Part 4

Mutta Karjalan miehet olivat tällä välin ennättäneet kokoontua. Kauas ei vainojoukko päässyt, kun jo alkoi sataa nuolia vuoren rinteeltä. Karjalaisia oli niin paljon, että he päättivät heti antautua taisteluun ja ajaa vainolaiset maasta. He olivat valinneet taistelupaikaksi vuoren juuren, niin että jyrkkä kallion kylki soi heille selkäsuojaa. Eivätpä siinä epäröineet vainolaisetkaan. Vaaraviitta teki heti hurjan hyökkäyksen. Se tosin torjuttiin, mutta karjalaiset näkivät kauhukseen, että vainolaisia oli paljon enemmän kuin he olivat aavistaneetkaan. Mutta mikäs auttoi, peräytyminen oli mahdoton, täytyi siis joko voittaa tai kuolla. Yhä hurjemmin hyökkäsi Vaaraviitta miehineen, ja yhä enemmän alkoivat karjalaisten rivit horjua. Vaaraviitta kokosi joukkonsa, näkyi, että hän valmisti viimeistä, ratkaisevaa rynnäkköä. Suljetuin rivein he lähestyivät joka puolelta. Karjalaiset olivat vallan saarroksissa ja he näkivät jo kohtalonsa ratkaistuna. Ei siinä auttanut, vaikka nuori Osma nosti uljaana päätään kehottaen pelkäämättä taisteluun, ylivoiman edessä oli murtuminen. Mutta juuri kun hyökkääjät valmistuivat loppuotteluun, pysähtyivät he äkkiä. Käsi, joka oli ojentanut keihään tai tapparan, vaipui hitaasti alas ja hämmästyneinä tuijottivat vainolaiset ylöspäin. Silloin vilkaisivat karjalaiset taakseen. Ja mitä he näkivät! Ylhäällä kallion kielekkeellä seisoi Kammo-Pirho, huitoi sauvallaan minkä jaksoi ja manasi kiljuvalla äänellä, että metsä raikui. Karvaiset sääret ja paljaat käsivarret näkyivät nahkariekaleitten seasta ja kun takkuinen tukkakin vielä hurjasti hulmusi tuulessa, oli hän mitä kamalimman metsäkummituksen näköinen. Ihmekös, jos se lamaannutti hyökkääjäin voiman. Mutta karjalaiset tunsivat heti Kammo-Pirhon ja he käyttivät hyväkseen vihollisen tyrmistymistä tehden äkkiä hyökkäyksen. Ja kumma! Viholliset kiiruhtivat suinpäin pakoon. Karjalaiset läksivät perässä. Mutta kauas ei ennätetty, ennenkuin Vaaraviitta malttoi mielensä, kokosi joukkonsa ja asettui vastarintaan. Karjalaiset olivat takaa-ajaessaan hajaantuneet, joten Vaaraviitta löi heidät vuorostaan pakosalle. Nuori Osma ja Joutti olivat tunkeutuneet hyvin kauas. Äkkiä he huomasivat olevansa saarroksissa, ja joku vainolaisista huusi: "Älkää surmatko, ne ovat Osman poikia!" -- Osma ja Joutti otettiin vangeiksi. Kainun ja Hålogalannin miehet olisivat voineet nyt uudestaan lähteä Karjalaa hävittämään, mutta heiltä oli kaatunut niin paljon miehiä, että he päättivät hiljaa vetäytyä kotiinsa. Olihan kuitenkin kostettu Karjalalle, monta sen miestä maahan lyöty.

Kun päästiin Kainun ja Karjalan rajamaille, pitivät päälliköt neuvottelun. Kohta sen jälkeen tulivat Torulv ja Vaaraviitta vangittujen poikien luo. He päästivät Joutin siteistä ja Vaaraviitta sanoi hänelle: "Mene nyt Osmalaan ja sano Karjalan kuninkaalle näin: Turhaa on sinun etsiä poikaasi, Osmaa, ikänä et häntä löydä. Mutta niinkauan kun et lähde vainoretkelle Kainuun etkä Hålogalantiin, on pojallasi hyvä olla, vaan heti kun ensimäinen vainolainen ilmestyy alueillemme, saa nuori Osma kärsiä mitä kamalimman kuoleman. Kuunkierron häntä kidutamme." Ja Joutti läksi.

