Part 5

Tästä keskustelusta tuli selville, että kun Saksa-Manninen eilen oli ollut kaupunkiin voita viemässä, oli hän jo mennessään kaupungin rintataloloissa kuullut voinhinnan äkkiä nousseen. Kun hän sitte tuli kaupunkiin ja aikoi ajaa hevoisensa Heikkilän pihaan, oli jo puolikymmentä kauppamiestä puhutellut häntä kadulla. "Onko isännällä voita?" -- olivat ne kysyneet, ja kuultuansa, että semmoista tavaraa hänen kuormansa oli täynnä, olivat kaikki kuiskanneet: "Tulkaa meille, tulkaa meille, kyllä me hinnoilla sovimme!" Päästyänsä sitte Heikkilän pihaan ja riisuttuansa hevoisensa kärriltä syömään, oli jo itse ukko Heikkikin huutanut hänelle rappusiltaan: "No voitakos Saksa nyt lähti kaupunkiin tuomaan?" "Ka mitäpäs sitä muutakaan näin heinäaikana joutaisi ajelemaan", -- oli hän vastannut. "No menehän puodin puolelle, niin pojat antavat ryypyn pölyiseen suuhusi", -- oli ukko Heikki virkkanut. Ja kun hän vaan puotiin pistäysi, niin heti pojat kynkkäpuoleen viemään puotikamariin, jossa konjakkia, rommia, punssia ja viiniä olisi saanut juoda vaikka kuinka paljon ja -- kaikki ilman maksutta. Ja sitte ei muuta kuin voita mittaamaan. Mutta hänpä ei ollutkaan noin vaan petettävä, hän oli muka jo monta mutkaa maailmassa nähnyt. "Antakaahan kun käyn hevoistani katsomassa", -- oli hän sanonut ja siltä tieltään pyörähtänytkin Pekkalan puotiin. Siellä olivat puotilaiset par'aikaa olleet voikauppaa tekemässä erään tuhman Liperiläisen kanssa, jolta olivat kuin olivatkin narranneet voit, jauhokulilla aina puudan, ja jauhokulin hinta kuului olleen kahdeksan ruplaa. Kun sitte olivat saaneet kaupat Liperin miehen kanssa päätetyiksi, olivat ruvenneet häntä, Saksa-Mannista, kauppaan kiusaamaan. "Minun voini eivät lähde niin helpolla kuin Liperiläisen", -- oli hän vaan murahtanut. "No miksi ei?" -- oli ukko Jehki, Pekkalan pääpuukhollari, sanonut. "Syy siihen on se", -- oli hän lausunut äkäisesti, "ett'en minä ole Liperiläinen!" -- Silloin oli Jehki kuiskaissut jotakin Uti Sinkkosen, tuon rehellisen ja viisaan Sinkkolan Utin, korvaan, joka oli puodissa seissut sikaria poltellen. Heti sen jälkeen oli Uti Jehkin huomaamatta vihjaissut häntä jälestään pihalle, ja siellä kertonut, että Jehki muka oli pyytänyt Utia maanittelemaan häntä myymään voinsa Pekkalaan, vaan että Uti, joka aina tietää kaikki asiat ennenkuin muut, vanhan ystävyytensä vuoksi, kielsi häntä myymästä voitansa mihinkään, vaan käski hänen viemään ne itse Pietariin, jossa voinhinta nykyään oli viisikymmentä ruplaa puudalta. "Mistä te sen niin tarkoin tiedätte?" -- oli Saksa-Manninen kysynyt Utilta. Silloin oli tämä vetänyt taskustaan paperin, jossa oli nähtävästi ollut venäjänkielistä kirjoitusta, vaan jossa numero 50 oli aivan selvästi kirjoitettu. Tämän paperin eli kirjeen oli Uti sanonut viime postissa saaneensa ystävältään, Niemis-Tahvolta, joka oli parhaallaan Pietarissa voikauppaa pitämässä. Siinä kirjeessä seisoi, niinkuin Uti Sinkkonen oli hänen kuultensa selvällä Venäjän kielellä lukenut, että voista maksetaan nyt Pietarissa viisikymmentä hopearuplaa ja enemmänkin puudalta. Tästä yhtä hauskasta kuin hyödyllisestäkin ilmoituksesta oli hän, Saksa-Manninen, tietysti niin ihastunut, että osti heti-Pekkalasta rommiputelin, jonka sitte Pekkalan portin pielessä yhtenä Utin kanssa nauttivat. Sitte oli hän hiipinyt Heikkilän pihaan ja pistänyt sukkelaan hevoisen takaisin puikkoihinsa, vaikk'ei se vielä ollut ehtinyt tarpeeksi syödäkään, sekä lähtenyt kiireimmittäin ajamaan kotiin. Tosin olivat Heikkilän niinkuin Pekkalankin pojat huutaneet häntä vielä kauppoja tekemään, vaan hän oli porottanut tammaa Kurkijokelaisella kupeelle eikä enää kuunnellut edes heidän puheitaankaan. --

