Part 2

Oli tullut ilta. Suuret uhrit oli mutkaisin menoin toimitettu ja syöty komea uhriateria. Rattoisasti jutellen hajaannuttiin Uhrivaaralta pitkin rannikkoa odottamaan, mitä nuoret olivat keksineet tämän vuoden ilo-iltaan. Vaan yht'äkkiä kaikki pysähtyivät ja kauhu täytti mielen. Metsästä tuli kumma olento, satavuotias Kammo-Pirho. Hän oli puettu nahkarepaleihin, mutta repaleitten välistä näkyi käärmeenpäitä ja karhunhampaita. Sääret olivat kamalan karvaiset ja tukka takkuinen. Kurttuisista kasvoista pisti esiin terävä nenä ja leuka, kuten satujen noita-akalla. Oli kulunut viisi vuotta siitä, kun Kammo-Pirho oli viimeiseksi näyttäytynyt, siksipä kaikki olivat luulleet häntä jo kuolleeksi. Harvoin näyttäytyi Kammo-Pirho ihmisille ja vallan kamalaa oli, jos hän näyttäytyi heimon yhteisillä uhrijuhlilla. Joskus ennenkin oli hän tullut Uhrivaaralle, huitonut sauvallaan ilmaa ja höpissyt käsittämättömiä sanoja, mutta jotain hirvittävää oli aina sen jälkeen heimolle tapahtunut. Siksipä kauhu täytti nytkin mielet, kun kokoonkurtistunut Kammo-Pirho sauvansa varassa kääpötti vaaralle. Lapset pakenivat kirkaisten vanhempiensa turviin nähdessään liehuvat nahkariekaleet ja käärmeenpäät. Vaan eipä ruvennutkaan Kammo-Pirho nyt huitomaan ja manaamaan. Hän istahti vain kivelle uhritulen luo ja itki. Silloin Osma lähestyi häntä ja kysyi: "Onko Pirholla vilu?"

"On, Pirholla on aina vilu ja nälkä, vilu ja nälkä, Karjalan kuningas", vastasi hän.

Osma toi tuokkosella lämmintä huttua ja uhrilihaa. Pirho söi aivan ahmien. Sitten hän sanoi: "Nyt on Pirholla hyvä olla, hyvä olla, Karjalan kuningas. Pirholla vain on uni, on uni, Karjalan kuningas."

"No, tule nukkumaan", sanoi Osma, saattoi hänet veneeseen ja peitti hyvin nahkasilla.

"Pirho voisi olla Osman isoäiti, Osman isoäiti, Karjalan kuningas."

"Niin jää meille mummuksi", virkkoi Osma, "minä kyllä pidän huolen sinusta, miksi menisitkään enää metsään kärsimään vilua ja nälkää."

"Pirho jää, Pirho jää, Karjalan kuningas", vastasi vanhus ja oli samassa jo unen mailla.

Kauhu oli jättänyt ihmiset, kun Kammo-Pirho niin kiltisti jutteli Osman kanssa. Mutta sill'aikaa kuin Osma saattoi Pirhon nukkumaan, kertoivat äidit lapsilleen, miten Pirho kerran oli ollut Karjalan kaunein neitonen ja hänestä piti tulla Osmalan emäntä, kaupat oli jo tehty nykyisen Osman isoisän kanssa. Vaan silloinpa läksikin Osma varjaagien maahan sankariretkelle ja toi sieltä emännän tullessaan. Silloin karkasi Pirho metsään ja on siellä kulkenut puoleksi sekapäisenä vuosikymmeniä. Kukaan ei tiedä, missä hän asuu, millä elää, pois metsästä häntä vain ei saada. Silloin tällöin ilmestyy hän Kammo-Pirhona asutuille maille.

Kun nyt näin hyvin oli suoriuduttu Kammo-Pirhosta, alkoi juhlatouhu uudestaan kaksin innoin. Vanhemmat ihmiset asettuivat mukavasti pitkin rantoja, uhriolut virtaili ja iloinen odotus täytti mielet. Nuorten touhulla ei näyttänyt olevan määrää, juostiin, kuiskailtiin, puuhattiin.

