Part 2

"Älä pelkää", nauroi mies. "Olenhan käynyt jo monessa laivassa ja tunnenhan tuon elämän liiankin tarkkaan. Minä tiedän, mitä he voivat tarjota minulle ja mitä minä täällä omistan. En ole sellainen hullu, että jättäisin sinut ja nuo pienet veitikat pulaan. Muuten tulee sinun veljesi Alohi mukanani laivaan. Minä toivon saavani tällä kertaa rahaa niin paljon, että voin ostaa heimonpäämieheltä koko kokospuutarhan, joka on meidän maatilamme takana. Sitten me tulemme rikkaiksi yksistään sillä kokospähkinäöljyllä, minkä minä voin vuosittain sulattaa."

"Tulkaa veneeseen!" kuului harppunamiehen ääni, joka jo oli asettunut paikalleen veneessä. Tom hyppäsi veneeseen, Alohi ja eräs toinen saarelainen astuivat kanottiinsa saattaakseen venettä laivaan, kuten oli sovittu, ja pian vaahtosi vesi näitten kahden pienen aluksen keulassa, kun ne kiitivät riuttojen salmen suuta kohti.

Molemmat saarelaiset panivat parhaansa pysyäkseen europalaisen veneen rinnalla ja ponnistelivat niin, että hikikarpalot valuivat otsalta. Laivamiesten pitkät airot olivat kuitenkin voimakkaammat kuin kevyet kanotin melat, ja ennenkuin oli tultu riuttojen kohdalle, oli laivanvene päässyt ainakin kolmesataa askelta edelle. Kun saarelaiset lopulta huomasivat, että he eivät voineet pysyä valkonaamaisten rinnalla, heittivät he soutamasta levätäkseen kunnolleen, pyörittivät itselleen sikarin vasta ostetusta tupakasta, jonka he käärivät kuivan bananilehden liuskoihin, ja ottivat tulta hieromalla kahta kuivaa guiavenpuun palasta.

Veneestä oli jo saatu tavarat laivaan ja venettä nostettiin paraillaan nostokoukulla kannelle, kun saarelaiset taas tarttuivat airoihin ja lähtivät soutamaan hiljalleen laivalle.

Lucy Evans oli erinomaisesti varustettu laiva, mutta pitkän matkan ja vasta saadun saaliin takia, mistä vielä oli näkyvissä jälkiä kannella, oli se melko pahassa siivossa. Merimiehet juoksivat touhussa ottaessaan vastaan hedelmiä ja tuoreita kasviksia ja viedessänne varastohuoneeseen sekä ripustaessaan ananashedelmät ja bananit kannelle. He olivat villin ja intohimoisen näköistä väkeä.

On näet niin, että miehet, jotka vuodesta vuoteen ovat tekemisissä ihran ja silavan kanssa, eivät ole niinkään halukkaita huolehtimaan puhtaudestaan, mikä täällä olisi monta vertaa tarpeellisempaa kuin maalla, ja tässäkin suhteessa oli kaptenilla ollut niin paljon harmia väestään, että hän oli jättänyt sikseen yrityksensä kasvattaa heistä kunnollisia merimiehiä. Ainoastaan silloin tällöin ripitti hän perinpohjin ja hetkiseksi kevensi sydäntään kiroten ja vannoen välittämättä kiroussanojensa luvusta ja laadusta.

"Teillä näyttää todellakin olevan jotensakin niukalti väkeä", sanoi Tom harppunamiehelle, katseltuaan jonkun aikaa elämää kannella, "jos nimittäin tässä ovat kaikki, jotka näen täällä kannella".

