Part 7

Ja siinä seisoivat uroomme sitte kolmisin yhdessä ryhmässä pitkän aikaa, uskaltamatta tuskin henkeänsä vetää, sekä katsoa tuijottivat milloin kuplun laidalla kasvaneiden pitkien ruohojen väliin, missä pedon olinpaikan olisi pitänyt olla, milloin toinen toistensa silmiin, odottaen joka silmänräpäys pedon päälleryntäystä ja viimeistä hetkeänsä.

Noin hyvänkin neljännestunnin, mikä aika pojista tietysti tuntui iankaikkisuuden pituiselta, seisoivat he sillä tavoin kuulematta pienintäkään risahdusta. Viimein rohkaisi kuitenkin Seppälän Jussi sen verran itseänsä, että sai sanotuksi hiljakseen:

"Aletaanpas hyvin, hyvin hiljakseen hiipiä pois maarantaan päin!"

Toista kehotusta eivät pojat odottaneet; tässäkin oli jo toinen puoli liikaa!...

Niin hiljakseen kuin mahdollista alkoivat ne nostella jalkojansa liikkuen varovasti kuplun pinnalla ja ohjaten matkansa lähimpänä olevalle kuivalle kankaalle. Mutta pehmeä kuplu upotteli heitäkin kokolailla ja askeleitten kahina sekä veden hiljainen loiske säikyttivät petoa -- sen verran, että se alkoi taas pitää omituista ääntelemistään. Pojat, joiden pelkoa pedon äänteleminen kiihdytti ja joiden askeleita se luonnollisesti joudutteli, alkoivat vihdoin juosta voimainsa perästä -- ei ainoastaan petoa pakoon, vaan koettaen, helposti arvattavista syistä, päästä toistensa edellekin. Silloin tapahtui kaiken hyvän lisäksi se onnettomuus, että Leskelän Paavo, joka jälkimmäisenä juosten koetti kumppaneissaan pysytellä, kaatua rumpsahti onkivapoineen, liero-astioineen ja tyhjine kalakonttineen suin päin kuplun pehmeään sammaleesen sekä parkasi täyttä kurkkua minkä jaksoi.

"Kakkakakakakaa!" kiljasi "peto" ruohostosta kuplun reunalta...

V.

Niinkuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä jäivät pojat pedon äänen kuultuansa seisomaan paikoilleen. Mutta äsköinen kuolemanpelko oli jo niin saanut heidät valloitetuksi, että kun nyt äänestä tunsivat sen olennon, joka oli yrittänyt heidät kuoliaaksi juoksettaa, eivät he ensimmältä saaneet sanaakaan suustansa, vaan vähitellen vieri heille itsekullekin suuri kyyneleenkirpale kummankin silmän alaluomelle...

Ne olivat ilokyyneleet, ne!

"Se on kuikka, se on kuikka!" -- huudahtivat he vihdoin yhdestä suusta ja hyökkäsivät, onkivavat aseina, pedon asemapaikalle.

"Lähdet sinä sieltä, sen...!"

Paikalle päästyänsä näkivät pojat, että kuikka, jonka pesä oli kuplun äyräällä aivan lähellä sitä paikkaa, missä he taannoin olivat ongittaneet, räähötti siinä muniaan hautomassa.

"Vai sinä se oletkin, joka tässä kujeillasi ihmisiä pelottelet!... Otetaan se pakana kiinni ja nyljetään elävältä!" -- huusi Seppälän Jussi hirmustuneena.

Mutta eipä sitä ollut niinkään helppo elävältä nylkeä. Asunnossaan ahdistettuna ja kotirauhan rikkomisesta ärtyneenä ryhtyi kuikka ankarasti itseänsä ja kotoansa puolustamaan. Se äänteli niin vihaisesti ja suhahteli niin kiukkuisella tavalla sekä ojenteli avonaista kurkkuansa milloin yhtä milloin toista poikaa kohden niin äkäisen ja purevan näköisenä, että koko meidän pieni ryntäys-armeijamme näki turvallisuutensa vaativan seisahduttaa ensi kiihkon synnyttämän rajuuden ja pitää sotaneuvottelua.