Osma vaimoineen oli asettunut rannalle mahtavan riippakoivun alle. Alja istui kivellä runkoon nojaten ja Osma maassa hänen vierellään.

"Vihdoinkin tuli aika, jolloin voit kertoa kaikki. Miten, miten ihmeessä pelastuit?" sanoi Osma.

"Kun herjat lähtivät ajamaan sinua takaa, juoksi Joutti-paimen metsästä, katkoi siteemme ja niin pääsimme pakenemaan", vastasi Alja.

"Mutta mikset kummassa tullut pikemmin. Et usko, miten kauheassa tuskassa olen ollut."

Alja silitti hellästi Osman päätä ja vastasi: "Katso, meidän täytyi paeta etelään, sillä meitä ajettiin takaa. Heti kun uskalsimme, käännyimme tänne pohjoiseen, mutta matka vei aikansa."

"Niin, niin, samapa se, nythän olet kuitenkin täällä ja siinä on kaikki, mitä voin toivoa." -- -- --

Tähän keskeytyi puhelu, sillä yht'äkkiä remahti mahtava uhrikokko Uhrivaaralta ja samassa kohosi toinen yhtä komea Käräjäniemeltä. Karjalan heimon vanha valkoparta laulaja Pelko-suvusta alotti voimakkaalla äänellään uhrilaulun, joka kaikui kauas. Mutta kun hän oli laulanut jonkun säkeen, alkoi joku Käräjäniemellä säestää laulua suurella kanteleella. Niin komeata uhrilaulua ei oltu kuunansa kuultu. Tuskin oli laulu loppunut, kun pitkin rannikkoa syttyi kuin taikavoimasta kymmeniä pikkutulia, vieläpä läheinen saaren rannikkokin loisti tulista. Yhtä hiljaa oli järvelle liponut monta lehvillä koristettua venettä. Niistä alkoi ensin hiljaa, sitten yhä voimakkaammin kuulua laulua, jota monet kanteleet säestivät. Se oli nuorten miesten sankarilaulu. Kaikki vuotiset urotyöt siinä kerrottiin.

Vähän aikaa oli välillä hiljaista, kunnes rannan lehdikosta alkoi kuulua laulua, niin vienoa ja kirkasta, että ihmiset aivan mykistyivät sitä kuullessaan. Ei ainoakaan kannel uskaltanut ruveta säestämään Pelkoneitojen ihanaa laulua, sillä kanteleen ääni olisi vain häirinnyt sointujen puhtautta. Ja vastaiselle rannalle nousi -- sen näkivät ihmiset nuotiotulien valossa vallan selvään -- ensin yksi, sitten yhä useampia haltijoita, niin että lopulta jokaisella rantakivellä istui haltija. Rasahdus kuului ylhäältä puusta, -- henget asettuivat sinnekin kuuntelemaan. Nyt oli pyhä hetki, henkien aika. Ihmiset tunsivat, miten lyhyt on elämä, pian hekin kaikki henkinä kuuntelevat maan lasten laulua.

Loppui nuorten naisten ihana laulu. Oli pilkkosen pimeä, vain uhrikokot loimusivat. Kului hetki, toinen, kolmaskin. Silloin alkoi kaukaa kuulua vienon vienoa hiljaista soittoa. Kukaan ei tiennyt mistä se tuli, eikä kukaan sitä ajatellutkaan -- samahan se, karjalainen nautti soiton tenhosta. Soittoon yhtyi kirkas lapsen ääni, joka hopeakellona helkytteli säveliä. Ja kun laulu loppui, jatkui soitto yhä vienommin ja hiljemmin, kunnes se huomaamatta hävisi henkien kohinaan. Kaikki olivat hiljaa kuin jonkun käsittämättömän iäisen edessä. Toinen maailma oli aivan lähellä, rajaa ei tuntunut olevankaan. -- Mitä on sentään ihmislapsi ja hänen elonsa matka henkien maailmaan verrattuna! -- -- --

UUSI OSMALA.

