Part 2

"Mutta enhän minä miten voi kulkea avojaloin kylmässä syksyisessä maassa", -- vaikeroin minä. -- "Antakaa toki, kallis mestari, minun pitää nämä jalkineet, kyllä teille Jumala sen hyvän työnne moninkertaisesti palkitsee. Ja, tätä paitsi, kuluivathan minun kodista tuomat kenkäni tässä talon työssä ollessani, jotta te ette suinkaan suureen vahinkoon joudu, jos nyt nämä kengät minulle jätätte."

"Ahaa! Jokos sinä nyt osaat toisella nuotilla laulaa! Vaan laula vaikka enkelien äänellä, niin se nyt ei tässä auta. Riisu sukkelaan minun kenkäni pois ja marssi matkaasi!"

Mikäs auttoi. Minun täytyi jättää isäntäni omat kengät taloon ja lähteä paljasjalkaisena ulos avaraan maailmaan, jossa minulla ei ollut yhtään muuta tiettyä ystävää kuin armas äitiseni ja hänkin kuolemallansa.

Voih kuitenkin!...

III.

Suutarin asunnosta kadulle tultuani oli jo ilta pimeä. Rajusti vinkui pohjatuuli katujen kulmissa ja lauta-aitain halenneissa sekä heitteli yhtämittaa suuria lumisirpaleita kosteanlikaiseen maahan. Jonkun aikaa pimeässä astuskeltuani (siinä kaupungissa ei silloin vielä ollut katulyhtyjäkään) tuntui rupeavan ankarasti jalkojani kylmämään. Tätä paitsi alkoi jo vatsakin vaatia osaansa ja sentähden päätin umpimähkää pistäytyä erään edessäni olevan talon kyökkiin. Sen talon vanhalle rouvalle olin usein edellisenä oppiaikanani vienyt joko uusia tai korjatuita kenkiä meidän verstaastamme. Sellaisessa puvussa ja sellaisena aikana huoneesen tulijaa säikähdettäisi varmaan suuremmissakin taloissa kuin tuossa pienessä hökkelissä, johon askeleeni minut olivat johdattaneet, vaan se ei silloin juolahtanut minun mieleeni. Tuskin siis olin ehtinyt saada kyökin oven jäljestäni kiini vedetyksi, kun sen huoneen silloinen ainoa asukas päästi kimakan huudahtuksen ja ryntäsi sisähuoneesen. Hämmästyksissäni en minäkään tiennyt mitä tehdä ja minne mennä, seisoinhan vaan siinä ovensuussa käsiini puhallellen ja ympärilleni tirkistellen.

Sisähuoneessa vallitsi jonkun aikaa täydellinen hiljaisuus, mutta sitte alkoi sieltä kuulua hiljaista astunnan hipinätä ja hiljaisia sekä hätäisiä voihkahduksia. Viimmein raotettiin hiukan kammarin ja kyökin välistä ovea, jonka jälkeen sieltä oven takaa kuului äänekkäämpi kiljahdus.

Minä puolestani luulin jonkun oikean hädän olevan talossa ja tein, niinkuin arvattavasti moni muukin sijassani olisi tehnyt: minä rykäsin. Silloin kuului vielä surkeampi äännähdys kammarista ja minun päähäni alkoi lennellä jos jonkinlaisia aavistuksia siellä sisällä olevien hädästä.

"Lienee tuonne tunkeutunut rosvo tai karhu, turkki tai juuti, koskapa virressäkin veisataan 'Turkki tääll' ja juuti siell',' -- arvelin minä ja päätin pelastaa nuo onnettomat heidän ahdistuksestaan. Sen vuoksi hiivin minä varovasti tuon raollisen oven luo, asetin suuni aivan oven rakoon ja rykäsin uudestaan paljoa voimakkaammin kuin ensi kerralla. Tahdoin näet saattaa talon väen tietoon, että hän oli uljas pelastaja omassa kyökissään. Mutta tuskin olin ehtinyt ottaa huulen pois ovenraosta, kuin sieltä sisältä viskattiin korvilleni hyväkin kannullinen aivan märkää vettä, ovi paiskattiin seljälleen ja kammarissa olijat alkoivat kirkua:

"Voi voi voi!... Voi voi voi!... Rosvo tappaa... rosvo syöpi!... Tulkaa hyvät ihmiset apuun...! Voi voi!..."