Tämän kertomuksen aikana istui Vävy-Manninen niin hiljaa, kuin hän olisi kuunnellut hevoisen kelloa sitä kiinni ottamaan mennessään laajasta aituuksestaan. Ja loppupäätökseksi miesten keskustelusta tuli se, että heidän tulee niin pian kuin mahdollista, ja viimmeistäänkin jo huomisaamuna, lähteä voin ostoon, yhden yhtäännepäin toisen toisaanne, ja ostaa sitä tavaraa niin paljon kuin suinkin lähiseuduilta yhteisillä rahoilla saada voi. Kenellekään muille ei heidän pitäisi voin oikeata Pietarihintaa sanoa, kuin molempain heimomiehelle Pata-Manniselle, jonka naapurukset päättivät ottaa yhteen kauppaan osalliseksi, varsinkin sen vuoksi, kun tiesivät hänellä olevan "takana" muutaman sataruplaisen. Tiedon asiasta ja yhteisestä "affääristä" lupasi jo samana iltana Saksa-Manninen antaa Pata-Manniselle, jonka tuli käydä ostamassa voit lähiseutujen salotaloista ja mökkilöistä; he itse sitävastoin pitäisivät huolen pääkylästä. Päälle päätteeksi luettiin nyt molempain isäntäin rahavarat ja nähtiin, että heillä oli tähän tärkeään voi-asiaan käytettävänä yhteensä vähän yli puolen kuudettasadan ruplan ja muutamia kymmeniä kopeikoita.

Kun voi-asia vihdoinkin oli sovittu niin hyväksi kuin mahdollista ja kun matissakaan ei enää päivää vasten katsoessa näyttänyt olevan enempää kuin noin puolen pikarillista, päätti Saksa-Manninen viimmein lähteä viemään asiasta tietoa Pata-Manniselle. Lähtiessä vielä vakuutteli häntä Vävy-Manninen ostamaan voit niin huokealla kuin mahdollista, vaikkapa saisi kymmenellä ruplalla puudan, sekä mittaamaan hyvästi; ett'ei mittatappua Pietarissa tulisi.

"Viittätoista ruplaa vähemmällä en osta puutaakaan", -- lausui Saksa-Manninen pontevasti lyöden hatullaan kämmeneensä.

"Näinköhän?" -- kysyi Vävy-Manninen ehdottomasti.

"Ja syy siihen on se, kun me itse saamme vähintäänkin viisikymmentä ruplaa", -- jatkoi Saksa mielissään.

"Semmoinenhan ei olisi paha."

"Eipä siltä, eipä siltä!" -- vakuutteli Saksa-Manninen vielä porstuassa mennessään.

III.

Niinkuin hyvällä syyllä sopi odottaa, oli Pata-Manninenkin varsin kärkäs rupeamaan osakkaaksi yhteiseen voikauppaan toisten kanssa -- eipä hän ilman olisi Pata-Manninen ollutkaan!