"Olette oikeassa", sanoi äkäisenä harppunamies, "tässä on koko joukko, ja joutavampaa räätäleistä, suutareista ja karanneista kisälleistä kokoontunutta sakkia on tuskin milloinkaan sattunut yhteen kunnolliseen laivaan. Työllä ja vaivalla olemme me kahden vuoden kuluessa saaneet opetetuksi heidät soutamaan. Kesti kokonaisen vuoden ennenkun he vetivät yhtaikaa. Kun olimme ankkurissa Beringin salmessa erään toisen laivan läheisyydessä, hävetti meitä lähettää venettä vesille ja niin menetimme monta valasta. Mitä purjeitten hoitoon tulee, niin tuskin osaavat nuo vaivaiset vielä nytkään reivisolmua tehdä."

"Kyllähän he kumminkin kykenevät silavaa keittämään", naurahti Tom. "Kunhan muut tekevät tehtävänsä."

"Niin muut? --"

"Harppunanheittäjiä ja veneenperämiehiä on kyllä täysi luku -- yksi perämies makaa tuolla alhaalla sairaana -- mutta meillä ei ole yhtään kirvesmiestä eikä seppää, ja ensimäinen tynnyrintekijämme on myöskin pötkinyt tiehensä Hapaissa. Todellinen kirous lepää tämän vanhan rähjän yli. Jos meiltä vielä vahingoittuu muutamia veneitä, niin täytyy meidän toden totta laskea maihin jossain Amerikan rannikolla. -- Mutta tuollahan tulee teidän kanottinne -- pojat eivät pidä kiirettä. -- Näyttävät olevan laiskaa väkeä, nämä saarelaiset!" --

"Hyvänen aika, kuka voi heitä siitä soimata?" sanoi Tom naurahtaen. "Luonto antaa täysin käsin heille kaikki, mitä he tarvitsevat, niin ettei heidän olisi pakko edes liikahtaa paikaltaan. Muuten ovat he kylläkin vilkkaita sellaisessa hommassa, mikä heitä todella jonkunverran huvittaa, ja luulen että he kykenevät innostumaan ja tulistumaankin, kun niikseen sattuu. Mutta eikö tuolla tule teidän kapteninne? Mikä hänen nimensä on?" --

"Rogers --. Ette kai te tarvitse kanottianne, sillä minä olen vakuutettu, että hän lähettää heti veneet takaisin noutamaan puita."

"Rogers?" huudahti Tom, "minä luulen todellakin, että hän on vanhoja tuttujani. Mikä laiva oli hänellä ennen?" lisäsi hän kääntämättä katsettaan kaptenista, joka tuli juuri kannelle. --

"Bonnie Scotchman, ellen erehdy", kuului vastaus.

"Vie sun tuhannen!" mutisi Tom puoliääneen itsekseen ja heitti tahtomattaan silmäyksen kanottiin, joka juuri saapui. Harppunamies meni kaptenin luo kertomaan hedelmä- ja vihanneskaupasta ja puhumaan puista, jotka olivat valmiiksi pilkottuina tuolla rannalla, ettei tarvinnut muuta kuin noutaa ne laivaan.

"Se on mainiota Mr. Hobart", sanoi kapteni reippaasti, "parempaa emme voi toivoakaan -- ja entäs hinta?" --

"On myöskin kohtuullinen. Punanahkaisten parissa asuu muuan valkoihoinen, jolla näyttää olevan koko johto käsissään. Minä olen tuonut hänet tänne, jotta te voitte itse päättää kaupan hänen kanssaan. Tuolla se on se mies."

"Sepä hyvä, sitä parempi! Puhuuko hän englantia?"

"Hän on skotlantilainen."

"Sehän mainiota! -- Hyvää päivää -- hitto soikoon -- kasvot näyttävät minusta perin tutuilta!"

"Mitä kuuluu, kapteni Rogers?" kysyi Tom, joka tointui pian hämmennyksestään, mutta astui kuitenkin vähän punehtuen ja hieman nolosti hymyillen kaptenin luo ojentaen hänelle kätensä. Kapteni katsoi häntä yhä tarkkaavammin silmiin. -- "Te tuskin tunnette minua enää? Olen kai ruskettunut pitkien vuosien kuluessa täällä kuumassa auringonpaisteessa."

