Part 6

"Ha ha ha! Te Pietariin, ha ha ha!" -- nauroi leikkisä Niemis-Tahvo, "no nythän ihmeissä ollaan! ja voikaupalle, näen minä, vai mitä varten?"

"Eipä siltä, eipä siltä", -- vastasi Saksa-Manninen, -- "ihmisethän siellä ovat ennenkin käyneet."

"Ovat kyllä ja käyvät vastakin; mutta eiköhän teille ole parasta, että myytte nyt tässä voinne minulle, niin ette menetä hyvää heinäaikaa reissutessanne, eivätkä venäläiset vie voitanne polkuhinnasta", -- tuumaili asiantunteva Niemis-Tahvo.

"Myödään vaan, myödään vaan!" -- huudahtivat ikäänkuin yhdestä suustansa Vävy- ja Pata-Manniset.

"Eipä siltä, eipä siltä! Saatetaan tässä itsekin mennä Pietariin", -- rehenteli uskalias Saksa-Manninen.

"Mutta mepäs vaan emme lähde enää sinun hupsun jäljestäsi juoksemaan!" -- tiuskasi Pata-Manninen.

"Myödään vaan voimme pois, kun on ostaja paikoilla" -- tuumaili Vävy-Manninen toisten kinaa sotkeaksensa.

"Ethän sinä osaa muuta kaupita kuin Suojärven patoja ja Aunuksen jätkiä", pisteli Saksa-Manninen Pata-Manniselle.

"Suus' kiini, mokoma puupuntarin lijottaja!" -- ärjäisi Pata-Manninen vastaukseksi.

Ja siinä olisivat miehet kenties enemmänkin kinastelleet -- kukapa takaa, ett'ei käsikahakkakin olisi kohta ollut valmis, ell'ei ystävällinen Niemis-Tahvo olisi tullut väliin ja saanut riitelijöitä sovitetuksi. Hän vakuutti heille vakuuttamalla, että Pietarissa saapi nerokas myyjä nyt korkeintaan kaksitoista ruplaa voipuudalla, mutta tuohon hintaan myödessä pitää jo olla suurempi summa voita, vähintäänkin viisisataa puutaa. Ja kun hän oli usein ennenkin Mannisilta voita ostanut, ei hän tälläkään kertaa viitsinyt heille tyhjää tarjoakkaan, vaan maksaa yksitoista ja puoli ruplaa puudalta. Rahat saavat käteen paikalla, kun voit ovat mitatut.

"Ettekös te Uti Sinkkoselle kirjoittaneetkaan voin hinnasta?" -- kuiskasi Saksa-Manninen toisista salaa Niemis-Tahvon korvaan. Hän oli jo kokonaan lauhtunut äsköisestä kiukustansa.

"Mille Uti Sinkkoselle?"

"Sille Sinkkolan Uti-herralle, joka aina sikari hampaissa kaupungin katuja kävelee".

"Ahaa! Tuolle kaupungin herrain narrilleko? -- En, en koskaan ole tarvinnut hänen kanssaan kirjevaihdossa olla".

"No herrain narrikos se sitte onkin?" -- kysyi Saksa-Manninen niin viattomana kuin vastasyntynyt lapsi.

"Ettekös te sitä ole vielä tätä ennen tienneet?"

"Eipä siltä, eipä siltä", -- virkkoi Saksa-Manninen häpeissänsä ja poistui hevoisensa luo. Hän ei enää pitänyt tarpeellisena jatkaa keskustelua Sinkkolan Uti-herrasta Niemis-Tahvon kanssa, sen olisivat toiset Manniset ehkä kuulleet -- -- -- Hänen suustansa kuului kuitenkin outo kirahdus ja se kenties ei tietänyt hyvää Uti Sinkkoselle. --

Toiset Manniset olivat sill'aikaa kuiskailleet keskenänsä ja ilmoittivat nyt Niemis-Tahvolle, että he suostuvat voikauppaan, vaan ainoastaan sillä ehdolla, että voi mitataan Vävy-Mannilan vaakassa Kastelammilla ja että Niemis-Tahvon tulee ne omalla kustannuksellaan vedättää pois.

