Part 4

"Astukaa sitte valalle", -- lausui tuomari juhlallisella äänellä, -- "vaan muistakaa, että seisotte tässä korkean Jumalan tuomio-istuimen edessä, joka on hirmuisesti rankaiseva teitä, jos uskallatte väärällä valalla Hänen pyhää nimeänsä häväistä!"

Taas ryvitti suutaria hirveästi... Vaan ryvityskohtauksen ohitse mentyä kuului hänen suustansa kummallinen kirahdus, ikäänkuin hän olisi hammasta purrut, ja hoiperrellen, nahkaiset huulet yhteen puristettuina, astui hän oikeuspöydän ääreen. Siinä luki hän tuomarin jälestä seuraavan valan, vaikka äänensä vapisi ja ärähteli kuin irtonainen ikkunapaperi, jota vihuri tärisyttää, ja vaikka yskä... tuo kummallinen yskä... häntä tuon tuostakin keskeytti:

"Minä Pietari Löttönen todistan ja vannon Jumalan ja Hänen pyhän evankeliuminsa kautta, että nämä rahat, kuusitoista riksiä, jotka tässä pöydällä ovat, ovat minun rahojani, ja että ne minulta ovat varastetut... niin totta Jumala minua auttakoon hengen ja sielun puolesta!"

"Pellit auki", [entiseen aikaan oli tuomareilla tapana aukaisuttaa oikeushuoneen uuninpellit, kun selvästi näkivät jonkun väärin todistavan] -- käski tuomari "ja asianomaiset astukaat ulos!"

Hoiperrellen ja hampaitansa näytellen huojui suutari ulos, vaan päästyänsä eteishuoneesen, ei hän enää kyennytkään oikeuden päätöstä kuulemaan -- hänet näet taas tapasi tuo omituinen yskänsä...

Oikeuden päätös oli seuraava:

"Kihlakunnan oikeus on asian lopullisesti tutkinut; ja koska entinen suutarin oppilas Elias Eskelinen ei ole voinut toteen näyttää saaneensa rahat ja avainkimpun jollain rehellisellä keinolla, sekä koska toteen on näytetty ja Elias Eskelinen itse tunnustanut, että suutari Löttösen avaimet löydettiin Eskelisen taskusta; sentähden ja varsinkin Eskelisen omiin sekaviin puheisin sekä suutari Löttösen todistukseen katsoen, näkee kihlakunnan oikeus selville tulleen, että Elias Eskelinen on mainitut rahat ja tavarat suutari Löttöseltä varastanut, jonka tähden rahat ja avaimet määrätään Löttöselle takaisin annettaviksi ja vastaaja Eskelinen tuomitaan saamaan kuusi paria raippoja ensi kerran varkaudesta sekä vetämään sakkoa kolme kertaa varastetun tavaran arvon eli neljäkymmentä kahdeksan ruplaa, joka sakko on, varojen puutteessa, sovitettava kahdentoista päivän vankeudella vedellä ja leivällä."

"Tahdotko särkeä poika asian?" -- kysyi tuomari päätöksen luettuansa.

Mitäpä minä vielä siihen aikaan nuista "särkemisistä" tiesin kuin savi-astioiden rikkomisesta! Sentähden jäinkin ääneti ällöttämään tietämättä sanoa sitä taikka tätä.

"Astukaa ulos!" -- kaikui tuomarin ääni -- ja minua lähdettiin kuljettamaan takaisin vankeuteeni.

Etehiseen tultuani näin suutarin istuvan tuolilla sanomattoman ahnailla silmillä katsellen käsissään noita kuuttatoista riksiä, jotka oikeuden palvelija oli hänelle juuri tuonut.

IX.

Ja sitte minua pidettiin vankeudessa, kunnes aika joutui, että minun tuli kärsiä määrätty rangaistukseni.

