Part 3

Ratsujoukko lähti, mutta Päivölässä puhuttiin taas pitkän aikaa näistä merkillisistä kauppiaista ja vieläkään ei tiedetty, keitä he oikeastaan olivat. Sillä näes, Kaunohelma kätki salaisuuden sydämeensä. Kuin unissaan kulki hän aamusta iltaan. Hän ei oikein itsekään ymmärtänyt, mikä hänen oli. Jotain uutta ja ihmeellistä se vain oli. Vihdoin hän muisti sadun, jonka oli lapsena kuullut. Äiti oli kertonut monta kertaa, miten nuoren naisen sydämeen kerran lentää ihmeellinen taikalintu, joka muuttaa hänet vallan toiseksi. Pahan se voi tehdä hyväksi, hyvän pahaksi. Ja kerrottuaan oli äiti aina suudellut häntä ja sanonut: "Kunpa se taikalintu muuttaisi minun Kaunohelmani hyväksi!" -- Olikohan se taikalintu nyt lentänyt? -- -- --

Kauniita pakkaspäiviä jatkui yhä. Kaunohelma kulki haaveillen rannalla, kaukana kodistaan. Hän pysähtyy, kuuntelee. Niin, todella, kavioitten kapse! Se lähenee. Siinä tulee Vaaraviitta! Mutta Kaunohelma ei ihmettele, hänen täytyi tulla, hän tietää sen. Vaaraviitta kietoo kätensä hänen ympärilleen, sanoo: "Nyt tulin sinua noutamaan!"

"Isä on hirvenajossa ja tulee vasta huomenna kotiin. Ja sitäpaitsi, ei hän ikinä suostu antamaan minua sinulle, Vaaraviitta."

"Siinä tapauksessa nostan sinut heti ratsuni selkään ja ajan Kainuun."

"Oi, ei, ei! Tahdon vielä kerran nähdä äitini. Tahdon sanoa hyvästi hänelle!"

"Sinä tulet siis", sanoo Vaaraviitta ja hänen silmänsä paloivat.

"Tulen", kuiskasi Kaunohelma. -- Äiti on kauhusta kuolla. Naisen ryöstäjät täällä! Ja Vaaraviitta, anastaja! Ja Kaunohelma ei edes vastusta! Oi, metsien haltijat, isien henget, tulkaa, rientäkää, juoskaa, lentäkää, apua, apua!

Mutta oi! Tuohon pani Vaaraviitta tavattoman suuret lunnaansa, tästä tytön otti äidin sylistä, tuonne katosi tunturin taa. -- -- --

Miehet palasivat seuraavana päivänä metsästämästä, ja äiti kertoi kauhulla naisenryöstön. Mutta voi hirmua sitä Päivön vihaa! Hän löi jalkaa ja pui nyrkkiä, että sormet natisivat. Jo lensivät lunnaat ulos uksesta. Päivö aivan sähisi. Nyt hän lähestyy kiuasta. Silloin kaikki riensivät kiireesti pois pirtistä, sillä he tiesivät, mitä tuleman piti. Ja aivan oikein, pirtistä kuului kohta kauhistuttava kolina. Päivö viskeli vihansa vimmassa kiukaan kiviä pirtin kaikille kulmille. Ensin oli pirtti yhtenä ryskeenä, mutta vähitellen alkoivat kivet putoilla yhä hitaammin. Vihdoin kolina lakkasi kokonaan. Äiti meni pirttiin. Päivö istui kiukaan korvalla. Hän katsoi ensin vaimoaan, sitten nokisia kiviä lattialla ja purskahti nauramaan. Äiti rupesi myöskin nauramaan. Sitten tuli siihen koko Päivön väki ja kaikki nauroivat katketakseen ja kokoilivat kiviä pitkin lattiaa. Eniten kuitenkin nauroi Päivö itse, sillä hänestä tuntui niin hassunaikaiselta tuo kiukkunsa tavaton purkaus. Vihdoin hän kuivasi naurusta vetiset silmänsä ja sanoi: "Miehet, tuokaa paras hevoseni, ja vaimot, pankaa evästä konttiin!"

"Mutta minne kummassa sitten lähdet?" kysyi äiti.

"Osmalaan! Naisenryöstäjä ei totisesti kostamatta kulje!"