"No sama se!" -- lausui Niemis-Tahvo ja kättä lyötiin kaupan vahvistukseksi.

"Kippis sen päälle!" -- äänsi Saksa-Manninen kuormansa luota, ja toiset näkivät kuinka hän ryysti lipistä ilolientä. Matkanassakka oli hänen kainalossansa.

"Täältä saatte harjakkaat".

"No jokos sinäkin myyt voisi Niemis-Tahvolle?" kysyi Pata-Manninen vielä vähän niinkuin ivaten.

"No ne on niinkuin myöty, vaikk'ei vielä kättä lyöty", -- vastasi Saksa laskien nassakasta lipin uudelleen täyteen. "Kipsaappas Tahvo! Kyllä tämän pitäisi olla ihmisten ruokaa", -- jatkoi hän ojentaen lipin voin ostajalle.

"'Isviniitte', sanotaan Pietarissa kuin ryypätään" -- sanoi voisaksa ja laski lipin sisuksen sinne mihin se oli meneväkin.

Ja siinä sitte harjakkaita oteltiin. Miehet sitoivat hevoisensa kiini petäjiin tien varrelle ja istuivat itse kuivalle käpykankaalle piiriin Saksa-Mannisen eväsnassakan ympärille. Vähitellen kokoontui äsken perustettuun "Mannisten kaupunkiin" väkeä enemmänkin, sillä kaikki tiellä kulkijat tahtoivat tietysti saada selkoa siitä, mikä matkalaisia kunnaalla pidätteli: Ja havaittuansa, että se oli Saksa-Mannisen eväsnassakka, ei kellään ollut niin kiirettä, ett'ei olisi joutanut miesten kanssa vähää tarinoimaan ja muutamaa lipillistä tyhjentämään, varsinkin kun Saksa-Manninen evästään ehtimiseen tarjoili.

Miesten siinä keshustellessa ja "rätnäillessä" tultiin lopulla havaitsemaan, että koko se tappu, joka Mannisille tästä voikaupasta Saksa-Mannisen kalliin oston tähden tuli, ei tehnyt enempää kuin vähän vajaan valikin. Ja kun molemmat toisetki Manniset -- luultavasti Saksa-Mannisen eväsnassakan vaikutuksesta suostuivat rupeamaan osallisiksi, niin teki se yleensä, omia vaivoja lukematta, vähän yli kahdeksan ruplaa mieheen.

"Tuo nyt ei ole tappu eikä mikään", lohdutteli heitä Niemis-Tahvo, "tuon verran tapata kuin tapata, tahi sitte olla tykkänään tappaamatta".

"Mutta sanokaapas, hyvät ystävät, mikä teidät seisatti tälle mäelle, kun ette eteenpäin ajaneet?" -- kysyi Niemis-Tahvo puheen lopuksi.

"Meille tuli -- hm -- me rupesimme -- -- --", yritteli Vävy-Manninen vastaamaan.

"Elähän sinä, annahan minä haastan sen asian", -- ehätti Saksa-Manninen väliin. "Syy siihen oli se, että me rupesimme -- -- tuota -- -- miettimään, mikä olisi pantava tämän mäen nimeksi."

"No, joko saitte sille nimen?"

"Jo kyllä, eipä siltä".

"Mikä se on?"

"Mannisten kaupunki".

"Mannisten kaupunki! -- No sehän sille sopiikin vallan hyvin".

"Sopii kyllä, ja otetaanpa ryyppy ristiäisiksi", -- puheli Saksa-Manninen hyvillään, kuin oli osannut kääntää puheen tälle suunnalle.

"Otetaan vaan, semmoinen tuumahan ei ole paha", -- tuumasi Vävy-Manninenkin.

"Niin, otetaan vaan ryyppy", säesti Pata-Manninenkin sekaan.

Ja Saksa-Manninen täytti taas lipin.

"Eläköön Mannisten kaupunki!" -- huudahti Niemis-Tahvo ryypätessään.

"Eläköön!"

"Eläköön!"