Se tapahtui 29 p:nä Marraskuuta v. 18.. Ankara pakkainen oli yöllä kylmänyt maan kovaan routaan ja vaikka lunta tosin ei sanottavasti näkynyt, oli ilma täydellinen talvisää, Kansaa oli vankihuoneen pihalle, jossa piiskuupaalu seisoi, kokoontunut niin paljon kuin siihen suinkin mahtui, ja nimismies sekä piiskaajamustilainen seisoivat minun saapuessani jo patsaan juurella valmiina panemaan toimeen rangaistusta, joka kaikkien muiden sivistyskansain käsityksen mukaan on tuskin eläimillekään sovelias, vaan jota meidän rakkaasta isänmaastamme ei liene vielä kokonaan ihmistenkään suhteen lakkautettu.

Tämä oli kuitenkin kenties liian kova koettelemus kuusitoista vuotiaalle viattomalle nuorukaiselle -- ja luultavasti sentähden -- pyörryin minä jo ennenkuin minut ehdittiin patsaasen nostaa.

En tiedä kuinka kauan siinä lienevät minua selvitelleet, vaan kun silmäni avasin käski nimismies taas vetämään minut ylös patsaasen.

"Armoa, herra nimismies, armoa!" -- rukoilin minä.

"En minä ole mikään armon jakaja", -- murisi hän ja minut nostettiin käsiraudoistani niin ylös patsaasen, ett'eivät jalkani maahan ulottuneet.

"Tästä näette, hyvät ihmiset, esimerkin", -- puhui nimismies läsnä olevalle kansalle, -- "miten varkaat rangaistaan. Olkoon se itsekullekin varoitukseksi ryhtymästä tuohon häpeälliseen rikokseen."

Sitte kääntyi hän piiskaaja-mustilaiseen ja lausui ankarasti:

"Ota vitsat ja tiedä lyödä kovasti, sillä muussa tapauksessa saat niitä itse maistaa!"

Paita vedettiin ylös hartioiltani...

"Armias Jumala auta minua!" -- kirkasin minä kun kuulin vitsain ilmassa suhahtavan.

Silloin kuului takaani, vähän kauempaa, karkea ääni:

"Älä lyö!"

Enempää en kuullut sillä kertaa...

* * * * *

Selvittyäni näin olevani vankihuoneessa paljon väkeä ympärilläni. Käsiraudat minulta jo oli päästetty ja muutamat miehet päästelivät paraikaa naulain päätteitä jalkaraudoistani. Pääni luona oli polvillaan Kuokkalan Mari, joka tuon tuostakin valeli päätäni kylmällä vedellä. Läsnä olivat myöskin kaupungin järjestysmies, nimismies ja seurakunnan kirkkoherra.

Ensin tuntui minusta kuin olisin nähnyt outoa unta, vaan vähitellen selveni kuitenkin muistini ja minä arvasin piiskatessa pyörtyneeni. Kaikki läsnäolijat olivat hiljaa, Mari ainoastaan hiljakseen itkeä nyyhkytteli, ja minua kummastutti mitä varten kaikki olivat siihen kokoontuneet.

Yksi asia minua kuitenkin epäilytti. Selkäni tuntui aivan terveeltä, vaikka siihen äskettäin oli lyöty kahdeksantoista eri kertaa ja joka kerta mustilaisen kädellä. Olisivatkohan nuo hyvät ihmiset kumminkin armahtaneet minua ja jättäneet lyöttämättä, kun heitä rukoilin?... Taikka olisikohan armollinen Jumala vihdoinkin muistanut minun viheliäisyyttäni ja lähettänyt enkelinsä pidättämään lyöjän kättä, niinkuin muinoin patriarkka Abrahamin kättä hänen yrittäessään uhraamaan ainokaista poikaansa?...

Nämä ajatukset lensivät salaman nopeudella aivoissani yksi toisensa perästä, enkä minä niistä yhdestäkään voinut saada tyydyttävää selvitystä nykyiseen tilaani. Silloin kuului joukosta miehen ääni:

"Hän näyttää jo virkoavan."