"Ostetaan vaan voit; täytyyhän tässä koettaa edes jotakin kauppaa tehdä", -- oli hän lausunut Saksa-Manniselle kun tämä hänelle voisalaisuuden ilmaisi. "Ja eihän tuo patakauppakaan tahdo enää tähän maailman aikaan oikein luonnistua."

Tehty kuin puhuttu.

Heimokset läksivät voin ostoon kukin sovitulle suunnalleen. Ja pyhäiltana vähää ennen maata menoansa olivat Vävy- ja Pata-Manniset panneet puupuntarinsa vanhaan lihan suolaveteen yöksi likoamaan, "jotta ei Pietarissa mittatappua tulisi." Mutta Saksa-Manninen, joka ennestään oli kuuluisin voin mittausopissa, oli niin vakuutettu suuresta voitostaan tässä voi-asiassa, että päätti nyt mitata ostettavansa voit varsin tunnollisesti, ja viskasi siis kaikkein nähden puupuntarinsa yöksi uunille kuivamaan.

"Vähemmänpähän sanovat liikaa ottavani", vastasi hän, kun hänelle huomautettiin, että niin menetellen saattaisi tulla mittatappua. Mutta kukapa sen tiesi, mistä syystä Saksa-Manninen tällä kertaa päätti näin, suoraan sanoen, aivan rehellisesti kauppaa tehdä. Kenties aikoi hän nykyisellä suoruudellaan keventää edes hiukan entisellä väärällä mitalla hankitusta syntikuormastaan. Niin kenties --.

Ja voita saivat puulaakimiehet kovasti.

Seuraavana keskiviikko-iltana, joksi ostajat olivat myyjien käskeneet tuoda voit Vävy-Mannilaan, tulla töyhysi voikorvoja toinen toisensa perästä Vävylän isoon pirttiin. Siellä lyödä päntättiin ne miehissä suuriin putsiloihin, jotka sitte visusti kiinnilyötyinä ja vannehdittuina vieritettiin yöksi talon tyhjään talliin "missä muka ei ainoastaan vilpoisa ilma, vaan erittäinkin tallin terveellinen haju, estäisi kalliita voiloita sulamasta." Tämä oli sitäkin mukavampi, kun hevoisia ei kesillä koskaan tallissa pidetty, ja kun voiputsien talon kellariin laskeminen sekä niiden sieltä ylösnostaminen olisi vaatinut ei ainoastaan verrattomasti enemmän työtä, vaan ollutpa vielä vaarallinenkin; sillä olisivathan raskaat voitynnyrit voineet särkyä vierittäessä kolahdellessaan kellarin koviin kivirappuihin. Ja kaikissa tapauksissa oli voiputsien talliin panosta se silminnähtävä etu, ett'ei tarvinnut peljätä kellarissa olevien täysien viilipyttyjen kaatuvan, eipä edes läikähtelevänkään, putseja vieritellessä. -- Mitä tuo tallin haju mahdollisesti tuli vaikuttamaan voiden vastaiseen makuun, se ei juohtunut kellekään mieleen, ja jospa se olisi jollekulle juohtunutkin, niin se kai arveli, että "kyllä se kuitenkin venäläiselle välttää, sillä milloinkahan me saanemme edes mitään hänen tavaraansa, olipa se sitte joko henkistä tahi aineellista laatua, jossa ei olisi sekä Venäjän nahkan että myöskin tupakan hajua"...

* * * * *

Sillä aikaa kuin nuo kolme Mannista itse puuhasivat voiputsien keralla, hikoilivat heidän emäntänsä, kukin kodissansa, eväiden hommassa miehillensä pitkää Pietari-matkaa varten. Jokainen heistä koetti olla toistansa etevämpi eväiden "panossa" ja saavuttaa mainetta tällä emäntien viisauden alalla, sillä emännän neroa ja kekseliäisyyttä mitataan niillä seuduin usein vielä nytkin sen mukaan, millaiset kirkko-eväät kukin on osannut paistaa. Ja olihan tämä nyt kokonaan toista kuin tavallinen kirkkomatka! Eipä siis ollut kummakaan, jos hyväsydämmiset emännät tuon tuostakin panivat sormen nenällensä tai vasemman käden kupeellensa ja katsoen pirttiensä mustiin kattoihin lausuivat: "No entäs sitte?" --