Tämän kuultuani ei minulla enää ollut aikaa miettiä mistä syystä olin saanut vettä korvilleni. Minä hypähdin kammariin ja juoksin ympäri huonetta huutaen:

"Missä se on... missä se on?!"

Samalla aikaa kirkuivat myös muut huoneessa olijat minkä jaksoivat, ja tässä yleisessä häiriössä en minä ehtinyt muuta näkemään, kuin että huoneessa oli kaksi naista, joista toinen seisoi huoneen perällä sijaitsevalla sohvalla, vaan toinen oli kiivennyt sohvan vieressä olevan piirongin päälle. Sen verran kuin tuossa pikaisessa silmänräpäyksessä kerkisin nähdä, oli piirongin päälle noussut nainen vanha lihava rouva, joka oli jo ehtinyt pukeutua yötamineihin, vaan tuo toinen sohvalla seisova oli nuori verevä tyttö, nähtävästi talon piika, joka tuon tuostakin vilkasi rouvaan päin aikoen suurimman hädän uhatessa hypätä hänkin samalle korkealle turvankalliolle, jolla emäntänsä jo seisoi.

Pari kertaa huoneen ympäri juostuani mitään "rosvoa" kohtaamatta, seisahduin vihdoin hengästyneenä kyökin oven suulle ja kysyin, naisten yhtämittaa parkuessa, missä se rosvo oli, joka armollisia rouvia hätyytti.

"Vielä hän kysyy!... Voi voi meitä poloisia!... Tuossahan se on... siinähän se on!?" -- änkytti vanha rouva osoittaen kädellään minuun päin.

"Mitä sanotte, armollinen herrasväki?" kysyin minä kokonaan hämilläni. "Jottako minä olisin rosvo? -- Oh, älkää minua laisinkaan peljätkö, en minä ole rosvon tointa vielä tähän saakka harjoittanut."

"Eivät suinkaan rehelliset ihmiset tuollaisissa vaatteissa kuljeksi varsinkaan tähän vuoden ja vuorokauden aikaan", -- ehätti tuo sohvalla yhä seisova tyttö selittämään.

Vai niin. Minäkö se siis olinkin rosvo.

No eipä ihmettä kummempaa, eikä totta perään näin pirullisen-hauskaa tapausta joka päivä sattune!

"Minuun nähden saatte, hyvä herrasväki, laskeutua alas, en minä teille mitään pahaa tee. Vaatteeni tosin ovat tämmöiset, vaan jos tahdotte kuunnella, niin selitän teille syyn niiden nykyiseen omituisuuteen", -- rauhoitin minä.

"Selittäkää... ja selittäkää paikalla", komensi vanha rouva. "Minä en ennen sijaltani liikahda."

Ja minä kerroin heille siinä lyhyesti äskeiset tapaukset suutarin kotona. Sillä aikaa lienee kuitenkin vanhan rouvan jalkoja ruvennut raukaisemaan, sillä tuskin olin ehtinyt kertomukseni loppuun kuin hän lausui:

"No, koskapa niin ovat asianne, niin tulkaa ja auttakaa minua piika-Marin kanssa alas täältä piirongin päältä."

Me autoimme rouvan alas, vaikk'ei se tehtävä ollut niinkään helppoa, sillä siinä rouvassa oli vähän muutakin kuin luut ja nahka. Rouvaa laskiessamme katseli piika-Mari minuun vielä tuon tuostakin varsin epäilevillä silmäyksillä.