RETKI KAINUUN.

On sydäntalvi ja ankara pakkanen. Metsä on paksussa huurteessa ja savu Päivölän räppänästä nousee pehmeinä kierteinä kohti korkeutta. Päivölän pihalla on elämää ja liikettä. Oli sovittu niin, että ne Karjalan miehet, jotka tänä vuonna kävivät Lappia verottamassa, kokoontuvat Päivön luo. Sinne sitten saapuvat samaan aikaan muut Karjalan miehet ja yhdistynein joukoin sitten lähdetään Kainuun. Lapinverottajat olivat saaneet pari päivää odottaa, sillä verotusmatka oli onnistunut erinomaisen hyvin. Helposti löydettiin lappalaiskodat ja helposti saatiin verot, sillä nyt oli hyvä turkisvuosi. Lapin verot olivat yhteisenä ihailun esineenä. Noita valkonahkoja ja noita mustan revon turkkeja!

Mutta kun etelän miehet saapuivat, jo unohtuivat nahat, kaikki. Nuoret miehet olivat yhtenä intona. Vihdoinkin, vihdoin viimeinkin päästiin sotaretkelle. Senkin kirottu Vaaraviitta, heimomaitten anastaja, naisenryöstäjä! Saatpas nähdä, että Karjalassa on miehiä! Niin, nuorissa kuohui sota-into, Päivössä viha, sammumaton viha.

Mutta tyyneenä ja komeana seisoi Osma lähtökäskyjä jaellen. Nuori Osma ja Joutti seisoivat suksillaan hänen vieressään. Ensi kerran pääsivät pojat mukaan tällaiselle retkelle. Mutta miten erilaisin tuntein seisoivatkaan he siinä. Jouttiin oli pohjia myöten tarttunut nuorten miesten innostus ja hän mietti vain, millä aseella antaa ensi iskun Vaaraviitalle, keihäälläkö, vai tapparalla. Vaan nuori Osma on aivan kuin ulkopuolella kaikkea tuota touhua. Hän ajattelee, miten rajaton, rannaton onkaan Karjalan heimon maa. Ja näitä samoja teitä ovat esi-isät samoilleet vuosisatoja sitten. Samat ovat maat, metsät, vaarat, -- vain ihmiset toisia. Mitähän miettivät nyt isien henget katsellessaan uuden polven touhua? Iloitsivatko, vai surivatko? Isä Osma on niin vakava. -- -- --

Suksikeli oli erinomainen. Aseet välkkyivät ja rattoisa puhe täytti ilman miesten liukuessa yli vaarojen kohti Kainua.

Kun viimeinen yö nukuttiin nuotiolla, tuumittiin vakavasti, mitä tehdään, hyökätäänkö ensin Pohjois-Kainuun ja viimeksi etelään, Vaaraviitan kimppuun. Mutta Päivö oli taipumaton: suorinta tietä Vaaraviitan niskaan, oli hänen neuvonsa, ja se hyväksyttiin.

Yö oli verrattain pimeä, kun karjalaiset hiljaa hiipien lähestyivät Vaaraviitan kartanoa. Se sijaitsi korkealla vuorella. Vuoren rinteet olivat tavattoman äkkijyrkkiä ja missä oli vähänkin loivempi kohta, siinä oli heti kivivalli vastassa. Osa karjalaisia oli päässyt verrattain ylös, he kiipesivät jo ensimäisen suojavallin yli. Vaan silloinpa kuului vuoren harjalta pitkä kaamea torven törähdys, jota seurasi kohta toinen, kolmas. Koirat alkoivat hirveästi ulista, kuului hälinää ja aseitten kalsketta, ja ennenkuin karjalaiset huomasivatkaan, ryntäsi heitä vastaan miesjoukko. Syntyi taistelu. Mutta kun kainulaisilla korkeammalla ollen oli edullisempi asema ja pimeyskin oli esteenä, antoi Osma miehilleen käskyn peräytyä vuoren juurelle. Yöllinen yllätys oli mennyt hukkaan, mutta karjalaisille se maksoi yhden kelpo miehen hengen.

