei saanut aavistaa mitä hänessä liikkui, -- hänen aikansa tuli ehkä vielä.

Mutta Alohi ei ottanut yhtä levollisena hyvästejään isänmaaltaan. Alussa oli hän tosin jotensakin välinpitämättömästi mukautunut päätökseensä solmita kohtalonsa lankonsa kohtaloon, johon päätökseen oli vaikuttanut osaltaan myöskin jonkinlainen pelko joutua kuuntelemaan sisaren tuskanvalituksia. Mutta nyt, kun palmurannikko, kun hänen vuortensa huiput mataloittuivat ja lopulta vaipuivat mereen ja laaja, aava meri pelottavan valtavana lepäsi hänen edessään, tuli hänen mielensä apeaksi ja huolestuneeksi, ja hiljaisena sekä surullisena hän luhistui kannelle peittäen kasvonsa vaipallaan.

Ei kukaan häirinnyt häntä sinä päivänä. Merimiehet tiesivät jo entuudestaan, että heidän, milloin laivaan saivat alkuasukkaita merimiehiksi, täytyi myöntää näille oikeus koti-ikäväänsä. Sittemmin mukautuivat nämä jo paremmin. Heidän herkkä mielensä sai heidät usein unohtamaan jääneet jopa isänmaansakin, heidän katsellessaan kaikkea sitä uutta ja ihmeellistä, mikä heitä ympäröi -- tietysti vain siksi, kun joku uusi kukkulan laki sukelsi esiin taivaanrannalla, sillä silloin palasi kaipuu voimakkaampana kuin milloinkaan ennen.

Tom oli lujasti päättänyt käyttää hyväkseen jokaista mahdollista tilaisuutta paetakseen. Ja Alohin avulla, jonka jonkun vieraan saaren asukkaat varmaankin mieluummin piilottaisivat kuin luovuttaisivat, toivoi hän hyvää onnea. Niin huomaavaisesti kuin kapteni häntä merellä kohtelikin, vartioitiin häntä ankarasti niin kauan kun he kulkivat vain jonkun saaren näköpiirissä. Ja kun he myöhemmin laskivat maihin Hilossa Hovain saarella, ei tuo mies poloinen saanut lähteä edes välikannelta muuta kuin vartioituna. Pakoa ei voinut sieltä ajatellakaan. Alohi sitävastoin sai kuljeskella vapaana, missä vain häntä halutti. Kapteni Rogers tiesi hyvin, ettei tämä karkaa niin kauan kun skotlantilainen oli laivassa. Tomin ainoa vihamies laivalla oli kolmas harppunamies, Mr. Elgers, joka ei voinut unohtaa Tomin karkaamisyritystä. Ja aivan tuskalliseksi tuli tämä suhde, kun Tom ja Alohi määrättiin juuri tämän venekuntaan. Niin niukka oli Lucy Evans'in miehistö, että pyynnissä piti olla kirvesmiehenkin, jos ei joku välttämätön työ vaatinut laivalle jäämään.

Alohilla varsinkin oli kova aika. Hän kun oli tottumaton jäiseen ilmastoon, paleli häntä aina, vaikka kuinka lämpimän puvun olisi saanut. Raskas työ sen lisäksi: soutaa päivin, keittää öisin -- minkä yötä oli tuolla pohjoisessa kesäkuukausina. Mutta ei yhtäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, ja ainoastaan toisinaan, kun hän oli tähystämässä valaita maston huipussa, kuului sieltä kannelle kotoisen laulun vienot surunvoittoiset säveleet, jotka Tom niin hyvin tunsi ja jotka ilmaisivat hänelle, missä Alohin apeat ajatukset kulkivat.

Pyynti onnistui jotensakin hyvin. He saivat niin paljon valaita, että kapteni päätti olla odottamatta enää uutta vuodenaikaa täällä pohjoisessa ja palata kotia vaikka laiva ei ollutkaan aivan täydessä lastissa. Paluumatkalla voi mahdollisesti saada sen, mikä vielä puuttui. -- Oahun saarella varustettiin laivaan uudet ruokavarat ja vettä ja maksettiin palkka toiselle harppunamiehelle sekä kahdelle veneenperämiehelle, jotka halusivat jäädä Sandwichsaarille. Tällaista tapahtuu hyvin usein, kun laiva on paluumatkalla, ja siitä on aina hyötyä niille, jotka jäävät laivaan. Laivasta jääneet näet ovat pakotetut myömään huokeammalla ihra-osuutensa kuin mitä Englannissa saisivat.

Mutta kirvesmiestä ja tynnyrintekijää tarvitsi laiva vielä välttämättä jäljellä olevalla matkalla, ja ensimäisen harppunamiehen pyyntöihin, että paikoille tullessa Tom Burton päästettäisiin vapaaksi hänen kotipuolensa lähistöllä, vastasi kapteni, että hän oli ehdottomasti pakotettu ottamaan Tom mukaansa kotiin saakka, koska ei voitu panna laivaa vaaralle alttiiksi loppumatkalla, kun se oli vielä niin raskaassa lastissakin. Mitä he mahtoivat ilman kirvesmiestä? -- Harppunamies oli vaiti. Kapteni oli oikeassa -- tai ei ollut. Eikä harppunamies halunnut olla enää missään tekemisissä koko asian kanssa.

Heti kun olivat sivuuttaneet päiväntasaajan, pyysi Tomkin kaptenilta, että hän laskisi maihin Tubuaissa ja päästäisi heidät nyt kotia perheittensä luo. Mutta kapteni vastasi hänelle aivan suoraan samoin kuin oli selittänyt harppunamiehellekin. Tom oli kirvesmies ja merimies ymmärtääkseen, että kapteni, kun asiaa ajateltiin hänen kannaltaan, oli aivan oikeassa. Mutta Tom joutui kuitenkin pian epätoivoon, kun hän ajatteli, että hän kulki ehkä yhden päivän matkan päässä pienestä saaresta, joka oli tullut hänen kotimaakseen ja jossa oli kaikki ne ihmiset, jotka olivat hänelle rakkaita ja kalliita, ja että ehkä kuluu vuosia, ennenkun hän saa taas koskettaa jalallaan tuota maakamaraa.

Yhä edelleen jatkoi laiva matkaansa. Olivatkohan he jo sivuuttaneet Tubuain leveysasteen? Epätietoisuus siitä kalvoi vielä enemmän Tomin sydäntä. Kapteni näet, joka itse teki mittaukset ja laskelmat, ei ilmoittanut niistä muille. Miehet eivät myöskään tohtineet ensinkään sitä kysellä, ja harppunamiehet eivät siitä välittäneetkään. Se oli asia, joka ei heitä liikuttanut vähintäkään. Heidän tehtävänään oli ainoastaan valaitten pyytäminen, kaptenin asia oli viedä laiva oikeaan satamaan.