Laattialle päästyänsä katsoi rouva tarkoin minun silmiini ja tunsi lopulla kuin tunsikin minut suutari Löttösen oppipojaksi. Sitte käski hän piika-Marin laittamaan minulle kammarin pöydälle illallista, vaan sitä ennen tuomaan valmiiksi keitetyn teekyökin sisään. Teekyökin tuotuansa meni piika-Mari kyökkiin illallista laittamaan ja rouva alkoi nyt kysellä, mistä minä olin peräsin ja miten olin joutunut suutarin oppiin y.m. Ja saatuansa kuulla, että minä olin Antti Eskelisen poika, kysäisi hän:

"Onko isänne milloinkaan asunut P--n tehtaalla?"

"Onhan se siellä asunut ja siellähän minä olen syntynytkin", -- vastasin minä.

"Jopa totta tosiaan oletkin sitte minun maailmaan saattamani!" -- huudahti tuo nähtävästi hyväsydämminen vaikka jokseenkin liukaskielinen vanha rouva. Ja piika-Marin ruokaa sisään tuodessa sanoi hän sille:

"Kylläpä minä jo tunnen tämän vieraamme, vaikka sitä ensin pelkäsin enemmän kuin karhua. Mutta sinä sitä et tunne, et!" -- ilkkui vanhus hyvillään.

"Mistäpä minä kaikki suutarin oppipojat tuntisin", -- vastasi piika-Mari oikealla kaupunkipiikain miinillä. -- "Mikäs sen nimi on?"

"Elias Eskelinen", -- vastasin minä kohteliaasti, vaikka piika-Mari rouvalta sitä kysyikin.

"Mitä?... Elias Eskelinen!" -- huudahti Mari. Hän peitti esiliinallaan korvia myöten punastuneet kasvonsa ja töytäsi kyökkiin.

Ja kohta tämän jälkeen olin minä tuttu talon molemmille asukkaille. Tuo piika-Mari, joka niin ylpeästi oli minua kohdellut, pyysi minulta vesissä silmin anteeksi tuhmuuttansa. Hän näet ei ollut kukaan muu kuin entinen lapsuuteni tuttava Kuokkalan Mari, joka niinkuin siihen aikaan meidän puolen talontytöillä oli yleisenä tapana, piti parempana palvella kaupungissa herrasväkeä, kuin tehdä työtä isänsä kotona.

Aamulla noustuani annettiin minulle kahvia ja ruokaa ja antoipa vanha rouva vielä minulle miesvainajansa vanhan nutun sekä rikkinäiset sukat ja kengät, jotta muka en ihan avojaloin tarvitsisi kulkea. Muuta matka-apua en siitäkään talosta saanut, vaikka nöyrästi pyysin ja vaikka Mari sanoi rouvalla olevan "satoja" piirongissansa. Hän kuului olevan äärettömän saita rahoilleen ja leipää en julennut pyytääkään.

Lähdin siis astelemaan kolkkoa kotoani kohden.

IV.

Ensimmäisenä päivänä menihän tuo matkani vielä jotenkin mukiin, vaikka jo iltasilla alkoi joltinenkin nälkä vaivata, vaan toisena aamuna yötalosta matkaa jatkamaan lähtiessäni tuntui elämäni kovin tukalalta.

Oi miten onnelliset ne ihmisten lapset ovat -- ajattelin minä --, jotka eivät koskaan eläissään joudu sellaisille kurjille poluille, joilla minut oli luotu vaeltamaan! Kuinka onnelliset ne lienevät, jotka eivät koskaan ole tarvinneet sellaista nälkää nähdä, kuin minä paraikaa sain kokea!...

Koko sen päivää astuskelin uutterasti toivoen illaksi joutuvani kotipitäjääni rajalle erääsen taloon, jossa kävin äitini kanssa suutarin oppiin tullessani. Mutta lyhyt syyspäivä kului pikaisemmin kuin olin odottanutkaan, ja minä, äkkinäinen astumaan kun olin, tunsin tuon tuostakin väsymystä ja jalkojani kolotti sanomattomasti. Nuo hyvän rouvan antamat kenkärajat lyöttivät sitä paitsi jalkojani niin, että iltapuolella täytyi ne heittää pois jaloistani.