"Ettekö te ollut Bonnie Scotchman laivassa?"

"Olin niinkin."

"Kirvesmiehenä?" -- Tom nyökäytti päätään -- "Ja pötkitte minulta karkuun Hapaissa?"

Tom karahti punaiseksi korvia myöten, mutta veitikkamaisesti hymyillen hän vastasi:

"Ja te olitte jo saamaisillanne minut kiinni, sillä minua ajamaan lähetetyt alkuasukkaat olivat pari kertaa aivan kintereilläni. Viisitoista tuntia olin kerran hirveässä rankkasateessa palmun latvassa."

"Neljäksi päiväksi jäin silloin teidän tähtenne ankkuriin sen kirotun saaren luo. Neljän päivän saaliin menetin ja lisäksi sain sitten koko loppumatkan tulla toimeen kirvesmiehellä, joka oli oikea pässinpää."

"Oli väärin tehty", myönsi Tom rehellisesti, "mutta maa oli niin hymyilevän ja viekoittelevan näköinen, ja te tiedätte itse, miten raaka ja puolueellinen ihminen teidän silloinen ensimäinen harppunamiehenne oli. Hän sai meidät kaikki epätoivoon ja useimmat karkaamaan laivasta, kun vain tarjoutui vähänkään tilaisuutta siihen."

"Se ei kelpaa puolustukseksi, -- mikä olikaan nimenne?"

"Tom Burton."

"Niin, niin -- Burton. Te olitte sitoutunut minulle koko matkaksi. Te olitte velvollinen jäämään laivaan yhtiön ja tovereittenne tähden. Tiedättehän, että valaanpyytölaivan koko miehistö on osallinen saaliiseen. Mutta pyyntiä ei voi harjoittaa, jos laivasta poistuu tärkeimmät henkilöt, joita ovat kirvesmies ja tynnyrintekijä. Laivalla kiertelisimme meriä suotta, jos eivät veneet lähtisi liikkeelle ja pääsisi pyyntipaikoille. Veneitten kunnossapito on tärkeimpiä seikkoja valaanpyytölaivalla, ja senpä vuoksi juuri kirvesmiehiä tarvitaan. Heti kun he rikkovat sopimuksensa, asettavat he vaaranalaiseksi koko pyynnin, tuottavat laivayhtiölle, joka on varustanut laivan, suunnattoman tappion, ja riistävät; myöskin miehistöltä, kaptenista alkain aina laivapoikaan asti, ansion mahdollisuuden. Emmehän huviksemme harhaile kolmea neljää vuotta milloin jääröykkiöiden keskessä, milloin tällaisessa auringonpaahteessa jättäen kotimme ja perheemme."

"Olette aivan oikeassa, kapteni", sanoi Tom, joka nyt oli totinen ja kalpea. "Usein on kuitenkin syytä päälliköissäkin, jotka käyttävät väärin valtaansa. Tiedän kyllä, että tällaisella laivalla samoin kuin sotalaivallakin täytyy ehdottoman kuuliaisuuden vallita, muuten laiva ja sen miehistö on perikadon oma. Mutta nuo herrat -- kuten teidän entinen harppunamieskin -- luulevat että he voivat tehdä alamaisilleen mitä haluavat -- vastustaahan ei heitä kuitenkaan rohkene kukaan, ja he käyttävät väärin valtaansa laivan vahingoksi yhtä hyvin kuin ne alamaisetkin, jotka tällaista heille vaivaloiseksi ja sietämättömäksi käynyttä isännyyttä pakenevat karkaamalla."

"Mr. Williams oli kunnollinen päällikkö ja erinomainen valaanpyytäjä."