Nyt tuikahti muististani esille nuo kaukaiset sanat: "Älä lyö!" jotka viimeksi kuulin piiskuupaalussa riippuessani. Sehän oli sama ääni, joka nuo molemmat lyhyet lauseet sanoi, ja nyt tunsin sen tuomarin ääneksi.

Sillä aikaa olivat miehet saaneet jalkani raudoista irroitetuiksi ja minä nousin istualleni lattialle. Seppälän Mari yritti halaamaan minua, vaan muudan mies esti sen ja minä kuulin tuomarin lausuvan:

"Elias Eskelinen! Tästä hetkestä lähtien olette te vapaa ja saatte mennä mihin haluatte. Minä lähetän heti asiasta tiedon ylioikeuteen, jonka päätöksen saatte jälkeenpäin kuulla. Me tapaamme kohta toisemme."

Minä kuuntelin tuomarin sanoja kuin härkälinnun laulua ja katselin avossasuin ympärilläni oleviin ihmisiin. Hetkisen tuossa katseltuani nousin seisaalleni ja silloin ei voinut enää mikään Maria pidättää. Hän hyppäsi kaulaani ja huudahti:

"Oi Elias! Sinä olet kuitenkin viatoin!"

Ja siinä hän sitte itkeä nyyhkytteli kotvasen aikaa kenenkään häiritsemättä.

"Viatoin... viatoin!" -- kaikui korvissani ja se tuntui minusta niin ihmeen suloiselta...

Vaan mitä oli tapahtunut? -- Oliko taivaan vanhurskas hallitsija vihdoinkin käynyt tuomiolle meidän maan matoisten kanssa ja näyttänyt toteen minun viattomuuteni, jota itse en ollut osannut tehdä? -- Oliko järkähtämätöin oikeus ja taivaallinen viisaus viimmeinkin voittanut tämän maailman pahain ihmisten kavalat juonet?...

Vaan minulla ei ollut aikaa pitkiin mietteisin.

"Lähde", -- kuiskasi Mari korvaani ensimmäisen puuskan ohi mentyä, "lähde kanssani minun asuntooni, siellä kerron sinulle ihmeellisen pelastuksesi."

Ja niin me lähdimme vapaasti Marin kanssa läpi ihmisjoukon, joka teki meille tietä.

Oi vapaus, vapaus, minkä arvoinen sinä oikeastaan olet!, Eipähän sinun todellista arvoasi tuntenekaan se, ken ei koskaan ole tarvinnut sinua kaivata. Ainoastaan ne, jotka viattomasti kadottavat sinun ja joiden sydän ei vielä kokonaan ole paatunut, voivat antaa oikean arvon sinulle. Kenpä muu parhainkaan säveltäjä voisi antaa noille lukemattomille omituisesti surullisille vankien lauluille sen verrattoman kaipauksen kaiun, kuin juuri ne itse, jotka sielunsa pohjasta sinua halajavat, vaan joiden täytyy toivottomina viettää aikansa yksinäisyydessä lukkojen ja telkkimien takana, yksin armaan auringon valonkin puutteessa! Melkeinpä täytyy epäillä, että "Hän antaa aurinkonsa paistaa niin pahain kuin hyväinkin ylitse." -- Ja kuinka moni tässä maailmassa lienee saanut ja saanee syyttömästi sinua kaivata!... Oi vapaus, vapaus! Koska kuitenkin kaikkein viattomain kahleet katkotaan ja kaikille vääryyttä kärsiville suodaan oikeudenmukainen sovitus?!...

X.

"Viatoin... Viatoin..."

Vaan mikä ihme oli saattanut minun viattomuuteni ilmi? --

Sillä aikaa kun minua koetettiin totuttaa vankilan ilmaa hengittämään, vietettiin entisen mestarini suutari Löttösen talossa sangen tukalaa elämää.