Tätä kaikkea paitsi kalvasi minua sanomatoin nälkä, sillä puoleentoista vuorokauteen en ollut suuruksia maistanut, ja siinä oli kylliksi aikaa kuusitoista vuotiaan aamurupeamaksi. Talojen sivuitse kulkiessani kehoitti vatsani minua poikkeamaan niihin ja pyytämään joltakin hyvältä emännältä, vaikkapa vaan salaisesti, leipäpalaista, vaan kunniantuntoni ei vielä sallinut minun kerjäävän.

Ja tuota yksinäistä maantietä astuessani kuvautui kurjaan mieleeni olot ihanimmat, paikat parahimmat, jotka vielä kiihoittivat vatsani vaatimuksia, aivan samalla tavoin kuin pettävä kangastus maailman laajimmalla hietamerellä vaikuttaa janoon nääntyväin matkustajain mielikuvitukseen. Ajatuksiini kuvautui milloin ruo'ista notkuva pöytä, jonka ympärillä vieraat, -- tietysti minäkin joukossa -- parhaillaan maistelivat maukasta sianlihakukkoa tai riisiryyni puuroa; milloin taas olin sieluni silmillä näkevinäni joukon pikkuisia herraslapsia, jotka leikittelivät vehnäpullilla, omenoilla ja muilla makeisilla niistä vähä väliä haukaten. Ja antoivatpa he minunkin tuon tuostakin tuomisistaan maistella...

Näissä mietteissäni astuskellessani en hoksannut illan hämärtymistä -- kunnes löysin itseni tiepuolessa istumassa ja pureskelemassa ravin varrella kasvavia suolaheiniä. Nälkä ja väsymys olivat tehneet vaikutuksensa...

Taas lähdin liikkeelle. Kymmenkunnan askelta hoiperreltuani kompastuin keskelle sileätä tietä, josta ainoastaan ryömimällä pääsin syrjemmäksi -- oli näet vielä älyä mennä tieltä pois. -- Ja siinä istuin sitte melkein tunnottomana hyvänkin tunnin ajan, jolla välin jo pilkkoinen pimeä ehti tulla joko sulkeakseen minulta silmäinkin huvituksen tai osoittaakseen minulle, minkä näköinen se "kuoleman varjon maa" oli, johon kenties piankin olin joutuva...

Mutta silloin alkoi kuulua hiljaista kärryin ratinaa kaukaa sieltäpäin, mistä olin tullut, ja hetkisen kuluttua kuulin hevoisen askelten lähenevän sekä kärryissä istuvan miehen veisaavan kumealla äänellä seuraavaa virren värssyä:

"Vaikk' täytyy maata monen All' murheen pitkältä, Ja kerjät' edes' oven, Syöd' leipää kyynelten, Kans' nälkää kärsiä, Viel' pilkkaa häpiää, Ja rukoil' nöyräst' sangen Täss' maailmass' häijyssä."

Kummallista! Miehelle tietysti sattui tämä värsy mieleen... Mutta hänen lähetessään tuntui minunkin mieleni tekevän veisaamaan. Kun siis mies alotti seuraavaa värsyä:

"Niin vihdoin hänen nostaa Its' Jumal' tomusta",

yritin minäkin seurata mukana, vaan ääneni ei tuntunut juoksevan, suustani pääsi ainoastaan oudonlainen älähdys.

"Kuka siellä, hei!" -- huusi kärryissä ajaja mies.

"Minä", -- vastasin minä levollisesti.

"Kuka minä? -- Sano paikalla nimesi taikka loput!" -- ärjäsi mies ja hyppäsi kärryistä eteeni. Hän lienee luullut minua rosvoksi, sillä hänellä oli kirves kädessään...

"Minä Elias Eskelinen, suutarin oppilas Sortavalasta", -- koetin minä sopertaa.

