Part 1

KARKURI

Kirj.

FRIEDRICH GERSTÄCKER

Toim.

Teuvo Pakkala

Mailta ja meriltä 1.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

Hiljaa lainehti meri ja viskeli ikäänkuin leikkien lasinkirkkaita, tummansinisiä laineitansa Tubuain koralliriuttoja vasten. Tubuai on Tyyneenmeren muutaman pienen saariryhmän tärkein saari. Lauhkea ilmanhenki humisi saarten palmuissa, ja korkeimpia huippuja myöten metsänpeittoisten vuorten yli kaartui puhdas, päivänpaahteinen taivas.

Kun varjot pitenivät kuuman auringon laskeutuessa taivaanrantaa kohti, kokoontui koko joukko pronssivärisiä reippaita lapsia hiekkaiselle korallirannalle leikkimään. He tavottelivat toisiansa kiinni juosta vilistäen avojaloin korallilouhikkoa arkailematta, aivan kuin heidän jalkapohjansa olisivat olleet vuotanahkaa tahi rautalevyä. Väliin he taas kiikkuivat kokossäikeistä punotuissa köysissä, jotka olivat kiinnitetyt palmujen latvoihin, kiikkuessaan lentäen korkealle yli siniviheriän lammikon, jonka yli mahtavat puut taivuttelivat latvojaan, sieltä taas heittäytyen guiave- ja appelsinitiheikköön, väistellen rohkeasti ja vikkelästi jaloillaan paiskautumasta puunrunkoja vasten.

Täysikasvuiset miehet lojuivat pitkää pituuttaan appelsini- ja bananilehdon varjossa. He katselivat milloin lasten leikkiä, milloin välinpitämättömästi silmäilivät etäällä näkyviin tullutta purjelaivaa, jota hiljainen tuulenhenki hitaasti kuljetti lähemmäksi. -- Toimeliaampia olivat sitävastoin naiset, jotka hioivat kokoskuoria pikareiksi seisten kuultavassa vedessä tai punoivat seppeleitä ja tukkakoristeita marantakasvin valkoisista, hienoista kuiduista tai seisoivat korallien välissä vyötäisiin asti vedessä ongenvapa kädessä pyydystäen illalliseksi herkullisia pieniä kaloja. Nämä kastettiin raakoina kokosmaitoon ja suolaveteen ja syötiin sitte paahdettujen tai höyryssä keitettyjen leipähedelmien kanssa.

Ennen oli täällä varjoisassa metsikössä kaikunut "tapa"-kurikoiden iloinen läiske, kun vaimot ja tyttöset valmistivat itselleen omat tarpeensa haljakoitansa varten leipä- ja bananipuun kuoresta. Ja samalla kun työ naurettaessa ja laulettaessa oli kuin leikkiä, keräytyi nuori miesväki heidän ympärilleen auttaen taikinan vaivaamisessa ja veistellen leipomakurikoita kovasta kasuarinipuusta.

Tämä kaikki on nyt tähän aikaan ollutta ja mennyttä. Ensin lähetyssaarnaajat, sitten maihin laskevat laivat, varsinkin valaanpyytäjät, toivat kirjavaväristä karttunia ja muita huokeita kankaita, jotka saarelaisia miellyttivät enemmän kuin yksinkertainen omatekoinen kuitukangas, "tapa". Ja näin se ainoakin todellinen työ, johon he siihen asti olivat oppineet, tuli hylätyksi tykkänään, ja joutenolo, jota luonto myöntää täällä enemmän kuin missään muualla maailmassa, tuli heille kaikkea muuta mieluisammaksi. Tämä vaikutti monessa suhteessa turmiollisesti saarelaisiin, mutta heidän luontaista hyvänsuopeuttaan, yksinkertaisuuttaan ja sydämellisyyttään se ei kuitenkaan voinut riistää heiltä. Iloisina ja hilpeinä elivät he aurinkoisia päiviään, ja taivaan Jumala, joka oli lahjoittanut heidän kotiseudulleen rikkaitten aarteitten koko runsaudensarven, mahtoi varmaankin olla heistä rakas Isä.