"En tahdo häntä syyttää puolustaakseni itseäni, kapteni Rogers", vastasi Tom ystävällisesti. "Nuoret miehet, kuten aivan hyvin tiedätte, ovat usein kevytmielisiä, ja minä olin silloin nuori, kokematon poika. Nyt olen järkevämpi ja ajattelen toisin, järkevämmin asiata."

"Onpa hauska kuulla", vastasi kapteni, "sitä hauskempi, koska ei nytkään ole liian myöhäistä hyvittää tekonne".

"Ainakin puilla", arveli Tom hymyillen. "Te näytätte jo saaneen hyvän joukon keitettävää silavaa."

"Puitakin tarvitaan", sanoi kapteni yhä vielä vieraanomaisesti ja jatkoi sitten entistä puhettaan. "Niin tälläkin kertaa, vaikka meillä ovat päällysmiehet erinomaisia ja siivoja, ovat m.m. molemmat kirvesmiehet ja ensimäinen tynnyrintekijä lähteneet vastoin lakia laivasta ja saattaneet meidät mitä kiusallisimpaan asemaan."

"Se on vahinko."

"Sitä enemmän", puhui kapteni rauhallisesti, "olen iloinen siitä, että sattuma on näin sopivaan aikaan saattanut meidät yhteen. Te ette olisi voinut tulla parempaan aikaan takaisin laivaan."

"Huomautan", sanoi Tom hymyillen, vaikka sydäntä kouristi, sillä hän aavisti, mitä kapteni tarkoitti, "en ole tullut laivaan matkustaakseni edelleen, vaan myödäkseni teille puuni tuolla rannalla".

"Missä tarkoituksessa ollette tullut, on yhdentekevää", vastasi kapteni. "Tahdon muuten unohtaa entiset enkä silloin laiminlyömiänne päiviä ottaa huomioon vastaisen saaliimme jaossa. Teidän entinen osuutenne onkin korvannut osaksi tuottamanne tappion."

"Vastaisen saaliin jaossa!" sanoi Tom, koettaen pysyä levollisena, "en minä milloinkaan enää lähde valaanpyyntiin. Olen siitä ajasta jo vanhentunut ja vakaantunut. Sitä paitsi olen akottunut. Tuolla palmujen varjossa on minun kotimaani, siellä elää perheeni, ja sitä en voi enää jättää, vaikkapa itse tahtoisinkin."

"Perhe? Sepä nyt asia!" arveli kapteni. "Onhan minullakin perhe kotona? Se on merimiesten kova kohtalo, että he saavat olla vuosikausia koditta ja perheettä. Mutta sitä mieluisampaa on sitte elämä, kun he taas kotiintuvat."

"Voi olla -- mielipiteet ovat erilaiset", keskeytti Tom lyhyesti keskustelun, joka alkoi tulla hänelle tuskalliseksi. "Nyt, kapteni, pyytäisin teitä määräämään, miten paljon te tarvitsette puita -- ja kas tässä", lisäsi hän hymyillen, "olen tuonut myöskin vielä muutamia pikku kapistuksia, jotka vaimoni on valmistanut. Niistä ottavat ehkä päällysmiehet yhtä ja toista mukaansa kotiin. Tämän korin tässä pyytäisin teitä, kapteni Rogers, säilyttämään minun muistokseni."

Kapteni vitkasteli, otti kuitenkin sen, mutta asetti viereensä laivan laidalle ja sanoi:

"Me sovimme siitä sittemmin. Paljonko teillä on puita tuolla rannalla?"

"Seitsemän syltä."

"Ja hinta?"

"Minulle on annettu tehtäväksi vaihtaa ne kauppatavaroihin."

"Hyvä. Mr. Hobart, puut olisivat kylläkin haluttua tavaraa, kun ne olisivat laivassa, mutta -- mutta meillä ei ole aikaa niin paljon. Ottakaa kaksi laivan venettä ja menkää niillä maihin ja tuokaa sen verran kuin niillä tuoda voi. Me näemme sitten, paljonko siinä on, ja voimme maksaa siitä Mr. Burton'ille toivomansa hinnan."

