Part 3

Jouduinhan minä viimmein takaisin Sortavalaan. Siellä koetin, soveliaammat vaatteet puuhattuani, pyrkiä puotipalvelukseen useampaan kauppataloon, vaan jokaisessa sanottiin olevan täydet miehet ja -- luotiin minuun epäileviä, ylenkatseellisia silmäyksiä. Niistä en tietänyt juuri mitä ajatella, ihmettelinhän vaan, kunnes erään talon isäntä suoraan sanoi ei huolivansa rosvoa taloonsa. Nämä sanat löivät minua kuin puulla päähän, ja minä sanoin nöyrästi isännälle, ett'en vielä siihen saakka ollut neulaakaan varastanut. Vastaukseni johdosta ilmoitti kauppias, että suutari se ja se, minun entinen isäntäni, oli varoitellut kaupunkilaisia minun suhteeni, sanoen ajaneensa minut pois opista varkauden tähden.

Nyt vasta aukesivat minun silmäni; nyt vasta käsitin koko laveudessaan sen kavaluuden, jonka tuo entinen mestarini, tuo isäni "kunnon mies", oli minua vahingoittaakseen keksinyt; nyt vasta tunsin kuinka syvälle hänen naskalinsa oli minuun pistänyt...

Turhaan etsin minä jotakin tointa ansaitakseni edes ruokani. Kukaan ei minulle uskonut vähintäkään tehtävää, ei vanhain kenkärajain korjaustakaan, vaan kadulla kävellessäni katseli jokainen minua yli olkansa ja osoitteli sormellansa kuiskaillen kumppanillensa: "Voi tuotakin raukkaa! Se on rosvon alku."

Päätin siis vihdoin lähteä pois koko hyvästä Sortavalan kaupungista etsimään muualta onneani. Vaan kun matkalla arvelin tarvitsevani käypää rahaa, niin menin senvuoksi erääsen puotiin, aikoen nuo äitini perintöriksit vaihtaa kulkevaksi rahaksi. Puodissa sattui silloin olemaan kauppatalon isäntäkin ja, luullen hänen antavan paremman hinnan hopealevyistäni, kysyin minä häneltä itseltään paljonko hän riksistä maksaisi.

"Onko sinulla paljonkin niitä rahoja?" -- kysyi kauppamies hyvin epäilevän näköisenä.

"Kuusitoista kappaletta", -- vastasin minä. Kolme riksiä olin jo menettänyt vaatteihin ja ruokaan.

"Näytäppäs tänne ovatko ne vielä täysipainoisia, vai joko ovat kuluneita."

Minä panin aarremyttyni kauppiaan eteen tiskille.

"Hm; vain on sulia näin paljon rahaa... Ja vielä aivan kulumattomia... Vaan sanopas, poikaseni, mistä sinä nämä sait?" -- kysyi kauppias punniten rahoja sormillaan.

"Ne lähetti äitini minulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa. Hän kuoli äskettäin", -- selitin minä.

"Hm... hm..., vai äitisi lähetti... Menkääpäs pojat hakemaan suutari Löttönen tänne, niin saadaan tietää, mistä tämä poika on rahat saanut", -- käski isäntä ja eräs puotilainen lähti juoksujalassa hakemaan minun entistä mestariani.

Sillä välin koetin minä kauppiaalle todistaa saaneeni rahat äidiltäni. Minä kerroin hänelle kaikki ne tapaukset, joita olin saanut kokea sitte suutarista pois jouduttuani, ja näytinpä minä hänelle äitini kirjettäkin, vaan kaikki nämä keinoni eivät auttaneet mitään. Suutarin itsensä piti selittää asia, sitte se vasta varma olisi, arveli kauppias.

Ja suutari tuli.

Pirullinen hymy huulillaan loi hän silmäyksen minuun sanoen:

"No hyväpä se, että viimeinkin kiini jouduit, rosvon alku!"