Kuu oli jo noussut metsän takaa ja valaisi pyhää seutua uhrikansan hiljalleen hajaantuessa yöpuilleen. Osma saattoi vaimonsa ja poikansa havumajaan, mutta itse hän päätti nukkua yönsä Uhrivaaralla siinä paikassa, johon oli ajatellut rakentaa talonsa. Sitten sen vasta varmasti tiesi, hyväksyikö maanhaltija sen paikan, kun siinä yönsä nukkui. Ensin Osma pistäytyi kuitenkin veneen luona, -- Kammo-Pirho oli poissa.

"Arvasinhan sen", puheli Osma itsekseen, "ei Kammo-Pirhoa mikään pidätä. Oi isoisä, ennen ei henkesi rauhaa löydä kuin Pirho Osmalan pirtissä saa suojaa ja turvaa. Miksi jätitkään Pirhon. -- -- -- Mutta miksipä syytänkään sinua, toinhan itsekin vaimoni Eestien maasta. -- -- -- Kunpa edes poikani tyytyisi Karjalan impeen. Soma on Päivön Kaunohelma. Miksei hänestä voisi kerran tulla Osmalan emäntää, pojalleni vaimoa. -- Mutta mene tiedä nuorten mieltä. Kaukaa sanotaan kaikkien Osmain omansa ottavan. -- -- -- Niin, niin, soma vain olisi, jos oma poikani ottaisi Päivön tyttären." -- -- --

Näissä mietteissään tuli Osma jo uuden pirtin paikalle. Hän sytytti pienen tulen siihen, mihin uhripuu istutetaan sitten, jos haltija paikan hyväksyy. Tulen luo hän teki makuutilan havuista, mutta pani päänsä alle tulukset ja yölepakon siipioravan nahassa. Sitten paneutui hän maata kirves kainalossa, miekka vyöllä, kintaat kädessä, kengät jalassa ja lakki päässä, kuten matkalle lähtijä. Nyt piti maanhaltijan näyttäytyä hänelle unessa. Jos tämä oli ystävällinen, niin sai tähän rakentaa tuvan, mutta jos haltija oli vihainen, piti muuttaa toiseen paikkaan ja siellä koetella samalla tavalla.

Tuskin vielä päivä sarasti, kun Osma jo heräsi. Hän oli hyvin iloinen, sillä hän oli nähnyt unissaan uuden komean talon, jonne haltija pyrki sisälle. Se oli paras merkki, mitä pyytää saattoi, -- haltija hyväksyi paikan.

Osma läksi nyt piilokodalle ja sieltä aarreluolaan. Aarteitten seasta valitsi Osma ihmeen kauniin miekan ja kiiruhti takaisin vaimonsa luo. Alja istui jo kodan ovella. Isä herätti nuoren Osman. "Juokse hakemaan Joutti-paimen tänne!" sanoi hän uniselle pojalleen.

Pian tuli Joutti. Osma laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä vaimoni pelastaja, tästä lähin saavat kiharasi kasvaa hartioille asti. Kukaan ei enää saa sanoa sinua orjaksi. Olet vapaa ja olet poikani, kuten Osma. -- Tässä sidon Osman miekan vyöllesi. Tiedät, mihin se Osman miestä velvoittaa, poikani Joutti." -- --

Joutti ei tiennyt, oliko tämä totta vai unta, vai haltijoittenko ajassa elettiin yhä. Hänen silmänsä loistivat, posket hehkuivat. Kerrankin vapaa, elämän ikänsä vapaa! Voi sen riemun määrää!

"Katso, tämä miekkani on ihan yhtä hyvä kuin sinunkin", sai hän vihdoin sanotuksi nuorelle Osmalle, joka näytti olevan yhtä ihastunut kuin Jouttikin.

"Se on vähän kauniimpikin. Katsohan sen kahvaa, Joutti! Olen niin iloinen. Yhdessä me karkoitamme kaikki vainolaiset Karjalasta", vastasi Osma.

"Niin, ajatteles!" päätti Joutti ja käsikädessä lähtivät pojat kodalta.