* * * * *

Jos, lukijani, sinulla joskus olisi halua ja mahdollisuutta -- ja onhan niitä molempia ainakin muutamilla -- matkustaa suorinta tietä Joensuun kaupungista Ilomantsin "pokostalle", tulisit matkallasi kulkemaan Kastelammin kylän kautta. Ja se puhelias kyytipoika, joka sinua tästä ystävällisestä kylästä eteenpäin kyyditsisi, lausuisi, pari virstaa kylästä eteenpäin ajettuanne, eräällä pienellä petäjikkökunnaalla:

"Oletteko, herra, ennen tätä tietä kulkenut?"

"En", pitäisi sinun vastata.

"Mikäs kumma teille on hattuun tarttunut?" jatkaisi poika, ja hän katsoisi vallan totisena päähineesesi.

Sinä tietysti paljastaisit paikalla pääsi, ottaaksesi hatustasi mitä pikemmin pois tuon "kumman".

"Mutta eihän siinä mitään ole", -- lausuisit äreästi, havaittuasi hattusi vallan puhtaaksi.

"Ei se ollutkaan sen vaarallisempaa, vaan tällä mäellä nostavat kaikki ensi kertaa kulkijat hattuansa".

"Mitä varten?"

"Ollaan Mannisten kaupungissa..."

Kaksi hirttoyritystä.

Kirjoitti Koito.

"Siis murhia taas!" -- ääntää yksi lukijoistani.

"Se on kauheata!" -- lausuu toinen.

"Hm! Ja vanhaa", -- jatkaa kolmas, asiantuntija.

No niin! Mitäpäs sitä on uutta auringon alla... -- -- --

Ken ei tahtoisi mielellänsä olla lapsi?

Oi te lapsuuden valoisat hetket! Teitä muistellessa tahtoisi maailman myrskytuulten runtelema henki palata takaisin teidän piiriinne ja teihin ikuisesti sulautua! -- Mutta ah! Eihän ihminen taida paremmin nyt kuin ennenkään mennä jälleen äitinsä kohtuun...

Niin. Ken ei tahtoisi olla mielellänsä lapsi?...

Ja ken ei tahtoisi lukea pikku kertomusta lapsista?... -- -- --

"Hm! Siis lapsellisuuksia koko juttu", -- lausuu alussa mainittu, asian ymmärtävä lukijani.

-- Niin...

1.

"Jussi hoi?"

"Mikä hätänä?";

"Lähdetään aamulla Kiikkalammille ongelle".

"Sama se, lähdetään vaan. Eikös oteta Leskelän Paavoa kolmanneksi?"

"Olisihan se otettava, vaan se kun aina rupeaa itkemään, jos mitä vähän sattuu..."

"Itki mitä itki, mutta se on kuitenkin lysti poika. Sano suoraan otetaanko...?"

"Minusta nähden tulkoon vaan".

"No tule sitte huomenna aamusen syötyäsi meille, niin lähdetään sieltä".

"Hyvä on".

"Ja muista kerätä sättäkolosi lieroja täyteen. Pane multaa vähän, niin sopii enemmän matoja. Ota myös mukaasi se pitkä onkivapa".

"No, no!"

Näin puhelivat Saksalan Matti ja Seppälän Jussi -- pari alun toisella kymmenellä olevaa karjalaista -- eräänä elokuun Lauvantai-iltana lehmiä kotia ajaessaan.

II.

Vaikka entisen miehen ei sanota toivoneenkaan muuta, kuin että aina olisi kesä ja aina pyhä -- olipa sitte pouta tai sade, se oli hänestä yhdentekevä -- oli sinä merkillisenä päivänä, jona tässä kerrottavat kauheat hirttoyritykset tapahtuivat, ei ainoastaan kesä ja pyhä, vaan myöskin tyyni ja pouta. Ja nämä ehdot täytettyään on elokuun päivä Karjalassa kaunis...