Karjalassa vallitsi nyt suuri suru. Vainolainen ei tosin ollut tehnyt juuri nimeksikään aineellista vahinkoa, mutta paljon miehiä oli kaatunut ja poissa oli nuori Osma, tietäjäsuvun ainoa perillinen, Karjalan toivo.

Vaan Kammo-Pirhopa lähti vapaaehtoisesti Osmalaan höpisten yhä itsekseen: "Nyt jään tänne. Nyt on kostettu, on kostettu. Yhden Osman pitää kodittomana harhailla maailmaa, kuten Pirhon metsiä, Pirhon metsiä. Niin määräävät metsien henget, metsien henget."

HÅLOGALANNISSA.

Merkillisiä teitä oli Osma tuotu Hålogalantiin. Neljä miestä oli kuljettanut häntä päivän toisensa jälkeen sinne tänne, niin että vihdoin, kun päästiin kuningas Torulvin komeaan taloon, ei Osmalla ollut aavistustakaan, missä päin oli Karjala. Mutta Osma ymmärsi, että tämä oli tehty vain siinä tarkoituksessa, että pakenemisajatuksetkin katoaisivat hänestä. Muuten Osmalla oli sangen hyvä olla. Hänen pitkiä kiharoitaan ei katkottu eikä orjantöihin häntä pantu. Päinvastoin kaikki kohtelivat häntä ei ainoastaan vapaana miehenä, vaan vieläpä tavallaan kuninkaan poikanakin. Torulvin pojan, nuoren Ulvin seurassa sai hän aina olla tämän samoillessa metsiä ja maita.

Mutta tietää sen, miten ikävä, katkera kaipaus täytti koko Osman olennon. Karjala, Karjala ja Osmala asukkaineen! Oli aivan kuin sydän olisi rinnasta lähtenyt näitä sanoja lausuessa. "Oi isien maa ja heimoni, jos en luoksenne pääse, niin kuolen", huokasi hän.

Ikävöimistä lisäsi vielä sekin, ettei hän ensi alussa ollenkaan ymmärtänyt sitä kieltä, jota täällä puhuttiin. Vieläpä hänen nimensäkin, Osma, täällä heti sai toisen kaiun, hänestä tuli Osmund. Mutta olihan täällä sentään paljon ihmeellistä ja uutta, joka monasti kiinnitti Osman huomion niin kokonaan, että kalvava ikäväkin hetkiseksi unohtui. Jo itse kuningas Torulvin tupa! Onko kummempaa nähty: Kiuas keskellä, jykevät pylväsrivit kahden puolen ja nuo sivustat! Suureksi sanottiin Osmalan pirttiä, mutta mitä se oli tähän verrattuna. Toista sataa henkeä kuului Torulvin perheeseen ja kuitenkin olisi vielä toinen sen verta mahtunut pirttiin asumaan. Todentotta ei tiennyt, mitä pirtin toisessa nurkassa tapahtui, vaikka itse oli saman pirtin toisessa nurkassa.

Ja ajatteles, pyhää karsikkoa ei ollut missään, mutta sen sijaan näki Osma ihmeellisen temppeli-aitan, jonka pyhyydelle ei vertaa.

Hiljalleen kuluivat syksyiset päivät. Usein oli Osma Ulvin kanssa metsästämässä tai muissa töissä. Hän tunsi kuitenkin olevansa alituisen silmälläpidon alaisena. Vain öisin antoi hän katkerien kyyneleitten valua, mutta päivät hän kulki tyynenä ja hiljaisena tehden tunnollisesti kaikki työnsä. Ja aina oli hänellä mielessä: Jospa vain tietäisin, missä päin on Karjala, niin pian täältä pakenisin! -- Hiljaisuudessa hän pani merkille monta pientä seikkaa, jotka saattoivat olla paetessa tarpeen.