Tuskin oli isä Osma istahtanut, kun metsästä alkoi kuulua sellaista ryskettä ja rytinää, ettei määrää. "Mitä, mitä ihmettä", sanoi Osma ja lähti katsomaan. Kummakseen hän näki, että heimon kaikki miehet olivat jo jalkeilla. Kelohongat kaatuivat, pilkottiin, veistettiin.

"Jopa nyt jotakin", ajatteli Osma ja lähestyi miehiä. Silloin tuli Päivö reippaasti vastaan, sanoen: "Ethän ihmettele, Osma! Ymmärräthän, ettei Karjalan heimo voi kuningastaan jättää tänne mittaamattomalle salolle, kuten taivaanlintua. Rakennamme sinulle pirtin ja komean rakennammekin, niin että se vetää vertoja itse Kainun kuninkaan Vaaraviitan kartanolle."

Niin, no, Osma tuli hyvin liikutetuksi heimonsa rakkaudesta. Ja arvaa sen, kun sadat miehet olivat työssä, että paljon tuli valmistakin. Toiset rakensivat pirttiä niin suurta, ettei sellaista konsana oltu nähty Karjalan mailla. Kiukaan perustus jo oli tavallisen pirtin kokoinen ja uuniin mahtui varmaan emäntä ja seitsemän tytärtä värttinöineen, kuten laulussa sanotaan. Toiset miehet rakensivat lujaa kivistä pakolinnaa vaaran laelle ja muutamat laativat kivisiä suojavalleja niihin kohtiin rannalle, joista maihin nousu oli helpoin. Mutta niemen kapeaan kaulaan rakennettiin vahva hirsiaita ja komea portti. Ja nuori Osma istutti pyhän pihlajan sille paikalle, johon isä oli tulen tehnyt.

Jo toisen päivän iltapuolella kohotettiin kurkihirsi. Kohta oli malkakatto ja lattiasilta valmiina. Nuori Osma katseli ovelta suunnatonta pirttiä ja virkkoi Joutille: "Sanotaan Vaaraviitalla olevan niin suuren pirtin, että kun kukko perällä laulaa, ei se uksen suulle kuulu, mutta luulenpa, että tämä meidän pirtti on yhtä suuri."

"Niin, olisipa meillä nyt vain kukko", vastasi Joutti, "niin koettaisimme. Tiedän kuitenkin, että se kuuluisi ja kuuluu se Vaaraviitankin majassa, mutta Päivö aina liioittelee."

"Kunpa pääsisimme kerran Vaaraviitan pirtille ja näkisimme sen kuulun komeuden", sanoi Osma.

"Kuka tietää, vaikka pääsisimme piankin sinne. Päivö on kovasti suuttunut. Ja kyllä se onkin, -- uskaltavat tulla meidän maille", touhusi Joutti. Ja Osma vastasi: "Niin, kaikki karkoitamme Karjalan alueelta. Mutta tahtoisin nähdä maailmaa Karjalan ulkopuoleltakin. Eiköhän sitä nyt voisi tappelemattakin liikkua, kuten Vaaraviitta."

"Kun tulet Osmalan isännäksi ja Karjalan kuninkaaksi", virkkoi Joutti vilkkaasti, "niin sitten voit lähteä pitkille kaupparetkille, kuten isoisäsi ennen. Johan syntymähetkesi merkit osoittivat, että sinä liikut paljon kaukaisilla mailla. Otathan minut mukaan?"

"Tietysti! Käymme kauempana kuin kukaan Osma ikänä ennen."

Näissä tuumissaan tulivat pojat rannalle. Hetki olikin otollinen, vene saapui juuri ja maihin nousi neljä Osman miestä. He palasivat hämäläisiä takaa-ajamasta ja kertoivat nyt murheellisina kuningas Osmalle, miten he kyllä olivat saavuttaneet hämäläiset, mutta kun eivät nähneet heidän mukanaan vankeja, jättivät he koko takaa-ajon, heitä kun oli niin vähäsen. Mutta Osma hymyili ja käski miesten katsoa uuden pirtin porrassillalle, jossa Alja seisoi, ja kertoi sitten hänen ihmeellisen pelastuksensa. Kyllä loistivat Joutin silmät tätä kertomusta kuullessaan.