Vähän oli heillä yhteyttä valkoihoisten kanssa, jotka olivat jo asettuneet pysyvästi asumaan läheisille saariryhmille ja vieläpä väkivaltaisesti ottaneet valtaansakin osan niistä. Kaksi lähetyssaarnaajaa oli rakentanut majansa saaren pohjoisrannalle ja he olivat voittaneet uskolleen saaren suopeamieliset asukkaat. Mutta läheisessä suhteessa heihin oli ainoastaan muuan nuori, sinisilmäinen, hilpeä skotlantilainen, joka noin viisi tai kuusi vuotta sitten oli karannut Tangasaarelle muutamasta valaanpyytölaivasta, jossa hän oli ollut kirvesmiehenä. Sattumalta oli hän tullut tänne, mutta tänne oli kiintynyt hänen sydämensä. Hän oli rakastunut nuoreen saarelaistyttöön. Ja kun häntä samalla miellytti tämän tosin muusta maailmasta erotetun, mutta viehättävän seudun hiljainen, idyllimäinen elämä, ja kun eivät tytön vanhemmat asettaneet pienimpiäkään esteitä, vaan vaativat lähetyssaarnaajaa lainmukaisesti vihkimään nuoret, niin hylkäsi valkoinen nuorukainen epävakaisen merimiesammattinsa ja hänestä tuli aviomies ja sitten perheenisä Tubuaissa.

Hän itse oli tosin poikasena saanut kotimaassaan ainoastaan sellaisen koulusivistyksen kuin muutkin pojat, jotka elivät samanlaisissa oloissa kuin hänkin. Mutta kirvesmiesammattinsa oli hän perinpohjin ja kunnollisesti oppinut, ja hänellä ei ollut seuraelämään nähden suurempia vaatimuksia kuin mitä saari parahiksi voi tarjota hänelle. Täällä sinisen taivaan ja humisevien palmujen alla hyvien ja yksinkertaisten ihmisten parissa hän oli löytänyt kodin onnen, joka häntä täysin tyydytti. Eikä ollut mitään perhesiteitä enää kiinnittämässä häntä hylättyyn maailmaan. Hänen vanhempansa kotimaassa olivat kuolleet. Veljiä tai sisaria ei hänellä ollut koskaan ollutkaan. Intaha, hänen vaimonsa, joka oli lahjoittanut hänelle kaksi lasta, oli hänelle kaikki kaikessa.

Hän oli rehellinen ja avomielinen eikä likikään niin raaka ja viinaan menevä kuin mitä englantilaiset merimiehet muuten liiankin usein ovat. Alkuasukkaat mielistyivät häneen. Etevämmyytensä kautta tuli hänestä heille piankin yhtä hyödyllinen kuin mieluisa toveri.

Tomo, joksi alkuasukkaat olivat hänet hänen nimensä Tom Burton'in mukaan uudestaan ristineet, loikoili tänäänkin taas heidän joukossaan rannalla ja katseli milloin uneksien, milloin miettiväisen näköisenä tuota kaukana näköpiirissä olevaa purjelaivaa, jota hiljainen tuulenhenki vain hitaasti ja vaivaloisesti kuljetti lähemmäksi. Selvinä liikkui hänen henkensä silmien ohi hänen entinen merimieselämänsä: raskas työ, ainainen epäsopu kaptenin kanssa, sitten hänen karkaamisensa, kun hän oli viettänyt viisi päivää Hapain ylängöillä eläen bananeilla, sitten hänen harhailunsa kauniilla saarella. Sitten tuli mieleen hänen nykyinen rauhallinen elämänsä pienellä maakamaralla keskellä suurta valtamerta.