Tämän lausuttuani tuntui minusta ikäänkuin mies olisi hammasta puraissut...

"Vai niin, no... Miksikäs et ennen nimeäsi sanonut? Kiitä ett'et saanut kalloasi möyhyksi."

Tämä puhe rupesi naurattamaan minua -- tietysti tenhottomuudesta.

Silloin pudisteli mies minua kauluksesta ja sanoi:

"Mitäs sinä naurat, sanoppas se tänne?... Ja mitä teet sinä tienvieressä yöllä?"

"Syön heiniä."

"Minkätähden sinä heiniä syöt?"

"Ne ovat niin makeita."

"Etkös leipää söisi?" -- jatkoi mies nähtävästi leppeämmällä tuulella.

"Tietysti, vaan sitä ei minulla ole."

"Sinulla siis on nälkä?"

"Taitaahan tuo hiukan olla."

"No nouse sitte kärryihini, niin kohta saat syödä leipää", -- kehoitti mies.

Minä koetin nousta, mutta eihän siinä ollut muuta kuin nousta vaan! Jalkani olivat niin hermottomat...

"En jaksa!" -- huokasin.

"Sitte pitänee sinua auttaa", -- lausui mies ja nosti minut kärryihinsä. Sitä tehdessään puheli hän ikäänkuin itsekseen:

"No sattuuhan sitä jos johonkin! Kukas olisi luullut tähän aikaan vuodesta tapaavansa nälkään kuolemaisillaan olevan ihmisen tien vierestä. 'Keyrinä keliäkin, Jouluna jollakin, miten pääty Pääsiäissä' sanotaan, vaan tällä pojalla ei näy olevan mitään vaikk'ei vielä Keyrikään käsissä ole."

Kärryihin päästyämme kuljimme äänettöminä pari kiven heittoa, kunnes mies seisautti hevoisensa erään tienvarrella olevan talon pihalle ja sanoi siihen jäävänsä yöksi. Hevoisen riisuttuansa, juotettuansa ja sille appeen tehtyänsä, auttoi mies minut kärryistä alas, otti eväskonttinsa ja me menimme pirttiin.

"Hyvää iltaa!" -- lausui hyväsydämminen kumppalini.

"Jumal' antakoon!" -- vastattiin talossa. "Mitäs kaupunkiin kuuluu?"

"Eipähän juuri erikoista; siellä näkyvät elävän tavallista elämäänsä. Vaan tullessani tuossa teidän kujosien suussa tapasin tämän pojan, jolla ei näy olevan kovin hauska elämä."

Näin puhuen saatti hän minut lavitsalle istumaan.

Kaikki talonväki hypähti nyt minun luokseni katsomaan minkälainen olento minä olin. Kotvasen katseltuansa ja yhtä ja toista paikkaa minusta koeteltuansa menivät vihdoin tarkastelijat yksi kerrassaan pois luotani jokainen vuorostaan lausuen:

"Poikaparkaa!"

He eivät nähtävästi voineet aavistaakaan, minkä tähden minä tällä kertaa oikeastaan "parka" olin.

Sillä välin aukaisi vieras, joka näkyi olevan talossa tunnettu, laukkunsa, latoi siitä penkille suuren kalakukon, voivakan, leipäkannikan ja pari lähnän silakkaa sekä lausui:

"Tuleppas nyt Elias Eskelinen syömään!"

Minä hiivittäydyin lavitsaa myöten ruokain luo ja nielasin silmänräpäyksessä ensimmäisen suuren kukkovinkaleen, jonka vieras oli käteeni pistänyt. Ahnain silmin katsoin sitte kukkoon toivoen lisää, vaan kun vieras ei näyttänyt siitä olevan tietävinäänkään, kohotin silmäni katsoakseni hänen kasvoihinsa. Silloin kiljahdin hämmästyksestä, sillä istuihan siinä edessäni -- isäni.