Suutaria oli ruvennut yskä vaivaamaan tavallista kovemmin...

Eräänä iltana minun piiskuu-yritykseni edellä huusi suutari ruo'an laittajaansa, jona oli eräs vanhanpuolinen naisihminen, makuusuojaansa.

"Varistapas tsajua ja laita tila kuntoon", -- lausui hän.

"Mikäs mestaria nyt vaivaa?"

"Tuo vietävän yskähän se kun..."

Ja suutaria rupesi taas tikeyttämään.

Tsajua laitettiin ja sitä juotuansa laittausi mestari makaamaan, vaikka oli vielä jotenkin aikainen.

"Haenko minä tohtorin?" -- kysyi ruoan laittaja.

"Ole hupisematta -- eihän se ole muuta kun tavallista yskää. Mene makaamaan!"

Ja niin sitä ruvettiin makaamaan.

Mutta mestarin kammarista kuului tuon tuostakin kyökkiin outoa liikettä. Milloin sieltä kuului ikäänkuin ihmisen kävelyä, milloin tuolien tai muiden huonekalujen siirtelemisestä syntyvää narinaa, milloin taas ikäänkuin kaksi ihmistä olisi keskenään haastellut. Ensimmältä ei tuo palvelijatar siitä sen enempää välittänyt, vaan vihdoin kuului sieltä sisältä sellainen kiljahdus, että nainen säikähtyneenä hyppäsi vuoteeltaan. Hän hiipi sen oven luo, joka hänen huoneensa suutarin makuukammarista eroitti, ja asetti silmänsä avaimen reikään.

Sieltä sisältä näkyi outoa.

Mestari oli noussut vuoteeltaan, sytyttänyt kynttilän ja käveli nyt ympäri kammarin lattiaa ikäänkuin jotain etsien. Hänen silmänsä olivat nurin päässä ja koko muotonsa hurjan ja kauhistuneen näköinen. Muita ei huoneessa näkynyt.

Yht'äkkiä katsahti suutari taaksensa ja ärjäsi:

"Älä liikuta minua!..."

Kauhistuksesta vavisten avasi palvelijatar kammarin oven.

"Herra siunatkoon! Kuka täällä mestaria hätyyttää?"

"Etkö näe, sen narttu, Eliashan se on!"

"Mitä hän teistä ajelee?" -- kysyi muija yhä kauhistuneempana, kun tuli vakuutetuksi, ettei huoneessa ketään muita ollut kuin he kahden.

"Etkö kuule!... Hän helisyttää korviini noita riksin riivatuita ja näyttelee minulle veristä selkäänsä. Katsos!... katsos nyt!... Tuossa se lurjus 011 ja huutaa korviini: 'Pellit auki!'... Vaan kyllä minä sinut vielä opetan!... Tuokaapas tänne polvinauhani!..."

Ja suutari lähti kuin hurja juoksemaan ympäri huonetta.

Mutta säikähtynyt palvelijatar töytäsi ulos naapurista apua hakemaan.

Hetken perästä joutui hän apumiehineen takaisin ja kun he tulivat suutarin makuusuojaan, oli tämä polvillaan sänkynsä vieressä ja asetteli polvinauhaa sängyn tolppaan... Ihmisten tultua kapsahti suutari ylös ja ärjäsi:

"Mitä teillä on täällä tekemistä?"

"Minä hain vaan näitä ihmisiä avuksi, kun mestari sanoi Eliaksen olevan täällä hätyyttämässä", -- lausui vaimo.

Mutta suutari oli jo tullut tuntoihinsa ja sanoi:

"Mokoma hupsu, mitä juoksentelee! Eihän se ollut muuta kuin pahaa unta. Menkää hyvät ihmiset kotiinne."

Ja lopun yötä makasi suutari rauhallisesti.