Sitte meni hän kauppiaan luo ja sanoi rahain olevan häneltä varastetun, vaikk'ei hän sitä vielä näihin asti ollut huomannut, kun muka ei ollut, avaimiensa häviämisen tähden, voinut tarkastaa raha-arkkuaan.

"No nythän hyvä tuli entisen hyvän lisäksi!" -- ajattelin minä, ja noin kauhea valehteleminen kauhistutti minua niin, että aloin vavista...

"Mikä sinua vapisuttaa, poika?" -- tiuskasi kauppias. "Oletko varastanut suutarilta rahat?"

"En, hyvä kauppias, en koskaan!" --

"Vieläkö te rosvolta kyselette onko hän varastanut tahi ei", -- sanoi suutari. "Eiväthän ne virkamiehet pidä tapanaan ilmoittaa töitänsä."

Ja suutaria ryvitti niin hirmuisesti... Hän kulki ohitseni aivan läheltä minua puodin ovelle sylkemään...

Takaisin tultuansa loistivat hänen silmänsä kahta kummemmasti kun hän sanoi:

"Mutta koska tämä poika on varastanut rahani, niin kentiesi on hän vienyt myöskin avainkimppuni, joka on ollut kadoksissa siitä saakka kun poika joutui pois minun luotani. Minä pyydän, että poika paikalla syynättäisiin."

"Olkaa hyvät ja syynätkää paikalla. Jos minulta suutarin avaimet löytyvät, niin olen nämä rahatkin häneltä varastanut", -- lausuin minä rohkeasti tietäessäni ett'ei minulla mitään avaimia ollut.

Kauppias tuli luokseni ja alkoi koetella taskujani. Ja minun suurimmaksi hämmästyksekseni vetikin hän nuttuni päällystaskusta likaisen nenäliinan, jonka sisästä löytyi jokseenkin suuri kimppu pieniä avaimia.

"Ovatko nämä teidän avaimenne?" -- kysyi kauppias suutarilta.

"Vieläkö sitä kysytte!" -- huudahti entinen mestarini ottaen avainkimpun käteensä. "Aivan minun omat avaimenihan nämä ovat ja tämä", (suutari näytti kauppiaalle erästä avainta kimpussa) "on juuri tuon raha-arkkuni avain."

"Kunnotoin nuorukainen!" -- jupisi kauppias.

Tämä meni jo liian pitkälle. Minä olin vähällä vaipua laattialle enkä kyennyt sanallakaan puolustamaan itseäni. Kavala suutari oli siis äsken, sylkemään mennessään, pistänyt salaa taskuuni avainkimppunsa, saattaakseen siten minut selvemmin syylliseksi. Hän oli käyttänyt samallaista keinoa, kuin ennen muinoin Egyptin maaherra Jooseppi veljeänsä Benjaminia kohtaan, vaikka hänen tarkoituksensa ei ollut läheskään niin viatointa leikintekoa kuin viisaan patriarkan.

"Vaan sanokaapas, suutari, kuinka monta riksiä teiltä on hävinnyt?" -- kysyi kauppias hetkisen kuluttua.

Tämä kysymys näytti kummastuttavan suutaria. Hänen silmänsä pyörivät niin oudosti kun hän, väkinäisesti nauraa hohottaen, sanoi:

"No mitä te, herra kauppias, sitä kyselette! Tiedättehän tarkkaan, ett'ei tämä poika mistä muualta olisi voinut niin paljon rahaa saada kuin tuossa mytyssä on."

Näin puhuen tempasi hän tiskillä olevat rahat, jotka kauppias ennen suutarin tuloa oli paperiin käärinyt, kouraansa ja repäsi paperin auki niin että paljaat riksit helisivät tiskille.

"Minun rahojani... minun omia riksiäni!" -- mutisi hän. "Ja olihan näitä minulla lähes kolmekymmentä kappaletta, vaan johan se pojan lurjus on näistä ehtinyt puolet juoda, koskapa ei näy enää olevan täyttä kahtakymmentäkään."