Oli siis mitä herttaisin Sunnuntai-aamu, kun Saksalan Matti onkivapoineen, pikku konttineen ja täysine, vähämultaisine sättäkoloineen saapui naapuritaloonsa Seppälään, jossa toiset onkimiehet, Seppälän Jussi ja Leskelän Paavo, häntä jo olivat jonkun aikaa odottaneet. Eikä siinä enää Matin tultua jouduttu pitkään siekailemaan, vaan täytyi lähteä matkalle, jos mieli ennen päivän laskua joutua takaisin kylään, mistä Kirkkolammille oli hyväkin suden mittaama ruotsinvirsta. Eikä sitä arveltu kaloitta kotia tultavan -- kaukana siitä! Särkiä, ahvenia, salakoita jopa haukiakin aikoivat pojat tuoda kotiinsa paljon, paljon...

"Onko teillä mitään evästä?" -- kysyi Leskelän pikku Paavo toisilta vähän vauraammilta onkikumppaneiltaan, kun olivat hetkisen astuneet salopolkua.

"Entäs sitte?" -- kysyi Saksalan Matti vastaan.

"On minulla kaksi voileipää vastakkain, konttini pohjalla", -- lausui Seppälän Jussi.

"Minä vaan kysyin sen vuoksi, kun en lähtökiireessä muistanut syödä aamiastakaan", -- jatkoi Paavo vähän alakuloisesti.

"Kylläpä sillä miehellä on koko muisti!" -- äänsi Saksalan Matti. "Olipa ihme, kun muistit ottaa vatsasi mukaan".

"Elä sinä Matti aina irvistele!... Minä kun siinä lähdön touhussa en... muistanut. Vaan eiköhän sinulta liikenisi joku palanen minulle, niin minä..."

"Minulla ei ole muruakaan mukanani", -- keskeytti Matti nyhjästen Seppälän Jussia kylkeen, -- "vaan minä muistin lähteissäni pistellä maitovelliä sen verran, että uskallan tämän päivää nälkäistä haastatella".

"Elä ole milläsikään, Paavo, minä annan toisen voipalaseni sinulle", -- lohdutti Seppälän Jussi.

"En... minä... sinulta ota,... kun sinulla... on... niin... niin vähän... itsel... itselläsikin", nyyhkytti Paavo poloinen nyt jo täydellisesti itkun valtaamana.

"No siinä on miestä palanen!... Ruveta nyt tyhjän tähden itkemään, vaikka ei ole hätää vielä lähelläkään", -- puhui Matti ylvästellen. "Vaan johan minä illalla Jussille sanoin..."

"Hyvähän sinun on rehennellä toiselle, kun olet kylläinen", -- lausui Seppälän Jussi totisena.

"Minun... pi... pitää... kääntyä... ta... takaisin!" -- tyrskytteli Paavo epätoivossaan ja alkoi, kohti kulkkua itkien, astella takaisin kylään päin.

"Voi hullua, hah, hah, hah!" -- nauroi Saksalan Matti ja hyppäsi käännyttämään Paavoa. "Saathan sinä minulta vaikka viisi voileipää, vaikka minä ensin narrasin sinua. Kas niin!... Käänny nyt siivosti takaisin ja heitä pois tuo tyhjä itku... niin! Joko sinulle paikalla pitää?..."

"Eihän... minulla... vielä... ole hyvin nälkä, vaan minä luulin, ett'en koko päivänä saa yhtään palaista", -- vastasi Paavo itkien ja nauraen yhtä aikaa. Hetkisen kuluttua tyyntyi hän kokonaan.

Näin keskustellen olivat pojat joutuneet matkansa puolitiessä olevalle Myllypurolle, jonka yli heidän oli kuljettava Kuikkalammille mennessään. Ja vaikka he olivatkin, mielestään, jo ennen tämän puron tyhjäksi ongittaneet, päättivät he kuitenkin siihen kerran, kaksi, onkeansa viskata. Sattuisipa vaikka kiiskin torikka onkeen töksähtämään... Kukin pojista meni eri "kalapaikalta" koettamaan.

Ei tuntunut syövän...

Seppälän Jussi ja Saksalan Matti käärivät jo ongensiimojansa kokoon, aikoen lähteä matkaansa jatkamaan, kun Leskelän Paavo juosta haihattaa hengästyneenä heidän luoksensa.