Ja jos minä nyt voisin palata kotimaahani tuolla laivalla -- -- Haluttaisiko? -- Pitäisi jättää Intaha ja pienokaiset ja alkaa tuolla ulkomaailmassa entinen elämä. Kylmien sydämettömien ihmisten keskuudessa... Ei, totta totisesti ei! Siellä ei ole mitään, joka voisi viekoitella minut takaisin heidän luokseen. Ja minusta tuntuu todellakin toisinaan kuin olisin oikeastaan erehdyksissä syntynyt vanhassa Europassa, niin täydellisesti kuulun minä tänne, minne hyvä onneni oikeaan aikaan on minut tuonut. Olkoon tuolla ulkomaailma ahdinkoineen ja aherruksineen rahan hankkimiseksi, niin aina vain enemmän rahaa, jotta voitaisiin tuhlata hurjassa elostelussa, niinkuin minä itsekin ennen tein. Minä tahdon nyt nauttia täällä ja riemuita onnestani, -- maailma -- pyh -- siellä on paljon melua, vaan vähän villoja!

Aurinko oli uponnut punaisen tulipallon näköisenä mereen. Tomon vaimo, kukoistava, kukilla koristettu, nuori, hymyilevä nainen tuli miestään noutamaan. Nuorin poika istui ratsain äitinsä vasemmalla lonkalla -- kuten siellä naiset kantavat nuorta jälkeläistään, -- vanhinta, pientä, iloista, kolmivuotista poikaa talutti äiti kädestä. Kaste alkoi jo laskeutua maahan.

Laiva oli vielä jonkun aikaa näkyvissä kirkkaassa valojuovassa luoteisella taivaanrannalla, ja sen raakapuut ja purjeet erottautuivat nyt jo selvästi. Pian kuitenkin häipyivät sen ääriviivat illan lyijynharmaaseen hämärään, ja kun kuu nousi idässä vuorten yli, oli laiva tykkänään hävinnyt.

Saarelaiset eivät välittäneet muista laivoista kuin niistä, jotka laskivat maihin heidän luokseen, mikä tapahtui perin harvoin. Silloin saivat he vaihtaa hedelmiä ja vihanneksia, joita heidän valkoinen ystävänsä oli opettanut heitä viljelemään, sekä myöskin halkoja piilukirveisiin, tupakkaan, karttuniin, koristuksiin, nauloihin, peileihin ja muihin sellaisiin useimmin hyvin mitättömiin esineisiin. Tomo piti huolta, ettei heitä kaupanteossa kovin petetty, ja kun hän sellaisissa tilaisuuksissa teki heille arvokkaan palveluksen tulkkina, niin oli hän heille tässäkin suhteessa tavattoman tarpeellinen.

Paljon hän oli saanut nähdä vaivaa totuttaessaan alkuasukkaita raskaaseen työhön, jota on puunhakkuu tässä ilmanalassa. Hän itse oli hyvänä esikuvana. Mutta saarelaiset istuutuivat hänen ympärilleen, katselivat häntä ja olivat kuolla nauruun, kun hiki valui suurina pisaroina hänen otsaltaan, ja kävivät hyvin totisiksi, kun Tomo pani kirveen heidän käteensä. Eivät he sitä alussa kauan liikutelleet. Mutta kun he sittemmin näkivät, mitenkä runsaan palkkion ne saivat, jotka olivat olleet vähänkään ahkeria, niin se sai heidät helpommin taivutetuksi työhön. Mutta yhä piti heitä aina kehotella.

Vaan siitä huolimatta puunhakkuu oli juhlatilaisuus tämän palmumaailman iloisille lapsille, jotka keksivät aina hauskan puolen asioissa. Silloin keräytyivät näet tytöt ja vaimot työntekijöiden ympärille, poimivat kukkia ja sitoivat seppeleitä, joilla he koristivat taitavimmat ja ahkerimmat, jota vastoin nauroivat saamattomille ja kömpelöille. Mutta tämä leikinlasku oli niin hyväntahtoista ja sydämellistä, ettei asianomainen milloinkaan voinut suuttua, vaan sai vain siitä kiihotusta yrittämään ja tekemään tehtävänsä paremmin ja ansaitsemaan myöskin seppeleen.