Tämä suutarin nerokas teko saatti kauppiaankin hämille, eikä hän nähtävästi voinut aavistaakaan suutarin valehtelevan. Sentähden käski hän puotilaisensa heti kaupungin järjestysmiestä hakemaan jättääksensä rahat, avainkimpun ja minut mainitun virkamiehen huostaan.

Mutta tätä ei näyttänyt suutari odottaneen.

"Mitä te tässä järjestysmiehellä teette? -- Minä otan vaan rahani sekä avaimeni pojalta pois ja annetaan sitte hänelle kelpo selkäsauna sekä lasketaan menemään -- mitäpä häneltä muutoin saisikaan. Enkä minä tahdo häntä saattaa edesvastaukseen, kunhan vaan omani saan. Annetaan hänen vaan mennä, tottapahan maailma hänet vielä neuvoo rehellisesti elämään", -- leperteli suutari teeskennellen jalomielisyyttä.

"Ei laisinkaan! Minun täytyy välttämättömästi antaa asia ruunun huostaan ja se selvittäköön sen miten parhaaksi katsoo; olenhan ainakin minä sitte syytöin. Ja sitä paitsi on poika jo siinä ijässä, että voipi saada ansaitun rangaistuksen työstänsä", -- päätti kauppias ja otti pois rahat sekä avainkimpun suutarilta käärien ne jälleen myttyyn antaaksensa kaupungin järjestysmiehelle.

Hämmästyneenä, melkein tunnotoinna olin minä koko ajan katsellut ja kuunnellut heidän puhettansa.

Järjestysmiehen tultua pidettiin asiassa poliisitutkinto. Avaimet annettiin heti suutarille, vaan rahat otettiin takavarikkoon, ja meidät molemmat, -- suutari ja minut, kutsuttiin huomisaamuna kello kymmenen saapumaan kaupungissa muiden rikosasiain vuoksi pidettäviin välikäräjiin; suutari valvomaan oikeuttansa rahoihin ja minä vastaamaan varkauden rikoksesta. Mutta ett'en minä jollain tavoin välttäisi oikeuteen tuloani tahi pujahtaisi tieheni koko kaupungista, määrättiin minut jo nyt heti vietäväksi kaupungin vankilaan eli "ruuttahuoneelle."

Ja siihen loppui se rahan vaihto yritykseni.

Pyytämällä pyysin, rukoilemalla rukoilin "korkeasti kunnioitettavaa" herra järjestysmiestä sekä "herra tastienaria" armahtamaan minua ja laskemaan minut vapaaksi, varsinkin kun aivan varmaan olin syytöin -- vaan siinä ei auttaneet kauniit sanat.

"Ruunun käsi on kova!" -- murisi kaupungin palvelija, vaan tarttui omalla kädellään minun niskaani viedäkseen minua vankeuteen, ja minä tunsin vallan hyvin, ett'ei hänenkään kätensä pehmeä ollut...

VII.

"Terve tuloa kunnioitettavaan seuraamme, sinä meidän tuotteliaan elinkeinomme harjoittajain nuorin vesa!" -- lausui minulle vankihuoneesen astuttuani eräs hirveännäköinen rosvo, joka juuri äskettäin oli otettu kolmannen kerran kiini ja syytetty ryöväyksestä.

Minä en kyennyt vastaamaan mitään, vaan pyysin vanginvartijaa viemään minut toiseen huoneesen.

"Ei täällä ole joka rosvolle eri huonetta!" -- ärjäsi tämä ja paiskasi oven kiini sekä lukitsi sen mennessään.

"Hah, hah, hah!" -- nauroi rosvo. "Vai olet sinä vielä tottumatoin näin ylhäiseen seuraan. Pitäneepä siis sinulle opettaa, miten oikeain ihmisten joukossa tulee itsensä käyttää, jotta voisit todella ansaita oikean rosvon nimen. Tulepas tänne luokseni, sinä varkauden jumalan varhainen suosikki, niin neuvon sinulle keinoja, joiden avulla voit vastaisuudessa välttää sellaisia onnettomuuksia kuin sinulle nyt tyhmyytesi tähden näkyy tapahtuneen!"