"Pojat... pojat!... Täällä... tuolla... Minä näin..."

Ja hän viittoi käsillään sinne päin, mistä oli tullut, läähättäen niin, ett'ei tahtonut saada sanaakaan suustansa.

"No no... Mitä nyt?... Mitä kummaa sinä näit?" -- kysyivät toiset yhdestä suusta.

"Minä näin... tuolla... suuren... hyvin suuren hauen!" -- sai Paavo vihdoin lausutuksi.

"Ole tyhjää hupajamatta! Eihän tässä purossa ole milloinkaan haukia nähty", -- lausui Seppälän Jussi epäilevän näköisenä.

"Mutta nytpäs näkyy! Ja jos ette usko, niin lähtekää katsomaan. Minä panen vaikka sormen silmäni päälle, että se on hauki", vakuutti innostunut Paavo.

"Viitsimmekö lähteä tuon hupakon jäljestä juoksemaan", esteli Saksalan Matti vastahakoisena.

"No katsokaa: Vieköön piru silmän päästäni, jos siinä ei ollut hauki!" -- vannoi Paavo kiihkoissaan, pitäen sormea toisen silmänsä päällä. "Niin! Mutt' siinäpäs se on vielä silmä, ja siellä se on haukikin haon vieressä maata votjottamassa!"

Viimeisiä sanoja puhuessaan osoitti hän oikean kätensä etusormella vannomukseensa käytettyä silmäänsä, mutta vasemmalla peukalollaan purolle päin.

"Saattaahan tuota käydä katsomassa, koskapa Paavo on niin varma asiasta", -- arveli Seppälän Jussi, "eipähän tuo paljoa aikaa viene".

Ja uteliaina alkoivat toiset pojat hiljakseen hiipiä Paavon jäljestä ihmettä katsomaan. Uteliaisuus oli nyt jo niin vallannut Saksalan Matinkin, ett'ei hän muistanut äsköistä epäilystäänkään, vaan meni toisten mukana. Astuessaan koetti Paavo varmuuden vuoksi vielä kerran sormellaan, oliko silmä hänen päässänsä paikoillaan...

"No mihinkä se nyt hävisi?... Se oli ihan tuossa paikassa... tuon lumpun juuressa... hiukan tällä puolella tuota haon oksaa", -- kuiskutteli Paavo hätäisesti ja osoitti vavallansa erästä vedestä ylös pistävää puoleksi lahonnutta oksaa.

"Johan minä sen sanoin, ett'ei siinä mitään ole... Paavo joko ei ole mitään nähnytkään tahi... tahi on Vetehinen hänen silmänsä kääntänyt", ärisi Saksalan Matti tyytymätönnä.

"Mutt' eipäs kääntänyt silmiäni!" intti Paavo.

"Käänsi kuin käänsikin sinulta silmät, tahi sinuun on tarttunut joku metsännenä eli... eli vesihiisi?" -- pilkkasi Matti.

"St, hiljaa pojat! Täällä on hauki... tuon haon vieressä..." -- supatti Seppälän Jussi.

Silmiänsä hieroen kurkistelivat toiset pojat jyrkältä jokeen...

"Vaan enpähän minä mitään näe", -- lausui Matti totisena katsoen niin tarkasti ja vihaisesti veden pintaan kuin koulumestari aapikseen.

"Hihihi! Taisi vesihiisi ottaa Matilta silmät päästä!"

"Katso nyt tarkasti... tuossa se on!..." -- kuiskasi Paavo iloissaan, kun ei joutunut valehteliaksi.

Ja siinä se olikin, sen näki nyt Mattikin...

Varovasti poistuivat pojat joen äyräältä edemmäksi pitämään neuvoa, miten saisivat hauen kotiinsa.

"Ajetaan se pois syvästä suvannosta ja säikäytetään oikein, niin se hyppää itse maalle", -- ehdotteli Paavo.

"Mokoma viisas! Milloinka sinä olet nähnyt kalan maalle hyppäävän?" -- riuskasi Matti.

