Part 1

KARJALAN OSMAN NUORUUS

Historiallinen seikkailukertomus yhdeksänneltä vuosisadalta

Kirj.

HILDA HUNTUVUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

"On totta, että ruusunhohde lepää Pohjolan viikinkiajan yllä, mutta jos varustamme silmämme historian näkölasilla, niin huomaamme pian, että tämä ruusunhohde ei ole muuta kuin värisekotus verestä ja kyynelistä."

SISÄLLYS:

Hämäläisten hyökkäys. Piilopirtissä. Heimokäräjät. Uhrijuhla. Nuorten ilta. Uusi Osmala. Sudenajo. Päivön mailla. Retki Kainuun. Kesän tapahtumia pohjoisessa. Kostoretki Karjalaan. Hålogalannissa. Lähtö Hålogalannista. Osmalassa. Viikinkiretkellä. Hjelmissä. Karjalassa.

HÄMÄLÄISTEN HYÖKKÄYS.

Hämäläisten pieni partiojoukko oli hiipien päässyt itse Karjalan tietäjän, sankari Osman asunnolle asti. Tuossa jo palasi hämäläisten vakoilija lepikossa lymyilevien tovereittensa luo.

"Ei parempaa onnea ikänä pyytämistä!" virkkoi hän. "Ajatelkaas, kaikki Osman miehet lähtivät aamun valjetessa otuksen ajoon, mutta tietäjä itse jäi kotiin. Nyt sen pyydystämme! Kohta saa koko Karjala kuulla, miten Hämeen miehet ovat vieneet mennessään sankari Osman, Karjalan ylpeyden, varjaagien kauhun! Ja ensi talvena kaikuu Hämeen pirteissä laulu näitten poikien sankarityöstä! Niin, pojat, odotamme puoleen päivään, jotta Osman miehet ennättävät kyllin kauaksi, ja sitten äkkiä hyökkäys!"

Kun aurinko oli korkeimmillaan syyskesän taivaalla, lähtivät hämäläiset piilopaikastaan. He kiertivät Osman kartanon ja ryntäsivät yht'aikaa joka puolelta. Halli ennätti vain kahdesti haukahtaa ennenkuin keihäs sen lävisti. Orjatyttö pikkarainen tuskin sai ämpärin kädestään, kun jo kellistyi tantereelle. Hirveä oli ryske, hävitys, kauhu. Hämäläisten raivolla ei ollut rajoja. Mutta voi hirtehinen, -- Osmaa ei ollut missään! Sitä kovemmin sidottiin hänen vaimonsa, lempeä, kaunis Alja.

"Vain kalleimmat aarteet kontteihin ja sitten tuli nurkan alle!" kuului joukon johtajan karski käsky. -- --

Pahaa aavistamatta palaa Osma 14-vuotiaan poikansa, pikku Osman kanssa kalasta. Vasta kun hän pääsee kotivaaran laelle, on sydän kauhusta jähmettyä. Ensimäiset liekit lehahtivat korkeuteen hänen komeasta kartanostaan, joka sijaitsi vaaran etelärinteellä. Ja voi, tuolla oli Alja, lempeä Alja sidottuna! Osma tarttuu tapparaansa, vihan veret syöksähtävät poskille. Mutta silloin kajahtaa huuto: "Tuolla on Karjalan tietäjä!" Samassa koko miesjoukko hyökkää kohti Osmaa. Ei muu neuvoksi, Osma tarttuu poikansa käteen. Alkaa hirveä pako. Nuolet suhisevat, kirouksia, ryskettä. Kamala oli juoksu yli mäkien, soitten, rämeitten. Se oli juoksua elämästä -- tai kuolemasta. Vasta illansuussa uskalsivat Osmat pysähtyä. Takaa-ajajia ei kuulunut, he olivat pelastetut.

Väsyneinä, hikisinä palaavat hämäläiset ryöstöpaikalle. Mutta mitä! Poissa on Alja, poissa orjattaret, poissa aarteet! Hämäläisten vihalla ei ole määrää.

"Hiis vieköön", virkkoo johtaja hammastaan purren, "Karjalan Osma on sittenkin tietäjistä suurin!"

PIILOPIRTISSÄ.