Tuli talvi. Osma rupesi jo ymmärtämään kieltä ja hänelle aukeni aivankuin uusi maailma, ihmeellinen maailma. Nyt hän vasta ymmärsi senkin, kuka oli se merkillinen mies Torulvin perheessä, joka ei milloinkaan ottanut osaa työhön, vaan kulki yksikseen salot ja saaret, mutta jota aina kohdeltiin suurella kunnioituksella. Niin, sehän oli suuri skald [skald = runoilija ja laulaja], nimeltään Orvar. Paljon kerrottiin Torulvin nähneen vaivaa, ennenkuin sai tämän miehen jäämään pysyväisesti luokseen. Mutta eihän hän olisi ollut kuningas eikä mikään, ellei hänellä olisi ollut omaa runoilijaa ja laulajaa.

Ja ihmeen hupaisesti kuluivatkin illat Torulvin suuressa tuvassa. Oluthaarikat kiertelivät, käyrätorvet raikuivat ja mahtavana kaikui skaldin ääni. Sadat sankarilaulut hän lauloi, monet maineteot kertoili, mutta viimeiseksi hän aina lauluissaan ylisti suurta Odinia, joka Valhallan ukset aukoo kuolemattomille sankareille. Paljon sai Osma kuulla muistakin jumalista eli isoista. Aivan kyyneliin hän suli sinä iltana, jolloin Orvar-skald ensi kerran lauloi Balderista, viattomuuden jumalasta, jota kaikki Valhallassa ja maan päällä rakastivat, mutta jonka ilkeä Loke surmasi. Mutta saipa siitä Lokekin rangaistuksensa: kallioon hänet kytkettiin ja käärmeen myrkkyä tippuu lakkaamatta hänen kasvoilleen. Ja kun tulee maailmanpalo, ragnarök, silloin saa Loke surmansa, eikä hän pääse siihen uuteen, ihanaan, täydelliseen maailmaan, joka ikivihreänä kohoaa merestä, mutta Balder saapuu sinne kaikkien hyvien ihmisten kanssa, ja uusi ihmissuku kansoittaa maan.

Niin, niin, ihmeellistä tämä kaikki oli Osmasta. Mutta kun hän oikein ajatteli, niin melkein samanlaista oli Karjalassa, sankarilaulut sielläkin kaikuivat talvi-iltojen iloksi ja kuolemattomat henget liikkuivat kaikkialla, kuka tiesikään haltijoitten luvun. Usein kun skaldin ääni soi kauneimpana, sulki Osma silmänsä ja oli olevinaan kotona Karjalassa.

Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna kertoi Ulv Osmalle, että sinä päivänä piti lappalaisten tulla verojaan maksamaan. Osma ei sanonut mitään, mutta veret syöksähtivät hänen poskilleen. Kas nyt ei tarvinnut muuta kuin pitää varansa, mistäpäin lappalaiset tulivat, ja silloin oli pakotie valmiina. Sillä jos hän vain kerran pääsee lappalaisten luo, niin kylläpä sieltä aina Karjalaan löytää.

Muuten oli Osma kovin ihmeissään, kun lappalaiset itse tulivat veroja tuomaan. Ja niinpä hän siinä lappalaisia odotellessa virkkoi Ulville: "Karjalan miehet kävivät aina Lappia verottamassa, eivät siellä lappalaiset olisi verojaan tuoneet."

"Niin kyllä, Osmund", vastasi Ulv, "mutta teidän lappalaisenne asuvatkin määrättömien matkojen päässä erämaissaan ja harjoittavat vain metsästystä ja kalastusta. Meidän lappalaisemme ovat verrattain lähellä. He paimentavat porokarjojaan meidän tuntureillamme ja tarvitsevat merikalastuksessa apuamme. Yleensä he eivät tule toimeen ilman meidän suojelustamme ja siksi he mielellään maksavat siitä veroa"...