Mutta nyt kertoivat miehet, että sudet olivat tulleet taas Pelkosen maille vallan hirvittävänä laumana ja heitä oli pyydetty tuomaan siitä sanaa Osmalle.

Osma kynsi korvallistaan. Piti olla suuret juhlat uudessa pirtissä, ja nyt tuli tämä tieto. Mikäs muu neuvoksi, miehet kokoon ja päätettiin heti, ketkä lähtisivät sudenajoon. Yks kaks olivat parhaat metsämiehet jo matkalla etelään. -- Isä ei olisi laskenut Osmaa eikä Jouttia, mutta siitä ei päästy ei yli eikä ympäri, päästä poikien piti ja niin he viimein saivat luvan nousta ratsuilleen.

Osma ja Joutti olivat karauttaneet jonkun matkaa muita edelle. Ensin he olivat iloisesti jutelleet, mutta mitä kauemmas he tulivat ja mitä tenhovammin soitteli metsä, sitä hiljaisemmaksi ja miettiväisemmäksi kävi Osma. Haaveillen loi hän harmaansiniset silmänsä yli äärettömän erämaan, joka jokaisen vaaran laella aukeni heidän eteensä aina uutena, aina toisenlaisissa värivivahteissa, mutta kuitenkin aina samana juhlallisena, pohjattomana.

Vilkas Joutti, joka ei ollenkaan ymmärtänyt sitä suurta luonnontunnelmaa, jonka valtaan Osma oli joutunut, otti aikansa kuluksi esille vanhan paimentorvensa ja alkoi puhallella pehmeitä, surunvoittoisia säveleitä, jotka kauniisti sulivat erämaan metsän ikuiseen huminaan.

SUDENAJO.

Koko päivän olivat miehet ahdistelleet susilaumaa. Nyt vihdoin oli se ajettu leveään niemeen. Miehet lähestyivät ketjussa nientä. Ketju ulottui jo rannasta rantaan. Monta peninkulmaa oli jo näin ajettu susia rantaan päin, mutta ketju oli ollut harva, nyt se oli niin supistunut, että seisoi aivan mies miehen vieressä. Se olikin tarpeen, sillä sudet tulivat nyt hirveiksi. Tähän asti ne olivat arkoina paenneet edellä, nyt ne jo irvistelivät hampaitaan ja silmät hehkuivat kuin tulipallot. Mutta kun ne niemen kärjessä vihdoin näkivät edessään veden, takanaan miesjoukon, alkoivat ne raivoissaan hyökätä miesten kimppuun. Syntyi hirvittävä tappelu. Sudet ulvoivat ja ulisivat, miehet huusivat, tapparat välkkyivät, keihäät rutisivat ja taittuivat. Susia kaatui kasottain, mutta moni mies sai myöskin pureman mikä käsivarteensa, mikä jalkaansa, jopa joku kasvoihinsakin. Kukaan ei kuitenkaan väistynyt paikaltaan. Lähestyttiin aivan niemen kärkeä. Silloin yhtäkkiä loput susista heittäytyivät veteen ja alkoivat uida. Miehet pysähtyivät hengähtämään. Vaan silloin sudet kääntyivätkin takaisin rantoja kohden. Ei muuta kuin miehet juoksemaan pitkin rantaa, jotta joka paikassa, mistä susi yritti maihin, oli mies vastassa. Se oli tavatonta juoksua, mutta monta sutta siinä myöskin kaadettiin. Vihdoin oli koko suuri susilauma surmattu, vain muutamia susia oli päässyt karkuun. Mutta miehet olivat myöskin aivan näännyksissä. Vaatteet likomärkina, jokaisessa hiussuortuvassa hikihelmi, vaipui kukin sille paikalle, missä sattui olemaan. Monet olivat lisäksi haavoittuneita.