Päiviä kulki Osma poikineen, kunnes viimein saapui piilopirtille, joka sijaitsi keskellä mittaamatonta erämaata Osma-suvun pyhän kuusikon läheisyydessä. Mutta ei tullut tänne entinen komea Karjalan sankari, vaan kumarassa kulkeva, murtunut mies. Uudestaan ja uudestaan oli Osma matkalla toistanut pojalleen: "Vaikka veivätkin kaiken muun, en välittäisi, kun vain olisivat äidin jättäneet."

Piilopirtti oli ihmeellisen pikkulammen, Salasilmän rannalla. Mutta niin se oli puitten piilossa, ettei sitä ollenkaan näkynyt. Ja vielä oli kodan huipulle asetettu ontto, käyrä puu, joka johti savun maahan. Mahdoton oli vieraan tänne osata.

Pari päivää oli kulunut. Pikku Osma istui veneessä keskellä Salasilmää ja antoi airojen levätä. Vene oli yhdestä puusta koverrettu ja ikivanha. Mietteisiinsä vaipuneena katseli Osma mahtavaa vaaraa, jonka taakse auringonkehrä juuri oli painumassa, ja puheli itsekseen: "Noin komeata vaaraa en ikänä ole nähnyt, ihan sen laki koskettaa pilviä. Ja nuo hongat! Onko mahtavampia nähty! Mutta tuopa onkin Haltijavaara, itse metsänväki siellä asustaa. Ja tämän ihmeellisen Salasilmän syvyydessä asuvat vedenhaltijat. Niin, koko tämä seutu on haltijoitten maata, pyhää tannerta. Ihmekös, jos haltijat täällä antavat isälle salaisia tietojaan."

Mutta kun Osma muisti isän, muistui mieleen äitikin, ja silloin koski niin kipeästi rintaan, että piti oikein kädellä painaa. "Äiti, äitikulta", vaikeroi hän kyynelten vieriessä.

"Osma!" kuului rannalta. Se herätti pojan mietteistään. Muutama voimakas veto ja jo kosketti veneen kokka rannan lepikkoa.

Isä paistoi kaloja kodan hiiloksessa. Nyt ne juuri valmistuivat, ja he söivät yksinkertaisen illallisen. Sitten he siinä hiipuvan hiilloksen ääressä kauan juttelivat. Joka ilta oli isä kertonut salaisia tietoja pojalleen, josta hänen jälkeensä piti tulla Karjalan heimon tietäjä. Ikimuistoisista ajoista oli tietäjätoimi ollut Osma-suvulla, poika sen aina peri isältä. Siksi tahtoi isä nytkin antaa pojalleen mitä huolellisimman opetuksen. Tässä samassa kodassa oli hän itse lapsena tietonsa saanut, samoin isä ja isoisä, niin kauas kuin muisti kannatti. Ja uusia tietojakin täältä aina sai, olihan tämä seutu oikea haltijoitten asunto. Täällä asuivat isien henget pyhässä kuusikossa, metsän haltijoita liikkui kaikkialla, eikä missään voinut olla veden väkeä lähempänä kuin Salasilmän laineilla vanhassa veneessä. Nuorihan pikku Osma oli kuulemaan kaikkea, mutta kuka tietää miten kauan tässä itse saisi elää. Hän tunsi itsensä niin sanomattoman väsyneeksi ja raihnaiseksi. -- -- --

Vasta sydänyön saapuessa sanoi isä: "Pannaan nukkumaan! Huomenna on raskas päivä. Miten jaksanenkaan johtaa heimokäräjiä! -- Kun eivät olisi vieneet äitiä, vaikka veivätkin kaiken muun."

"Mutta, isä", virkkoi nuori Osma, "nythän pääsen minäkin mukaan ensi kerran käräjille, ja jos et sinä ehdota, niin sanon minä miehille, että lähdetään heti paikalla kostoretkelle Hämeeseen. Tuodaan äiti takaisin, tai kostetaan hänen kuolemansa."

"Oi poikani; noin ajattelin minäkin ennen. Mutta nyt. Haltijatkin kieltävät lähtemästä. Ja tiedätkö, kostoa seuraa aina kosto, vihan kylvöä viha. Äiti, hellä äiti ei koskaan tahtonut kostaa. -- Alja, Alja, lempeä Alja, kymmenien vaarojen ja vaivojen läpi toin sinut Karjalaan, näinkö sinut kadotin!"

Ja ensi kerran elämässään kuuli pikku Osma isän itkevän.

HEIMOKÄRÄJÄT.