Päivä teki paraillaan nousuaan idässä. Joitakin nuoria saarelaisia oli noussut aikaisin mennäkseen kalastamaan. Heidän huutonsa herättivät kuitenkin pian toisia, jotka riensivät katsoa tuijottamaan majoistaan. Tuo laiva, jota eilen illalla oli tähystelty, oli nyt jotensakin likellä. Jos laiva ei olisi pyrkinyt maihin heidän rantaansa, niin mitä varten se olisi tullut lähelle vaarallisia koralliriuttoja, joita muodostuu kaikkien saarten ympäristöön monen penikulman laajuisena kehänä.

Merimiehillä ei vielä ole näistä seuduista hyviä karttoja, ja nuo salaiset riutat ovat muutosten alaisia, niin että varmoja karttoja ei juuri voitaisi saadakaan. Kun laivat tahtovat laskea maihin tällaisen saaren luona, niin ne yön sattuessa risteilevät hyvän matkan päässä odottaen aamunkoittoa, tai heittävät ankkurin, jos voivat tavata pitävän pohjan.

Vilkas, iloinen toimeliaisuus valtasi uniset rannan asukkaat. Kiireellä he menivät herättämään Tomon ja antamaan hänelle tiedon tästä ilahuttavasta tapahtumasta, laivan tulosta, ja ryhtyivät innolla keräämään kokospähkinöitä, bananeja, appelsineja, guiaveja, papaihedelmiä ja miksikä noita satoja eri hedelmiä kaikkia kutsuttaneekin. Toiset ryhtyivät ottamaan leipähedelmiä ja makeita perunoita sekä noutivat vesimeloneja pelloilta. Naiset punoivat taidokkaasti ja perin yksinkertaisella tavallaan kokospalmun lehdistä koreja, joihin pantiin hedelmät. Niillä ne kuljetettiin laivaan samalla kuin ne olivat mittoina määrätessä hedelmien paljouden ja arvon.

Intaha, joka oli taitavin ja ahkerin saarelaisnaisista, oli jo ennemmin tehnyt bamburuovon sekä väritetyistä marantapuun kuiduista hauskannäköisiä pieniä koreja ja laukkuja vaihtaakseen ne ensi tilassa maihin tulevien valkoihoisten moniin pieniin mukavuusesineihin. Tomo itse oli pilkkonut rannalle neljä syltä halkoja. Kun hänellä lisäksi oli vihannesviljelystä sekä hedelmiä, siipikarjaa ja sikoja, jotka hän oli kasvattanut, niin toivoi hän nyt saavansa hyvät kaupat tehdyksi.

Laiva lähestyi lähestymistään, ja kun se oli risteillyt melkein riuttojen kohdalle, laskeutui siitä vene vesille. Siinä oli neljä reipasta soutajaa, jotka pian löysivät kaidan väylän riuttojen lomitse. Vene kulki nyt tyyntä järven pintaa, joka aina on riuttojen ja mantereen välissä. Venemiehet katselivat milloin vasemmalle milloin oikealle nähdessään pitkistä ajoista taas puiden mehukasta ja raikkaan näköistä viheriää sekä naisia ja lapsia.