Ja nuo Mannisten Pietari-eväät ne vasta eväitä olivatkin. Niistä puhuttiin Kastelammin kylän emäntien kesken seitsemän viikkoa yhtämittaa, eivätkä niitä tuon herttaisen kylän vanhat mummot ole vielä tänäkään päivänä kokonaan hampaistaan heittäneet, ehk'ei niiden "pureskelemisesta" enää muuta hyötyä liene kuin veden suuhun tuleminen.

Saksa-Mannilan eloisa emäntä paistoi ensin kolme kukkoa, joita jokaista pantiin kahdella leipälapiolla uuniin. Yksi niistä oli tavallisesta hapantahtaasta ja raavaan lihasta tehty rahtikukko, joka kuitenkin eroitukseksi renkien ja päiväläisten tavallisesta rahtikukosta uunista otettua voisulalla voideltiin. Toinen kukko, n.s. kirkkokukko, sitä vastoin ummistettiin rievään lestykuoreen ja sen sisästä olisi etsijä löytänyt valkeanläskin ohessa pari vahvaa lampaan jalkaa sekä kolme suurta ja kokonaista haukia hyvästi hautuneina. Mutta kolmas kukko voitti molemmat edelliset ei ainoastansa ulkonaisella kauneudellansa ja hyväsydämisyydellänsä, vaan paljoa enemmän kalleudellansa; sillä ehk'ei mauntuntija tekijä nyt ollutkaan tilaisuudessa panemaan siihen jäniksen rasvaa eikä riikinkukon kieliä, joita muinoisten Rooman keisarien sanottiin syöneen, kätki hän kuitenkin sen hiivalla kohotettuun tosivehnäiseen kuoreen lehmän ja sian kieltä, matikan maksaa, ahvenen aivoja, keitetyitä munia, riisiryyniä, voita, siirappia ja sipulia siinä määrässä, että hellästi rakastetulle eväiden syöjälle oli varmaankin tuleva ilokyyneleet silmiin sitä Pietarissa pureskellessaan. Ja päälle päätteeksi voideltiin se uunista otettua viinasekaisella kanväri-linjamentilla, sillä emäntä pelkäsi sen maistavan liian "yöpläkältä" ell'ei siihen mihinkään kohden tulisi vähääkään väkevän puolta. Tällaista piiraata ei Saksalan emäntä ollut ennen tehnyt, eikä hän siis tiennyt sen oikeata suomalaista nimeäkään, mutta hetken keskusteltuansa asiasta heillä loisina asuvan ja paljon maata kulkeneen Kuppari-Suson kanssa, päätettiin otukselle panna nimeksi kaupunkikukko, ja ristiäisiksi keitti emäntä puukantisella kattilalla kahvit, vaikka se muutoin olikin hyvin harvinaista.

Paitsi tässä mainituita kukkoja pani Saksalan helläsydäminen emäntä hyväpäiselle miehellensä vielä paljon muutakin hyvää evääksi. Siinä laitettiin munavoit, ryynipiirakat, maanvehnäset, ohrarieskat, palvatut lihat, lahnan-, muikun- ja hau'in silakat y.m., y.m. niin paljon ja niin hyvää, että ukko Saksa-Manninen niitä seuraavaan aamuna kärriin latoessaan ei tiennyt sanoa oikeata "syytä siihen", miksi eväät eivät oikein tahtoneet kärrin seville mahtua. Varsinkin tekivät kaksi isoa maitolaskua, joissa toisessa oli vasta lypsettyä maitoa toisessa kynnellä kestävää kokkelipiimää, hänelle haittaa kuormaa laatiessaan. Hän aikoi jo jättää ne kokonaan mukaansa ottamatta, vaan silloin juohtui hänen mieleensä, että ryynipiiraat munavoin kanssa eivät voi maistua miltään, ell'ei edes joka toiselle palalle saa ryypätä suun täyttä paksua piimää, ja sen vuoksi, kun ei muuanne sijaa saanut, sitoi hän maitolaskut vahvalla nuoralla kärrin akseliin riippumaan, jossa niitä ei tiennyt olevankaan muulloin kuin syöntiaikoina, sitoessaan aina tuontuostakin lausuen: "Eipä siltä, eipä siltä!" --