Nälän vaikutuksesta mielimuutuksissani en ollut tuntenut häntä äänestä, enkä pirttiinkään tultuani tullut häntä heti kasvoihin katsoneeksi, mihin minulla ei juuri ollut aikaakaan, kun talonväki kohta tunkeutui ympärilleni. Tätä paitsi oli isäni, kentiesi tahallaan, välttänyt näyttämästä muotoansa minulle. Ja olipa hän jo sitte viime näkemäni kokolailla muuttunutkin, sillä "vuosi vanhan vanhentaa." Hänen päänsä oli tullut melkein paljaaksi ja hänen kasvojensa rypyt yhä enemmän syvenneet, jota vastoin hänen äänensä -- kumma kyllä -- oli paljon selvinnyt ja hän oli taas tullut jokseenkin puheliaaksi. Aika oli nähtävästi ruvennut hänen haavojansa parantamaan. Luontonsa tosin oli, niinkuin vielä tulemme näkemään, pysynyt melkein yhtä äreänä kuin ennenkin, vaan jotain muutosta oli hänessä siinäkin suhteessa tapahtunut.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuani ojensin käteni häneen päin ja huudahtin:

"Isäni!... Tehän se olettekin!"

Viha sai silloin taas vallan hänen sydämmessään. Kasvot tulipunaisina ojensi hän minulle toisen viipaleen kukkoa ja lausui:

"En ole enää sinun isäsi. Syö tuo ja pane maata, kerjäläinen, enempää et saa tänä iltana."

Ja minä tottelin, vaikka nälkäni noista muruista sai ainoastaan yllykettä. Mutta kenties olikin hyvä ett'en silloin saanut sen enempää ruokaa...

Vaan miltä maistuivat minusta nuo kukkopalaiset?

Sen tietää ainoastaan se, joka kuusitoista vuotiaana ja myöhään syksyllä on puoleentoista vuorokauteen paljain jaloin kulkenut lähes kuusi peninkulmaa einettäkään maistamatta. Niinkuin ruusu-öljy haiskahtaa hyvältä ruhtinattaren nenään ja niinkuin hunaja sulaa kylläisenkin ihmisen suussa heti sinne jouduttuansa, yhtä hyvälle, jopa paremmallekin, hajahti minulle tuo veres kukko ja yhtä sukkelaan suli sen kova kuori minun nälkäisessä suussani. Enkä minä koskaan sitä ennen, en sen jälkeenkään, ole maistanut mitään niin hyvänmakuista, kuin tuota isäni yksinkertaista kalakukkoa tuossa syrjäisessä talossa maantien varrella. Tahtoisinpa sanoa, ett'ei Eevan mehevä omena ennen muinoin paratiisissa voinut Aatamista maistua makeammalle kuin silloin minusta isäni kalakukon kuori.

Jo varhain seuraavana aamuna herätti minut nälkä, ja nyt en enää voinut pidättää itseäni, vaan pyysin salaa porstuassa talon emännältä leipää; isäni makasi vielä silloin, enkä minä hänen eväihinsä omin lupineni uskaltanut kajota. Armelias emäntä antoikin minulle kokonaisen "umpikuoren" ynnä vielä puolikymmentä silakkamuikkua, jotka pisteltyäni tunsin nälän eronneen vatsastani.

Isäni nousi makaamasta vasta päivän hämärissä. Heti pukeuduttuansa ja juotuansa talosta kahvia, avasi hän laukkunsa ja kutsui minua syömään. Hyvältä maistui minusta vieläkin kukonkuori, vaikka olin jo aika aamiaisen sitä ennen saanut, mutta tätä en katsonut tarpeelliseksi isälleni ilmoittaa. Koko ruoka-aikanamme ei hän puhunut sanaakaan, vaan aterian loputtua ja eväänsä korjattuaan sanoi hän:

"Tulepas tänne Elias Eskelinen!"