Te jotka elätte maaperällä ettekä milloinkaan ole tulleet kotoisen maakamaran näköpiirin ulkopuolelle, te ette ensinkään tiedä, mikä ääretön lumous piilee mereen kyllästyneelle kulkijalle tuossa pienessä sanassa maa. Miten hyvältä tuntuu jalkapohjissa, kun ne taas ensikerran maata koskettavat. Miten ihanalta tuoksuvatkaan kukat! Miten sointuvasti laulavat linnut! Miten omituisen väririkkaalta tämä kaikki näyttää! -- Oma omituinen lumonsa on tällaisella vieraalla maaperällä. Ja kun merimies osaa nähdä miellyttävää ja kaunista jo karuimmassakin rannikossa sekä tuntee riemua pienestä, vaatimattomasta kankaan kukasta ja kokoaa näkinkenkiä ja liuskakiviä rannalta muistoksi mukaansa laivaan, niin miltä hänestä tuntuukaan, kun hän astuu valmiiseen paratiisiin, jonne luonto on anteliain käsin kasannut pienelle, ahtaalle alalle kauneinta mitä se voi tarjota. Ei ole ihme, että merimies silloin kuljeskelee sinne tänne kuin pyörryksissä ja että hän lapsen tavoin ei tiedä, mitä hän ensimäiseksi haluaisi, minkä hedelmän ensimäiseksi ottaisi.

Miltä tuntuukaan vangista, kun hän monivuotisen tympeän vankeusajan loputtua taas ensi kerran hengittää ilmaa! Sama tunne valtaa merimiehenkin, kun hän saa jättää laivan lyhyeksikään aikaa ja katsella taivaanlakea taas kerran puunlatvojen lomitse. Tapahtuu silloin usein että he nähdessään huojuvat palmut, makeat hedelmät ja ystävällisiä ihmisiä koettavat jonkunlaisen koti-ikävän valtaamina karata laivasta. Se on väärin, sillä näin he rikkovat suostutun välipuheen, -- mutta selitettävissä se on sekin inhimillistä.

Kaptenit tietävätkin tämän. Ja vaikka karkaamisesta on ankara rangaistus ja vaikka merimiehillä on kaptenin tallessa usein vuosien kuluessa ansaittu palkka, niin eivät kaptenit luota miehiinsä sen enempää. Missä laivan täytyy laskea maihin sellaiseen saareen, on jokainen mahdollinen varukeino välttämätön. Maihin ei päästetäkään miehiä muita kuin mikä heitä tarvitaan soutajiksi.

Näin ollen näkevät merimiespoloiset tavallisesti perin vähän tuosta ihanasta maasta, jonne he pitkän matkan perästä toivoivat saavansa mennä. Heidän edessään humajavat palmut ja pulppuaa loristen lähde hedelmiä notkuvien varjoisain oksien alla -- mutta ei heille. He käyvät vieraissa maissa ainoastaan nimellisesti. Aivan kuin vanki voi koppinsa ikkunasta nähdä viheriöitä peltoja ja niillä puuhailevia vapaita ihmisiä saamatta mennä heidän luokseen, niin nojautuu merimieskin laivan laitaa vasten ja katselee kaihomielin tuota ihmeellistä näytelmää, joka leviää hänen silmiensä edessä. Hän mittaa epätoivoisella silmäyksellä välimatkan laivasta maalle, jonne mahdollisesti uimalla pääsisi. Mutta samalla huomaa hän sen mahdottomaksi, sillä jälkeen lähetetty vene saavuttaisi hänet pian ja kuljettaisi takaisin. Ja hän hunnien kääntää katseensa maalta ja käy käsiksi entiseen toimeensa, johon hän kaikessa tapauksessa on vapaaehtoisesti suostunut.

Vähän enemmän vapautta on soutumiehiksi päässeille. He astuvat kuitenkin maalle ja saavat itse, jos heitä haluttaa, poimia rannalla kasvavia hedelmiä, juoda lähteestä ja seurustella alkuasukkaiden kanssa, lyödä kättä ja vastata heidän sydämelliseen tervehdykseensä. Mutta ennenkun he tuskin oikein ovat päässeet kaikesta selville, on tuo lyhyt aika taas mennyt, laivaantulokäskyä noudatettu, ja heidän taakseen jää taas pitkiksi kuukausiksi ehkäpä vuosiksi tuo kaunis unelma hedelmistä, maasta ja puista sekä hyvien, viattomien ihmisten ystävällisistä, rakastettavista kasvoista. Heidän kotimaansa on taas tästä lähtien meri, heidän toimenansa on keittää likaista, haisevaa silavaa sekä taistellen elementtejä vastaan ylläpitää olemassa oloaan ja elämäänsä.