"Otammekohan sen elävänä kiinni vai tapammeko ensin?" kysyi Seppälän Jussi, joka oli vaurain neuvostossa ja siis itsestään määrätty puheenjohtajaksi.

"Otetaan elävänä ja viedään kylään munimaan, niin saadaan joka päivä munavoita", ehdotteli Leskelän Paavo vilkkaasti.

"Parempi minustakin olisi ottaa se nyt elävänä kiinni ja tappaa sitten kotona kaikkein nähden; sillä muuten saattaisivat luulla, että me sen löysimme kuolleena", huomautti Saksalan Matti miettivän näköisenä.

"No se on päätetty niinkuin sanottu!" lausui Seppälän Jussi juhlallisesti lyöden onkivavalla sammalmättääsen ikäänkuin puhettansa vahvistaaksensa.

Mutta siinä tuli vielä pikku "niks" väliin: kukaan ei tahtonut mennä ensiksi eläimen käsiin, vaan kehottelivat toinen toistansa siihen urostyöhön, yksi yhdellä toinen toisella tavalla.

"Mene sinä Jussi, kun olet suurin ja vahvin, älä yhtään pelkää. Eihän sillä ole hampaita millä purra", kehoitti Saksalan Matti.

"Mutta entäs jos on... En minä ole milloinkaan katsonut kuikalle suuhun", -- epäili Jussi.

"No katsotaanpas nyt miehissä!"

Ja pojat koettivat tarkastaa kuikan avonaista kurkkua. He käyttivät siinä tilaisuudessa epäilemättä yhtä taitavasti kuin paraskin hammaslääkäri sairaansa suuta tarkastellessaan, eikä heidän nykyinen tehtävänsä suinkaan ollut helpompaa kuin tämänkään arvoisan herran: sillä parin sylen päässä oleva kuikka ei supikaan pitänyt päätänsä niinkään vakavasti kuin suurimmassakin tuskassa oleva hammastautinen, vaan käänteli ja väänteli, huiskutteli ja keikutteli sitä pahemmin kuin kärme muurahaispesässä.

Vihdoin luulivat Matti ja Paavo nähneensä, että kuikan kurkku oli hampaista tyhjempi kuin Rämppä-Liisan kahdeksankymmenen vuotinen suu, mutta Jussi pudisteli vaan päätänsä ja sanoi vilahdukselta havainneensa, että eläimellä taisi olla yksi pitkä, terävä ja liikkuva hammas keskellä kurkkua.

"Eihän se ole hammas, se on kieli", -- koetti Matti vakuuttaa,

"Eihän kieli milloinkaan voi olla niin terävän näköinen", -- väitti Jussi.

"Voipi kyllä. Etkös sinä kuullut, kuinka Manahka-Paavo viime Sunnuntaina pyhäkoulua pitäissänsä sanoi, että rolla-ämmät pistävät kielellänsä syviä haavoja. Ja sitte veisasi hän virttäkin, jossa sanottiin erään miehen leikanneen veljeään kielellään. Voipi siis olla paljon terävämpiäkin kieliä kuin tuon kuikan kieli, jota sinä hampaaksi luulet."

Näin "rohventeerasi" Saksalan Matti, jonka puhekyky näytti toista yllytellessä merkillisen kypsyneeltä.

Mutta Jussi vaan ei tahtonut lähteä. Hänen äsköinen urhollisuutensa näytti merkillisessä määrässä vähentyneen -- vaan niinhän se tavallisesti käypi tässä maailmassa...

"Mene sinä Paavo", -- alkoi hän vihdoin tätä yllytellä, -- "sinä kun muutenkin olet rohkeampi luontoinen. Tartu vaan uljaasti molemmin käsin sen kaulaan kiinni. Ja jos se yrittäisi sinua puremaan, niin kyllä minä vedän sitä onkivavalla päähän, että heittää irti."