Aamulla ei hän kumminkaan enää jaksanut nousta vuoteeltaan. Hän käänteli ja kiemurteli siinä koko päivän kuin tulisilla hiilillä, pyyhkien tuon tuostakin kylmää hikeä otsaltaan. Lääkäriä tai pappia ei hän suvainnut kutsuttavan, vaikka hoitajattarensa vähä väliä niistä huomautti. -- Ja niin sai vihdoin sekin päivä iltaan kuluneeksi.

Mutta seuraavana yönä puoliyön aikaan -- se oli juuri sen aamun edellinen yö kuin minua aiottiin piiskata -- oli suutarille tullut hirmuinen tuska. Hän kutsutti seurakunnan kirkkoherran ja pari todistajaa luoksensa ja tunnusti heidän kuultensa, että hän oli tehnyt väärän valan tuossa minun riksiasiassani. Sitte pyysi hän kirkkoherran tekemään testamentin hänen omaisuudelleen -- muka siltä varalta, että hän siihen tautiin kuolisi. Kirkkoherra teki testamentin ja siinä oli suutari määrännyt kaiken muun omaisuutensa noin kolme tuhatta ruplaa -- seurakunnan vaivaisille, vaan tuhannen ruplaa oli hän määrännyt minulle maksettavaksi heti hänen kuoltuansa.

Pyhän ehtoollisen annettuansa lähti kirkkoherra pois suutarin luota ja tämä oli näyttänyt rauhassa rupeavan nukkumaan. Mutta kun hoitajamuija aamulla varhain meni sairasta katsomaan, näki hän tämän hirttäytyneenä polvinauhaansa, jonka oli sitonut sänkynsä tolppaan. Muija juoksi heti hätäpäissään viemään tapauksesta tietoa kirkkoherralle, joka taas kiiruhti asiata ilmoittamaan tuomarille, jolle hän testamentin ohessa antoi myös erään paperilapun, mikä oli löydetty tuolilta suutarin sängyn vierestä, ja jossa suutari omakätisesti oli tunnustanut tehneensä väärän valan tuossa minun varkausjutussani ja itse panneensa avainkimpun taskuuni Poutasen puodissa. Tuomari taas lähti vuorostaan vankihuoneelle asiata minulle ilmoittamaan ja joutui juuri parahiksi paikalle, kun piiskaaja-mustilainen oli jo nostanut kätensä minua lyödäksensä. Hän oli huutanut nuo sanat: "Älä lyö!" jotka sitte vaikuttivat sen, ett'ei minua piiskattu.

* * * * *

Muutamia päiviä edellä kerrottujen tapausten jälkeen kutsuttiin minut tuomarin luokse, joka ilmoitti minulle, että koska suutarilla ei ketään tiettäviä perillisiä ollut, jotka voisivat ruveta testamentista riitelemään, saisin minä siinä määrätyt tuhannen ruplaa kohta omikseni. Vaan kun olin vielä ala-ikäinen, niin oli tuomari ilmoittanut asian isälleni, minun luonnolliselle holhojalleni, jonka tuli laillisesti valvoa suutarin testamentti sekä hoitaa omaisuuteni kunnes lailliseen ikään pääsisin. Tuomari kertoi myös minulle, että vaikka hän lain mukaan ei ollutkaan oikeutettu estämään minun rangaistustani, kun oikeuden tuomio jo oli lakivoimainen, sanoi hän sen kuitenkin tämmöisessä kovin "harvinaisessa" tapauksessa uskaltaneensa tehdä, ja oli varma siitä, että ylioikeus, vaikka särky-aika jo olikin ohitse, purkaisi tuon väärän tuomion. Jonkun ajan perästä kutsui hän minua kuulemaan ylioikeuden päätöstä asiassa.

Ja tähän päättyi minun rosvona oloni.

XI.