Tuskin oli kevyen, aaltoja reippaasti halkoilevan valaanpyytöveneen terävä kokkapuu koskettanut karkeata korallihiekkaa, kun soutajat heittivät airot veneeseen ja hyppäsivät molemmin puolin laidan yli maalle vetääkseen veneen ylemmäksi. Iloisina ja toimeliaina ympäröi heitä joukko uteliaita, nauravia ja riemuitsevia alkuasukkaita, jotka varsin hyvin tiesivät, ettei heidän tarvinnut vähintäkään pelätä tällaisia maihin laskevia veneitä, joiden miehistö myöskin oli yhtä turvattu heidän keskessään.

Harppunamies nousten veneestä loi pitkän tutkivan yleissilmäyksen ympärillä oleviin vieraisiin ihmisiin keksiäkseen heidän joukostaan jonkun, joka olisi heidän luottamusmiehiään, jonka kanssa sitte voisi tehdä kaupat. Hän huomasi valkoihoisen miehen tulevan näkyviin rantaa reunustavien puiden vilpoisesta varjosta. Miehellä oli aivan europalainen, kevyestä kankaasta valmistettu puku. Hän asteli hitaasti venettä kohti.

Harppunamies meni tätä vastaan hyvin iloissaan, kun arvasi saavansa miehestä tulkin. Ojentaen hänelle kätensä, johon Tom tarttui, sanoi harppunamies englanniksi: "Englantilainen kenties? -- Olisipa hiton hauskaa tavata englantilainen täällä mykänkieltä puhuvien miekkosten joukossa."

"Puoleksi ainakin -- olen skotlantilainen!" sanoi Tom naurahtaen. "Mitä teille kuuluu? -- Onpa hauskaa, kun voin tervehtää teitä täällä Tubuaissa."

Merimies puristi kättä kaikin voimin ja puheli ystävällisesti:

"Mainiota! Ja nyt me voimme myöskin tehdä kauppamme heti ja nopeasti, sillä kapteni on kuin kuumilla hiilillä pääsemään taas merelle. Me haluamme, kuten voitte kylläkin arvata, vähän kaikenlaista, josta meillä on teille antaa yhtä ja toista. -- Te voitte sitten valita sitä, mikä teitä eniten miellyttää. Onkohan teillä halkoja?"

"Paljonko tarvitsette?"

"Niin no, me tarvitsisimme paljonkin, sillä entiset ovat kai lopussa, mutta ukko ei anna aikaa viipyä ja odottaa, kunnes saisitte niin paljon pilkotuksi."

"Tuolla on heti kuusi syltä pinottuna", sanoi Tom. "Mikä teidän laivanne nimi on?"

"Kuusi syltä -- se on mainiota. Silloin meillä syntyy pian kaupat. -- Lucy Evans on laivan nimi."

"Ei näytä olevan erikoisen nopeakulkuinen", arveli Tom, jota kuitenkin vielä entisten aikojen muistot huvittivat sen verran, että otti osaa niitten laivojen kohtaloihin, joiden yhteyteen hetkeksikään joutui. "Kesti kauan, ennenkun pääsitte tänne asti."

"Eihän se ole mikään nopeakulkuinen", naurahti harppunamies, "mutta eipä ihmekään, sillä me olemme jo pian olleet kolme vuotta vesillä, ja kuparilevyt riippuvat siekaleina laivanrungosta alas. Muuten on sillä verrattain hyvä pyyntionni. -- Asiasta toiseen, kun arvatenkin olette entinen merimies, tiedätte, että minun on vastattava miehistäni. Miten on täällä mahdollisuuksia karata?"