"Silloin menen minä mukaan", sanoi Tom rauhallisesti, "sillä kun te otatte niin vähän, niin toivoisin kernaasti, että saisitte kuivimpia".

"Kyllä Mr. Hobart osaa valita puut."

Veneet laskettiin siinä tuokiossa vesille, miehet hyppäsivät veneisiin. Ainoastaan ensimäinen harppunanheittäjä vitkasteli vielä. Hän oli mennyt kaptenin luo ja sanoi hiljaa:

"Kyllä minulle olisi mieluisampaa, että tuo skotlantilainen veisi minut maihin. Minä en ymmärrä noitten ihmisten kieltä."

"Saatte pitää huolen siitä, että tulette toimeen", vastasi kapteni yhtä hiljaa. "Skotlantilainen jää laivaan, antakaa se kolmannelle harppunamiehelle, Mr. Elgers'ille tiedoksi."

Harppunamies ei vastannut siihen mitään, mutta hänen hämmästyneen katseensa, jonka hän suuntasi skotlantilaiseen, ymmärsi Tom heti. Vaan hän päätteli, että kapteni ei kuitenkaan uskaltane niin monen vuoden perästä harjottaa väkivaltaa häntä kohtaan. -- Vaan jos hän kuitenkin tekee minkä uhkasi? Kuka täällä aavalla merellä estäisi häntä siitä tai ottaisi huostaansa turvattoman?

Epäluuloisena loi hän silmäyksen kannelle, mutta varoi näyttämästä pienintäkään pelkoa. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että ensimäinen harppunamies vaihtoi nopeasti muutamia sanoja kolmannen harppunamiehen kanssa, ennenkun meni veneeseen, ja tuo lennätti samoin häneen ylös laivaan hämmästyneen silmäyksen. Hän tiesi nyt olevansa vanki, -- mutta mitä tehdä? Ei voinut ajatellakaan pakenemista kanotilla -- hän oli äsken nähnyt, miten paljon nopeammin merimiehet olivat kulkeneet hedelmillä kovasti kuormitetulla veneellään. Kevyt, tyhjä vene olisi saavuttanut heidät, ennenkun olisivat loitonneet kahtakaan veneen mittaa. Entä väkivaltainen vapauttaminen? Tällä puolen saarta oli ainoastaan kolme kanottia, ja mitä olisivat aseettomat saarelaiset voineet toimittaa laivan miehistöä vastaan, vaikkakin he olisivat tahtoneet taistella hänen puolestaan? -- Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi saada alkuasukkaat pidättämään panttivankina molempien veneiden miehistön tai ainakin päällysmiehet, kunnes hän itse pääsisi takaisin. Mutta silloin täytyi hänen lähettää kanotti maihin.

Kapteni oli puhunut myöskin laivaan jääneen harppunamiehen kanssa peräkannella ja laskeutui nyt kajuuttaansa jättäen entisen karkulaisen näennäisesti itsekseen ja omiin valtoihinsa. Mutta Tom tunsi liiankin hyvin ankaran kuuliaisuuden valaanpyytölaivalla. Ainoaksi pelastuksen mahdollisuudeksi jäi päällysmiesten vangitseminen rannalla, ja Tom päätti panna sen käytäntöön niin pian kun suinkin.

Alohi seisoi laivanlaitaa vasten poltellen sikariaan aavistamatta vähintäkään vaaraa ja tarkasteli laivan monimutkaisia ristiin rastiin kulkevia köysiä. Tom lähestyi häntä ja sanoi hänelle hillityllä, mutta tuskan valtaamalla äänellä:

"Alohi, valkoiset miehet tahtovat pidättää Tomon laivalla!"

"Mitä!" huudahti Alohi hämmästyneenä.