"Antakaa, hyvä mies, minun olla rauhassa!" -- niiskutin minä yrittäen tunkeutua erääsen nurkkaan, jossa ei muita vankeja näkynyt.

"Älä ole milläsikään, nuori ystäväni. Tule vaan tänne luokseni ja kerro tässä meidän keskellämme, mikä onnettomuus sinut kiinni saatti?"

Näin puhuen veti tuo hyväntahtoinen varas minut pois komerostani ja asetti istumaan eräälle jakulle keskelle laattiaa. Siihen kokoontuivat sitte ympärilleni kaikki muutkin huoneen helisevät asukkaat kuunnellakseen mistä syystä minut oli kiini otettu. He laskivat, yksi toisensa perästä, mitä häijyintä ja ruokottominta pilaa toisistaan sekä minusta; eikä minun auttanut muuta kuin tuon tuostakin vastata heidän tiheisin kysymyksiinsä.

"No sanohan nyt ensiksi mitä varastit?" -- kysyi tuo yllämainittu rosvo, joka näytti olevan ikäänkuin toisten puheenjohtajana, ja, niinkuin sittemmin sain kuulla, nimeltään Serbinä, joka siihen aikaan oli urostöidensä maineella täyttänyt koko Itä-Karjalan.

"En mitään", -- vastasin minä lyhyesti.

"Hän lienee tappanut miehen", -- arveli eräs toinen vanki.

"Eihän tuollaisessa maitoparrassa ole niin juhlallisen työn tekijää", -- ivaili kolmas. "Hän lienee hätyyttänyt jotakuta yksilahkeista."

"Suus' kiini, hupakko!" -- ärjäsi neljäs herra. "Jos hän jotakin sellaista olisi yrittänyt, olisivat naiset aivan varmaan pistäneet hänet 'kirkkoon!'"

"Hst!" -- äänsi päällikkö. "Olkaapas ääneti ja antakaa minun tutkia tätä poikaa." Ja kääntyen minuun päin lausui hän melkein lohduttavalla äänellä: "Sanopas nyt, poikaseni, mistä syystä jouduit noiden ruunun roistojen hoitoon?"

"Yritin vaihtamaan rahaa."

"Jahah! Se näkyy olevan viisas poika" -- muistutti joku.

"Missä sinä rupesit rahan vaihtoon?"

"Poutasen puodissa."

"Minkälaisia rahoja sinulla oli vaihdettavana?"

"Riksiä."

"Kaisoja [keisarinna Katariina II:sen aikuisia hopea ruplia] ne ovat olleet, vaan poikapahainen ei niitä tuntenut", -- kuului seuran jäsenten joukosta.

"Mistä sinä tiesit, että ne riksiä olivat?" -- jatkoi johtaja.

"Siitä kun minä tunsin ne", -- vastasin tiukasti.

"Kuulehan poikaseni!" -- puhui nyt Serbinä. "Tahdon jo nyt tässä, kesken puheen, muistuttaa sinulle, että jos milloin vasta aiot saada joko riksiä tai muita rahoja vaihdetuiksi, niin ei sinun laisinkaan pidä mennä Poutasen puotiin, sillä sen talon miehet ovat sellaisissa asioissa liian niipukkaita. Parasta on, että, näillä seuduin liikkuessasi, pyörähdät rahan vaihtoon suutari Löttösen luokse. Hän kyllä vaihtaa rahat ryhtymättä joutaviin kinastuksiin, kun vaan annat hänelle muutaman ruplan 'na votki'."

Siis tuo entinen mestarini olikin jo kauemman aikaa ollut yksissä tuumin rosvojen kanssa. Ilmankos hänen luonaan öisinä aikoina useinkin kävi tuntemattomia miehiä...