"Mutta entäs jos se kokonaan nielaisee minun, niinkuin Pappa-Mikon käärme Vatalan kanan?" -- pelkäsi Paavo.

"Eikös mitä! Näethän kuinka pieni kurkku sillä on; et sinä siihen mahdu", -- lohdutteli nyt Mattikin, joka havaittuaan mahdottomaksi saada Jussia ryntäysyrityksen etunenään, rupesi sitä innokkaammasti Paavoa kehottelemaan.

Leskelän Paavo, joka oli nuorin ja, niinkuin sanotaan, hulluin joukossa, ei tietysti osannut olla niin varovainenkaan kuin toiset sankarit. Heidän kehotuksensa innostuttivat häntä siihen määrään, että viho viimeinenkin pelon oire poistui hänen vilkkaasta mielestänsä. Ja tämän lisäksi tahtoi hän ehkä toisille näyttää, että hän oli yhtä rohkea ja uskalias kuin he pelkurit ja raukkamaiset.

Jonkun aikaa aprikoi Paavo kuitenkin asiaa. Hän rypisti molemmat silmänsä umpeen, työnsi alahuulensa niin pitkälle, kuin se ulottui, pörhisti sieramensa leveämmälle ja seisoi sillä tavoin pari minuuttia odottavien kalatoveriensa silmäin edessä.

"No kävi sitte kuin kävi; minä otan sen kiinni vaikka silmän syököön!" huusi hän vihdoin, painalti hattuansa molemmin käsin, kohautti housujansa ja ryntäsi kuikalle kurkkuun.

Ja niinkuin arvattava oli, ei eläin siinä tilassa kyennyt syömään eikä muutoinkaan vahingoittamaan häntä, vaan hyvästä saaliista hyvillä mielin päättivät pojat heti panna otuksen Saksalan Matin kalakonttiin sekä lähteä kotiin. Molemmat munat pisti Paavo heti keltään lupaa kysymättä taskuunsa, eivätkä toiset pojat yrittäneetkään estämään hänen kieltämätöntä etuoikeuttansa niihin.

Mutta kuikka ei ruvennut mielellänsä poikain konttiin. Mokoma musta repaleinen ja hänen entisiin oloihinsa verraten kaikissa tapauksissa kovin ahdas asunto näytti varmaankin kuikasta yhtä sopimattomalta kuin nykyajan asianomaisille kirkkoherroille vanhat ränstyneet puustellin virkatalot. Kuikka siis luonnollisesti räpisteli siipiään ja koetti kaikin mokomin päästä hyväkseen käyttämästä mokomaa pimeätä palatsia. Ja kun konttikin oli siksi pieni, ettei lintu siihen siivet levällään mahtunut, päättivät pojat sitä vähän kurittaa.

"Ehkäpä sitte paremmin tottelee ja menee siivolla konttiin", tuumaili Paavo yksivakaisesti.

Ei siis muuta kuin päästettiin Paavon vyötäisiltä tuppiremeli ja pantiin se surmasilmukasta kuikalle kaulaan. -- Pojat eivät varmaankaan joutaneet ajattelemaan, että he, niin tehden, aloittivat toista hirttoyritystänsä tuona kovan onnen päivänä, saatikka sitte sitä, miten hullusti heidän ensimäiselle samanlaiselle kokeellensa oli käynyt. Niin, se ei arvattavasti juohtunut heidän mieleensäkään...

"Minun pitää saada ensiksi lyödä", pyysi Paavo, -- "minähän sen kuikan kiinnikin otin."

Ja Paavo alkoi onkivavallansa voidella kuikan selkää min ennätti. Matti piteli remelin toisesta päästä kiinni ja kuikka parkui täyttä kurkkuansa...