"Hiljaa! Älä anna kenenkään huomata, että olen hiiskunut sanaakaan sinulle siitä. Mutta kun saat minulta käskyn soutaa maihin, niin kiitäkää niin nopeasti kuin voitte, ottakaa huostaanne tuolla rannalla heti se mies, joka tänä aamuna toi merimiehet maihin, toimittakaa hänet jonnekin sisälle älkääkä antako häntä pois, ennenkun minä olen taas maalla teidän joukossanne."

"Matoi!" sanoi nuori poika, jonka silmät säihkyivät mieluisan tehtävän takia, "saanko jo mennä?"

Tom vilkasi taakseen peräkannelle. Harppunamies nojautui yli laidan eikä näyttänyt ensinkään kiinnittävän häneen huomiotaan. Mutta Tom tunsi nämä miehet.

"Minä menen tuon miehen luo tuonne peräkannelle, puhelen hänen kanssaan", selitti hän Alohille. "Kun hän ei enää katsele yli laidan, päästät kanotin irti ja soudat hiljalleen. Vasta kun olette riuttojen suulla -- jolloin jo olette niin paljon edellä, etteivät he voi täältä saavuttaa teitä -- soutakaa minkä voitte."

"Mutta miksi sinä et tule heti mukaan?" kysyi saarelainen hämmästyneenä, "ei kukaan pidätä sinua".

"Nyt ei -- mutta on jo annettu käsky, ettei minua saa laskea laivasta. Ainoa mahdollinen keino pelastaa minut vielä on se, että te pääsette onnellisesti rantaan."

Saarelainen ei virkkanut enää sanaakaan, ja Tom lähti hitaasti hänen luotaan ja asteli peräkannelle, missä harppunamies yhä edelleen seisoi nojautuen laitaa vasten.

"Onko teillä ollut hyvä pyyntionni viime matkallanne?" aloitti Tom keskustelun hänen kanssaan. "Laivalla mahtaa jo olla sievä lasti, se kulkee jotenkin syvällä vedessä."

"Kutakuinkin hyvä", vastasi harppunamies kääntyen kysyjän puoleen. "On jo jonkunverran yli 3,000 tonnia silavaa laivassa ja noin 50,000 naulaa valaanhetaleita. Jos vain jonkunverran luonnistaa, voi laivamme ensi vuodenaikana tulla täpötäyteen. -- Ja onpa jo aikakin", tokasi hän lisäksi äkäisesti, "me olemme harhailleet täällä ulkona nyt jo lähes kolme vuotta".

"Se on pitkä aika", sanoi Tom, "on varmaankin monelle tullut koti-ikävä. Kun kerran on ollut pitemmän aikaa maalla -- --"

"Sanokaa noille miehille tuolla kanotissa, etteivät lähde mihinkään" keskeytti harppunamies vilkaisten taas yli laidan. "Kapteni on käskenyt heidän odottaa, kunnes laivan veneet ovat tulleet takaisin."

"Kaptenilla tietääkseni ei ole mitään käskyvaltaa noille", vastasi Tom, jonka kasvoille veri syöksähti.

"Laivassa, hyvä ystävä, voi kapteni käskeä melkein mitä tahansa", virkkoi harppunamies levollisesti. "Olkaa hyvä, huutakaa miehet takaisin. -- Te tiedätte aivan hyvin, että veneellä saavutettaisiin heidät muutamissa minuteissa. Mitä asiaa heillä on maihin?"

"He haluaisivat, mikäli minä tiedän, noutaa lisää hedelmiä."

"Se on tarpeetonta, venemiehet tuovat, mitä me ehkä vielä tarvitsemme. Olkaa järkevä, ystäväni, ja huutakaa ne takaisin! -- Kolmas venemiehistö, olkaa veneenne luona", huusi hän samalla kuuluvalla, mutta aivan rauhallisella äänellä keulapuoleen. Ja miehet, veneenperämies ensimäisenä, olivat silmänräpäyksessä venetelineitten ääressä, missä pieni alus riippui koukuistaan. -- Ainoastaan sana tai viittaus, ja vene liukui alas vesille.