Vankeudesta päästyäni viivyin ainoastaan muutaman viikon Sortavalassa. En joutanut enää odottamaan niin kauan kuin ylioikeuden päätös tuossa minun omituisessa rosvojutussani joutuisi. Se tuli jälkeenpäin. Minun täytyi rientää kotiini. Minun täytyi tavata isääni. Minulle tuli kiire...

Ja onkos tuo niin ihmeellistä?

Jo siitä lähtien kuin vähänkin kykenin jotain ajattelemaan, toivoin minä pääseväni kouluun, jopa korkeaan kouluun. Vaan, niinkuin olemme nähneet, ei isäni ollut suostunut minua "herraksi" tekemään. Kun minulla nyt kuitenkin oli omia rahoja kokonainen tuhat ruplaa, aioin vielä kerran koetella taivuttaa häntä minua lukutielle toimittamaan. Ei tuo siis niinkään kumma ollut, jos minulle tuli kiire kotiin.

Mutta miten saada isäni luopumaan tavanmukaisesta jyrkkyydestään? Miten taivuttaa hänen järkähtämätöin tahtonsa tässä kohden vihdoinkin perää antamaan? Millä keinoin kääntää hänen mielensä tämän minun hartaimman toiveeni toteuttamiseen? -- Siinä kysymyksiä, mitkä panivat minun kuusitoista-vuotiaan pääni pyörälle ja saattoivat monta huokausta rinnastani puhkeamaan kotiin ajaessani.

Vihdoinkin seisoin hänen edessänsä. Minä lankesin polvilleni ja ojensin käteni häneen päin...

"Isäni!..."

"Minun poikani!..."

* * * * *

Seuraavana syksynä suoritin minä pääsytutkinnon Viipurin ylä-alkeiskoulun kolmannelle luokalle.

(Loppu.)

Mannisten kaupunki.

I.

Parikymmentä vuotta takaperin -- kenties hiukan enemmänkin -- asui Kastelammin kylässä, eräässä Pohjois-Karjalan herttaisimmassa sopukassa, kolme kovaa talon isäntää. He olivat heimoa keskenänsä ja kaikilla heillä oli yksi ja sama sukunimikin, Manninen, vaikka -- sen puolen kansan yleisen tavan mukaan -- kunkin heidän sukunimensä eteen oli pantu lisäke eli "korkonimi", jotka korkonimet eivät ainoastaan sen vuoksi olleet tarpeelliset, että naapurit, heistä puhuessaan, taisivat heidät toisistansa eroittaa, vaan erittäin huvittavatkin siihen katsoen, mistä nuo "karahteerit" olivat alkunsa saaneet.

Vanhinta ja varakkainta näistä Mannisista kutsuttiin joka paikassa, mihin vaan hänen nimensä kuuluisuus ulottui, Vävy-Manniseksi, ja siihen oli aivan luonnollisena syynä sekä se yksinkertainen ja varsin luvallinen seikka, että hän oli mennyt kotivävyksi erääsen seudun varakkaimpaan taloon naiden sen ainoan tyttären, että myöskin tuo tämän puolen ihmisten yleinen ehk'ei kenties niinkään luvallinen halu pilkkaamaan toista sellaisilla lauseparsilla kuin: "Harakka ei ole lintu, kotivävy ei ole mies" y.m.

Toinen isännistä ikäjärjestyksessä oli Saksa-Manninen, joka aatelintapaisen nimensä etupuolen oli hankkinut jo kauvemman aikaa harjoittamallansa kaupitsemisella. Erittäin innokkaasti oli tämän kunnianimen omistaja edesmenneinä aikoina "saksuvoinut" voita, ja oli tuo voikauppa siihen aikaan ollutkin tavallista edullisempaa ei ainoastaan salomailla asuvain voin myyjäin hinnan tietämättömyyden ja asian ymmärtämättömyyden tähden, vaan paljoa enemmän voin ostomitassa käytettyjen puupuntarien aina vettä tirskuvain ponsien vaikutuksesta, jonka tähden uskaliaimmilla pilkkakirveillä oli väliin, sopivassa tilaisuudessa, tapana Saksa-Manniselta kysyä: "Paljonkohan puupuntari nyt nokkaansa ottaisi?" --