"Vaan mistä sinä riksit sait? Tunnusta pois suoraan asia, sillä minä vakuutan kunniasanallani, ett'ei kukaan tämän seuran jäsenistä rupea oikeudessa sinua vastaan todistamaan -- jos he muutoin siihen toimeen kelpaisivatkaan", -- lisäsi puheenjohtaja hiljemmällä äänellä.

"Minä sain riksit äitivainajaltani, joka ne isääni myöten lähetti minulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa", selitin minä näyttääkseni noille rosvoillekin, että olin viattomasti vankeuteen joutunut.

"Hah hah hah haa!" -- kaikui ympäri huonetta ja rosvojen kesken syntyi sellainen naurukahakka, että olisi luullut kaikkien naurupirujen kokoutuneen yhteen tuohon vankihuoneesen.

"Hiljaa pojat!" -- ärjäsi Serbinä. "Jos mikään, niin on se tässä nuorukaisessa kunnioitettavaa, että hän puolustaa itseänsä."

"Vaan milläs sinä voit näyttää toteen, että sait rahat äidiltäsi?" -- jatkoi hän kyselyään metelin tauottua.

"Tässä on äitini omakätinen kirje, joka tuli rahain mukana, vaan repeytyi niitä purkaessani", -- selitin minä ja vedin poveltani äitini kirjeen näyttääkseni rosvoille että puhuin totuutta.

Serbinä silmäili kirjettä jonkun aikaa, vaan kun hän ei osannut sitä lukea, antoi hän sen eräälle seurueen jäsenelle -- entiselle käräjäkirjurille --, joka luki sen sisällön, sen verran kun sitä eheänä oli, kaikkien kuultavaksi.

Nyt seurasi äänettömyys, jolla aikaa kaikki katsoivat Serbinään ikäänkuin odotellen hänen oraakkeli-lausettaan. Parin minuutin vaitiolon jälkeen ryhtyikin hän, huoattuansa, taas puheesen.

"Tämä kirje, poikaseni, on aivan nähtävästi joko oma kirjoittamasi taikka jonkun hyvän kumppanisi tekemä, jonka tähden se ei voi mitään todistaa. Vaan minkätähden hoidit sitä noin huolettomasti, että se sai repeytyä? -- Kentiesi juuri parhaat lauseet ovat siitä repeytyneet pois?"

"Luuletteko sitte tekin, että minä valehtelen?" -- kysyin minä puoliksi hämmästyneenä puoliksi peljästyneenä.

"Vielä hän kysyy!" äänsi muudan rosvo. "Ansaitsisipa poika oikein tavallisen korvapuustin, kun kehtaa meidän kesken tuollaisia jaaritella."

Nyt en minä enää kyennyt puhumaan mitään.

Serbinä otti puheenvuoron:

"Hyvät ystävät ja urhoolliset seuraveljet! Te olette nyt olevinanne aivan varmat siitä, että tuo poika valehtelee ja ett'ei hän suinkaan ole rahoja saanut äidiltänsä, vaan on ne varastanut. No, samalla tavoin luulette te minunkin joutuneen nyt varkaudesta kiini, varsinkin kun muka minua on jo kahdesti ennen siitä asiasta syytetty. Vaan entäs jos me kumpikin, sekä poika että itse minäkin, olisimme kuitenkin nyt syyttömästi kiini? -- Ja kun minä nyt olen melkein vakuutettu tuon pojan viattomuudesta, niin tahdon tässä kertoa teille sen asian, josta minut nyt on kiinni otettu."

"Kuulkaa! Kuulkaa!" -- kuului läsnä olijoilta.