Tom huomasi, että tämä keino oli häneltä riistetty, mutta hän ei tahtonut antaa vielä asian kärjistyä äärimmäiseen huippuunsa asti.

"Alohi!" huusi hän omituisen kirkuvalla äänellä tuskin sata askelta loitonnutta kanottia kohti. Saarelaiset käänsivät päänsä häneen päin. -- "Tulkaa takaisin laivaan!" -- Alkuasukkaat lepuuttivat airoja vedessä ja vitkastelivat totella.

"Tulkaa takaisin!" huusi Tom vielä kerran, "mutta älkää laskeko kylkeen kiinni, vaan pysytelkää vain laivan vieressä". -- Hän oli tehnyt uuden suunnitelman, niin epätoivoiselta kuin sen toteuttaminen hänestä itsestäänkin näytti. Saarelaiset tottelivat nyt, ja harppunamies nojautui kuten äskenkin huolimattoman näköisenä laivan laitamaa vasten lähetettyään venemiehistön taas työhön.

"Te käsittänette", sanoi lopulta Tom, joka oli päättänyt ottaa selvää, millä kannalla harppunamies oli, "että minä en oikein ymmärrä, miksikä te tahdotte estää kanottia menemästä minne heidän haluttaa".

"Ja ettekö te sitte tahdo palata takaisin kanotilla?" sanoi merimies hymyillen.

"Tietysti."

"No hyvä, silloinhan emme saa laskea sitä menemään laivan luota. Luuletteko että kapteni antaisi viedä teidät laivan veneellä maihin?"

"Te ette pääse käsistäni, herra! -- Mikä käsky on teille annettu minusta?"

"Mikäkö käsky? -- Ei mikään muu kuin että en saa päästää teitä enkä saarelaisia laivasta, ennenkun olette saanut rahan puista."

Tom huomasi pilkallisen sävyn näissä sanoissa -- hän tiesi, että ne olivat valetta, ja kylmä tuskanhiki nousi hänen otsalleen. Hän puri alahuultaan ja kääntyi pois harppunamiehestä pannen käsivarret lujasti ristiin rinnan yli, ettei tuo mies huomaisi hänen kiihtyvää mielenliikutustaan. Ainoastaan yksi pakenemisen keino jäi hänelle jäljelle. Jos hänen onnistuisi tehdä vuotavaksi koukuissaan riippuva vene, joka nyt oli ainoa laivalla, niin etteivät he voisi ajaa häntä takaa, olisi toivo päästä pakoon kanotilla. Toiset veneet olivat jo saaressa eikä niiden lastaaminen puilla kestänyt kauan! Puulastissa olivat ne liian raskaat takaa ajamaan, ja sitäpaitsi tunsi hän toisenkin salmen sellaiseen järveen, jonne tuolta rannan puolelta ei voinut päästä.

Nyt oli kysymyksessä uhkarohkea teko ja oli varottava, ettei vihollinen saanut vähintäkään vihiä, muuten oli Tomin suunnitelma turha. Verkalleen asteli hän senvuoksi taas keulaan päin, mistä hän voi antaa langolleen lähimmät määräykset ja ilmoittaa aikomuksensa. Riuttojen suu, mistä he olivat tulleet, oli noin puoli tiessä laivasta maalle, ja kuitenkin täytyy hänen mennä jotenkin läheltä ohi. Mutta puilla lastatuissa veneissä eivät miehet voisi liikkua kunnolleen. Kunhan hän vain pääsisi tuon suun ohi, niin ei olisi enää pelkoa kiinni joutumisesta. Sitä paitsi oli kanotissa kolme airoa, ja kolmella kanotti menee nopeammin kuin tullessa kahdella. Hänen sydämensä löi kuin halkaistakseen rinnan, mutta hän puri lujasti hampaitaan yhteen ja asteltuaan takaisin keulasta peräkannelle käveli hän siellä edes takaisin, aivan kuin olisi päättänyt levollisesti odottaa veneitten paluuta.