Nuorin ja viimeinen heimoksista, Pata-Manninen, kuljetti vielä tämän kertomuksen aikoina useammat talvikuormalliset malmikattiloita Suojärveltä kotiseudullensa ja kaupitsi niitä sitte siitä käsin aina Kuopiota ja Savonlinnaa myöten. Patain välissä sanottiin hänellä kuitenkin melkein aina olleen kulirepaleihin kääritty puolikko reessään, jossa hän, kysyttäessä, tavallisesti sanoi "Aunuksen jötkiä" kuljettavansa, vaan jonka sisustaa ostajat tavallisimmasti käyttivät erään paljoa liukkaamman ja itsekullekin likeisemmän kappaleen saranoiden voiteeksi, kuin kärrin akselien, ja verrattomasti sulavamman nahkan pehmittämiseen kuin meillä on tapana nähdä nahkurien työhuoneissa. Eikä ihmettelemistä sentähden kovinkaan ollut, jos oman kylän pojatkin, useinkin pyhän seutuina, saivat Pata-Manniselta "Aunuksen jötkiä" kenkäinsä voiteeksi; ja jos he sitte joskus, voiteen käytettyänsä, pahemmin lipesivät ja kaatua köntsähtelivät liukkaalla kylän tiellä livakoilla lapikkaillaan, niin kenpä sitä olisi millään tavalla voinut kääntää Pata-Mannisen syyksi? -- Pois se! Täytyyhän voiteen vaikuttaa. Ja livetä kumpsahtelevathan nuo ihmiset joskus paljaalla tervallakin voidelluilla lapikkailla. Tottakai jötki on toista kuin terva ja vieläpä Aunuksen jötki...

II.

"Terve taloon!" -- lausui Saksa-Manninen astuissaan eräänä kirkkaana Heinäkuun sunnuntai-aamuna naapurinsa ja hyvän ystävänsä Vävy-Mannisen tuvan kynnyksen yli juuri kun talon väki parhaallaan oli aamiaisella, -- "terve taloon ja siunaa Jumala ruokaa!" --

"Sitä Jumala suokoon! Käypä istumaan, naapuri, ja pistä piippuun."

Näin sanoen päästi isäntä vyönsä alta puoliksi täyden pässinnahkaisen massinsa, jossa riippui komea vaskinen "hunsvotti", ja ojensi sen kesken syöntinsä vieraalle.

Talon väki jatkoi ruokailuaan ja vieras pani piippuun.

"Sinähän, Saksa, kävit eilen kaupungissa. Missä hinnassa siellä nyt voi on?" -- kysyi isäntä, puheen aluksi.

"Hehei!" -- vastasi Saksa-Manninen haukotellen. "Ei nyt olisi voita lähelläkään, kun vaan emännät paljon hätää kirnuaisivat. Pekkalassa tehdään voikauppaa siten, että: kuli voita puuta jauhoja, vaihda kuin veistä."

"Näinköhän?"

"Eipä siltä, eipä siltä, jos vähän erehdyin puheessani, vaan kaikkeahan sitä kiireessä sattuu", -- oikasi Saksa-Manninen vähän hämillään. "Se kumminkin on totta, että Pekkalan puodissa vaihdetaan voipuuta ja jauhokuli päänään."

"Semmoinenhan asianlaita on hyvä", myönsi isäntä jatkaen suurusteluaan.

"Ja syy siihen, että voin hinta on niin korkealla, kuuluu olevan se, kun Pietarissa maksetaan nykyään siitä tavarasta valikki [viidenkolmatta ruplan raha] puudalta."

"Näinköhän?"

"Eipä siltä, eipä siltä."

"No semmoinenhan ei ole paha."