Eihän Osma oikeastaan kannattanutkaan tällaisia yöllisiä yrityksiä, sillä selvä rehellinen taistelu oli hänestä parasta, mutta muitten tahdosta oli hän tähän yritykseen suostunut. Nyt vasta alkaakin Osma kaksin innoin suunnitella vuorikartanon valloitusta. Ja kun aamu valkeni, oli vuori piiritetty ja karjalaiset alkoivat hitaasti rynnätä yht'aikaa joka puolelta. Mutta mitä ylemmäs tultiin, sitä kiihkeämmäksi kävi taistelu. Aseet kalskuivat, huudettiin, kiroiltiin ja lakkaamatta soi hätätorvi vuoren harjalla. Verrattain helposti pääsivät karjalaiset uloimman vallituksen yli, mutta nouseminen sisemmälle vallitukselle näytti vallan mahdottomalta. Sillä vaikka puolustajia oli vähän, olivat he sitä urhoollisempia, ja missä karjalaiset olivat juuri pääsemäisillään vallituksen yli, sinne ilmestyi aina Vaaraviitta punareunaisessa turkissaan, ja silloin olivat kaikki ponnistukset turhia. Niin, niin, se vaarallinen punareunainen viitta tunnettiin kyllä Karjalan mailla!

Keskipäivällä tekivät karjalaiset hurjan hyökkäyksen ja olisivat kenties onnistuneet, mutta silloin tapahtui se, mitä Osma oli pelännyt: hätätorvi toi Vaaraviitalle apua, alhaalla vuoren juurella näkyi kainulaisia. Ei muu neuvoksi kuin piti kääntyä näitä vastaan. Onneksi oli Vaaraviitalla niin vähän väkeä, ettei hän uskaltanut jättää vahvaa linnaansa, joten karjalaiset säästyivät joutumasta kahden tulen väliin. -- Pian ajoivat karjalaiset vihollisensa pakosalle, sillä näillä ei ollut johtajaa. Osa kainulaisia pääsi kuitenkin vuorilinnaan Vaaraviitan luo. Mutta vuoren juurella pohjolan hanki punerti, ja kaatuneita oli monta.

Seuraavana päivänä alkoivat karjalaiset taas hyökkäyksen. Mutta tuskin he olivat päässeet ensimäiselle vallitukselle, kun Vaaraviitta purppurareunaturkissaan nousi sisimmälle vallitukselle ja huusi: "Karjalan miehet, se päivä ei valkene, jolloin valloittaisitte Kaukomatkan kartanon, vaikka jatkaisitte piiritystänne siksi, kunnes partanne hopeana polvia tavottaa. Mitä kauemmin piiritätte, sitä useampia miehiänne kellistyy vallieni eteen. Jättäkää mieletön yrityksenne!"

Ennenkuin Osma ennätti mitään vastata, sähähti Päivö: "Suus kiinni, rosvo, naisenryöstäjä!"

"Naisenryöstäjä! Ohoh! Taidat olla Päivö, Kaunohelman isä. Tiedä sitten, etten ole tytärtäsi ryöstänyt, itse hän ilomielin läksi mukaani."

Jotain jäätävää, kamalaa hiipi Päivön sydämeen, mutta hän huusi: "Meillä Karjalassa pidetään naisenviettelijää vielä pahempana kuin naisenryöstäjää. Konna, Vaaraviitta!"

Nuoli suhahti ilmassa, mutta Vaaraviitta tarttui siihen juuri, kun se hipaisi hänen korvaansa ja viskasi sen pilkallisesti takaisin sanoen: "Nuolenne eivät kaada Kainun Kaukomatkaa ja häväistyssanoihinne vastaan miekallani." Sitten hän hyppäsi notkeasti alas vallilta.

Mutta karjalaisista oli valloitusinto kadonnut. Näön vuoksi he hyökkäilivät sen päivän, mutta yön tullen hiipivät he hiljaa pois. Lähdettiin ympäri Kainua ryöstämään, kostamaan. Mutta mitä ihmettä! Pirtit olivat tyhjinä, ihmisolentoa ei ollut missään, eikä liioin ryöstettävää tavaraa. Miehet olisivat panneet tulen joka nurkan alle, mutta Osma esti sen vakavana. "Kaksinkertaista kostoa se vain herättää kainulaisissa, ja meille ei se tuota mitään hyötyä", sanoi hän.