Tämä kaikki arvattiin kuitenkin jo edeltäpäin. Siksi siinä heti oli joukko Pelko-suvun naisia eväineen, voiteineen, siteineen. Yks kaks saivat miehet voimakasta kaljaa, ja haavat sidottiin tuossa tuokiossa. Nyt kokoontuivat kaikki rantakedolle aterialle, jonka naiset olivat edeltäpäin valmistaneet. Mutta vanhat miehet, jotka eivät olleet jaksaneet ottaa osaa sudenajoon, nylkivät nyt ahkerasti kaadettuja susia.

Kun ateria päättyi, oli väsymys myöskin kuin poispyyhkäisty. Leikkiä laskien kuljettiin hämärtyviä metsäpolkuja kohti Pelkosen pirttiä. Ja sielläkös vasta ilo alkoi. Ensin arvailtiin arvoituksia ja suuri nauru syntyi, jos kuka joutui Hymylään ja vielä suurempi, kun hän sieltä palasi ja kertoi hullunkurisia juttuja Hymylän elämästä. Sitten asettuivat pojat riviin toiselle puolen pirttiä, tytöt toiselle puolen ja alkoi soma tanssi, jota laululla säestettiin. Loppu illasta vietettiin laulaen ja kanteleita soitellen.

Mutta nuori Osma ei ollut koko illan iloissa mukana. Joutti oli saanut olkapäähänsä pahan haavan, niin että hänet oli asetettu lavitsalle nukkumaan. Osma oli huolissaan Joutin takia ja muutenkin hänestä oli ihanaa astella yksin hiljaisessa kuutamolehdossa. Nyt hän tuli rantatörmälle ja istahti kivelle. Ihmeelliseltä näytti tyyni, kuun hopeoima järvi. Pirtistä kuului kanteleen täyteläisiä, syviä sointuja. Ja Osma tunsi itsensä niin pieneksi, niin tummaksi kaiken tämän suuren ja kauniin rinnalla.

"Mitä varten oikeastaan olen syntynyt tähän elämään", huokasi hän. "Sankariksiko, Karjalan kuninkaaksi? -- Sankari maatuu, kuningas kuolee. Jospa voisin lyhyen eloni matkan elää oikein, tulla niin hyväksi, ettei henkien koskaan tarvitsisi surumielin katsella tekojani, eikä Karjalan kansan vuodattaa kyyneleitä."

* * * * *

Ihmeellinen, ihana nuoruus! Jo tuhat vuotta sitten osasit sinä yhtä hyvin kuin tänäkin päivänä loihtia ihmislasten sydämiin jaloimmat ihanteet, puhtaimmat unelmat! -- -- --

PÄIVÖN MAILLA.

Kun päivöläiset olivat kaukaa pohjoisesta, eivät he lähteneet sudenajoon, vaan jäivät edelleen Osmalaa valmistamaan, samoinkuin monet muutkin. Nyt oli Osmala valmiina, ja päivöläiset tekivät lähtöä. Vaan silloinpa eräs Rongas-suvun nuorukainen vei Päivön vähän erikseen ja sanoi:

"Paljonko lunnaita tahdot tyttärestäsi Kaunohelmasta, ottaisin hänet niin mielelläni vaimokseni?"

"Kun Kaunohelma on ainoa lapseni, olen päättänyt, että hän saa olla isänsä kodissa, kunnes hän itse haluaa miehelään, ja kihlat otan siltä mieheltä, jonka Kaunohelma itse valitsee", vastasi Päivö.

Nuorukainen loi kysyvän, hämmästyneen katseen Päivöön. Nainen saa itse valita miehen milloin tahtoo! Semmoista ei oltu ikinä kuultu Karjalan mailla!

Mutta Päivö nyökäyttää hymyillen päätään, virkkoo: "Koeta onneasi, koeta onneasi, poika!"