"Kun minä viime viikon toisena päivänä", -- jatkoi Serbinä, -- "kuljin Korpiselän pitäjäässä Hoilolan ja Havuvaaran välistä saloa, ajoi minulle vastaan kauppamies Iivana Patjunen, joka kerran ennen kiini ollessani pilkkasi minua, sanoen minun kylläkin pelkureilta rahoja ryöstävän, vaan ett'ei minussa koskaan olisi hänen hätyyttäjäänsä. Tuossa juuri hänen vastaan tullessansa juohtui nyt minulle mieleen hänen taannoinen kehumisensa, ja vaikka hänellä oli muassaan kaksi miestä, tartuin minä rohkeasti hevoisen turpaan sekä heitin sen kumoon maantielle. Kärryistä pudonneet miehet alkoivat nyt koiveta metsään, vaan minä tempasin samassa pistoolin ja uhkasin ampua jokaisen ken karkuun yrittäisi. Miehet jäivät silloin kuin naulatut paikoilleen ja minä astuin Iivana Patjusen eteen sekä lausuin:

"'No Iivana, kauppamies! Nythän olemme tässä, mitäs kuuluu?'

"Vapisten vastasi hän ei kuuluvan mitään erikoisempaa.

"'Kuulkaapas, kauppamies!' -- jatkoin minä. 'Te kehuitte aikoinaan olevanne niin väkevä, ett'en minä voisi teille mitään tehdä. -- Onko asianlaita niin, isäntä?' --

"'Taisinhan tuota tulla kehuneeksi', -- vastasi hän.

"'No olkaa siis nyt hyvä ja antakaa minulle rahanne.'

"Iivana Patjunen päästi setelinahkansa, jossa näytti olevan useampia tuhansia, ja ojensi sen minulle. Vaan hetken pideltyäni annoin minä rahakäärön hänelle takaisin ja pyysin hänen antamaan siitä minulle ainoastaan välikin (viisikolmatta ruplaa).

"'Ota itse!' -- kehoitti minua kauppamies.

"'Ohoh, vai itse ottaisin!' -- vastasin minä. 'Sittehän te syyttäisitte minua ryöväyksestä. Olkaa hyvä ja lukekaa tuohon kivelle viisikolmatta ruplaa ja menkää sitte matkoihinne.'

"Ja kauppamies Iivana Patjunen, seudun rikkain pajari, luki lompakostaan vierasten miesten läsnä ollessa eräälle tienvieressä olevalle isolle kivelle viisi viiden ruplan rahaa, pisti sitte lompakon liivinsä sisustaskuun, solmisi taskun suunauhat umpisolmuun ja, autettuani hevoisen ylös, lähtivät miehet rauhassa matkaansa jatkamaan.

"Olenko siis minä nuo viisikolmatta ruplaa varastanut? Eikö kauppamies Iivan Patjunen niitä minulle itse antanut? -- Tottakai!

"Ja entäs kun minua tultiin kiini ottamaan tuolla kaupungin laidassa toissa iltana. Luuletteko että minä pakenin, vaan en päässyt karkuun? Kaukana siitä! Tiedättehän te itse, ett'ei neljä tavallista miestä minun kynsissäni paljoa painele, ja sitä paitsi tiedätte senkin, että. kerran kaksi kasakkia ajoivat puolitoista peninkulmaa minun kintereilläni täyttä laukkaa, minua kuitenkaan tapaamatta, ja hukuttivatpa vielä hevosensakin rimpisuohon, kun lähtivät minun jälestäni sen yli kulkemaan. Ei siis minua pelko eikä hitaisuus kiini saattanut, vapaasti antauduin minä miehille tietäen syytöin olevani. Vaan saadaanhan nähdä, miten oikeus asian päättää. Sen vannon kuitenkin kautta karhun sydänveressä karaistun puukkoni, ett'ei se tuomari, joka minut tässä asiassa syylliseksi tuomitsee, kovin kauan sen jälkeen kahdella jalalla kävele!..."

Tämmöinen oli Serbinän puhe, ja joko pelvosta taikka kunnioituksesta Serbinää kohtaan, antoivat toiset rosvot minun sitte rauhassa vetäytyä komerooni, missä -- kumma kyllä -- sangen rauhallisesti nukuin seuraavaan aamuun saakka.