Osma ehdotti viimein, että käännyttäisiin takaisin Karjalaan, olihan toki saatu vähän saalistakin. Vaan nuoret miehet panivat jyrkästi vastaan. Ja kun Päivö yhtyi heihin, niin mitäs muuta kun päätettiin hiihtää tunturien poikki Norjaan. Mutta nuoren Osman ja Joutin lähetti Osma parin luotettavan miehen kanssa takaisin Karjalaan.

Miesmuistiin ei ollut vainolainen käynyt Hålogalannissa, siksipä sitä ei siellä enää pelättykään. Tähystysvuoret olivat vartijatta, pakolinnat rappiolla, vieläpä paikoin talojen portitkin salpaamatta. Kamalana yllätyksenä tuli sentähden karjalaisten yöllinen hyökkäys. He pääsivät ryöstellen aina Hålogalannin kuninkaan, Torulvin kartanolle asti. Ja voi niitä aarteita, joita he sieltä saivat: kulta- ja hopeakaluja, soljista ja juomasarvista aina hevosen kuolaimiin asti. -- Myrskynä olivat karjalaiset tulleet tunturien takaa, myrskyn lailla he sinne katosivatkin.

Kauhulla kerrottiin kautta Norjan Hålogalannin onnettomuudesta. Mutta Karjalan mailla kaikui laulu heimon miesten viimeisestä sotaretkestä revontulien maahan.

KESÄN TAPAHTUMIA POHJOISESSA.

Oli mitä ihanin kevätpäivä. Vaaraviitta kalkutteli purressaan joen rannalla. Vedet olivat vast'ikään vapautuneet jääpeitteestään, ja Vaaraviitan mieli paloi taas kaukaisille maille. Siksipä hän nyt innolla laitteli purttansa kuntoon. Niin hän oli kiinni työssään, ettei ollenkaan huomannut, kuinka kolme miestä laskeutui vaaran rinnettä rantaa kohti. Siinä jo pääsivät luo.

"Terve, Kaukomatka, Kainun kuningas", virkkoi yksi miehistä.

Vaaraviitta nosti ihmeissään päätään, suoristihe ja vastasi: "Terve! Mitä mä näenkään, Hålogalannin miehiä!"

"Niin, kuninkaamme Torulv tervehtii sinua meidän kauttamme ja kysyy: lähteekö Kainun Kaukomatka kanssamme kostamaan niille, jotka tulevat kuin huuhkaimet yöllä, levittävät kamalaa kauhua ja katoavat kuin tuulispäät tunturien taakse?"

"Enpä mä lähde nyt Karjalaan, pitemmät ovat matkat mielessäni", vastasi Vaaraviitta.

"Mutta jos tämän kostomatkan nyt jätämme, ovat karjalaiset taas ensi talvena niskassamme, ja sinun maasi on vielä suuremmassa vaarassa kuin meidän", puhuivat miehet.

"Niinpä tulkoot, Kaukomatkan kartano kyllä kestää. Mitä mä huolin tulevasta talvesta, tahdonpa nähdä vain Birkan ja Hedebyn", vastasi Vaaraviitta.

"Torulv pyytää vielä sanomaan: Kaikki on valmiina Hålogalannissa, aseita ja eväitä riittää Kainunkin miehille! Jos nyt vain sinä, joka tunnet kaikki maat, lähdet mukaan, niin kohta laskemme uiskoinemme tunturijokia Kainuun", jatkoivat miehet.

Mutta Vaaraviitta vastasi: "En lähde mä en, pitemmät ovat matkat mielessäni. Ne terveiset viekää Torulville."

Eikä Vaaraviitta lähtenyt. Mutta kohta soljui hänen lohikäärmelaivansa kotoisilta valkamoilta kohti etelää. Ja Vaaraviitta lauleli purressaan:

"Pian Mälarin rantoja katsella saan ja Birkassa neitoja vierahan maan."?

* * * * *

Ihmeellinen on pohjolan keskikesän valo. Ei se himmene öisinkään, hiukan vain vaalenee, mutta on sitä tenhovampi, pehmeämpi. Ja semmoinen se on ollut jo tuhat vuotta sitten.