Vain vähän matkaa piilopirtistä pohjoiseen aukeaa suuri selkä. Sen etelärannalta pistäikse rinnakkain syvälle järveen kaksi kapeata niemekettä. Toinen niemeke on matala, toinen korkea. Matala on Käräjäniemi, korkea Uhriniemi.

On varhainen syysaamu. Käräjäniemellä on elämää ja liikettä. Tuolta tulee miehiä soutaen, täältä ratsain, sieltä käyden. Sotisovat ja komeaksi kirjaillun vyön solet välkkyivät puitten välitse. Mutta miesten muoto oli tavallista vakavampi: kaikki olivat kuulleet, mitä oli tapahtunut suurelle Osmalle. Reippautta oli kuitenkin mielissä. Olemme Karjalan miehiä ja Karjala on meidän heimomme, niin, Karjalan heimon maa! Ja kellä oli sankaria Osman vertaa! Näin puhui jokaisen katse.

Vaan jo kaikui Osman vakava ääni yli vaarojen, ja miehet kiirehtivät Käräjäniemelle. Siellä oli pyörässä 14 kiveä, sillä Karjalan heimo jakaantui 14 sukuun ja kunkin suvun päämiehellä oli oma kivensä. Kyllä tulivat suvun muutkin miehet käräjille, mutta he asettuivat pyörän ulkopuolelle, kukin sukunsa päämiehen läheisyyteen. Osma istui jo kivellään ja katseli, saapuivatko kaikki 14. Niin, ne saapuivat. Vakava oli miesten mieli, kun he katselivat tietäjäänsä, jolta entinen voimakas ryhti oli poissa. Vaan tietäjästä liukui katse pikku Osmaan, joka totisena seisoi isänsä takana. Ja miesten mieli kävi niin hyväksi, niin sanomattoman hyväksi, sillä nuorella Osmalla oli kaikki tietäjäsuvun merkit: kuoppa leuassa, ylähuulen keskellä soma kaari alaspäin, suuret harmaat silmät, korkea otsa ja tuuheat kiharat hartioilla. Voisiko enää enempää pyytää!--

Jopa kaikuu suuren Osman ääni: "Mitä kuuluu Karjalan kulmilta, heimoni mailta?"

Osman vierellä istuva harteva ja tanakka Äyrämö, jonka suku veti vertoja itse tietäjän suvulle, vastaa: "Minun sukuni mailta ei mitään uutta kuulu, rauhassa olemme saaneet siellä etelässä elää. Tänä kesänä on erikoisen paljon kulkenut Voionmaan kauppiaita vesillämme ja hehän eivät koskaan nouse maihin ryöstämään, kuten pirkat ja jommit."

Harmaapartainen Virras ja kumaraselkäinen Tiuro nyökkäsivät päätään merkiksi, ettei heilläkään ollut mitään erikoista sanottavana.

Silloin alkoi puhua Pelko, mies pitkä ja solakka kuin lehdon koivu: "Mutta mepä Laatokan rantamilla emme ole saaneet rauhassa elää. Ei se ole ollut idän vainolainen eikä Hämeen hätyyttäjä, jonka kanssa olemme saaneet taistella kaiken kesää; ei, susien kanssa olemme taistelleet yli voimain." -- Sitten hän kertoi, miten idästä päin ensin oli tullut muutamia susia, mutta sitten yhä suurempia ja suurempia susilaumoja. Heimon miehet olivat ajaneet ne monet kerrat takaisin kauas itään, mutta jonkun ajan kuluttua ne taas palasivat. Miehiä oli aina paimenessa, vaan sittenkin tapahtui tuhoja. Olivatpa sudet jo ryöstäneet kaksi lasta ja repineet yhden paimenen.

Yhdessä alettiin nyt tuumailla, mitä tehtäisiin, sillä olihan silloin hätä käsissä, kun Pelko valitti. Osma kyseli tarkoin: oliko metsäonni säilynyt, oliko kotihaltijoita muistettu; oliko vainajien hengille uhrattu; oliko metsän haltijoita lepytetty? Mutta kun Pelko vastasi, että kaikki uhrit ja palvelukset oli toimitettu kuten ennenkin, ja että metsäonni oli ollut tavallista parempi, päätti Osma, etteivät sudet olleet tulleet haltijoitten tahdosta, vaan jonkun pahansuovan noitumisesta. Joku idän noita oli varmaan ne lähettänyt, ja silloin ei auttanut muu kuin antaa susille rautaa. Päätettiin siis, että heti kun sudet taas ilmestyvät, panee Pelko arpakapulan kiertämään ja kunkin suvun parhaat metsämiehet lähtevät silloin Pelkosen maille näyttämään susille keihästä ja nuolta.