"Jos he tuntisivat rannan, niin olisi se kylläkin mahdollista", sanoi Tom yhtä hiljaa kuin kysyttiinkin, "mutta ei näin ollen, sillä koralliriutta pistäytyy tuolla takana tähän saareen ja he eivät pääsisi sen yli, ja jos ken yrittäisikin, saataisiin hän pian kiinni. Älkää olko huolissanne."

"Sitä parempi. -- En minä heitä niinkään laske silmistäni. Kerrassaan kirottu juttu tuo roskaväen juoksenteleminen. Sitte kun läksimme, on meiltä juossut tiehensä jo kolmetoista."

"Kolmetoista, se on paljon, sittenpä on teillä niukasti miehiä."

"Hiton niukasti, vaikkakin olemme ottaneet muutamia uusia lisäksi Sandwichsaarilta. Miten olisi täällä? Eikö joitakuita saarelaisista saisi taivutetuksi koettamaan kerran valaanpyyntiretkeä?"

Tom naurahtaen pudisti päätään ja sanoi: "Voi hyvänen aika, se mahtaisi tuntua näistä kevytmielisistä ja tähän aurinkoiseen taivaaseen tottuneista miekkosista ihmeelliseltä, jos heidät yhtäkkiä vietäisiin pohjoisten jäävuorien keskelle ja pakotettaisiin siellä keittämään yöt päivät silavaa. He ovat melkein liian mukavuutta rakastavia paistaakseen edes täällä lämpöisessä oman leipähedelmänsä."

"No, kyllä totuttaisimme heidät", vastasi harppunamies.

"Kyllä sen uskonkin", nyökäytti Tom totisena. "En kuitenkaan siihen kehottaisi teitä, sillä te saisitte heistä huonoja merimiehiä. Kun te täältä lähdettyänne saavutte Tahitiin, niin siellä luulen melkein varmasti teidän voivan ainakin jossain määrin täydentää miehistöänne. Ranskalaisilla, kuten aikasemmin olen kuullut, melkein säännöllisesti on vankilassaan istumassa kiinnisaatuja karkureita."

"Luulen, että ukko ei kovinkaan halua heitä", sanoi harppunamies. "Mutta nyt ennen kaikkea näyttäkää minulle puunne ja olkaa sitte niin hyvä ja antakaa viedä aivan veneen viereen leipähedelmiä, appelsineja ja vihanneksia, joita teillä on varastossa, kuten tuossa näen, ja yleensä kaikkia muuta myötäväksi tarjottavaa. Minä asettelen sitten esille, mitä olen tuonut mukanani vaihtotavaraksi. Sillä tavalla pääsemme pikimmin johonkin tulokseen."

Hän kääntyi veneen perämiehen puoleen, jota hän salaa kuiskaten varoitti pitämään tarkasti silmällä miehiä, ja niin lähti Tomin kanssa lähellä olevalle halkopaikalle. Halot hyvin miellyttivät harppunamiestä, mutta ei hän voinut lopullisesti päättää mitään varmaa kauppaa, kun ei hän ollut tätä varten tuonut mukanaan kylliksi tavaraa tai rahaa eikä ollut saanut kaptenilta mitään varmaa määräystä.

"Tiedättekö mitä, ystäväni!" sanoi hän skotlantilaiselle. "Tulkaa minun veneessäni laivaan. Pari teidän saarelaisistanne voi seurata meitä kanotissa tuodakseen teidät pois siinä tapauksessa, että te ette suostu kauppaan. Mutta en epäile vähääkään, ettei ukko ottaisi puita, päinvastoin on ylenmäärin hyvillään, kun saa. Meidän kesken sanottuna, täytyy hänen ottaa niitä joko täältä tai sitte pian laskea jonkun toisen saaren rantaan, mutta onko siellä pilkotuita puita ja lähellä rantaa niinkuin nyt tässä! Kenen nämä ovat -- teidänkö?"