Jopa näkyi ensimäinen komea sarvipää laskeutuvan tunturilta ja sen jälkeen heti toinen, kolmas, koko pororailo.

Kohta oli elämää ja liikettä kuninkaan kartanolla. Lappalaisia kestittiin hyvin, mutta kylläpä he verojakin toivat. Osma oli vallan ihmeissään. Karjalassa saatiin Lapista vain turkiksia, mutta täällä! Tuossa toi rikas lappalainen veronsa: viisitoista näädännahkaa, viisi porontaljaa, yhden karhuntaljan, kymmenen vasua höyheniä, yhden saukonnahkaisen peskin ja kaksi laivaköyttä, kumpikin kuudenkymmenen kyynärän pituisia, toinen tehty mursun-, toinen hylkeennahasta. Oli siinä jo veroja, oli!

Seuraavana aamuna läksivät lappalaiset paluumatkalle, ja arvaa sen, kuka pani heidän matkansa suunnan tarkoin mieleensä.

Kului päiviä muutamia. Torulvin tuvassa oltiin suuressa puuhassa, sillä odotettiin korkeita vieraita: Tröndalagin kuuluisaa kuningasta ja hänen urhojaan. Siinä jo puhallettiinkin torveen, ja odotettu kuningas urhoineen ratsasti korskuen pihaan. Ja kylläpä nyt juhlittiin. Sima ja olut juoksivat virtanaan. Karhunreidet, poronkyljet, linnut ja herkut olivat pöydässä. Laulu ja soitto kaikuivat ja nuoret leikkivät iltojen iloksi.

Mutta Torulv istui kuningasvieraansa ja muutamien suurimpien sankareitten kanssa pirtin sivulla kunniaistuimella tammisen pöydän ääressä. Ja tärkeistä asioista siinä puhuttiin. Nyt sai Torulv kuulla, miten Etelä-Norjassa asiat kävivät aina huonommin. Tuo kavala Harald Hårfagre kukisti kuninkaan toisensa jälkeen, otti heidän maansa ja asetti läänimiehensä veroja kokoomaan. Tröndalag oli vielä vapaana, mutta kohta tulee senkin vuoro ja sitten tietysti Hålogalannin. "Ja Haraldilla on joukko sellainen, ettei sitä kukaan voi vastustaa", päätti Tröndalagin kuningas puiden nyrkkiään. -- -- --

Kun leikki pirtissä oli ylimmillä ja keskustelu pöydän luona kiihkein, läksi Osma hiljaa pirtistä. Aitan takana olivat sukset valmiina. Kas noin, hän hiihti hurjasti yli lumisen laakson. Kohta hän katosi sen tunturin taa, josta pororailo oli tullut. Eteenpäin, eteenpäin yhä. Vasta monta tuntia hiihdettyään pysähtyi Osma erään tunturin laelle kuuntelemaan. Ei kuulunut takaa-ajajia. Mahtavat revontulet hulmusivat sinisinä, punaisina, valkeina pohjoisella taivaalla. Hiljainen, salaperäinen humina täytti ilman. Osma joutui merkillisen, käsittämättömän tunnelman valtaan. Kuinka ääretön olikaan erämaa ja miten pieni, vähäpätöinen ihminen! Ja hän oli yksin, ypöyksin tämän äärettömyyden keskellä. Kenties ei hän enää koskaan näe ihmisiä. Kenties hänen elonsa täällä katkeaa ja hän saa henkenä kiitää Karjalaan. Mitähän jos kääntyisi takaisin? -- Ei, ei, tuhannesti ei. Kaukaa kuului suden ulvahdus, ja samassa hetkessä pääsi Osma luonnon lumoista. Hän survaisi sauvansa lumeen ja kiiti alas tunturin rinnettä.