VIII.

Seuraavana aamuna kunnioitettiin minua vanginvaatteilla ja -- jalkaraudoilla.

Kello yhdeksän aikana tuli vanginvartija noutamaan minua oikeuteen. Huhu pienen "poikarosvon" vangitsemisesta oli heti asian tapahduttua levinnyt ympäri tuon hyvän pikkukaupungin. Ja kun nyt minua raudoissa katua myöten oikeuskartanolle saatettiin, oli suurin osa Sortavalan sekä hienommasta että karkeammasta yleisöstä, varsinkin naisista, keräynyt kaduille, omin silmin nähdäksensä ja surkutellaksensa minua, tuota jo niin nuorella ijälläni muka syvästi langennutta poikaparkaa. Ne noista armeliaista ihmisistä, jotka eivät voineet tai viitsineet lähteä ulos, asettivat kuitenkin kasvonsa niin lähelle kapeille kaduille päin antautuvia ikkunoitansa kuin suinkin mahdollista. Ja olipa, tottatieköön, pari vanhaa rouvaa pyhäpukuihinsa puettuina ja suuret silmälasit päässä, istua kököttämässä hökkeliensä katoilla -- totta lienevät peljänneet niin suuren säentungoksen tulevan, ett'eivät luulleet muualta saavansa päivän sankaria oikein mieliksensä ihailla.

Ja arvaahan sen jo sanomattanikin jokainen, miltä minusta tuntui tämmöinen arvon anto!...

Ehdittyämme lähelle oikeushuonetta juoksi vastaani Kuokkalan Mari, joka, niinkuin tiedämme, oli tuon ennen kertomani "ensimmäisen tervehtijäni" palveluksessa. Itkusta tukehtumaisillaan riensi hän luokseni saadakseen muka vielä kerran nähdä minua, lapsuutensa ystävää ja leikkitoveria.

"Voi voi kuitenkin, Eliasparka, mille viralle sinä nyt olet heittäytynyt! Mi... minun sy... däm... meni on pa... pakahtua ajatellessani, että si... sinä olet ros... rosvo!" -- nyyhkytteli Mari.

Silloin murtui kokonaan minunkin sydämmeni, vaikka siihen asti olin koettanut näyttää levolliselta.

"Voi Marirukka, voi minua!" -- vaikeroin tuskissani. "Surkuttele minua, vaan älä koskaan usko minua varkaaksi. Vaikka minut hirtettäisiin, niin Jumala tietää, että olen viatoin!"

"Astu matkaasi! Vai vielä tässä vetistelet ja rupeat itseäsi puolustamaan. Tee se oikeudessa, jos voit!" -- ärjyi saattajani ja antoi minulle tuntuvan muistutuksen liiasta heikkohermoisuudestani.

Heti oikeuskartanoon tultuamme olikin minun asiani esillä.

Oikeuden esimies luki ensin -- luultavasti virallisuuden vuoksi -- erittäin tarkan kertomuksen eilisestä tapauksesta Poutasen puodissa, jonka jälkeen alkoi asian tutkinto.

Yleinen syyttäjä pyysi oikeutta, antaen tuomarille papinkirjani, tuomitsemaan minut lain mukaan ankarimpaan edesvastaukseen varkaudesta "pojalle itselleen rangaistukseksi ja muille varoitukseksi" kuten hänen viimeiset sanansa kuuluivat.

"No olethan varastanut nämä rahat sekä tuon avainkimpun tältä suutari Löttöseltä, vai miten?" -- kysyi tuomari minulta.

"En, korkea oikeus, en milloinkaan ole varastanut mitään, saatikka sitte noita rahoja ja avaimia", -- vastasin minä niin tyynesti kuin ensikertalaiselle oikeuden edessä oli mahdollinen.

"No, mistä sinä ne sait?"

"Rahat sain äitivainajaltani, korkea oikeus, vaan avainkimpun pisti suutari itse minun tietämättäni taskuuni eilen Poutasen puodissa ollessamme."