Minä seisahdin hänen eteensä ja hän jatkoi:

"Nyt kun olet saanut unta nahkaasi ja vatsasi täyteen, tahdon tehdä selvän tilin kanssasi. Äitisi kuoli saman päivän iltana, kun kirjoitin sinulle sen ensimmäisen ja viimmeisen kirjeeni. Nyt kaupungissa käydessäni pistäysin tuon entisen isäntäsi luona antaakseni sinulle erään riepuläjän, jonka äitisi pyysi minun sinulle toimittamaan, sillä en tahtonut jättää täyttämättä vainajan viimmeistä tahtoa. Isäntäsi, tuo kunnon suutari, kertoi minulle sinun ruvenneen yhä rohkeammasti ja rohkeammasti näpistelemään talon tavaroita, milloin mitäkin, ja sanoi sentähden olleensa pakoitettu ajamaan sinut pois luotansa. Sanoi hän kuitenkin -- kiitos sille jalosydämmiselle miehelle -- antaneensa sinulle ihka uudet vaatteet ja kengät sekä kaksi ruplaa rahaakin, vaan sanoi jo seuraavana päivänä kuulleensa sinun juoneen sekä rahasi että vaatteesi eräässä pahamaineisessa salakapakassa sekä kuljeksivan nyt pitkin kaupungin katuja puoli alastomana ja irti ainoastaan 'nuorien puutteessa.' -- Näiden syiden tähden tahdon minä nyt vielä viimmeisen kerran, koskapa käsiini satuit, antaa sinulle pienen muistutuksen ennenkuin jätän sinulle tuon äitisi rättimytyn."

Viimmeisiä sanoja puhuessaan tempasi hän vierestään lavitsalta hyvänkin kyntövitsan vertaisen varvun, otti minua niskasta kiini sekä alkoi voidella selkääni.

"Kuulkaahan toki, rakas isäni..." -- yritin minä selittämään.

"Suus' kiini, rosvon alku!" -- huusi hän ja löylytti minua niin kauan kuin jaksoi. Viimmein lienee hänestä työ tuntunut rasittavalta, sillä vitsan vasta puoliksi huvettua heitti hän sen kädestään ja nakkasi minut oven suuhun. Sitte haki hän kärryistänsä isohkon nyytin ja, heittäen sen eteeni, lausui ivallisesti nauraen:

"Tuossa on äitisi perintö -- äsken sait sen isältäsi!"

Ja näin pidettyänsä tilin minun kanssani, sanoi hän talonväelle jäähyväiset sekä meni.

Minuun ei hän luonut enää silmäystäkään...

V.

Vai niin!

Tuo minun entinen mestarini, tuo "kunnon mies", oli siis keittänyt kokoon sopan, jota syötti ei ainoastaan isälleni, vaan koko Sortavalan kaupungille. Ja tällä tavoin antoi hän minulle paljoa tuntuvampia ja kauemmin kirveleviä iskuja kuin nuo isäni antamat tuolla talossa maantien varrella. Hän aikoi pistää minuun syvän haavan ja -- terävällä naskalilla...

Kohta isäni lähdettyä ajoi isäntä minutkin pois talostaan -- eihän hän miten voinut rosvon suojelijaksi ruveta.

"Allapäin pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin" läksin pois tietä astuskelemaan tietämättä minne päin askeleeni ohjaisin. Maantielle tultuani päätin kuitenkin ensin tarkastaa, mitähän äitivainajani tosiaankin oli minulle lähettänyt. Istuin tienviereen ja aloin vesissä silmin purkaa hellän äitini viimmeistä lähetystä.