"Enhän minä sitä itse ole nähnytkään, vaan kun... kun Kala-Meriläinen sanoi, että... että? Mustalla merellä kalat välistä hyppäävät laivoihinkin ja että... että ne ovat valmiiksi keitetyitä", -- koetti Paavo selittää hämillään.

"Mene sinä Kala-Meriläisesi kanssa Mustalle merelle keitetyitä kaloja laivoilla pyytämään! -- Olivatkohan nuo kalat tuimia vai maistuivatkohan ne riimisuolaisilta?... Etkö kysynyt Kala-Meriläiseltä, olivatko ne vedessä keitetyitä vai voissa paistettuja?..."

"Kunhan vaan Kala-Meriläinen ei olisi polttanut suutaan kiehuvassa liemessä!" -- - pilkkaili Saksalan Matti tavalliseen tapaansa.

"Kun olisi edes särjen liuru, jolla koetella ongittaa; eihän se kuitenkaan sättää syö", -- tuumaili vakava Seppälän Jussi korvallistaan kynsien ja toisten kinapuheista huolimatta.

"Koetetaan ottaa leuan alta ongella", -- ehdotteli nyt Saksalan Mattikin vuorostaan erittäin viisaan näköisenä.

"Tehdään niin! Tehdään niin!" -- huusi Leskelän Paavo iloissaan.

"Mutta... kelläs teillä on leukaonki?" -- kysyi Seppälän Jussi.

Pojat katsoivat hetkisen suut auki toistensa silmiin. Nyt vasta havaitsivat he, ettei heillä ollutkaan muassa muita kuin pieniä "enkeliska" onkia, jotka eivät missään tapauksessa olisi kestäneet moista petoa.

Silloin kirkastui yht'äkkiä Seppälän Jussin alakuloinen muoto. Hän henkäsi syvään, sylkäsi rutostaan, löi näppiä ja lausui juhlallisesti:

"Vot -- niin!..."

"No, Jussi, no! Sanoppas nyt!" huudahtivat toiset kalamiehet yht'aikaa.

"Emmeköhän ripusta sitä hirsipuuhun -- näin vertauksilla puhuen", sanoi Seppälän Jussi verkalleen.

"No niin! Hirtetään pahus, hirtetään!"... huudahti Paavo ja tähän ehdotukseen suostui, vaikka vähän epäillen, Saksalan Mattikin.

III.

Pojat rupesivat oikein perinpohjaisesti haukea hirttämään.

Ensin mitattiin tarkasti kenen onkivapa oli pisin ja siksi havaittiin Paavon vapa. Sitte tarkastettiin kenellä olisi liiaksi jouhisiimaa vavassaan, ja sitä löytyi Jussilta vaikka yli tarpeenkin. Leikattiin siis Jussin siimaa kyynärän verta ja sidottiin sen toinen pää lujasti Paavon pitkän onkivavan nenään; toiseen päähän laadittiin surmasilmukka eli ansa. Ja nyt ei muuta kuin Matti haukea hirttämään.

Mutta eipä se ole joka miehen tehtävä tuo hauen hirttäminen...

Varovasti kuin kengätön hevonen liukkaalla tiellä hiipi Matti hakoa myöten niin lähelle haukea kuin mahdollista. Ja hengitystään pidättäen seisoivat toiset pojat rannalla vartomassa, ikäänkuin tämän yrityksen onnistumisesta tai onnistumattomuudesta riippuisi heidän ijankaikkinen autuutensa. Päästyään niin likelle otusta, että luuli vavan nenän ansoineen ylettyvän siihen saakka, laski Matti vapansa hiljakseen veteen jokseenkin etäälle hauesta. Varsin hitaasti kuljetti hän sitte ansaa haukeen päin ja kotvasen ajan kuluttua sai kuin saikin hän silmukan sille päähän pujotetuiksi. Nyt yksi riuhtaus ja...

Ploiskis!

Matti pulikoi vyötäisiänsä myöten vedessä samassa suvannossa hauen kanssa.

Kun ei olisi edes tuota onnettomuutta tässä maailmassa...