"Äitivainajaltasi!" -- kertoi tuomari. "Jopa taisit poikaparka erehtyä, sillä eihän vainaja voi mitään antaa."

"Ei, mutta hän lähetti rahat minulle."

"Voiko vainaja sitte jotakin lähettää?"

"Niinkuin näette, korkea oikeus, osaa tämä nuori rosvo sangen huonosti valehdella. Sentähden pyytäisin minä, että hänet pitemmittä mutkitta tuomittaisiin", -- ehätti suutari selittämään.

Tämä lainopillinen ongittelu saattoi minut niin hämille, ett'en osannut puhua mitään. Viimmein purskahdin hillittömään itkuun.

Tämä näytti vaikuttavan sääliä sekä tuomarissa että syyttäjässä ja he antoivat minun jonkun aika rauhassa tehdä mielityötäni -- luulivat suruani kenties katumuksen vaikuttamaksi. Vihdoin, kun itkuni alkoi vähän asettua, jatkoi tuomari kyselyään.

"Voitkos sinä, poikaseni, näyttää toteen saaneesi nuo rahat äitivainajaltasi?"

"Voinhan sen helposti tehdä", -- vastasin minä, vedin taskustani tuon äitivainajani lähettämän kirjeen ja kerroin oikeudelle juurta jaksain kaikki kohtaloni sitte suutarin opista pois jouduttuani. Tämä kertomukseni näytti herättävän osanottavaisuutta sekä tuomarissa että muissa läsnäolijoissa (paitsi tietysti suutarissa), kunnes tulin kertoneeksi siitä, miten ja missä paikassa nuo rahat nyytistä löysin. Silloin rypistyivät tuomarin kulmat ja kun olin ehtinyt kertomukseni loppuun kysyi hän:

"Oliko ketään siinä luonasi silloin kun nyytin avasit?"

"Ei niin sielua."

Syvä huokaus pääsi läsnäolijain rinnasta, vaan suutarin silmät säteilivät pirullisesta ilosta.

"Johan minä sanoin, että poika on huono valehtelija, vaikka koettaakin puoltansa pitää", -- sanoi hän. "Eihän kukaan rehellinen ihminen voi uskoa hänen puheitansa, koskapa hän ei kenellekään rahoja ilmaissut ennenkuin Poutasen puodissa vaihto-yrityksessään. Mitä taas tulee tuohon muka äitivainajansa kirjeesen, niin ei se voi häntä vähääkään puolustaa, sillä sellaisia papereja saavat kaikki rosvot väleen valmiiksi. Näiden syiden ja etenkin avainten häneltä löytymisen tähden pyydän minä vaan, että poika langetettaisiin edesvastaukseen ja rahat heti annettaisiin minulle."

"Voitko sinä poika tuoda mitään tämän parempia todistuksia viattomuudestasi?" -- kysyi sitte tuomari.

"Mitäpä minä muuta enää voinen", -- vastasin toivottomana.

"No suostuuko suutari Löttönen vannomaan, että nämä rahat, jotka tässä pöydällä ovat, ovat todella hänen omiansa ja että ne ovat häneltä varastetut?" -- kysyi tuomari vähän ajan kuluttua.

Tämän kysymyksen kuultuansa lensivät suutarin kasvot mustemmiksi kekälettä. Hänen silmänsä vilkuilivat ympäri huonetta ja hänen huulensa vavahtelivat kummallisella tavalla. Hän yritti puhumaan, vaan kauhea yskä keskeytti häntä useampia kertoja, kunnes hän viimmein sai lausuneeksi:

"Mitäpäs valan sijaa tässä lienee?"

Silloin näytti tuomari suuttuvan. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:

"Sanokaa paikalla, suostutteko vannomaan vai ette?"

"Kyllä... kyllä..., korkea oikeus... mi.. mi... minä su... os... tun", -- sopersi suutari rykien.