Sitten siinä hetken päästä alkoivat puhua Räikkö, Sarvi ja Kauko, jotka kaikki olivat pitkiä, jykeviä miehiä. Muistotarina kertoi, että nämä suvut olivat lähteneet samasta juuresta. Suvun kantaisällä oli ollut kolme poikaa. Mutta ne olivat olleet niin riitaisia keskenään, että erkanivat eri haaroille ja niin syntyi kolme sukua. -- Kun Sarvi alkoi puhua, myhäilivät heimon miehet, sillä sehän oli vanha juttu, että jokaisilla käräjillä soviteltiin noitten kolmen suvun asioita. Niinpä nytkin oli taas kiistaa kalavesistä ja oravametsistä. Kun oli kuultu kaikki valitukset ja syytökset, päätettiin, että Osman, Tiuron ja Äyrämön suvusta lähtee kaksi miestä ja nämä kuusi miestä sitten käyvät riitelevien sukujen rajat, jotta kiistat kerrankin loppuisivat.

Tuskin oli tämä päätös tehty, kun vastapäätä Osmaa istuva pienikasvuinen Päivö alkoi puhua. Hänen tukkansa oli sysimusta, liikkeet tuliset ja tummat silmät aivan säkenöivät, kun hän puhui. Kerrottiinkin, että Päivö oli vain puoleksi karjalainen. Hänen sukuaan oli kaukana Yömeren rantamilla. Siellä itse suuri Päivö leiskotti öisin ihmeellistä taikatultaan lumoten sillä yksin haltijatkin, jotka silloin antoivat Päivölle tietoja tulevista tapauksista, tai lahjoittivat hänelle kuolemattomuuden nestettä. Eräs Karjalan poika oli ennen vanhaan erämatkalla tavannut tuon suuren Päivön tyttären ja niin joutunut tummasilmän lumoihin, että toi hänet puolisonaan Karjalan maille. Tästä sitten polveutui karjalainen Päivösuku, joka muuten oli koko heimon lempisuku, kaikki pitivät päivöläisistä. Hyväntahtoinen hymy levisi nytkin miesten kasvoille, kun Päivö alkoi vilkkaasti valittaa, miten hänen sukunsa yksin sai pohjoisessa taistella vieraita vastaan, jotka taas olivat tulleet Karjalan heimon alueelle. "Pitäisipä taas kerran koko heimon tulla pohjoista veljeään auttamaan", päätti Päivö.

Niin, kukapa ei olisi tahtonut varjella heimoaluetta. Mutta ensin toki asia tutkittiin ja silloin huomattiin, että Päivön valitus permalaisista oli vallan aiheeton. Kesän aikana oli Perman kauppiaita kulkenut vesiteitä Karjalan ja Kainun maan poikki Ruijaan ja siihen heillä oli oikeus. Jos he sitten yöpyessään olivat kalastelleet ja jonkun linnun ampuneet, ei sitäkään voitu katsoa rikokseksi, sillä vanha perintätapa sanoi:

"Ken syödäkseen ottaa nauriin halmeesta, kalan vedestä, otuksen oksalta, ei hän varasta."

Mutta Päivön toinen valitus teki miehet vallan vakaviksi. Kainulaiset elelivät kuin kotonaan Karjalan heimon pohjoisimmilla alueilla: verottivat lappalaiset, vetivät rikkaimmat apajat, kaatoivat parhaan metsänriistan. Olipa joku uskaltanut jäädä asumaankin Karjalan maitten rannoille.

Alkoipa siinä nyt pohtiminen. Ja päätökseksi tuli, että jos kainulaisia edelleenkin kuljeksii Karjalan mailla, niin heti kun järvet saavat kannen, suot sillan, lähdetään Kainuun. Silloin opetetaan kainulaisille ja heidän hornan päällikölleen, Vaaraviitalle, mihinkä asti Karjalan alue ulottuu. Jättäneet ovat hämäläiset Karjalan maan, kauan ei uhmaile Kainun kansa!