Vävy-Mannilan ja Pata-Mannilan emännät eivät suinkaan hekään tahtoneet lähettää miehiänsä tyhjin suin Pietarissa käymään. Mutta kun ymmärtäväiset lukijani jo siitä, mitä yllä on sanottu, voivat saada käsityksen näidenkin arvoisain naapurusten ammattiviisaudesta, jätän heidän eväshuoltensa yksityiskohdat kertomatta. Ett'ei minua kuitenkaan saatettaisi syyttää siitä, ett'en muka ole tehnyt oikeutta tai antanut täyttä arvoa näidenkin emäntien eväille, täytyy minun sanoa, että he molemmat, vaikka asuivatkin eri taloissa, eväitä paistaessaan valittivat: "Voi voi, kun ei ole siitaroita eikä suolia, että saisi tehdä edes makkaroita!"

Oli näet kesä ja kesällä ei näitä herkkuja talonpojissa saada.

IV.

Niin. -- Tulihan se Torstai-aamukin, jolloin Mannisten oli määrä lähteä voinensa Pietari-matkaansa aloittamaan. Aamusella varhain, jo ennen päivän nousua, kokoontuivat molemmat toiset Manniset hevoisinensa Vävy-Mannilaan, jonka talon tallissa yhdeksän täyttä voitynnyriä odotteli rattaille päästäksensä ja josta sitte oli päätetty yhdessä lähteä matkaa jatkamaan.

Alussa näyttivät kaikki asianhaarat lupaavilta. Hevoiset löydettiin metsästä ilman erityistä etsimistä, eikä Pata-Mannisen liinakkotammakaan, joka aina muulloin oli ollut pakenia, sinä aamuna ollut pakoa edes yrittänytkään; aivan niinkuin muutkin hevoiset oli se kiini antautunut ja tinkimättä antanut panna suitset päähänsä. Yöllä oli myöskin kaupungista tullut Perna-Pekka, ja hän oli kertonut voihinnan eilen nousseen parikymmentä kopeikkaa. Ja näitä kaikkia paitsi näytti tulevan erinomaisen suotuisa ilmakin voin kuljettajille, sillä taivas, joka auringon noustessa oli ollut aivan selkeä, peittyi vähitellen harmailla, kovannäköisillä pilvillä, ja tuulikin oli yöllä kääntynyt pohjanluoteelle. Ei siis ollut huolta siitä, että voit sulaisivat auringon paahtaessa, ei ainakaan alkumatkasta. Kuten sanottu: matkan alku näytti varsin onnistuvalta.

Mutta niinkuin kaikki muutkin suuret ja hyvät asiat, ei Mannisten Pietari-matkakaan saanut alkaa ilman vastoinkäymisiä ja pahoja enteitä, vaikka ne olivatkin vähemmän tärkeää laatua. Pata-Manninen, näet, oli juuri lähtöpäivää vasten yöllä nähnyt unta, että Uti Sinkkonen oli vaihtanut hänen sataruplaisensa puhtaaksi hopearahaksi, jotka hopearahat sitte hän, Vävy- ja Saksa-Manninen olivat jakaneet keskenänsä. Sitä paitsi nauraa räkättivät harakat koko aamun miesten kuormia laatiessa milloin Vävylän saunan katolla, milloin pihamaan aidanseipäistä, niin ett'ei tahtonut toisensa puhetta kuulla. Saksa-Manninen tosin kerran huusi: "Syy sihen!" ja viskasi aimo halon harakoihin päin, vaan nämät eivät siitä pitäneet sen enempää lukua kuin että muuttivat riihen katolle, jossa rupesivat pitämään vielä pahempaa elämää. Ja päälle päätteeksi sai sika käsiinsä Vävylän isännän eväsvakan, josta se jo ennenkuin huomattiinkan sai purreeksi rikki munavoi-askin ja popsi nyt sitä hänelle kovin harvinaista ruokaa mielihyvissään suutansa maiskuttaen. -- Eipä siis puuttunut pahoja enteitäkään pitkämatkalaisilta.