Luonnollisista ja helposti arvattavista syistä ei Matti parka pyynti-innossaan ollut muistanutkaan pitää niin tarkkaa vaaria tasapainostaan, kuin tässä tilaisuudessa käytettävänä olevalla liukkaalla haolla toimiminen olisi vaatinut, ja hän putosi siis, juuri haukea riuhtaistessaan, suin päin joen poukamaan, jossa tosin ei ollut enempää kuin kyynärän verran vettä, vaan josta, rantaäyräiden korkeuden ja jyrkkyyden tähden, oli täysi työ maalle päästessä. Onkivavan oli Matti raiska pudotessaan päästänyt kädestään ja niinpä sai hauki vielä sillä kertaa nuljautetuksi päänsä pois hirttosilmukasta.

"No sepä nyt vasta on aika kuntti!... Kun putoaa jokeen ihan sileältä haolta!" -- torui Seppälän Jussi. "Minunpahan olisi pitänytkin ruveta hirttämään".

"Kyllähän sitä on maalla viisaita kuin merellä vahinko tapahtuu... Tuossa on vapa! mene ja ota nyt sinä se!" murisi Matti vihoissaan kompuroiden rannalla ja riisuen kenkiään sekä vaatteitaan. Paavo auttoi Mattia vaatteiden vääntämisessä ja kohta levitettiin ne yhdessä sileälle nurmikolle päivän paisteessa kuivamaan. Jussi katseli sillä aikaa näkyisikö hauesta enää edes jälkiäkään.

Ja näkyihän niitä...

Kotvasen kuluttua, kun Matin rypemisestä sekautunut vesi ennätti selvitä, näkivät pojat, ei hauen jälkiä (mikä muutoinkin lienee jokseenkin vaikeata), vaan itse kalan samassa suvannossa tuskin parin sylen päässä entisestä paikastaan.

"Vieläkö yritetään?" -- kysyi Jussi toisilta.

"Niinkö hauen hirttoa?" .- vastasi Paavo.

"Niin".

"Yritetään!" -- huudahti Matti ja Paavo yhdestä suusta.

Ja sitä yritettiin...

Mutta raitis veden peto oli jo ensimmäisestä hirttoyrityksestä saanut tarpeeksi kokemusta välttääkseen tuota hienoa ja mustaa kuoleman paulaa, jota sen päähän kaikkia mahdollisia kavaluuden keinoja käyttämällä koetettiin pujottaa. Se tosin salli useampia kertoja tuoda ansan aivan lähelle, että pojat jo mielikuvituksessaan näkivät sen peppuroivan kuivalla puron penkereellä, vaan silloin -- juuri viho viimeisessä silmänräpäyksessä, kuin hirttäjän käsi jo oli hevätty riuhtaisemaan sitä maalle -- silloin otti se aina joko hiljaista "pakkia" taikka töytäsi "täydellä masinalla" silmukan läpi, niin että uutterat pyövelin alut vihdoin väsyivät yhä uusia yrityksiä tekemään.

"Yrittäköön häntä enää se ja se!" -- ärjäsi vihdoin Seppälän Jussi ja viskasi murhakoneen vapoineen tantereelle.

"Ja pitäisihän tästä jo lähteä Kuikkalammillekin", huomautti Saksalan Matti pukien yllensä auringon paisteessa kuivatuita vaatteitaan.

"Niin, pitäisihän sitä, jos mieli", myönsi Jussi.

"No lähdetään sitte ja lähdetään paikalla!" -- kiirehti Paavo, joka juuri oli saanut syöneeksi Matin antaman ison voileipänsä.

Ja puoliksi juosten puoliksi astuen alkoivat pojat kiirehtiä matkansa päämaalia kohden...

IV.