Sitten he erosivat. Nuorukainen oli syvästi alakuloinen. Mutta Päivö mietti: "Tämä oli jo viides, joka minulta näillä uhrijuhlilla kysyi tytärtäni. Mutta minäpä en Kaunohelmaani myy. Kuitenkin, jos nuori Osma joskus haluaa emäntää, niin sitten, sitten --"

Kotiin päästyään oli Päivöllä paljon puuhaa. Niin monta päivää oli oltu poissa, eikä kukaan ollut sillä aikaa huolehtinut vainajien hengistä. Ja kaikkihan kuitenkin tiesivät, että vaikka Päivön suku oli pieni, ei millään Karjalan suvulla kuitenkaan ollut niin suuria haltijoita kuin Päivöllä. Olihan suvun tuhatvuotinen kanta-isä, suuri Päivö, melkein enemmän kuin haltija. Hän oli jumala, ilmojen kuningas, jonka hallussa oli tuo ihmeellinen talviöitten taikatuli. Sitä nimitettiinkin täällä revontuleksi, s.o. kuninkaantuleksi. Monet uhrit ja menot Päivö nyt toimitti.

Toista kuunkiertoa oli kulunut. Martaitten kuu oli tänä vuonna ihmeen kaunis. Oli kirkkaita, kuulakkaita pakkaspäiviä. Jäätynyt tanner tömisi jalkain alla ja järvien jää kantoi, mutta lumihiutalettakaan ei ollut tullut.

Eräänä tällaisena päivänä kuului outoa töminää metsästä pirtin läheltä. Päivö tarttui miehineen aseisiin ja hänen silmänsä salamoivat. Vainolainenko tulossa?

Ja aivan oikein, tuossa jo näkyi ratsujoukko. Mutta ennenkuin Päivö ennätti edes joustaan jännittää, karautti yksi kartanolle ja huusi: "Olemme rauhallisia kauppiaita ja matkalla Perman markkinoille. Aseettomana tulen luoksenne pyytämään apuanne. Komea ratsuni, jonka olen hankkinut aina Särklannista asti, nyrjäytti jalkansa. En voi jättää sitä metsään kuolemaan. Ottaisitko sen hoitoosi, siksi kun palaan?"

Niin, tietysti Päivö otti, otti jo ilostakin, kun ei joutunut vainolaisen kanssa tekemisiin. Kohta talutti vieras kaunista, mutta pahoin ontuvaa hevosta pihaan, jonne kaikki päivöläiset olivat tulleet katsomaan ja ihmettelemään. Vieras selitti, miten hevosta oli hoidettava, mutta vähän-väliä pysähtyi hänen katseensa Kaunohelmaan, ja joka kerta kun heidän katseensa yhtyivät, punastui neito ja katsoi poispäin. Vieras oli pitkä, solakka ja notkealiikkeinen. Kasvoja olisi voinut sanoa kauniiksi, elleivät tumma suippoparta, kihara tukka ja palavat silmät olisi antaneet niille omituista kulkijaleimaa.

Lähtiessään pisti vieras kultarahan Päivön käteen, loi vielä kerran ihmeellisen hehkuvan katseensa Kaunohelmaan ja ratsasti pois. -- Mutta Päivölässä ei moneen päivään puhuttu muusta kuin näistä ihmeellisistä vieraista. Keitähän ne olivat?

Kauppamatkue kulki nopeasti kohti Taikalahtea. Parahiksi päästiinkin markkinoitten alkuun Permaan. Ja aivan oikein, täällä olikin kaupan, kuten viesti oli kertonut, kuuluisia arapialaisia aseita, joihin miehet vaihtoivat kalliit turkiksensa. Ennen paluumatkalle lähtöä pistäytyivät miehet vielä Perman kuulussa kalmistossa, joka oli metsässä Taikalahden rannalla. Kalmistoa ympäröi korkea aita, mutta hyvin aseistetut vartijat laskivat miehet portista sisään, koska he tulivat aseettomina. Keskellä kalmistoa oli mahtava jumalankuva, jonka kaulassa kultavitjat välkkyivät ja joka polvillaan piti suurta hopeamaljaa. Maljaan panivat miehet muutamia hopearahoja ja poistuivat hiljaa kalmistosta. Suotuisa paluumatka oli nyt varma, kun Perman suuri jumala oli uhrilahjoin lepytetty.