Saatiin siinä vihdoin kuormat laadituiksi ja nuoritetuiksi, niin mentiin tupaan jäähyväisille. Siellä veti Saksa-Manninen povestaan aimo taskumatin, jonka hän oli äsken täyttänyt kärrissään olevasta viisikannuisesta eväsnassakasta, ja pyysi emännältä "kyynärää."

"Otetaampas, naapurit, tästä piiskaryypyt, niin eroavat kaikki hiimostit meistä", -- lausui hän totisesti pikarin saatuansa.

"Näinköhän", -- vastasi Vävy-Manninen pelonalaisesti ja jo jokseenkin alakuloisena.

"Eipä siltä, eipä siltä", -- selitti Saksa pikaria täyttäessään. -- "vaan syy siihen on juuri se, kun emme tänä aamuna ole ottaneet edes aamusiunausta."

"Syy mihinkä?" -- kysyi Pata-Manninen keskusteluun puuttuen.

"Syy siihen, että harakat nauravat ja että sika yritti syömään naapurin eväät, -- -- -- mutta saadaanpas täältä!" Ja Saksa-Manninen paiskasi suuren pikarillisen tislieriä pyöreään poskeensa.

"Näinköhän meille ei käy huonosti tällä Pietari-reissulla" -- tuumasi Vävy-Manninen Saksan uudelleen pikaria täyttäessä.

"Niin minäkin luulen, että tie nousee pystyyn, jos ei ennen niin Pietarin portilla", jatkoi Pata-Manninen naapurinsa puheesen.

"Syy sihen?" -- kysyi Saksa-Manninen saatuansa pikarin täytetyksi.

"Vieläkö siihen sen parempia syitä tarvitsee kuin ne, jotka itse äsken mainitsit", -- vastasi Pata-Manninen.

"Eipä siltä, eipä siltä", -- sanoi Saksa-Manninen tapansa mukaan hätäisesti, -- "vaan ottakaahan ryypyt, että päästäisiin viimeinkin lähtemään."

"Minua jo rupeaa epäilyttämään koko tämä voiasia", -- lausui Vävy-Manninen pikaria huulilleen nostaessaan.

"Ja syy siihen, jos saan luvan kysyä?" -- kysyi Saksa-Manninen tiukanlaisesti.

"Eivätkö liene narranneet sinua siellä kaupungissa käydessäsi."

"Eipä siltä, eipä siltä;" -- huudahti Saksa vähän vihastuneena. "Tuossa on Pata-Manniselle ryyppy; nakkaa se naamaasi ja lähdetään paikalla ajaa hiveltämään. Saadaan nähdä, missä se tie pystyyn nousee, kun minä ajan edellä."

Ja heimosnaapurukset istuivat kukin kuormallensa sekä läksivät ajaa huijottamaan Pietariin päin. Saksa-Manninen ajoi edellä ja lauloi:

"Pietarista, Pietarista mulle muija tuodaan Ensi vuonna Juhannussa kuuliaisia juodaan."

"Jos kaiken hyvän lisäksi akka sattuisi ensiksi vastaan tulemaan", -- sanoi Vävy-Manninen noin pari virstaa saloa kuljettua, kun hevoiset astuivat ylämäessä.

"Silloin minä en aja enää askeltakaan eteenpäin, vaan käännyn paikalla takaisin", -- vastasi siihen Pata-Manninen.

"Sen minäkin teen."

"Ja sen minäkin teen!" -- huusi Saksa-Manninenkin toisille kuormansa päältä nauraen. "Vaan saattepa nähdä, että akka ei uskalla ensiksi vastaamme tullakaan, sillä syy sihen -- -- --"

"Tpruuuu" -- huusi Saksa-Mannisen perässä ajava Pata-Manninen niin että salo kajahteli.