Näin hän hiihti yhtä mittaa koko yön, seuraavan päivän ja vielä yön. Mutta kun aamu uudelleen valkeni, oli hän niin lopen väsynyt, että tuskin pysyi pystyssä. Evästä, keihään, tapparan oli hän varannut matkalle, mutta jotain oli unohtunut, -- tulukset. Jos hän paneutuisi havuille maata, niin siihen hän kohmettuisi ja sudet söisivät hänet. Silmäluomissa oli aivan kuin lyijypainot, ja pehmeä lumi houkutteli: heittäydy vain hetkeksi syliini, vain hetkeksi syliini! Mutta Osma muisti, miten isä monasti oli varottaen kertonut, että nukkuminen pitkillä erämaanmatkoilla oli hyvin vaarallista, jollei voinut laittaa tulta. Siksi hän ponnisti kaikki voimansa, jotta ei nukkuisi -- seisoalleen. Voimat olivat aivan lopussa, hän ei jaksanut enää. Osma parka, pitikö hänen nääntyä yksin erämaahan? Hän kokosi vielä kerran viimeiset voimansa ja pääsi äärettömin ponnistuksin korkean tunturin laelle. Hän varjosti kädellään silmiään ja katseli kaikille ilmoille. Ja voi! Etäältä taivaanrantaa vasten kohosi pehmeä sinervä savukierre. "Lappalaiskota," huudahti Osma. Oli aivan kuin voimat äkkiä olisivat palautuneet. Hän otti voimakkaan ponnahduksen, eikä aikaakaan niin oli hän jo kodan luona.

Lappalais-ukko syöksähti ulos kodasta. Hänen silmänsä iskivät tulta ja koko ruumis vapisi. Oli aivan kuin hän olisi katseellaan tahtonut musertaa Osman. Mutta Osma hymyili nähdessään pikku miehen vimman. Joskus on hymyllä vallan käsittämätön voima. Niin nytkin. Ukon jännitys laukesi samassa hetkessä, kun hän näki Osman hymyilevän. Osma virkkoi: "Älä minua pelkää! Olen vain eksynyt matkamies ja tahtoisin hetken levätä kodassasi, jos siihen suostut."

"En ota sinua kotaani, pahat aikeet on kaikilla lapinkävijöillä", vastasi ukko ja näytti taas vihaiselta.

Osma mietti, mitä keinoa käyttäisi, sillä vaikeata oli yleensä lappalaisia hyvällä taivuttaa. Vihdoin hän sanoi: "Oletko kuullut puhuttavan Karjalan Osmasta?"

"Tottahan nyt! Pienet lapsetkin meillä tietävät, kuka on kuningas Osma", vastasi ukko. Mutta Osma jatkoi: "Olen kuningas Osman poika. Jos nyt annat minun levätä kodassasi ja sitten opastat minut Karjalaan, niin saat muuttaa Karjalan erämaille parhaaseen paikkaan, minne vain haluat. Sinulta ei koskaan oteta veroa, ei vähääkään, ja Karjalan Osma on aina sinua suojeleva kaikilta vainolaisilta."

Ilon välähdys näkyi ukon kasvoilla. "Tule kotaan!" sanoi hän. Kiireesti pani nyt ukko parhaita nahkojaan lattialle. Osma heittäytyi niille ja nukkui melkein samassa silmänräpäyksessä.

Mutta ukko ja akka istuivat hiipuvan hiiloksen luona ja puhelivat riemuiten siitä uudesta onnenajasta, joka heille pian oli koittava. "Niin, ajatteles", sanoi ukko lopuksi, "milloinkaan ei tarvitse meidän pelätä verottajan tuloa, milloinkaan ei meitä lyödä, vaikkei olekaan veroja, ja milloinkaan ei meiltä riistetä tytärtä!" Ja vaimon silmissä kiilsi kirkas kyynel kaikkea tätä ihanuutta ajatellessa.

Kauan ei Osma ollut nukkunut, kun hän heräsi siihen, että häntä kovasti ravistettiin. Vihdoinkin hän sai silmänsä auki ja siinä oli hänen edessään -- Torulvin miehiä. Mikäs auttoi, takaisin Hålogalantiin nyt lähdettiin. Ja Osmaan koski enemmän kuin voi kertoa.