Nopeasti kuljettiin taaskin halki erämaan. Miehet vain ihmettelivät keskenään, miksi heidän nuori, verevä johtajansa oli nyt niin hiljainen ja hajamielinen. Sillä eiväthän miehet aavistaneet, että johtajan edessä alituisesti oli nuori, ihana nainen ja nuo ihmeelliset syvät silmät. -- -- --

Kaunohelma asteli aikansa kuluksi pihamaalla pirtin takana ja muisteli notkeata matkustajaa ja sen kummallista katsetta. Mutta mitä! Siinähän oli vieras hänen edessään.

"Terveisiä Perman markkinoilta! Miten on oriini laita?" sanoi vieras iloisesti.

"Isä sanoo, että jalka on parempi, mutta käy itse katsomaan", vastasi Kaunohelma ja meni vieraan edellä aukaisemaan vajan ovea.

Vieras hyppäsi ratsunsa selästä ja meni vajaan. Kaunohelma nojasi ovenpieleen. Vieras tarkasteli jalkaa. Molemmat olivat ääneti.

Vihdoin vieras oikaisihe, katsoi Kaunohelmaan ja sanoi: "Etkö tahtoisi lähteä kanssani kaukaiselle maalle, pääsisit emännäksi komeaan kartanooni."

Kaunohelma säpsähtää, punastuu, mutta äkkiä nostaa hän painuneen päänsä ja vastaa: "Karjalan impi ei koskaan lähde tuntemattoman miehen mukana."

Nyt hämmästyy vieras vuorostaan: "Tuntemattoman miehen mukana! Niin tosiaan, et tunne minua. Olen Kaukomatka, Kainun kuningas, mutta täällä Karjalassa taidatte kutsua minua Vaaraviitaksi."

"Vaaraviitta! Sinä! Heimoni alueen ainainen hätyyttäjä!" sanoo Kaunohelma rajattoman hämmästyksen vallassa ja peräytyy askeleen.

Mutta Kaukomatka-Vaaraviitta vastaa tyynesti: "Niin, miten sen asian ottaa. Silloin kun ei edes Karjalan heimon nimeä mainittu näillä pohjan mailla, hallitsivat esi-isäni maata Ruijasta Taikalahteen ja Pimeydenmeren rantamilta Kymmenenvirran maahan. Kun karkoitan karjalaiset pohjoisesta, puolustan silloin vain Kainun kansan vuossataisia oikeuksia. Niin, kukahan siinä oikeastaan on hätyyttäjä?"

Kaunohelma ei vastaa mitään, luo vain katseensa maahan. Tätä hän ei ollut koskaan ajatellut. Ettäkö kuuluisa peikkojen maa, Noitapohja, onkin Kainun kansan ikivanhaa aluetta! -- Ja tuon miehen pehmeä ääni ja lämmin katse!

Vaaraviitta läheni, mutta Kaunohelma ei liikahda paikaltaan. Nyt hän kuuli aivan läheltään saman houkuttelevan, pehmeän äänen: "Etkö tule emännäksi talooni, komea on Kaukomatkan kartano?"

Taas nostaa Kaunohelma päänsä, vastaa: "Kuinka voisin tulla heimoni vihollisen luo!"

Mutta miehen ääni on niin kiehtovan pehmeä, kun hän puhuu: "Olen kulkenut kaukaiset maat, nähnyt Särklannin, Kiovan, Miklagårdin, mutta olen myöskin nähnyt useammin kuin kerran, kuinka naisen sisimmässä on jotain, joka ei kysy heimoa, ei maata, ei kansaa -- -- --"

Hän ottaa tytön käden: "Tuletko Kainun kansan luo, Kaukomatkan vaimoksi"

Ei vastausta.

"Pelkäät isääsi; hän ei suostuisi. Mutta on mulla vaikka kuinka suuret lunnaat antaa."

Ei vastausta.

"Veisin sinut nyt jo mukanani Kainuun."

Ei vastausta.

Kuuluu askeleita. Kaukomatka kuiskaa hätäisesti: "Saanko tulla myöhemmin sinua noutamaan?"

"En tiedä", vastaa Kaunohelma, mutta hänen katseensa kertoi toista, ja se ei jäänyt mieheltä huomaamatta.