He olivat tulleet kylätietä ajaen eräälle noin parin virstan päässä kylästä olevalle matalahkolle mäen nyppylälle, joka oli ainoa korkeampi paikka sillä penikulman pituisella tasaisella hongikkokankaalla, joka eroitti Kastelammin kylän vallan maantien varrella olevasta kirkonkylästä. Tälle kunnaalle näkyi jokseenkin pitkältä kirkkotietä, ja kun tuttavamme nyt sen korkeimmalle kohdalle pääsivät, näki Pata-Manninen vanhan vaimo-ihmisen astua jupparoivan noin viidenkymmenen sylen päässä heille vastaan.

Nyt meidän lienee helppo arvata "syy siihen", miksikä Saksa-Mannisen lause jäi keskentekoiseksi ja minkä tähden hänen heimomiehensä Pata-Manninen niin äkkisesti pidätti hevoistansa.

"Tpruu vieläkin!" -- ärjäisi Pata-Manninen seisattaen hevoisensa ja hypäten alas rattailtaan.

"Mikä nyt tuli?" -- kysyi viimmeksi ajava Vävy-Manninen, joka oli kaiken huomionsa kiinnittänyt Pata-Mannisen kummalliseen käytökseen, eikä niin heti havainnut asian oikeata laitaa.

"Katso eteesi, ettäs näet", lausui Pata-Manninen hieman juhlallisesti. "Tässä on nyt tällä kertaa Mannisten kaupunki", -- lisäsi hän sitte katkerasti hymyillen.

Nyt vasta hoksasi Vävy-Manninenkin millä kannalla asiat olivat. Hänkin näki omilla kristillisillä silmillään, että Kati Laukatar, Jormanalan puolihupsu ruotisyöttiläs, astua nilkutti vesisuinensa kummun rinnettä ylöspäin heille vastaan. Ja Vävy-Manninen ei tässä ankarassa silmänräpäyksessä tainnut muuta kuin panna kätensä ristiin ja lausua:

"No, semmoinenhan nyt ei ollut hyvä!"

Saksa-Manninen, joka tavallansa oli koko retken johtaja, oli tällä välin hänkin seisattanut hevoisensa ja katsoa tuijoitti nyt, sanaakaan lausumatta, suu auki, tuohon pahan onnen enkeliin, joka Kati Laukattaren muodossa hitaasti mutta varmasti par'aikaa nosti Mannisten Pietaritietä pystyyn -- ja aivan alamäessä! Vihdoin, kun Kati helmojansa kannatellen oli ehtinyt lengertää matkamiesten kuormain luo, pääsi Saksan pakahtuneesta rinnasta käheät sanat:

"Syy siihen -- -- --"

Ja hän hyppäsi alas kuormansa päältä hänkin.

"Syy siihen!" -- kiljasi hän nyt selkeämmällä äänellä ja astui Katin eteen, puistellen jykevää nyrkkiänsä kolmen tuuman päässä tämän litteästä ja asianomaisella tavalla noetusta nenästä.

"Mittee sie huuvat?" -- kysyi vähäkuuloinen onnen enkeli omituisesti hymyillen.

"Sekö s--tana sinut juuri pani tänne kuljeksimaan" -- ärjyi vihasta vaahtoava Saksa-Manninen, -- "vaan kyllä minä näytän sinulle Ilomantsin leimauksen", -- Ja hän yritti tarttumaan kamarakourillaan ruotivaivaiseen.

"Terveisiäkö Holopaiselta? -- -- niinkö sanot? -- no Jumala pitäköön terveinä tuojat ja laittajat!" -- pakisi puolihupakko kuuro. (Erästä vanhaa poikaa, Holopaista, Kati, näet, piti sulhaisenaan).

"Kyllä minä annan sinulle terveiset, eipä siltä!" -- mutisi vihastunut voisaksa ja tarttui kauniin morsiustajan olkapäihin.