Kun vielä oli päätetty pari pientä asiaa, alkoi itse Osma puhua: "Te tiedätte, mikä minua on kohdannut ja olette varmaan ajatelleet kostoretkeä Hämeeseen." -- Vilkas humina kuului nuorten miesten parvesta ja Päivö tapaili jo tapparaansa. Mutta tietäjä jatkoi: "Olen kuitenkin ajatellut, että jätämme nyt kostoretken. Vaimoani kyllä etsin siksi, kunnes hänet löydän joko elävänä tai kuolleena. Neljä parasta miestäni on jo matkassa ja itsekin lähden kohta, mutta yhteiselle kostoretkelle en kehota. Sillä niin se on, kostoa seuraa kosto, vihan kylvöä viha. Jokaisen vieraan, joka tunkeutuu Karjalan alueelle, me armotta karkotamme, mutta jättäkäämme kostoretki nyt, kun tuho on kohdannut minua ja haltijatkin kieltävät lähtemästä." -- No niin, mitäpä heimolla olisi ollut tietäjän tahtoa vastaan. Päivö vain oli ihmeissään. Hän ei voinut ymmärtää, miten mies, jonka vaimo oli ryöstetty, ei halunnut kostoa, ja hän, Päivö, tahtoi kostaa koirankin katoamisen. Suuri on sentään sankari Osma!

Seurasi hetken hiljaisuus. Osma oli niin vakavan juhlallinen, että suuri odotus täytti miesten mielet, kun hän taasen alkoi: "Heimoni miehet, te tiedätte kaikki, että isieni henget asuvat täällä pyhässä kuusikossa, vaikka kotini onkin kaukana täältä. Eräs isistäni, kauan sitten -- minä olen hänestä jo seitsemäs -- tahtoi tuoda pirttinsäkin tänne pyhän lehdon liepehille voidakseen paremmin palvella haltijoita ja uhrata isien hengille. Mutta silloin sukumme kantaisä, mahtava Osma, jota kaikki kunnioitatte, ilmestyi hänelle yöllä unessa ja sanoi: 'Vasta sitten kun Karjalan heimon maa ulottuu merestä mereen, saa Osma muuttaa pirttinsä pyhän maan liepeille.' -- Viime talvenahan kävimme Valkean- ja Yömeren rannoilla ja etelässä on meri kauan ollut maamme rajana. Kun nyt pirttini on raunioina ja Karjalan alue ulottuu merestä mereen, niin ajattelen rakentaa uuden pirtin tänne haltijoitten maahan. Luulenpa, että suuri onnen aika alkaa Karjalalle", lopetti Osma.

Riemuiten päätti heimo, että Osma siirtyy tänne asumaan, ja samalla koittaa Karjalassa ikuinen onni. --

Heimokäräjät päättyivät.

UHRIJUHLA.

Oli käräjäpäivän iltapuoli. Aurinko kallistui kohti läntistä taivaanrantaa. Vakavina kulkivat heimon miehet ylös Uhrivaaralle. Muuta uhrikansaa ei vielä ollutkaan, sillä varsinainen uhrijuhla oli vasta seuraavana päivänä. Jo päästiin vaaran laelle. Kunkin suvun vanhimman kainalossa oli kukko. Muut jäivät vähän edemmäksi, mutta Osma astui kummun korkeimmalle kohdalle, ja vanhimmat muodostivat piirin hänen ympärilleen. Osma asetti puupölkyn maahan, otti kirveen vyöltään ja katkaisi kukolta pään. Kaikki katselivat henkeään pidättäen, mitä nyt tapahtuisi. Sillä minnekäpäin kukko päätönnä lentää, sieltä käsin kohtaa Osmasukua joku onnettomuus tulevan vuoden aikana. Mutta kukkopa ei lentänytkään minnekään, ja ilonilme välähti koko suvun kasvoilla, -- saatiin siis vuosi olla rauhassa. Osma antoi kukon katkaistusta päästä veripisaran pudota tuohilevylle.

Sitten katkaisi Osma Äyrämön kukon kaulan ja tipautti veripisaran tuohelle. Paikalleen näytti Äyrämön kukkokin jäävän, mutta yht'äkkiä levitti se siipensä ja lensi hyvän matkan länteen päin. Kuului pelästyksen huudahdus, ja Äyrämö virkkoi vakavana: "Varjaagit nousevat maihin ryöstelemään, mutta onpa meillä luja pakolinna."