"Osaksi minun, osaksi alkuasukkaiden."

"Hyvä, te teette heidänkin puolestaan kaupat, ja nyt tulkaa minun kanssani rantaan takaisin, jotta minä voisin pitää silmällä väkeäni."

"Ettekö te haluaisi ensin käydä majassani ja virkistää siellä itseänne?" kysyi Tom. "Sinne on tuskin kahtasataa askelta. Tuolla näkyy aita, joka ympäröi majaani ja puutarhaani."

"Kiitos, kiitos", vastasi harppunamies, "tahtoisinpa mielelläni silmätä sitä, mutta se ei käy päinsä. Maa polttaa jalkapohjiani täällä, kun en voi pitää silmällä venekuntaani. Yleensä täytyy teidän luvata minulle, että toimitatte halot, jos me ne otamme, avonaiselle rannalle, mistä alkuasukkaat voivat syytää ne veneeseen. Tänne metsään en minä uskalla jättää miehiäni, kiusaus olisi liian suuri."

"Te näytätte hyvin vähän luottavan heihin", naurahti Tom. "Onko sitte teidän kapteninne sellainen paholainen, vai onko muuten olo laivassa niin huonoa?"

"Taitaapa olla ukossa ainakin vähän, kuten sanoitte, paholaista, ehkäpä sen jo tiedättekin. Ruoka on muuten laivassa erinomainen, ja liikaa työtä ei miehillä myöskään ole. Viideltä alkain on joka ilta vapaata -- ei tietysti silloin, kun meillä on valaita tai ihraa laivassa."

"Niinpä niin, sepä tietty", sanoi Tom. "Mutta nyt me olemme taas rannalla ja tuolla ovat myöskin teidän miehenne. Te voitte siis olla levollinen."

"Jumalan kiitos", mutisi harppunamies ilahtuneena aivan kuin joku odottamaton onni olisi tapahtunut hänelle.

Nyt alkoi hedelmäkauppa, jota merimiehet jo johtivat tekemällä eleitä ja näyttämällä tupakkaa, veitsiä, paitoja ja muita tavaroita, jotka heidän mielestään olivat välttämättömiä. Tuoreita vihanneksia ja myöskin hedelmämehua saavat merimiehet laivasta ruoka-annoksina kerpukin estämiseksi, mutta appelsineja, ananas- ja muita mehukkaita hedelmiä täytyy heidän itselleen hankkia ja panna astioihin, jos he matkalla tahtovat saada niitä.

Alkuasukkaat olivat touhussa tuodessaan kaikki tavaransa rantaan, missä laivamiehet heti ottivat tavaran vastaan ja sijoittivat veneisiinsä. -- Intaha oli myöskin tullut rantaan tuoden miehelleen sen, mikä hänellä oli valmista työtä, ja veneen perämies, muuan nuori amerikalainen, oli jo vaihtanut osan tavaroista. Jäljelle jääneen osan antoi Tom panna veneeseen kaptenille samoin kuin muille päällysmiehille tarjolle.

"Minä tahdon mennä isän kanssa", sanoi hänen pieni poikansa, kun isä nosti hänet ilmaan ja suuteli häntä, "minä tahdon myöskin nähdä tuon suuren kanotin tuolla".

"Ei se käy päinsä, sydänkäpyseni", rauhoitti isä häntä, "siellä sinä olet vain tiellä, ja äiti olisi levoton sillä aikaa".

"Jätä hänet tänne", pyyteli vaimo, "minä tahtoisin, ettet sinäkään menisi, Tomo. -- Kun minä näen sinun menevän tuollaisessa veneessä, niin tuntuu minusta aina, ettet enää palaa, vaan menet takaisin kotimaahasi -- ja miten silloin kävisi Intahan ja lasten?"