Mutta kodan ovella katselivat lappalaiset lähteneitten jälkeen ja samalla kun miesjoukko katosi tunturin taa, katosi myöskin lappalaisten ihana onnen kuva. Niin, niin, sehän on lappalaisten kohtalo ollut kautta aikain: he voivat vain kuvitella onnesta, ei sitä omistaa.

Osma pelkäsi kovasti, mitä hänelle tehdään, kun päästään Torulvin luo. Mutta kumma kyllä, kukaan ei sanallakaan koskenut koko pakomatkaan. Kuitenkin tapahtui muuta. Hän sai vain yön levätä Torulvin tutussa tuvassa. Seuraavana aamuna piti hänen nousta rekeen ja side pantiin silmille. Ja taaskin kierreltiin hirveästi, että Osman oli mahdoton tietää, minne päin lopulta lähdettiin. Vasta kauan, kauan ajettua pysähdyttiin. Side otettiin pois silmiltä, ja Osma huomasi olevansa lumisen ulapan ympäröimällä saarella. He astuivat tupaan ja Ulv virkkoi: "Tämä on myöskin isäni talo, vaikka hän tavallisesti täällä asuukin vain kalanpyynnin aikana. Nyt jään minä tänne isännäksi ja usko pois, hauskaa täällä vielä pidämme!"

Osma ei vastannut mitään, sillä hänen sydämensä täytti vain yksi ajatus: "Karjala, Karjala, isien Karjala, muistojen maa, tännekö pitää yhden poikasi ijäksi jäädä!"

LÄHTÖ HÅLOGALANNISTA.

Oli kulunut viisi vuotta. Osma oli kehittynyt mieheksi. Hän oli pitkä, hartiakas, komea kuten kaikki Osmat ja parranhaiveniakin oli jo leuassa.

Nuoresta ijästään ja vieraasta syntyperästään huolimatta oli hän saavuttanut suuren luottamuksen. Ulvin uskottu oli hän alun pitäen ollut, mutta aivan huomaamattaan oli Torulvkin tullut siihen, ettei päättänyt mitään tärkeämpää asiaa kysymättä Osman mieltä. Ja viisaita olivat Osman neuvot aina. Myöskin häneen luotettiin niin, että hän usein sitä itsekin ihmetteli. Yhdessä asiassa vain ei luotettu: aina oltiin varuillaan, ettei hän pääsisi pakenemaan. Eikä Osma päässyt, mutta silti oli hänen kaipauksensa sanomaton, -- niin, ehkä suurempikin juuri siksi, kun tiesi turhaksi toiveetkin kotiin pääsemisestä. -- -- --

Kaunis oli keväinen aamu. Tunturien tummat kuuset seisoivat kyllä yhtä vakavina kuin talvellakin, mutta lehtimetsä upeili uudessa vaaleanviheriässä puvussaan ja leivon laulu soi laaksossa. Torulvin miehet olivat juuri lähdössä merelle kalastamaan, kun pikaviesti tulla lennähytti etelästä, minkä hevosen kavioista lähti. Tuskin oli hän päässyt pihaan, kun jo huusi: "Kaikki on mennyttä, Tröndalagin vapaus on mennyttä! Kamalasti kävi taistelussa! Meidät voitettiin perinpohjin, ja kuninkaamme, Tröndalagin kuuluisa kuningas, joutui Harald Hårfagren vangiksi. Ja viikon päästä on Harald täällä! Vastustaa ette voi, paitsi jos itse Odin Valhallan urhojen kera avuksenne rientää!" -- -- --

Torulv vetäytyi heti tupaan neuvottelemaan luotettavimpien urhojensa kanssa. Joukossa oli Osmakin. Ja pian oli päätös tehty. "En koskaan, en koskaan alistu Haraldin läänimieheksi ja veronmaksajaksi", sanoi Torulv. "Ennemmin jätän ijäksi päiviksi tämän Hålogalannin ja lähden sinne, jonne Haraldin kavala käsi ei ulotu. Kaukana Lännenmeren vaahtoisessa sylissä on Islanti. Sinne lähti uljas Ingolfr Arnarson, siellä on tilaa minullekin. Tuskaista on jättää isien maa, mutta ennemmin vapaana Islannissa kuin orjana täällä Norjassa Ja koittanee kerran kostonhetki Haraldillekin." -- -- --

Näin oli maastalähtö päätetty. Heti lähetettiin viesti Hålogalannin huomatuimmille perheille, että voivat lähteä kuninkaansa mukana Islantiin, jos niin tahtoivat. Ja moni päättikin lähteä.