Samoin kaikki muut toivat kukkonsa. Osma katkaisi pään ja tipautti verta samalle tuohilevylle. Minkä lensi sinne, minkä tänne. Levottomin oli Päivön kukko. Se yritti monta kertaa suoraan ylös. Osma joutui ymmälle, miten hän tämän selittäisi. Silloin nuori Osma lähestyi isäänsä kuiskaten: "Ylhäältä tulee vain salama." Ja isä Osma sanoi ääneen: "Salama tuottaa tuhoa Päivön suvulle, ellei ajoissa saada haltijoilta apua." -- Mutta miehet kuiskailivat keskenään: "Kyllä näkyy, kuka on tietäjäksi syntynyt."

Kukot asetti Osma uhriroviolle. Sitten kaikki paljastivat päänsä ja Osma puhui hiljaa:

"Haltijaiset metsän, veden, Ilman ikuiset asukkaat, Tulkaa tänne vieraaksemme, Kutsutuiksi kultaisiksi, Suokaa antinne ainaiset, Lahjat suuret suvuillemme."

Nyt iski Osma tulta ja sytytti ensin sen tuohen, johon verta oli tiputettu ja tällä tuohella koko rovion. Sopu oli säilyvä Karjalan heimon kesken, kun 14:n uhrieläimen veri oli sekoitettu ja poltettu.

Sitten painuttiin hiljaa metsään viemään haltijoille uhrieläimet. Pyhän lehdon haavat kohisivat merkitsevästi, kun uhrijoukko saapui lahjoineen. Ei varpu risahtanut, ei oksa taittunut miesten hiipiessä lehdossa uhrilahjoja asetellen. Aivan Pyhän lehdon vieressä sijaitsi tumma kuusikko, jonka keskellä kasvoi yksi ainoa suunnattoman suuri honka. Miehet saapuivat kuusikon reunalle, mutta kukaan ei sinne mennyt, sillä kuusikko kuului yksin tietäjäsuvulle, jonka vainajat täällä asuivat. Tuossa mahtavassa hongassa asui tietäjäsuvun kanta-isä, jota koko Karjalan heimo kunnioitti ja palveli. Osma meni kuusikkoon, muut jäivät katselemaan. Hyvin he siitä reunalta näkivätkin, miten Osma ensin meni hongan luo, seisoi siinä hetken hiljaa ja asetti sitten 14 kukon päät hongan juurelle. Se oli heimon uhrilahja suurelle Osmahaltijalle. Läheisiin puihin ripusti tietäjä muita lahjoja vainajille. Viimeiseksi näkivät miehet, miten Osma meni natisevasta ovesta pikkuruikkuseen uhripirttiin, joka sijaitsi suuren hongan vierellä. Pirtti oli vanhuudestaan kallellaan ja ovi oli niin pieni, että oikein oli ihme, kun Osma siitä niin helposti sisään puikahti. Mutta kukaan ei enää nähnyt miten Osma pirtin keskellä seisovan onton puun lokeroihin pani erilaisia uhrilahjoja ja miten hän viimeiseksi kävi vasemmassa peränurkassa. Siellä oli hylly ja hyllyllä vakkanen, jossa säilytettiin tietäjäsuvun kalleutta: puusta veistettyä haltijankuvaa. Vakkaan panikin Osma kalliimmat lahjansa. --

Kun päästiin takaisin Uhrivaaralle, oli jo pilkkopimeä. Syötiin yhdessä illallinen ja kiiruhdettiin nukkumaan havumajoihin.

Huuhkaja ikihongan latvassa katseli ihmeissään uhrivalkean savukierteitä ja tunnusteli ilman outoa käryä. "Jotain täällä on hullusti", mietti se ja rauhoittui vasta, kun näki levollisen kuun nousevan metsän takaa.

Mutta sydänyön aikana heräsivät useimmat siihen, että metsä kohisi mahtavasti. Kuului ryskettä ja rätinää ja laineet löivät levottomina vasten rantakiviä. Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt majastaan, veti vain nahkoja tiukemmin päänsä yli, sillä kaikki tiesivät, että nyt oli ensimäinen martaitten yö, jolloin vainajien henget läksivät liikkeelle ja myrskyn siivillä kiitivät halki ilmojen. Kotipirtit olivat nyt tyhjinä, jotta henget siellä saivat liikkua, syödä, kylpeä mielinmäärin, Ja tänä ensimäisenä yönä ne hurjimmin kiitivätkin.