"Näinköhän viitsit, miehinen mies, purkaa vihaasi viattomaan mielipuoleen", -- sanoi Vävy-Manninen tullen väliin.

"Eipä siltä, eipä siltä", -- koetti Saksa-Manninen selittää häveten tyhmää käytöstänsä -- "vaan mitäs varten juuri hän tuli ensiksi vastaamme".

Hän hellitti kätensä Katista.

"Ei suinkaan se ole hänen syynsä", -- virkkoi Pata-Manninen vuorostansa.

"Jiäkee hyväst' ja sanokee terveisiä Holopaiselle kun kelevannoo", -- puheli Kati Laukatar mennessänsä. Hän, poloinen, ei voinut edes aavistaa, minkä vahingon hän vastaantulollaan Mannisille teki.

"Siinä se nyt on", -- lausui Pata-Manninen vihoissaan Saksa-Manniselle.

"Sinun kauppa-intosi on tehnyt meidät jotakuta sataa hopearuplaa köyhemmiksi. Olipa toki hyvä, että minä ostin voita vajaalla kymmenellä ruplalla puudan."

"Samaa minä myös sanon, ja sanonpa vielä senkin, että semmoinen voi-into, kuin Saksalla oli, ei ole koskaan hyväksi" -- lisäsi Vävy-Manninen naapurinsa puheesen. "Ja minä poloinen, kuin maksoin joka puudasta puolen yhdettätoista hopiaa!" -- jatkoi hän vaikeroiden.

"Eipä siltä!" huudahti moitittu Saksa-Manninen jälleen innostuneena. "Minä lähden uhallakin, vaikka yksinäni, Pietariin ja näytän, ett'ei Uti Sinkkosen puhe petä ja ett'ei Niemis-Tahvo joutavia kirjoittele. Vähät minä mokomasta vastaan tulijasta, eikä hän, sitäpaitsi, olekaan mikään oikea akka. Ja syy siihen -- -- --."

Hän keskeytti puheensa, sillä kirkolta päin kuului kovaa kärryin jyrinää ja heimokset näkivät erään herrasmiehen ajavan täyttä ravia pikimustalla hevoisella ja linjaalikärryissä heitä kohti. Pian pääsikin ajaja uuteen "Mannisten kaupunkiin" ja kaupungin kolme asukasta tunsivat hänet heti Niemis-Tahvoksi, joka jo useina kesinä peräkkäin oli käynyt heidänkin kylässänsä voin ostolla.

"No trastui miehille!" -- lausui tulija iloisesti pysähdyttäen hevoisensa. "Mihinkäs Manniset nyt niin miehissä voita vetävät?" -- Niemis-Tahvon tarkka voisilmä oli näet pian huomannut, mitä tavaraa miesten kuormissa oli.

Miehet katselivat hämillään toistensa silmiin, eivätkä yrittäneet saada sanaakaan suustansa.

"Nythän kuumissa ollaan", -- jatkoi vastatullut vieras ihmetellen, -- "kun eivät miehet saa sanaa suustansa. Jäikö kielenne kotia?"

"Syy -- -- hm -- -- tuota -- siihen", -- yritti Saksa-Manninen lausumaan, vaan hänen sanansa takertuivat kurkkulakiin.

"Voin hinta on Pietarissa kohonnut", -- puhui Niemis-Tahvo koettaen edes tätä tietä saada isännät haastelemaan.

"Näinköhän?" -- vastasi Vävy-Manninen katsahtaen terävästi puhujaan.

"No johan minä sen sanoin!" -- riemuitsi Saksa-Manninen.

"Paljonko siellä voipuudasta maksetaan?" kiehittäytyi jo Pata-Manninenkin kysymään.

"No harassoo! Nämä taitavat olla voikauppiaita", arveli Niemis-Tahvo itseksensä. "Yksi maksaa enemmän, toinen vähemmän, vaan sanokaahan jo, mihin menette voikuorminenne?" -- jatkoi hän ääneensä.

"Yritimmehän -- -- hm -- -- -- tuota -- -- -- Pietariin", -- -- vastasi Vävy-Manninen.