Vaalennut oli nytkin valo, keskikesän auvoinen ilta oli tullut. Päivön vaimo Päivätär istui rannalla ja odotti miestään kotiin. Usein oli hän tänä kesänä rannalla iltasin istunut, odottanut, sillä tuonne kaukaiselle saarelle rakennutti Päivö nyt lujaa kartanoa, jonne koko Päivölä muutetaan. Kainun hyökkäyksiä näet pelättiin.

Mutta ihmeen kauan viipyvät miehet tänä iltana. Ei ilmestynyt venettä niemen takaa, ei kuulunut aironloisketta. Päivätär vaipui suruisiin muistoihinsa, kuten usein ennenkin. Vaan kummaa! Päivättärestä tuntui kuin kuuluisi askeleita metsästä. Niin, varmasti askeleita. Päivättäreltä melkein hengitys salpautui, kun hän karkasi pystyyn. Vaan silloinpa kuului ääni huokauksen lailla: "Äiti, äitikulta, äiti!" Ja seuraavassa hetkessä vaipui Kaunohelma näännyksiin asti väsyneenä äitinsä syliin. Hän ei saa sanaa suustaan, itkee, itkee vain. Oi, ja ne kyyneleet kertoivat niin paljon, koko sielun sanomattoman tuskan, sydämen äärettömän pettymyksen. Vaivoin sai äiti hänet senverran tyyntymään, että lähdettiin pirttiin päin. Tuskin jaksoi Kaunohelma nousta paasiportaita, tuskin astua yli kynnyksen. Hiukan hän söi, kun äiti oikein tarjosi, mutta kohta hän vaipui lavitsalle ja oli samassa jo sikeässä unessa.

Kuului ääniä pihalta. Äiti riensi vastaan. Ja voi sitä Päivön riemua! Todellako Kaunohelma kotona! Ei, hän ei voinut uskoa. Mutta äiti veti hänet mukanaan pirttiin. Siinä he nyt käsikädessä katselivat nukkuvaa tytärtään, jolta entinen lapsenomainen kauneus oli kadonnut. Kalpea oli poski ja tummat renkaat silmien alla. Mutta mitäpä siitä, olihan siinä kuitenkin heidän oma Kaunohelmansa. Päivö istui vihdoin kiukaan korvalle. Oi, nuo mustat kiuaskivet, miten hyviä ne olivat! Päivön piti oikein silittää niitä pirtin hämärässä. Sitten hän lähti pihalle. Kas, kuinka se Hallikin nyt on niin äärettömän kiltti. Kauan sitä Päivö hyväili. Vene oli jäänyt rannalle vetämättä. Päivö meni sitä vetämään. Mutta hän veti sen hyvin hellävaroin, ettei vain koskisi vanhaan venerukkaan. Ikihonkakin rannalla näytti niin hyvin ymmärtävän, että nyt oli juhlahetki; ja Päivö silitti hiljaa sen karkeata kaarnaa. Taas hän tuli pirttiin, mutta ei vain käynyt nukkumaan. Uudestaan ja uudestaan piti Päivättären kertoa, miten kaikki oli tapahtunut, miten Kaunohelma oli tullut. Vihdoinkin läksi Päivö levolle. Mutta vielä vuoteeltaan hän kysyi, oliko Kaunohelmalla kylliksi peittoa. Ja vaikka äiti istui tyttärensä lavitsan reunalla, ei Päivö uskonut ennenkuin tuli vielä kerran katsomaan ja itse peitteli tytärtään. Äitiä huvitti sanomattomasti, kun Päivö kömpelösti, mutta sittenkin hellävaroin asetteli peittoa, ja hän sanoi itsekseen Päivön lähdettyä: "Oi metsien henget, kiivas on Päivö, mutta parempaa miestä ei ole sittenkään siinä maassa, jota Noitapohjan revontulet valaisevat."

Äiti ei käynyt nukkumaan, sillä aivan mahdoton oli hänen erota Kaunohelman vuoteen äärestä. Siinä hän istui yön hiljaiset hetket ja muisteli menneitä aikoja. Kaunohelma nukkui niin rauhallisesti kuin kehdossa ennen. Äiti vain mietti, oliko hän onnellisempi silloin, kun hän heijaili lastaan tuohisessa kehdossa, joka riippui kevätkoivun oksalla, vaiko nyt. Oi, nyt tietysti hän oli tuhat kertaa onnellisempi, nyt, nyt!