Kauan ja turhaan sain etsiä löytämättä mitään muuta kuin vanhoja hajallisia vaaterepaleita, joiden sekaan oli mätetty ikäänkuin höysteeksi suuria tilkkutulloja. Jo aloin ruveta epäilemään koko nyytin olevan ainoastaan isäni pilantekoa minulle, kunnes vihdoin käsiini sattui muudan tilkkutorvi, joka tuntui kummallisen raskaalta toisiin samanlaisiin verraten. Tulisella kiiruulla reviskelin riepuja pois mytyn ympäriltä nähdäkseni mitä kummaa sen piti sisältämän. Viimmein loppuivat rievut ja niiden sisältä ilmaantui käsiini paperitullo, jossa näytti olevan kirjoitusta. Varovasti rupesin paperia avaamaan, vaan se repesi ja minun suurimmaksi hämmästyksekseni helisi sen sisästä eteeni yhdeksäntoista kappaletta vanhoja ruotsinvallan aikuisia riksin rahoja. Ihastuksissani kokoilin rahat ja käärin ne jälleen riepuihin sekä katselin ympärilleni olisiko joku pahasilmäinen sattunut näkemään aarrettani. Kun näet olin näin yht'äkkiä rikkaaksi päässyt, oli aivan luonnollista, että aloin peljätä varkaita! Vaan niinhän se käy tässä maailmassa: Äkkiä rikastunut köyhä on paljoa hullumman näköinen kuin köyhtynyt rikas. Tultuani vakuutetuksi olevani yksinäni, pistin rahamytyn sisälleni ja, kokoiltuani rievut jälleen myttyyn sekä heitettyäni sen metsään, aloin astua takaisin Sortavalaan päin.

Tuossa astuessani juohtui yht'äkkiä mieleeni katsoa mitä oli kirjoitettu tuohon paperiin, joka oli ollut rahain ympärillä. Otin siis sen taskustani ja äärettömäksi hämmästyksekseni havaitsin sen olevan äitini käsialaa. Vavissut tosin oli kirjoittava käsi, niin ett'en kaikista sanoista tahtonut saada selvää, vaan asetettuani rahain pudotessa revenneet kappaleet paikoillensa, sain siitä kokoon seuraavat sanat:

"Armas, ainoa poikani!

Silloin kuin sinä näitä rivejä luet, on äitisi jo jättänyt tämän maailman kärsimykset. Minä menen turvallisesti ijankaikkisuutta kohden, sillä minä tiedän vapahtajani elävän; vaan siitä ja ainoastaan siitä on sieluni murheissansa, kun tiedän sinun saavan vielä kauan kokea tämän katoovaisen elämän kurjuutta. Mutta ole, poikani, kärsiväinen ja tiedä, että kuta enemmän meitä tässä maailmassa vaivataan, sen parempi palkka on meillä tulevaisessa elämässä -- jos vaan me uskomme sen saavamme. Herra, taivaan Jumala, sinua siunatkoon ja johdattakoon sinun askeleesi aina totuuden tietä kulkemaan! Suokoon Hän, että sinusta tulisi Hänelle ja isänmaallesi kunniaa. Minä aavistan, minä tiedän..." (Tästä kohden kirjeestä en voinut arvaamallakaan selkoa saada). "Ja vihdoin viimeksi tahdon vielä kerran teroittaa sinulle noita sanoja, joita usein ennenkin olen koettanut mieleesi painaa:

'Ei saada tääll' ain' käyskennell' Pääll' kukkaisten ja ruusuin!'

Hyvästi oma, ainoa kohtuni hedelmä!... Jää hyvästi armas lapseni!... Me tapaamme vielä kerran toisemme... Sinua kohtaan hehkuvan rakkauden voimasta vielä elävä

Äitisi.

J.K. Tämän sisässä on sinulle minun morsiuslahjani, jonka sain äidiltäni ennen muinoin morsiameksi tultuani. Nyt olen toisen kerran morsian, vaan nyt saankin toisellaisia lahjoja...

Sama."

Virtoina valuivat kyyneleet silmistäni nuo rutistuneet rivit luettuani ja useampia kertoja suutelin tuota ränstynyttä paperia, joka minun mielestäni nyt oli tuhatta kertaa kalliimpi noita sen sisällä äsken olleita hopeita. Huolellisesti käärin sen kokoon ja kätkin lähimmäksi sydäntäni aikoen aina säilyttää sen siellä kallihimpana muistona armaasta äitivainajastani.

VI.