"No lyö nyt sinä", sanoi Paavo hengästyneenä, -- "annahan minä pitelen!"

Hän otti remelistä kiinni ja Matti rupesi kuikalle siveyttä opettamaan. Mutta miten lienee sattunutkaan, ei Paavo muistanut kääräistä remeliä kätensä ympäri, ja kun kuikka siinä tuskissaan rimpuili, pääsikin häneltä remeli irti ja kuikka vierähti sillä kertaa kuplan laidalta lampeen...

"Katsoppas pakanata, kun pääsi irti!..." -- virkkoi Paavo yksinkertaisesti.

Ja kuikka leijaili keveästi omassa elementissään, koettaen kaikin mokomin vapautua Paavon remelistä.

"No sitä nyt vasta on oikea juurin kurikka!... Kun päästää tahallaan remelin irti kädestään!... No vielähän sanon ja sanon sanomasta päästyänikin! Entäs semmoinen saalis!... Olisi se vastannut vaikka kymmenenkin hauen torikkaa... Minunpahan olisikin pitänyt ruveta kuikkaa konttiin panemaan".

Näin torui ja riiteli, pani ja patsitteli Seppälän Jussi, joka koko ajan oli ääneti ja naurussa suin toisten poikain peliä katsellut. Nyt havahtui hän kuitenkin toimettomuudestansa, hän näki, että heidän tummanen saaliinsa meni pois aivan sulien käsien välistä.

"Laita lapsi asialle, käy itse perästä", -- murahti Saksalan Matti miehekkäästi.

Tällä välin oli Paavo poloinen avossa suin ja silmiään räpäyttämättä katsoa tuijottanut lammin pinnalla uiskentelevaa ja vähitellen poistuvaa otusta. Hän ei kuullut sanaakaan toisten poikain valituksista ja torumisista, hänellä oli sillä kertaa tärkeämpää ajateltavaa...

Vihdoin menivät hänen huulensa yhteen ja muodostuivat puoli-ympyräksi, hänen silmänsä ummistuivat melkein umpeen ja hänen sasupäänsä kohosivat alimmaisten silmäripsien tasalle. Tämän näköisenä osoitti hän kuikkaan päin ja itkusta pakahtumaisillaan lausui nämät kaksi sanaa:

"Minun... reme... remelini!"

Enempää ei Paavo sillä kertaa olisi saanut lausutuksi, vaikka olisi jokaisesta sanasta markka maksettu.

Toiset pojat eivät ensi hämmästyksessään ja harmissaan tulleet ajatelleksikaan, että kuikka todellakin kaulassaan vei Paavon remelin, johon se oli sidottu kiinni pitämistä varten. Mutta nyt kun he näkivät Paavon omituisen muodon ja hänen katkeran itkunsa käsittivät he vahingon koko sen laajuudessa.

"Hm! Sinä taisit jättää sille remelisi lyöntipalkasta", -- puheli Seppälän Jussi pilkallisesti.

"Entäs tup... tuppi ja puukk... puukko!" -- voivotteli koeteltu Paavo poloinen.

"Ne taisivat mennä kaupantekijäisiksi!" -- säesti Saksalan Matti.

"Niinpä Paavo on saanutkin palkan laidaltaan", -- virkkoi Seppälän Jussi ja alkoi astuskella kankaalle päin.

Toiset seurasivat...

Vaan Paavon tuppiremelistä vapautuneena uiskenteli kuikka välkkyvällä lammin pinnalla ja pudisteli sekä silitteli säntilleen sulkansa, jotka äsköisessä epätasaisessa ottelussa olivat epäjärjestykseen joutuneet...

* * * * *

Siihen loppui poikain omituinen ongitusretki. Kotiin päästyänsä eivät he puhuneet sanaakaan hauen sen vähemmin kuikan hirttämis-yrityksestänsä, lausuivathan vaan, kun heiltä kaloja kysyttiin:

"No eiväthän nuo syöneet tällä kertaa."