Edellisessä hirttoyrityksessä eli hauen pelissä oli pojilta mennyt niin paljon aikaa, että kun he vihdoin hikisinä ja hengästyneinä Kuikkalammille joutuivat, oli paras syönti-aika ohitse. Äreinä ja äänettöminä sekä huonosta onnestaan alakuloisina astuskelivat he lammin rannikkoa pitkin, heittäen tuon tuostakin onkiansa veteen ja yhä muuttaen vereksempiä matoja entisten vedessä kuoleutuneiden sijaan. Mutta vähänpä olisi nyt auttanut, vaikka vehnästä olisi syöttinä pitänyt! Kalat olivat kylläisiä, ne olivat syöneet vatsansa täyteen ja silmäilivät nyt ylenkatseellisella hymyllä vedessä kiemuroivia pulleita lieroja, joita heille jälkiruoaksi tarjottiin. Uskalsivatpa rohkeimmat veitikat vielä tehdä pilkkaakin onkimiehistämme: Ne tulivat leikiten ja toisiansa nyhjäillen ongen luo, aukoivat suutansa aivan lieron silmäin edessä, ikäänkuin aikoen ottaa sitä suuhunsa, mutta -- yks kaks pyörähtivät ne pois ja läimäyttivätpä vielä purstollansakin mato-onkea niin että se ongittajasta tuntui nykäisyltä ja tämä tempasi onkensa ylös vedestä -- tietysti tyhjänä!

Ei siis vedellyt nyt poikain onkiminen Kuikkalammillakaan. Ja muutoinkin tuli heille tällä retkellä enemmän vahinkoa kuin saalista...

Jonkun aikaa lammin rannikkoa kierreltyään joutuivat onkimiehemme erääsen kaitaiseen lahden sopukkaan, jonka leväiset rannat olivat vuosisatojen kuluessa kasvaen muodostaneet vedenrajaan ylt'ympäri ulottuvan hyllyvän peitteen, kuplun, joka parahiksi oli niin vahvaa, että se poikia joinkuin kannatteli, vaan jolle aikamiehen ei olisi ollut yrittämistäkään.

Tuossa kuplulla ääneti ongitellessaan kuulivat pojat aina vähä väliä oudonlaista ääntä. Se oli alussa hyvin hiljaista ja kuului milloin kaukaiselta hätähuudolta, milloin kissan nauvunnalta, milloin koiran ulvonnalta ja vieläpä joskus siltäkin, kuin olisi ihminen maatessaan tuon tuostakin kuornata korautellut. Ja kuuluipa kerran, ikäänkuin sivumennen, kuplun korkeasta ruohostossa heikko mörähdys, niinkuin se olisi tullut vuoden vanhan karhunpojan tahi toiskesäisen härkävasikan epäselvästä kurkkutorvesta.

Mikä kummahan se kuitenkin siellä kummitteli?...

Oli mikä oli, vaan pojat eivät siitä ensimmältä lukua pitäneet -- taikka eivät ainakaan näyttäneet lukua pitävän; sillä vaikka pelko alkoi jo jok'ainoalta nostaa hiukset pystyyn, heittelivät he vaan äänettöminä onkiansa lampeen, odotellen joka hetki toisiansa alottamaan puhetta oudosta äänestä. Vihdoin, kun Seppälän Jussi, joka eillimmäisenä kulki, alkoi taas muuttaa ongituspaikkaa kuplun reunalla ja sitä varten kulki muutamia askeleita eteenpäin, päästi hän yht'äkkiä kauhean kiljahduksen.

"Voi voi!... Mikä tuo on?" -- huudahti hän ja hoiperteli pari askelta takaperin.

"Jos lienee karhu!"-- tuumasi Leskelän Paavo hyvin totisena ja silmät pelosta renkaillaan.

"Tahi rietashenki!" -- supatti Saksalan Matti vapisevalla äänellä vetäytyen lähemmäksi toisia poikia.

"Ei se ole karhu eikä rietashenkikään, vaan peto se on, mikä sitte lieneekään?" -- kähisi Jussi parka. Hän oli niin säikähtynyt, että hänen äänensä ainoastaan sihisi.

"No minkä tähden se sitte ei meitä jo syö?" kysyi Paavo hädissään tarttuen kiinni Jussin käsivarteen, ja hänen suupielensä alkoivat osottaa semmoisia liikahduksia, joiden jälkeen itku ei tavallisesti kaukana ollut.