Sydänyön aikana heräsi Kaunohelma. Uni oli paljon häntä virkistänyt. Ihmeissään hän loi katseensa ylös ja sanoi: "Äiti!" Äiti kumartui ja tunsi heti, miten pehmeät kädet kietoutuivat hänen kaulaansa. Ja taaskin itki Kaunohelma, mutta ne olivat nyt onnen kyyneleitä. Äiti ei tyynnytä, odottaa vain. Vihdoin irroittaakin Kaunohelma kätensä, ja äiti pyyhkii kyyneleet hänen silmistään. Sitten hän pani kätensä Kaunohelman pään alle ja suuteli häntä hellästi. Ja Kaunohelmasta tuntui, että hän oli taaskin se pieni vallaton tyttö, joka äidin sylissä unohti surunsa ja tuskansa.

Nyt hän kertoi äidille kaiken sen tuskan, minkä oli kantanut. Kaikki tyyni hän puhui, miten oli omasta halustaan lähtenyt Vaaraviitan kanssa, miten oli tätä rakastanut. Mutta sitten heti Kainussa oli aivan kuin olisi jääkerros tullut sydämen ympärille. Hän sai nähdä siellä monta vaimoa, jotka Vaaraviitta oli tuonut samoin kuin hänetkin, mutta jotka sitten olivat saaneet väistyä aina uuden tieltä. Vallan toinen pirttikin oli rakennettu, jossa nuo entiset vaimot lapsineen asuivat. Kaunohelma pääsi kyllä komean pirtin emännäksi, mutta kaikki oli kuitenkin särkynyt, ainaiseksi särkynyt. Sitten hän kertoi, miten kauhea oli hänen tuskansa, kun Karjalan miehet piirittivät linnakartanoa ja isäkin oli joukossa. Hän oli kauhusta kuolla. -- Mutta Vaaraviitta oli hänelle hyvin hyvä, vähitellen kauhu talttui ja elämä tuntui helpommalta. Vaan keväällä, kun Vaaraviitta oli lähtenyt noille ainaisille matkoilleen, ei hän enää kestänyt. Hänestä oli kuolemaakin kamalampi ajatus, että syksyn tullen Vaaraviitta palaa uusi emäntä purressaan, ja hänet sysätään pieneen pirttiin, kuten monet muut ennen häntä. Ja silloin, eräänä hiljaisena yönä, hän pakeni. Uskollinen palvelija saattoi hänet kauaksi; mutta yksin hän kuitenkin kulki suurimman osan matkasta. Oi sitä loppumatonta saloa ja niitä yksinäisiä öitä taivasalla! Niin, niin, kyllä äiti ymmärsi, ymmärsi niin hyvin, ja tuntui kuin ei hän olisi koskaan voinut kyllikseen hyväillä pientä Kaunohelmaansa.

Kun Kaunohelma vihdoin nukkui uudestaan, meni äitikin levolle. Mutta tietää sen, Päivö ei silloin voinut liikahtaa Kaunohelman lavitsan luota.

* * * * *

Kun syys sirotteli ensimäisiä kultalehtiään koivumetsiin, halkoili Vaaraviitan lohikäärmelaiva kotoisia kuohuja.

"Voimakkaampi soutu", sanoi hän, kun kuljettiin vastavirtaa kohti kotirantaa.

"Kaukomatkalla tuntuu olevan aika kiire kotiin", kuiskasi yksi soutajista kumppanilleen.

Ja niin hänellä olikin. "Ihana, kaunis Kaunohelma, kohta olen luonasi", puheli hän itsekseen. "Minkä taikavoiman omistatkaan, lapsi? Kuinka olen sinua kaivannut kaiken kesää! Mutta kohta olen luonasi, kohta."

Tuskin kosketti veneen kokka rantaa, kun Vaaraviitta jo hyppäsi maihin. Notkeana rientää hän ylös vaaran rinnettä. Nyt katsoo hän pirtin yhden kolkan, toisen, kolmannenkin. Jo kurkistaa pihalle. "Mitä, missä Kaunohelma?" kysyy hän.