Aamulla ani varahin oli taas uhrimatkue liikkeellä. Mentiin kohti Haltijavaaraa viemään uhria ilman haltijoille. Kuljettiin juuri ohi pyhän kuusikon. Mutta kummaa, sieltä kuului ryskettä! Pysähdyttiin kuuntelemaan. Silloin suuri emäkarhu tassutteli tasaisin askelin kohti miehiä. Osma väistyi syrjään ja lankesi polvilleen. Samoin tekivät muut. Karhu kulki aivan miesten sivutse, luo päästyään se nousi takajaloilleen, vei etukäpälät huulilleen ja päästi kimakan vihellyksen. Kuului kolinaa uhripirtistä ja pikku otso teki soman kuperkeikan hypätessään alas ovesta. Sitten se nelisti emänsä jälestä kauas metsään. Kun miehet nousivat, kirkasti ilo Osman kasvoja. "Jotain erinomaisen hyvää tapahtuu pian suvulleni, kun itse metsänkuningas kuusikossa vieraili", virkkoi hän Äyrämölle. -- Jopa päästiin Haltijavaaralle. Siellä oli suuri, laakea, pyhä kivi. Miehet jäivät jonkun matkan päähän kivestä ja paljastetuin päin lankesivat maahan, mutta Osma ryömi pyhän kiven luo ja asetti sille paistetun uhrikaritsan. -- Paluumatkalla poikkesi Osma yksikseen Salasilmän rannalle ja heitti muutaman hopearahan sen syvyyteen. Se oli koko heimon uhri veden väelle.

Kirjavana liikkui uhrikansa vaaralla, kun Osma saapui. Ja uusia tuli yhä lisää. Naisten kirjavat, värikkäät puvut ja miesten aseet välkkyivät aamuauringon valossa. Mutta Osma pysähtyy äkkiä. Hän on hämmästyksestä aivan luhistua. Hän ei voi ottaa askelta, on aivan kuin henki salpautuisi. Siinä tulee häntä vastaan Alja, lempeä Alja ihan ilmi-elävänä. Osma ottaa hänen kätensä, mutta hän ei sittenkään saa sanaa suustaan. Hetkiä kuluu. He seisovat yhä äänettöminä käsikkäin. Vasta kun Osma vilkaisee sivulleen ja näkee uhrikansan taajoin parvin odottavan, sanoo hän hiljaa: "Tiesin, että tänään jotain ikihyvää tapahtuisi, mutta en näin paljon sentään osannut odottaa." -- Enempää ei hän sano, vaan lähtee, mutta lähtijä oli taas entinen reipas Osma. Puolimäessä pysähtyy Osma äkkiä, sillä nyt vasta hän muisti, että puuttui tärkein uhrieläin: Osmalan komea härkä. Mitä nyt ajattelevat haltijat, kun sitä ei ole, mutta vainolainenhan sen surmasi. Miehet arvaavat Osman ajatukset. "On täällä eläimiä ilman Osmalan härkääkin, ehkeivät pane haltijat pahakseen, jos se puuttuukin nyt", virkkoi vanha Tiuro. Vaan Osma yhä seisoo, miettii.

Silloin kaikki näkevät, miten Käräjäniemeltä heittäytyy veteen suuri hirven vasikka ja alkaa uida kohti Uhrivaaraa. Osma astuu rannalle vasikkaa vastaan, tarttuu sen sarventynkiin ja alkaa rauhallisesti taluttaa sitä ylös vaaralle. Kaikki ovat vallan mykistyneinä tästä ihmeestä. Noin lähettivät haltijat tietäjälle uhrieläimen! Osma on päässyt vaaran laelle, mutta muut seisovat yhä liikahtamatta rinteellä. Pitkä ja komea oli Osma aina ollut, mutta niin komeana ei häntä kukaan koskaan ollut nähnyt kuin tällä hetkellä aamuauringon kirkastamana, vierellään kimalteleva vasikka. Aivan huomaamattaan huudahti Päivö hiljaa: "Karjalan kuningas!" Mutta samassa hetkessä toistivat lähellä olevat kovemmin: "Karjalan kuningas!" Kohta vyöryi yli Uhrivaaran voimakkaana kuin keväinen vuo: "Karjalan kuningas, Karjalan kuningas!" Ja kautta kaukaisten vaarain kertasi kaiku: "Karjalan kuningas, Karjalan kuningas!"

NUORTEN ILTA.