Harppunamies myöskin oikaisihe nojautumasta laidan yli ja lähti astelemaan edestakaisin peräkannen puolelle, missä vene riippui koukuissaan. Pikainen silmäys laidan yli sai hänet vakuutetuksi, että saarelaiset istuivat rauhallisesti kanotissaan ja liukuivat hiljalleen poispäin virran mukana. Laivalla olivat suuret purjeet auki, mutta tuulenhenki oli niin heikko, että laiva parahiksi voitti virran ja niin pysyi jotenkin paikoillaan.

Tuuli oli hitusen kiihtynyt, ja täytyi vetää vähän raakapuita etuhankaan päin. Harppunamies meni sinne ja huusi miehet luokseen. Nyt oli ratkaiseva hetki. Tom seisoi aivan veneen vieressä -- yhdellä hyppäyksellä oli hän laidalla, tempasi piilukirveen, joka on jokaisen koukuistaan riippuvan pyytöveneen keulaan kiinnitettynä. Silmänräpäyksessä oli toinen veneen kannatusköysi poikki, ja keula retkahti laivankanteen ja perä jäi toisen kannatusköyden varaan.

"Tänne -- kaikki! -- Apuun! tänne!" huusi harppunamies ja syöksi halko kädessä Tomin kimppuun, mutta hän tuli liian myöhään. Yhdellä hyppäyksellä oli Tom veneen perän luona ja piilunsa iskettynä siihen niin syvälle, ettei hän saanut sitä kiskaistuksi irtikään. Mutta hänellä ei ollutkaan aikomus ruveta puolustautumaan, hänen vain piti päästä pakenemaan. Pitkällä harppauksella hyppäsi hän yli laidan ja putosi mereen parinkymmenen askeleen päässä kanotista, joka heti kiiti häntä kohti.

Synkkiä kirouksia ja sadatuksia kaikui hänen takanaan laivalta. Kapteni hyppäsi kannelle ja venemiehistö ryntäsi särkyneen veneen luo nostaakseen sen niin pian kun mahdollista taas paikoilleen ja pannakseen sen kuntoon. Harppunamies vetää silpasi lipun laivan mastoon antaen niin merkin rannalla olijoille.

Tom oli pian tullut veden pinnalle ja ennenkun laivan miehistö oli edes voinut tehdä mitään päätöstä tai käydä käsiksi rikkoutuneen veneen korjaamiseen, oli hän jo päässyt kanotin keulan kohdalle ja kiepsautti itsensä Alohin avulla kanotiin. Ensimäiseksi vilkasi hän laivaan, jonka mastoon paraillaan nousi englanninlippu. Sitte tarttui hän heti vieressään olevaan airoon, ja nuo kolme miestä tiesivät nyt, että heidän pakonsa onnistuminen riippui heidän käsivarsiensa voimasta.

"Seis siellä!" huusi kapteni, joka näki jo varman saaliinsa puikahtavan käsistä noin röyhkeästi. "Seis tai minä ammun teidät kaikki mäsäksi!" Mutta hänen uhkauksensa oli tehoton. Hänellä ei ollut ampuma-asetta käsillä, ja siepaten vain harppunan hän viskasi sen sokeassa vimmassaan satasen askelta loitonneen kanotin jälkeen. Harppuna ei lentänyt edes puoltakaan matkaa ja hävisi sihisten veden pinnan alle.

Kanotin keulassa kuohui kirkas vesi sen kiitäessä hyvää vauhtia, ja sujakka, kevyt alus olisi kiitänyt kuin nuoli kolmen voimakkaan soutajan lennättämänä, jos ei vauhtia olisi estänyt tukipuu.