"Kaunohelma katosi eräänä kesäyönä jo kuunkierto sitten. Kertoivat hänen lähteneen Karjalaan", vastasi eräs vanha vaimo viimein. Vaaraviitta ei vastaa mitään, heittäytyy vain lavitsalle pirtin perimmäiseen nurkkaan, ei syö eikä juo. Niin hän makasi sanatonna sen päivän. Vasta seuraavana aamuna huutaa hän luokseen kolme luotettavinta miestään. Näille hän sanoo: "Lähtekää Hålogalantiin ja sanokaa kuningas Torulville: Laita miehesi aseisiin, uiskosi kuntoon! Kainun Kaukomatka on miehineen valmiina lähtemään Karjalaan!"

KOSTORETKI KARJALAAN.

Kainun ja Hålogalannin miehet olivat yhdessä samoilleet jo kauas Karjalan alueelle. Illan tullen leiriydyttiin taas metsään. Oltiin verrattain lähellä Päivölän seutuja ja päälliköt tuumivat, tehtäisiinkö yöllä äkkiä hyökkäys, vai vastako aamulla rynnätään. Silloin ehdotti Vaaraviitta, että hän lähtisi muutamien miesten kanssa vakoilemaan ja sitten vasta päätettäisiin asiasta. Tämä neuvo oli kaikista hyvä, ja Vaaraviitta valitsi kymmenen parasta miestään ja lähti.

Vaaraviitalla oli kuitenkin vallan muuta mielessä kuin vakoilu. Hän oli päättänyt yllättäen vallata Päivölän, ottaa sieltä ihanan Kaunohelman ja palata takaisin Kainuun. "Jatkakoon Torulv sitten matkaansa Karjalaan. Kainun miehet saavat kyllä mennä mukaan. Niin, kostakoot muut, mitä mä huolin, kunhan vain saan Kaunohelmani", puheli Vaaraviitta itsekseen.

Hiljaa hiipien lähestyivät miehet Päivölää. He olivat kovasti mielissään, ettei edes Halli herännyt. Lähemmäksi, lähemmäs yhä. Vaan hiis vieköön, eihän täällä ollut elävää olentoa! Pirtistä oli vain peruskivet jäljellä ja tyhjinä, uksettomina seisoivat aitat. Tyrmistyneenä seisoi Vaaraviitta pihalla. Katkeruus ja sanomaton viha paloi hänen silmissään. "Löydänpä sinut vielä kerran", virkkoi hän hammastaan purren.

Mutta miehet sytyttivät aitat tuleen, ja kohta roihusivat liekit kohti syysyön tummaa taivasta.

Liekit huomattiin kaukana ulapan saarella uudessa Päivölässä. Ja kun vainolaiset seuraavana aamuna lähtivät etelään, oli pikaviesti jo aikoja ennen heitä rientänyt kohti Osmalaa.

Hyökkäys pohjoisesta tuli vallan odottamatta. Keväällä ja kesällä oli sitä pelätty, mutta nyt syksyn tullen oli pelko heitetty ja päätetty, että vasta talven aikana ne sieltä tulevat. Siksipä nyt oltiinkin vallan valmistumattomia. Osma miehineen jäi puolustamaan kotiaan, mutta lähetti nuoren Osman, Joutin ja pari miestä viestinviejiksi etelään, jos mahdollisesti siellä ennättäisivät saada niin paljon miehiä kokoon, että voitaisiin käydä vihollista vastaan. Muussa tapauksessa piti joka paikassa panna vain tavarat piiloon, vetäytyä pakolinnoihin ja jättää pirtit armottoman vainolaisen poltettaviksi.

Ei aikaakaan kun jo lähestyi vankka miesjoukko Osmalaa. Mutta pian he huomasivat, että mahdoton oli vallata Osmalaa näin kesäaikana. Kapea niemen kaula oli niin hyvin varustettu, ettei siitä voinut läpi murtautua, ja muulta puolen ympäröi Osmalaa syvä vesi ja lujat rantavallit. Kun lisäksi hyökkääjät olivat tehneet sen havainnon, että Osmalan puolustajajoukko oli harvalukuinen, jättivät he koko hyökkäyksen ja samosivat edelleen etelään. Osmalan muutamat miehet eivät heidän selkäänsä uskalla hyökätä, sen he tiesivät.