Kiireesti valmistettiin Torulvin kartanossa lähtöä. Pitkät meriuiskot otettiin esille ja korjailtiin tarkoin. Kaikki kalleudet ja irtain omaisuus vietiin veneisiin ja mitä, ei saatu sopimaan, se kätkettiin tarkoin saarille, josta ne myöhemmin päätettiin käydä noutamassa.

Torulv ja Orvar-skald vetivät parhaan veneen erikseen. Sitten he hitain askelin menivät temppeliaitan luo. Paljastetuin päin he katselivat sitä kauan. Vihdoin virkkoi Torulv: "Oletko varma, Orvar-skald, että åsat hyväksyvät työmme?"

"Olen", oli runoilijan lyhyt vastaus, ja niin alkoi työ. Hellävaroin hajoittivat he nyt temppeliaitan ja veivät sen osa osalta veneeseen. Ei pientäkään naulaa tai sirua jätetty viemättä. Ja kun koko aitta oli veneessä, nostivat he peruskivet maasta ja vierittivät nekin veneeseen. Viimeiseksi lapioivat he temppeliaitan alla olevan mullan nahkasäkkeihin ja veivät säkit veneeseen.

Muutaman päivän kuluttua oli kaikki lähtökunnossa, ja joka puolelta saapui venematkueita, jotka kuninkaan mukana tahtoivat jättää maansa. Oi, kyllä oli surullistakin surullisempi jättää synnyinmaa! Monta kyyneltä oli näinä päivinä vuodatettu. Surullisin oli kuitenkin Osma, sillä hänen suruunsa yhtyi synkkä toivottomuus. Tähän asti oli hän toki ollut samalla maankamaralla kuin Karjala, mutta nyt lähdettiin mittaamattoman ulapan taa. Siellä ei ollut enää pelastuksen toivoa. Mutta mikäs auttoi, lähteä täytyi.

Kun kaikki olivat paikoillaan veneissä, käski Torulv puhaltaa torveen lähtömerkiksi; vaan samassa huomattiin, että Orvar-skald oli poissa. Lähteminen jäi ja alettiin tiedustella, mutta kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Torulv tuli jo levottomaksi, vaan silloin näkyi runoilijan komea olento korkealla kalliolla, meren rannalla. Ja ennenkuin kukaan ennätti mitään sanoa, alkoi hän valtavalla, miehekkäällä äänellään laulaa sepittämäänsä jäähyväislaulua. Ensin hän ylisti Hålogalannin kauneutta, sen valoisia kesäöitä ja mahtavia pohjanpaloja. Sitten hän lauloi menneitten aikain suurista sankareista. Viimeksi hän kertoi Torulvista ja hänen mainetöistään. Lopuksi hän lauloi lähtöhetken kaipauksesta ja kaihosta tavalla, joka pehmitti kovimmatkin sydämet. Ainoakaan silmä ei ollut kuivana, kun runoilija surun murtamalla äänellä toisti laulunsa viimeisen säkeistön:

Jää ijäti hyvästi isien maa, minä katoan kauaksi ulapan taa, vaan muistosi pyhän mä kanssani vien, ja kunnekka åsat mun johtavat tien. Tääll' lapsuutein kehto ja lauluni lehto, vaan missähän sammuu eloni ehtoo? Oi Valhallan åsat, oi Odin ja Frej, tää lähtö mun iloni ijäksi vei!