Isäntä pisti puukon tuppeen vyöllensä, pani kätensä ristiin, sihautti vähän kielellään siunaukseksi ja nousi pöydästä.

"Syy siihen -- --", alkoi Saksa-Manninen puhetta jatkaaksensa.

"Lähdetään tänne mökkiin tarinoimaan", -- keskeytti Vävy-Manninen, kutsuen siten vierastaan talon vierashuoneesen, jota hän vaatimattomasti "mökiksi" nimitti.

"Tulisihan tätä tuvassakin toimeen", esteli vieras, vaan astui kuitenkin isännän jälestä kammariin. --

* * * * *

"Minkä tähden sinä, naapuri, noin julkisesti kaikkien kuullen puhuit voihinnan nousemisesta? Eikö olisi ollut parasta pitää se salassa, ostaa koko kyläjään voit ja viedä ne Pietariin?" -- lausui rikas Vävy-Manninen naapurusten kahden kesken kammariin tultua.

"Syy siihen -- --", rupesi Saksa-Manninen vastaamaan, vaan samassa astui talon emäntä sisään pannen pöydälle vanhanaikaisen nahkoitetun taskumatin, suuren hopiapikarin ja leipäkannikan. Hän poistui kohta.

"Syy siihen -- --" alkoi Saksa taas puhettaan.

"Kasteleppas, naapuri, huuliasi", -- keskeytti häntä yhä isäntä, kaataen matista kotitekoista tislieriä pikarin kukkurilleen. Siihen hyvään aikaan ei näet vielä vieraan taloon tultua emännän tarvinnut ensi töikseen tarttua kahvipannun sankaan. Kahvin keitto oli erittäin harvinaista.

"Syy siihen, että kaikkien kuullen olen ilmoitellut voipuudan Pietari-hinnaksi valikin, onkin oikeastaan se, että... että..." (tässä vilkasi hän molemmin puolin kupeillensa) "sen oikea hinta Pietarissa onkin kaksi sinikauhtanaa" [venäläiset 25 ruplan setelit olivat silloin sinisiä] sai Saksa-Manninen vihdoin sanoneeksi. Viimmeiset sanat lausui hän puoleksi supattamalla Vävy-Mannisen korvaan.

Tästä sanomasta hämmästyi isäntä niin, että hänen isot harmaat silmänsä kävivät kahta suuremmiksi ja hän sai sanotuksi ainoastaan tuon tavaksi tulleen kysymyksensä:

"Näinköhän?"

"Eipä siltä, eipä siltä!" -- vakuutti naapuriserkku hyvillänsä ja kasteli huuliansa pikarissa sen verran, että sen sisus vajui ainoastaan puolillensa.

"Kylläpä sinulla ovat vielä lujat hampaat, naapuri", -- lausui isäntä tointuneena ja katsoen pikariin, -- "vaikka olet jo yli viidenkymmenen."

"Syy siihen?" -- kysyi vieras leikaten leipää sapuskaksi.

"Kun kehtaat puraista poikki noin pienen palan", lausui isäntä leikillisesti osoittaen pikaria.

"Eipä siltä, eipä siltä", -- vastasi Saksa-Manninen nyt jo yskän ymmärtäen, -- "vaan väliin on ruoka makea."

"Napauta vaan pohjaan, naapuri. Tämän pitäisi olla tavallista ruokaa, vaikka se on kotiliedellä keitettyä, puhellaan sitte enemmän voi-asioista."

"Hyvä on ruoka, eipä siltä; kyllä tätä kelpaa ihmisen nauttia", -- myönsi Saksa-Manninen ja tyhjensi pikarin jättäen siihen kuitenkin tilkan pohjaan, ett'ei muka juomariksi oppisi.

Ja siinä istuivat heimokset sitte puolille päivin, vähä väliä maistellen kotitekoista "ruokaa" sekä keskustellen voi-asioista.