Hitaasti kului matka. Sattui kuitenkin olemaan kauniita ilmoja ja niin vihdoin päivien päästä alkoi Islanti häämöittää etäisyydessä. Torulv, joka oli täällä ennen käynyt, löysi helposti Ingolfrin valkamoille. Ja voi sitä riemun määrää, joka nyt syntyi meren myrskyjen ympäröimällä saarella.

"Tämä ei ole ainoastaan jäiden maa, tämä on myöskin tulen maa, lämmön kultainen pohjola", puheli Ingolfr innoissaan.

OSMALASSA.

Aurinko painui juuri metsän taa kullaten vastarannan kuusikon, jossa käki harvakseen kukahteli. Iltatuuli huojutteli rannan lehviä ja satakieli viritti ihanan ylistysvirren morsiamensa kunniaksi.

Osmalan rannassa vetivät miehet juuri veneitä teloille. Osma oli väsyneenä istahtanut kivelle ja katseli siinä miestensä puuhia. Puhelun halua ei näkynyt kellään olevan. Jotakin omituista painostavaa tuntui olevan ilmassa, vaikka luonto kertoi keväästä, kukkasista, rakkaudesta. -- Joku asteli rantaa kohden. Kaikki kääntyivät katsomaan.

"No Joutti! Jopa vihdoinkin tulet, luulin jo sinutkin menettäneeni! Vaan ah, muodostasi näen, ettei ole sinulla hyviä uutisia kerrottavana." Näin puheli Osma noustessaan.

"Ei, isä, hyviä uutisia ei minulla todellakaan ole."

"Koko tällä pitkällä ajalla et siis saanut mitään tietoja pojastani, Osma-raukasta?"

"Oh, sainpa kyllä tietoja, isä, paljonkin. Suurilla lahjoilla suostuttelin puolelleni mahtavan lappalaisen poropäällikön, joka eleli Hålogalannin metsissä. Yhdessä saimme viimein selville Osman olopaikan, poropäällikkö hänet kerran näkikin, Osma oli ollut terve ja komea. Olimme päättäneet muutamien vankkojen miesten kanssa murtautua taloon ja pelastaa Osman. Kaikki oli valmiina, odotimme vain tunturipurojen kevätkuohujen laskemista. Sitten läksimme matkalle. Sydänyöllä saavuimme Torulvin talolle, vaan ah, -- se oli tyhjä. Käännyimme muualle, kaikkialla kohtasimme vain tyhjiä taloja ja raunioita. Aamulla tapasimme vihdoin vanhan vaimon, joka syötti vuohtaan tunturin kupeella ja hän kertoi, että kolme päivää sitten Torulv oli väkineen lähtenyt hirvittävän kauas jonnekin läntisen meren kaukaiselle saarelle. Sinne oli joutunut Osma, sinne oli lähtenyt melkein koko Hålogalanti."

Osma huokasi syvään ja näytti painuvan vieläkin kumarammaksi. Vihdoin hän virkkoi: "Miksi kummassa he sinne lähtivät, kaiketi he palaavat syksyllä?"

"Eivät, eivät he palaa. Torulv ja hänen väkensä jätti ennemmin isiensä maan kuin antautui kuningas Haraldin valtaan. Jäämaa kaukana läntisen meren tyrskyissä on nyt heidän kotisaarensa."

Osma ei enää sanonut mitään. Raskain askelin hän lähti pirttiin. Siellä Alja istui kiukaan korvalla ja Itki hiljaa.

VIIKINKIRETKELLÄ.

Tyynen lahden poukamasta kuului aamusta iltaan räiskettä ja pauketta. Torulv se siellä miehineen rakenteli uutta kotia itselleen. Vaan pianpa keskeytyi tämä kotoinen työ, sillä Ingolfrin lohikäärmelaivat olivat juuri lähdössä sankariretkelle etelään, ja kun miehistä oli puute, kysyi Ingolfr Torulvilta, antaisiko tämä muutamien miestensä lähteä mukaan. Torulvilla ei ollut mitään sitä vastaan, toistakymmentä miestä hänen joukostaan sai käskyn valmistua matkalle. Ja lähtevien joukossa oli Osmakin.